Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Alan vihdoin viimein käsittää.

Elina16 kommenttia
Todellako minun ei tarvitsekaan kantaa kaikkia maailman murheita hartioillani?
Olen onnellinen. Mistä tiedän sen? 
Ketsupin roiskeita seinällä. Ei se niin vaarallista ole.
Kulunut rukousnauha asiakkaan ranteessa. Kertoo hänen tarinaansa.
Pölyhiukkanen leijailemassa auringonsäteessä. Kevät avaa silmät kaikella tapaa.
 Taukotilan ilmaiset keksit. Saavat oloni tärkeäksi.
Hymynkare vastaantulijan huulilla. Minäkö sen todella sain aikaan?
Ja kultakimpale kulmahampaan tilalla. Kuvastaa varmasti koko ihmistä.
Uudet, pienet hiushapsut päässäni. Merkki etenevästä hyvinvoinnista.
Kaksi jalkaa tarmokkaasti töihin tarpomassa. Olen ylpeä niistä – ja itsestäni.
Käsinkirjoitettu viesti sängyllä. Täyttä rakkautta.
Aamupuuro mahassa ja koko päivä edessä. Voiko parempaa edes olla?
Siitä, että huomaan jälleen pienet yksityiskohdatkin elämässä, arjessa ja päivissä.

Tuntuu, että alan vihdoin ymmärtää elämää.
Uncategorized

Tuulahdus Tallinnasta.

Elina9 kommenttia
Maisemanvaihdos. Aika usein kuulee jonkun märehtivän nykyistä tilannettaan ja vinkuvan maisemanvaihdosta. Lyhyttä pyrähdystä  ulkomailla, edes oman kotikaupungin ulkopuolella yön yli, tai pysyvämpää muutosta ja muuttoa aivan uusille hoodeille.
Minullakin tulee säännöllisin väliajoin tarve päästä niin sanotusti tuulettumaan toisaalle. Tosin en itse sitä useinkaan tajua etukäteen, vaan ymmärrän tuhnuisuuteni ja jämähtäneisyyteni vasta kotiin palattuani. Kulkisin varmaan vuodesta toiseen samaa rataa, päivästä toiseen rutiinien sanelemana, jollei joku toinen ehdottaisi minimatkoja tai yön yli yöpymisiä esimerkiksi hotellissa. Tai ihan vaan vaikka kaverin luona. Annan niin helposti vain tutun ja turvallisen viedä, heittäydyn arjen rutiinien kuljetettavaksi. Toisaalta se on muukavaakin, pidän tavallisesta arjesta ja elämästä. Mutta kyllä jokainen kaipaa juhla(vampia)hetkiä. Minäkin.
Pienikin maisemanvaihdos tekee hyvää. Auttaa pääsemään irti kaavamaisesta toiminnasta, luo rentoutta (ainakin onnistuneella visiitillä toisaalle) ja virkistää jollain tapaa mieltä. Tärkeimpänä se auttaa näkemään asioita uusin silmin: jokin ongelma voi tuntua aivan selvältä kotiinpaluun jälkeen. Tosin tästä on erotettava pakeneminen, vaikeiden tilanteiden välttely. Pieni tauko painavista ongelmista voi olla joskus kohdillaan, mutta niiden jatkuva poissysääminen on vain tyhmää ja turhaa. Joskus ne kuitenkin on kohdattava. 
Näinä vuosina, kun olen astellut tervehtymisen tietä, tällaiset pienet matkat, kuten risteilyt, ovat olleet hirmu tärkeitä virstanpylväitä. Olen kokenut niillä ratkaisevia oivalluksia ja saanut lisää rohkeutta. Matkat ovat avartaneet silmiäni. Yleensäkin erilaisten ihmisten pelkkä näkeminen on aina auttanut minua paljon. Muistan, kuinka alkuaikoina tajusin ja hämmennyin siitä aivan hirveästi, ettei kukaan oikeasti pohdi paljonko painan, eikä kukaan ole oikeasti kiinnostunut, näyttikö vaakani kahtasataa grammaa tai edes kiloa enempää aamulla kuin edellispäivänä. Nykyisinkin nautin suunnattomasti ihmisvilinään tuijottelusta ja kiinnostavan näköisten ihmisten bongailusta – siis ihan positiivisessa mielessä, en nyt mikään stalkkeri ole, heh. Erilaisten ihmisten näkeminen tuntuu edelleen terapeuttiselta.
Maisemanvaihdos toteutui tällä viikolla työrintamalla ja olen siitä enemmän kuin iloinen. Kävimme myös pari viikkoa sitten äidin kanssa Tallinnassa rikkomassa arkirutiineja ja viettämässä laadukasta äiti-tytär-aikaa. Odotin reissua ja sen puhdistavaa vaikutusta. Koin kuitenkin kolauksen matkamme alkumetreillä, kun jokin laukaisi yllättäen vanhan tutun, jonka luulin jo karkoittaneeni lopullisesti. Oli pienoinen järkytys kokea sama ahdistuksen tunne niin pitkän ajan jälkeen. Onnelliseksi tulin kuitenkin siitä, että pystyin pienimuotoisen kamppailun jälkeen totaalisesti jättämään sen omaan arvoonsa. Näin jälkeenpäin ajateltuna pieni flunssa ja kova väsymys loivat todella otollisen pohjan tunteen puhkeamiselle. Matkamme oli kuitenkin onnistunut alun kangertelusta huolimatta. Lisäksi opin jälleen asian itsestäni.

Meidän laiva lähti jo aikaisin yhdeksältä Helsingistä ja olimme varanneet aamiaisen, jonka nautimme ennen laivan lähtöä. Kuvittelin, ettei kovin moni ole eksynyt sunnuntaina ennen yhdeksää aamiaiselle ja matkalle Tallinnaan. Laiva oli kuitenkin tupaten täynnä, tosin keski-ikä huiteli aika korkealla. Taisimme äidin kanssa olla nuorimmasta päästä, haha. Ei se kuitenkaan meitä haitannut, sillä tunnelma oli hyvin rauhallinen. Kiljuvia lapsia ja heidän vielä kovempaa huutavia vanhempiaan ei näkynyt yhtäkään.

Nimipäivälahja  äidiltä.  Kävimme shoppailemassa meille molemmille Snö of Swedenin käsikorut.

Nuhanenäinen vielä.

Yövyimme Viru-hotellissa, sillä meillä oli Sokos-ketjun lahjakortti viimekesäisen järkyttävän hotelliepisodin jäljiltä. Saimme huoneen aivan ylimmästä kerroksesta ja näköalat olivat hienot. Tai olisivat olleet, jos ilma ei koko aikaa olisi ollut tuhnuinen ja räntää satanut taivaan täydeltä, heh. Lisäksi saimme business class -huoneiston, mikä oli myös kiva pikkuekstra (tai ne suklaat pääasiassa:D).

Tähän voisi jopa tottua!
 
 Mistä tuntee hyvän hotellin? Tervetuliaisnamista tietenkin!

Välipalaa välissä.
Tarkoitus oli käydä molempina päivinä Viru-kauppakeskuksen yläkerrassa sijaitsevassa My Fitness -kuntoilukeskuksessa punttailemassa (kyllä, äitikin). Olimme kuitenkin niin väsyneitä ja minä myös hiukan puolikuntoinen vielä, että päätimme rentoutua toisella tapaa.  Siispä varasimme jalkahoidot. Aika ihanaa, kun joku nyplää ja hieroo varpaita ja jalkapohjia 60 minuuttia. Sekä laittaa ne vähemmän hävettävään kuntoon:D Varpaani ovat kovin rumat, häpeän niitä, mutta purkkapinkillä kynsilakalla saa ihmeitä aikaan! 
Kuntoilemassa kävimme seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen. Oli tosi kiva nähdä, millaista salikulttuuria Tallinnassa oli – kokemus Teneriffalta oli pelkästään positiivinen. En tiedä johtuiko se sitten salista, kellonajasta, viikonpäivästä vai mistä, mutta aika monen (miehen!!) touhu salilla vaikutti ihme nyhväilyltä. Tai ainakaan kovin suurilla painoilla siellä ei näemmä ollut tapana tehdä. Käsipainotkin olivat aika leluja omaan silmään. Omalla salilla olen tottunut lähinnä rautaan:D Kiva kokemus se kuitenkin oli, eikä kertamaksukaan kyllä päätä huimannut. Kahdelta henkilöltä yhteensä vain vaivaiset kuusi euroa.

Illalla kävimme minun toivomuksestani Vapianossa.

Kävimme tietysti myös hiukan kaupoilla. Löysin uudet treenipöksyt puoleen hintaan sekä pinkin juomapullon.
Paluumatkalla meillä oli vielä varattu pöytä buffetissa, joka oli yllättävän hyvä. Oikeastaan tosi hyvä. Vaikka noita Classic Wok -vihanneksia meillä on kotona pakastimessakin. Hehe.
Tällainen toivottava tuulahdus arkeen oli reissumme. Seuraavaa odotellessa! 😉
Uncategorized

Itsepäinen pässi ja iloinen siitä.

Elina6 kommenttia
Olenhan joskus kertonut, kuinka itsepäinen olen? Todella vahvan oman tahdon omaava. Eli toisin sanoen todellinen pässinpää. Minäitseminäitseminäitse -kausi ei rajoittunut vain normaaliin uhmaikään, vaan jatkui – joskus tuntuu, että ihan kaksikymppiseksi saakka. Haha. Yleensä uskon ja otan uuden ajatuksen omakseni vasta, kun olen sen itse todennut, kokenut ja havainnut. Jep, usein kantapään kautta.
Itse asiassa tämä luonteenpiirre tiivistyy loistavasti yhteen ainoaan vanhaan kuvaan. Voi kun jokupäivä löytäisin sen pahvilaatikoiden kätköistä:
Kolmevuotias pikku-Elina istuu jalat sojossa ulko-oven edessä laatoituksella. Pyhävaatteet päällä. Hieno hattu päässä. Ja naama rutussa. Koska Elina ei halua. Ei halua. Ei halua. Ei halua. Lähteä kyläilemään naapuriin. Sitten millään.
Syytä en muista. Olisiko ollut se hattu. Aika epämukava. 8)
Vahva oma tahto on kaksipiippuinen juttu. Ensiksikin, olen aina pitänyt itse tästä luonteenpiirteestäni – vaikka kanssaeläjäni eivät ehkä niinkään paljon. Olen ollut ja halunnutkin aina (terveenä) olla itsenäinen. Toki osaan ottaa apua vastaan, mutten useinkaan niele mitään pureskelematta sitä ensin itse. Ai, mistä tiedät? Kuinka niin? Kuka sanoi? Missä luki niin? Oletko aivan varma? Haluan muodostaa oman arvioni asiasta ja kertoa oman, ehkä poikkeavan, mielipiteeni, ennen kuin hyväksyn asian tai ryhdyn toimimaan sen mukaan. Tosin ei tätäkään saa ymmärtää väärin: en ole ärsyttävä kyseenalaistaja, joka epäilee jokaista ja kaikkea. Usein käyn kysymystulvan ja tilannekatsauksen omassa päässäni läpi monologina. Joskus järkevin tapa on vain ”näennäisesti” hyväksyä tilanne ja käyttäytyä ulospäin kuin lauhkea lammas. Vaikka sisälläni huutaisinkin barrigaadeille nousua. Heh.
Pidän siitä, että ihminen on määrätietoinen ja hänellä on asiaan jokin mielipide. Muistan aina, kuinka pienempänä tyttönä kyselin äidiltä automatkoilla kaikenlaista: lempiväriä, Frendien lempparihahmoa ja muuta. Menomatkalla se lemppari oli Joey pojista, tulomatkalla taas Ross. Muistan ajatelleeni, että todellako äidin mieli muuttuu niin tiuhaan, vai eikö hän vain osaa muodostaa omaa mielipidettään asiasta. Todellisuudessa äiti taisi olla omissa ajatuksissaan, tai ei ottanut kyselyjäni kovin tosissaan. 
Näin vanhempana vihaan yhä edelleen riitoja ja kinoja. Pieniäkin. Ne tuntuvat suurinpiirtein maailmanlopuilta. Sen sijaan pienet väittelyt ovat mielestäni kivoja, siis sellaiset normaalia hiukan kiivaammat ajatustenvaihdot. Etenkin silloin, kun tiedän varmuudella olevani oikeassa. Heh. Turhauttavaksi se muuttuu silloin, kun en pysty näyttämään toteen ajamaani asiaa. Ja edelleenkin huomautan, etten ole mikään päällepäsmäri. Tässä kirjoituksessa itsestäni kertovat asiat tulevat esille suhteellisen rajatuissa olosuhteissa, oikeastaan vain aivan lähimmäisten ihmisten keskuudessa – mikä tarkoittaa perhepiiriäni. Tottakai esimerkiksi määrätietoisuus näkyy ollessani töissä ja vahva oma mielipide siten, etten niele keneltäkään mitä vain soopaa. Omaa mielipidettäni asiasta en kuitenkaan välttämättä tuo julki, saatika aloita sitä hitusen kiivaampaa ajatustenvaihtoa. Sisällä porisee kovaa kattila, muttei kuohu näyttävästi yli.
Päättäväisyys, vahva tahto ja itsepäisyyskin. En ainoastaan pidä näistä piirteistä itsessäni, vaan olen niistä hyvin, hyvin kiitollinen. Ilman näitä ominaisuuksia en olisi tässä. Siitä olen varma. Vaikka kyseiset seikat minussa välillä vaikeuttivatkin paranemistani, kun oli vain sokeasti luotettava toiseen oman ajatuksen huutaessa muuta, olivat ne kuitenkin ratkaisevassa asemassa tervehtymisessäni. Jos en olisi ollut niin hemmetin itsepäinen ja määrätietoinen päättäessäni alle 40 kiloisena alkavani nostaa painoa ja rämpiä kohti elämää – ilman lääkärin käskyä, osastoa, oikeastaan minkäänlaista hoitokontaktia tai edes tukea (lukuunottamatta äitiä) – olisin varmasti jo hauta-arkussa. Ihan kamalaa kirjoittaa näin, mutta niin asiat ovat, tai olivat ja olisivat.
Mielestäni jokainen saa olla sellainen kuin on tai haluaa olla. Olisi ihan tyhmää ja aika hirveän hankalaakin, jos kaikki maailman ihmiset olisivat itsepäisiä kuin pässit. Toiset ovat luonteeltaan lauhkeampia, eivät koe tarvetta muodostaa kaikesta omaa mielipidettä ja näkemystä. Sekin on oikeasti hieno taito vain luottaa toiseen ilman omia taka-ajatuksia. Minä olen kuitenkin tällainen kuin olen, eikä sitä ole muuttamista – ehkä joskus vain ihan vähän voisi koettaa hillitä. Olen kuitenkin pohtinut, että haluan kehittää itseäni vielä tällä osa-alueella. Haluan oppia olemaan täysin Elina myös hieman tuntemattomampienkin seurassa. En tarkoita, että haluan alkaa kinaamaan jokaisen vastaantulijan kanssa. Hoho. Haluaisin vain olla itsevarmempi.
Mutta mitä olen oppinut muilta sitkeästä päästäni huolimatta:
*Mehukeitto ja sekaan loraus kevytmaitoa: maistuu aivan kerroskiisseliltä ja joka-aamuinen juomani pienien ennakkoluulojen jälkeen. (Kiitos, Santtu)
*Kuka ihme säilyttää leipiä jääkaapissa!? No, minä nykyään. Ruisleipä maistuu siten paljon paremmalta. (Sama sarja, kiitos Santtu)
*Itse asiassa aika kätevää, kun laittaakin kananmunat heti jo kylmään veteen. Säästyy tulikuumilta roiskeilta. (Kiitos ex-työpaikka)
*Rätti pysyy nykyisin kourassa ja sellainen yleinen siivoussilmä on kehittynyt: mikrojen, jääkaapinovienja vastaavien puhdistus. (Kiitos jälleen ex-työpaikalle)
*No joo, opin kantapään kautta, kuinka liiasta kiltteydestä saa kärsiä pompottelun ja alistamisen muodossa. (Toivon, että kiitosta vailla oleva tajuaa itse)
*Selviän ihan mistä vain. (Kiitos, ex-anoreksia)
*Ja tajuan, mitä terveys merkitsee todella. (edellisen ylistys jatkuu…)
*Rainbow-tonnikala on sen edullisuudesta huolimatta syömäkelvotonta, mutta Rainbow-sheiveri sen sijaan on kuin Venus. (Ihan vain kokemuksen rintaääni:)
*Nettipankissa paperilaskun maksaminen. (Äidille kiitos, kun näytit kädestä pitäen.)
*Kilohintojen tuijottelu yksittäisen tuotteen hinnan sijaan. Okei, käytännössä ostan useimmiten sitä, mitä tekee mieli, vaikka olenkin oppinut ja myöntänyt kilohintojen tarkkailun toimivuuden. (Kiitos kuitenkin Santulle, joka oli puolestaan oppinut sen äidiltään, heh
)
*Sanomaan ei Vero Modan -myyjille. (Kiitos virheostosten)
*Vaatimaan asianmukaista, hyvääkin, palvelua: lääkärissä, kaupassa, ihan missä vain olen maksava asiakas. (Varamummi rulez!)
*Positiivinen elämänasenne: asiat rullaavat silloin kuin itsestään. (Santtua kiitän tästäkin)
*Pystyn ihan mihin vain. (Kiitos, äiti)
Mutta on myös asioita, jotka eivät mene päähäni sitten millään (yllättäen keksin itse vain muutamia, haha):
*Yhä edelleen heitän iltaisin vessanpönttöön vanulapun, jolla olen puhdistanut silmäni. Kuulemma näin ei saisi missään nimessä tehdä…
*Jätän tavarat siihen, mihin satun ne kädestäni laskemaan. Vaikka äiti onkin opettanut toisin. Vaikka tiedän, etteivät ne kävele omille paikoilleen. Ja vaikka tiedän, että ennen pitkää tuloksena on sekasotku.
*Kuumaa paistinpanua ei kannata laskea muovipurkin päälle, tai muovipäällysteisen kahvinkeittimen johdon päälle, tai muovisen mikrokuvun päälle. Mieluiten ihan vain lavuaariin (mikä olisi huomattavasti helpompaa, jos se ei olisi täynnä likatiskiä).
*Asioita ei kannata siirtää ja siirtää (sitä astioiden tiskaustakaan). Koska seurauksena (ainakin minun tapauksessani) on lähes aina unohdus.
Ja työn alla on yllättäviin tilanteisiin reagoiminen ensin rauhallisella järjellä järjettömän tunnekouhun sijaan. Hehe.
Millainen olisi teidän listanne?

Uncategorized

Näin arki rullaa. Kuvien kera.

Elina8 kommenttia
Kuljin yhden päivän puhelin kourassa ja napsin kuvia arjestani mahdollisimman tarkasti, vaikka mahdollisimman tarkkoja itse kuvat eivät olekaan. Heh. Hieman suttuiset ja tuhnuiset kuvat kutenkin kertovat ehkä totuudenmukaisemmin arkielämästäni: epätäydellisen ihanaa arkea, jonka tarkkarajaiset raamit (kuten kuvilla) rakentuvat rutiineista, mutta jota elävöittää, maustaa ja sotkee (kuten kuvat kertovat) elämän päivittäiset ilot ja vastoinkäymiset.
Minun elämäni on kuitenkin parasta juuri minulle. Minä olen liimannut palasia yhteen ja koonnut arkeni omanlaisekseni. Vain minulla on lupa lähteä purkamaan sitä ja asettelemaan paloja uuteen järjestykseen, jos niin haluan. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen. 🙂

Takkutukka keittiönjakkaralla aamupalalla. Vaikka kello soi jo 4.58 (ei koskaan missään tilanteessa tasan viisi tai tasan puoli kuusi, aina kahta minuuttia vaille ”oikea heräämisaika”), ei sängystä ylös kampeaminen tuntunut kovinkaan tuskaiselta. Välillä, tai aika useinkin, tuntuu, että väsymyksestä huolimatta en vain malttaisi nukkua. Olen ratkaissut ongelman heräämällä silloin kun siltä tuntuu. Toisin sanoen tänäänkin vapaapäivänä varttia vaille kuusi. 
Aamupalaksi söin kaksi ruisleivänpuolikasta ja Totalia muutamalla lusikallisella raejuustoa. Kyytipojaksi mehukeittoa notkistamaan sörsseliä. Sekä tietysti kahvikupillisen latariksi, sillä 5.57 istuin päivän aikataulun mukaisesti autossa odottelemassa kuntosalin ovien avautumista.
Kotoa ajaa salille ehkä kaksi minuuttia. Aamut ovat kuitenkin minulle tärkeitä, koska ne aloittavat päivän, luovat sille lähtöpuitteet. Jos aamu on kiireinen ja kireä, takuulla loppupäivästäkin tulee stressin täyttämä. Tämän vuoksi herään aina vähintään tuntia aikaisemmin kuin pitäisi olla lähtövalmis. Minua ei kukaan hoputa aamupalalla. 😉

Juuri salille saapuneena hieman yli kuusi. Kesken treenien pikainen poseeraus, kun sain vielä rauhassa yksin äheltää. Treenin jälkeiset tunnelmat. Ja Keravalla matkalla (ex)töihin. 
Aikainen aamusali on ihan parasta. Sellainen oma tunnelmansa, kun saa touhuta yksin ainakin treenin alkupuoliskon ajan. Lisäksi pidän siitä tunteesta, kun mikään ei rajoita minua. Voin herätä viideltä ennen töitä ja lähteä vaikka urheilemaan. Sellaista pientä arjen extremeä. Usein illalla jo kutkuttaa mahanpohjaa, kun tiedän ”saavani” herätä aikaisin touhuamaan jotain kivaa.
Hikisen puolitoistatuntisen jälkeen kulautin palkkarin kurkusta alas, kävin suihkussa ja vaihdoin mukaan pakkaamani työvaatteet ylleni. Hiukan aina nolottaa niistä pukuhuoneeseen leviävä vieno pullantuoksu (joka ihan oikeasti on vaatteisiin pinttyneenä oksettava, eikä todellakaan nostata minkäänlaisia ah pullantuoksuinen vaimo -mielikuvia). Autossa ajellessani söin vielä välipalana omenan ja jugurtin, sillä seuraavasta ruokatauosta, tai siitä saako sitä ylipäätään pitää työpäivän aikana, ei ole vuoron alussa tietoa. Onneksi tämäkin korjaantuu uuden työpaikan myötä.

Huomaattehan uudet pronssiset treenipöksyni 8)

Hirmuisen kiireisen työpäivän jälkeen vihdoin kotimatkalla. Ystävänpäivä houkutteli pullittelijoita kahvilaan, mikä tarkoitti minulle ja työkavereilleni etenkin laskiaispullien vääntämistä taukoamatta. Hrrr. Kermavaahtoa oli vähän joka paikassa vuoroni päätteeksi.

Onni on auto etenkin kiireisinä ja raskaina päivinä. Ei tarvitse elää VR:n armoilla.

Kotipihassa kaikkine kantamuksineni. Aika paljon saa aamuisin tällaisina päivinä pakata tavaraa mukaan: salivermeet, työvaatteet, välipala ja työeväät. Monta kassia, pussukkaa ja nyssykkää. Silti unohdin pyyhkeen ja jouduin kuivaamaan itseni lämppäpaitaani, heh.

Ahkera treenaaja ja työläinen ei enää jaksanut kavuta rappusia kolmanteen kerrokseen kotiovelle, vaan suosiolla tilasi hissin alas. Ilmeisen innokas siivooja oli unohtanut hissiin pesuämpärin.

Ah. Oma koti kullan kallis. Tosin tässäkin tapauksessa vain nopea levähdys- ja tankkauspaikka ennen kuin suuntasin jälleen tien päälle. Touhun täyteiset päivät ovat minua varten, mutta liian tiukka aikataulu päivästä toiseen uuvuttaa. Uskokaa tai älkää, minäkin kaipaan välillä vain hölläilyä.
Ystävänpäivän kunniaksi pöytä oli katettu valmiiksi ja ruoka odotti valmiina liedellä. Luksusta! Ihanaa, kun ei tarvinnut ensimmäiseksi sisään päästyäni rynnätä heittämään pakastevihanneksia mikroon ja nakkeja pannulle (=luottoruoka kiireessä). Itse olen laiska kokki. En niinkään huono, mutta hirveän saamaton, heh.

Twelve-pack pillimehuja. Ja kukkakimppu. Heh. Ne odottivat minua sängyllä kotiutuessani. Mahtava ystävänpäivälahja. 🙂

Kuulemma olisi pitänyt maistaa jauhelihakastiketta ensin ilman ketsuppia, sillä se kuulemma peittää oikean maun. Pah. Mikään ruoka ei voi hipoa täydellisyyttä (tai edes herkullisuutta), jos höysteenä ei ole töräys ketsuppia. Ja kasa Kesoa. Paitsi ehkä kylmä maksalaatikko. Nih.

Saatuani saatettua ruoan onnellisesti masuun vietin pienen hetken ruokalevon merkeissä, jonka jälkeen hyppäsin hissin kautta autoon ja huristelin keskustaan kahville ystävieni kanssa. Vaikka lähtö kotoa pitkän päivän jälkeen tuntuu toisinaan vaikealta, sänky ja tietokone houkuttelisivat enemmän, totean jokaikinen kerta, että onneksi raahauduin paikalle. Tätänykyä tyttöjä ei näe turhan usein ja jokainen yhteinen hetki on kullan arvoinen.
Onneksi Santtukin tämän ymmärsi ja kehotti itse minua lähtemään kahville. Alunperin suunnitelmissamme oli mennä kahdestaan leffaan, mutta sen pystymme toteuttamaan helposti toinenkin kerta. Ystävyyssuhteiden vaaliminen käy toisinaan työstä, kun aikataulut menevät ristiin, eikä yhteistä aikaa tunnu löytyvän. Mutta sellaista se aikuisen elämä kai on.

Vähän ennen kahdeksaa avasin kotioven viimeistä kertaa. Päivä miltei pulkassa. Väsymys kasvoilla. Mutta hymy huulilla.

Jaksan ihmetellä, kuinka päivästä toiseen aina vain on niin ihanaa heittää illalla vaatteet nurkkaan, sujauttaa yöpuku päälle, valmistaa iltapala ja mutustaa se samalla, kun selailee postiluukusta tipahtaneita mainoksia. Rutiinit rytmittävät hyvällä tavalla päivää ja iltapala on näistä rutiineista melkein mieluisin. Sinetti mukavalle päivälle ja alku yöunille. Vaikken usein malttaisikaan mennä nukkumaan.
Vielä iltapalan jälkeen katsoimme netistä Juttaa ja puolen vuoden superdiettiä. Luulen kuitenkin nukahtaneeni jo ennen puoltaväliä. Sillä seuraavat muistikuvat ensimmäisen mainoskatkon jälkeen ovat, kun pumppaan ennätyspainoilla hauberia metsässä.
Niin se taisi kyllä olla unta.

Uncategorized

Mun kroppa.

Elina7 kommenttia
Seuraa hankalia asioita. Ainakin itselleni hyväksyä ja käsittää. Luulen, että aika monelle muullekin nuorelle naiselle. Miksei vanhemmallekin. Asioita, joiden ajattelua jopa vältän, puhumattakaan äänen pohtimisesta (tai julkisen blogin riveillä ruotimisesta).
Ei sen luonnollisempi asia kuin: oma vartalo. Ja sen muutokset.
Ensinnäkin, nauran aina naisten lehdistä lukiessani jutuille, joissa jaotellaan vartalot omeniin, päärynöihin sekä niihin äksiin ja t-kirjaimiin. Vaikka olenkin mielessäni aina luokitellut myös itseni päärynöiden ryhmään. Ymmärrän luokittelun olevan karkea yleistys ja ehkä hieman myös leikkimielinen tapa auttaa hahmottamaan omaa vartaloa, mikä nykymaailmassa tuntuu olevan usealle naisille kova haaste: nähdään oma keho liian suurena, toiset todellisuutta pienempänä, joskin näin mututuntumalla arvioituna harvemmin. Vartaloita on kuitenkin niin monta kuin on ihmistäkin maapallolla. Jokaisen vartalo on yksilöllinen ja uniikki, aivan kuin esimerkiksi kasvonpiirteetkin (vaikka taidetaanhan niitäkin luokitella nykyään ovaaleihin, sydämiin ja palloihin…). Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, ettei Cittarin HeVi osastolta löydy varmasti jokaisen vartaloa vastaavaa hedelmää tai vihannesta – ei edes, jos otettaisiin lihatiski laskuihin mukaan. 😉
Kuten todettu, olemme erilaisia – ihan kaikella tapaa. Toiset omistavat naisellisen ja kurvikkaan lantion, toiset taas vaikuttavat ryhdikkäiltä ja varmoilta leveämpine hartioineen. Geenit ja perimä, ruokailu- ja liikuntatottumukset, se, miten kehoa on kohdeltu sekä kehon koostumus luovat jokaiselle yksilöllisen ruumiinrakenteen. Oma psyyke ja päänsisäiset toiminnot vaikuttavat lisäksi useammallakin osa-alueella: siinä, kuinka itse näemme kehomme sekä konkreettisesti kehon toiminnassa. Stressi tutkitusti esimerkiksi avittaa  ”uimarengaan” kasvua, eli rasvan kertymistä keskivartaloon. Vähän samaan tapaan kuin liian vähäinen ja pitkittynyt päivittäinen kalorisaanti saa kehon pitämään entistä tiukemmin kiinni vähäisestä ravinnosta.
 
Hei, eihän tämä niin monimutkaista ole.
Oma toiminta on kuitenkin mielestäni kaikkein suurimmassa roolissa. Enkä suinkaan viittaa tällä automaattisesti karkkipussia kohti hapuilevaan käteen – vaikka sekin puoli on tietenkin tiedostettava. Ennemminkin haluan muistuttaa liian vähäisestä syömisestä, vaikka syömiskäyttäytyminen terveen rajoissa (vielä) olisikin. Moni elämäntaparemontin tekijä ja höpökiinteyttäjä tekee virheen juurikin vähentäessään radikaalisti päivittäistä syömistään. Harva ymmärtää, kuinka paljon ihmiskeho oikeasti vaatii puhdasta ja terveellistä ruokaa toimiakseen optimaalisesti. Normaalipainoinen ja näennäisesti terve ihminenkin voi syödä tietämättään aivan liian vähän: aineenvaihdunta on hidas ja kaukana optimitilasta. Oma lukunsa on tietenkin lihaskuntoharjoittelu, etenkin, jos tähtäimenä on oikeasti saada jotakin muutosta aikaan, muodikkaasti näin naisten kesken siis  kiinteytyä (kiinteytyminen=lihasten kasvatus). Meille naisille on erityisen vaikeaa käsittää se, että lihaskasvu (jep, se kiinteytyminen) tapahtuu syömällä yli oman kulutuksen.
Reilu kolme kappaletta täyttä (turhaa) löpinää ja aiheesta harhautumista. Vai vain itseni harhauttamista ja alkuperäisen aiheen välttelyä?
Mitä sitten, kun oma vartalo muuttuu – tahallisesti tai tahattomasti, toivottuun tai välteltyyn suuntaan? Vanha tuttu onkin yhtäkkiä tuntematon. Kaikki ei ole enää kuin ennen. Oma koti tuntuu vieraalta. Ero saattaa olla niin minimaalinen (ei kuitenkaan missään tapauksessa mitätön tai sivuutettava), että peilin kautta ja toisten silmissä sitä ei juurikaan huomaa. Itse muutoksen kuitenkin näkee. Ja itse asiassa tuon muutoksen huomaamiseen ei edes tarvitse peiliä, edes silmiä. Sen nimittäin tuntee.
Minulle kehon muutokset ovat aina olleet vaikeita. Ihan aina. Tai ainakin siitä asti, kun ensimmäisen kerran saavutin iän, jossa oma ulkonäkö alkoi kiinnostamaan ainaisen heppailun sijaan. Eli joskus reilu kymmenvuotiaana. Uusiin sfääreihin tuo nousi luonnollisesti murrosiässä, kuten niin monen muunkin naisen tarina kuuluu. Tiedättehän olenko lapsi vai aikuinen -pohdinnat ja yhtenä yönä yllättäen leventynyt lantio -ihmettelyt. Toiset sivuuttavat ne olankohautuksella tai järjellä ja hyväksymisellä, toiset taas ottavat asian murheekseen, eivätkä kenties pääsekään asiasta aivan yhtä helposti yli. Syömishäiriöt nuorien keskuudessa ovat yhä useammissa tapauksissa valitettava merkki juurikin siitä, ettei pääkoppa ole valmis vielä ottamaan vastaan naiseutta ja sen myötä muuttuvaa kehoa.
 
Ottaa vaan rennosti…
Sattuneista syistä nykyisin tunnen kehoni, sen tuntemukset ja toiminnan varsin hyvin. Tarkkailen kehoani välillä ehkä liikaakin – nimenomaan ulkoisia tekijöitä. Sen sijaan saatan vieläkin sivuuttaa kehon selkeämpääkin selkeämmät sisäiset viestit. Kuulen, mutten kuuntele. Toisaalta olen jollain tavoin oppinut pelkäämään joitakin signaaleita, kuten näläntunnetta. Pelkään järjettömästi kurnivaa, vatsanpohjaa kourivaa nälkää, joka on saa pään pyörimään ja jalat tutisemaan.
 
Minulle onkin kehittynyt taito, jos sitä siksi voi kutsua, ennakoida jo etukäteen, millainen viesti keholta on tuleva. En tiedä, ehkä se saattaa ennemminkin olla myös puhdasta järkeilyä, perustua esimerkiksi silkkaan matematiikkaan ja biologiaan (”viiden tunnin jälkeen elimistö vaatii lisää energiaa, puhdastaa faktaa”). Oli miten oli, tästä on kuitenkin hyötyä tilanteissa, joissa normaali viestijärjestelmäni häiriintyy, menee sekaisin. Innostuessani, jännittäessäni tai stressatessani kehoni reagoi tilanteeseen inhottavalla tavalla: käyn ikäänkuin ylikierroksilla, enkä tunne oikeastaan mitään muuta kuin tuon sinä hetkenä hallitsevan tunteen. Olen lukossa, elimistöni on lukossa. En kuule kehon viestejä, vaikka olisinkin valmis kuuntelemaan. Itse asiassa en tiedä, onko kuuleminen tilanteessa edes mahdollista: lähteekö esimerkiksi se nälkäsignaali matkaan, muttei ikinä tavoita tietoisuuttani, vai puuttuko koko viesti tuolloin kokonaan.
Sen, mihin koko ajan olen yrittänyt tällä sekametelisoppatekstillä tähdätä ja jota nyt reilulla kuudella kappaleella olen yrittänyt epätoivoisesti pohjustaa, voi yksinkertaisesti tiivistää yhteen virkkeeseen: viimekesäiset caprini ovat huomattavasti pienentyneet. Tai minä olen isontunut. Huokaus. Kakistettu ulos. Vaikein ohi.
 Tottakai olin hieman järkyttynyt ja ensimmäinen sanarimpsu, joka päähäni putkahti oli luonnollisesti lihonnut, läski, löysä. Sama vanha virsi. Veikkaan, että myös monelle muullekin (naiselle) varsin tuttu. En päässyt edes virren ensimmäisen kappaleen puoleen väliin (no okei, jatkoin oikeasti toisen kappaleen alkuun, tarvitsin hieman aikaa kerätäkseni järkeni taas kasaan), kun päätin ottaa tahtipuikon omaan kätöseen. Aloin hymyilemään, sitten nauramaan. Ihan oikeasti räkättämään hervottomasti. Millekö? Omalle tyhmyydelleni. Sille, että taas tyttöä vietiin kuin pässiä narussa. Ja vähän myös sille, että oikeasti tajusin olevani oman itseni herra. Minä olen tässä ja nyt, minä saan omilla teoillani aikaan asioita itsessäni, kehoni ei tottele yliluonnollista.
 
…niin löytää hyvän olon ja tärkeimmät oivallukset.
Painonmuutokset eivät ole verrattavissa pituuskasvuun tai esimerkiksi ikään. Ihan näin yleisesti ajatellen. Olisi ehkä ymmärrettävämpää, jos henkilö x haikailisi kuusitoistakesäiseksi ja pelkäisi ajan kulkua – sitä kun ei voi pysäyttää, eikä ajassa matkata taaksepäin. Samoin kuin pituuskasvukaan ei normaalisti pysty juurikaan kontrolloimaan. Tällaisia asioita voisikin hieman pelätä, tai ainakin se olisi vähemmän höpsöä. Muutaman ylimääräisen kilon saa kuitenkin karistettua, jos siltä tuntuu. Oma paino on muuttuja, johon voi itse vaikuttaa. Elopainon kasvu ei ole pysyvä ja peruuttamaton. Se ei ole ahdistuksen, saatika pelon aihe. Nämä viisaudet minulle kertoi kerran veljeni. Ja tämän ajatusmallin avulla olen selättänyt monta vaikeampaa hetkeä.
 
Toisinaan vain ihmettelen, kuinka ihmeellinen ihmismieli on. Olen kesästä asti tavoitellut tietoisesti voimakkaampaa ulkonäköä, koko olemusta. En halua olla heiveröinen enää. Millään tapaa. Haluan karistaa viimeisetkin rippeet sairasvuosistani pois. Olen panostanut treeneihin ja etenkin syömiseen. Kyykännyt ja kyykännyt, kiskonut tankoa maasta ja prässäillyt jalkoja. Pyrkimällä pyrkinyt lihasten kasvattamiseen. Eli yksinkertaisesti halunnut massaa lisää. Silti, kaikesta tästä huolimatta, huomatessani konkreettisia muutoksia olen mennä paniikkiin. Vaikka järjen tavoitettuani tajuan, että tähänhän olen koko kuluneen puolen vuoden ajan pyrkinyt toiminnallani. Lihasta on varmasti tullut, ei vain sitä fläsää. Aloittaessani en jaksanut nostaa edes penkkipunnerrustankoa. Nyt pelkkä tangolla penkkaaminen toimii enää kevyenä alkulämmittelynä.
 
Minun tulisi olla vain onnellinen, että ne caprit puristavat. Jes, olen saavuttanut jotakin!
 
 
 
Oletko sinä miettinyt joskus tällaisia asioita?

Uncategorized

Nuhanenän loppu.

ElinaYksi kommentti
Sanonnat ovat vain sanontoja. Pääosin ainakin. Koska joskus ne voivat olla aivan totta. Siis konkreettisesti. En voi juosta tuli hännän alla, koska minulla ei yksinkertaisesti ole häntää (eikä tällä hetkellä tulitikkujakaan), mutta tässä viimepäivinä olen todistanut, että voin ihan hyvin tulla hulluksi ja myös kiipeillä pitkin seiniä.
 

Okei, ensimmäisessä piili kompa: ei minun tarvitse tästä hulluksi muuttua, koska en taida nytkään olla sen hullumpi. Niin, vitsit vitseinä. Haha. Mutta ainakin olen parhaani mukaan yrittänyt tehdä toisen elämästä silkkaa hulluutta lähipäivinä (vitsi tämäkin): ensimmäiset kolme päivää taukoamattomalla vikinällä ja valituksella sekä jatkuvilla pyynnöillä kuskata toipilas terveyskeskukseen ja takaisin riitelemään sairaslomatodistuksesta, käydä ruokakaupassa ostamassa pillimehuja sen tuhannennen kerran sekä kiikuttaa tämäonoikeastiniiiintärkeä -lappunen iltaseitsemältä omalle äidilleni. Seuraavat kaksi päivää olon hieman kohennuttua olen taas pommittanut jatkuvilla mitä heiii tehtäis -kysymyksillä ja taukoamattomalla mulla on niiin tylsääh -mourunnalla.

 
No jaa, onneksi toinen on niin kiltti. Tai pitkäpinnainen. (Kiitos kuitenkin<3)
 
Ja mitä seinillä kiipeilyyn tulee, sekin on aivan totta. Muistatte kaiketi sen, etten voi kauaakaan elää ilman projekteja ja tulevaisuuteen suuntaavia tavoitteita. Neljä päivää neljän seinän sisällä. Sanomattakin selvää, että jotain minun on kehiteltävä. Jotenka päätin alkaa harjoittelemaan päälläseisontaa. Erään blogin innoittamana. Päivällä yksin kotona avustajan puuttuessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin käyttää seinää apuna ja kiipeillä sitä pitkin. Sen voin sanoa, että pää täynnä räkää ja jo valmiiksi pyörällä ei ole otollisin aika kääntää kaikkea vinksinvonksin. Heh.

 

 Olen minä jotain järkevääkin tehnyt. Pohdiskellut ja miettinyt paljon asioita. Tehnyt juttuja, joihin aika ei ole arjessa riittänyt. Olen esimerkiksi…
 
…muistellut Peppi Pitkätossun koko nimen (Peppi Lotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu). Kiitos äiti, kun opetit pienenä. Sain taas yhden jos toisenkin minuutin kulutettua.
 
…iloinnut useamman päivän työvapaasta (jotain iloa sairaslomasta) ja käyttänyt tilaisuuden hyväkseni lakkaamalla kynteni punaisiksi. Peukkuihin ja nimettömiin kiinnitin kynsitarratkin. Melkein kidutusta, että kahvilatyössä pitää uhrata kynnet työlle, eikä saa käyttää minkäänlaista somistusta. Hienoista kynsistä tulee niin ihana olo! Onneksi elämääni puhaltaa vienoja, mutta uusia tuulia ja viikon päästä saan vaihtaa kynsien väriä vaikka päivittäin. 🙂
 
…kyhännyt vajavaisen (tyhjän!!) jääkaapin sisällöstä itselleni aterioita. Syönyt ensimmäisen aterian varmaan puoleentoista vuoteen ilman jättikasaa Kesoa. Selvisin hengissä. Ja oli yllättävän hyvääkin. Ilman raejuustoa kokkailuni vielä onnistuvat, mutta ilman ketsuppia. Eieiei.
 
…pohtinut lähestyvää kevättä ja tulevaisuutta nimenomaan opiskeluiden kannalta. On toisinaan vaikea hyväksyä, että oma psyyke ei kestä sitä, mitä todella haluaisi ryhtyä opiskelemaan – ainakaan tällä hetkellä. Onneksi on olemassa vaihtoehtoja ja avoin tulevaisuus. Mikään ei ole mahdotonta.
 
…ensimmäistä kertaa iloinnut saadessani tiskata (voittaa sängyssä makoilun!). 🙂
 
…tajunnut, kuinka kiire ja elämän hektisyys ovat saaneet jälleen kerran ylivallan minussa. Kuinka silloinkin, kun ei olisi kiire minnekään, suoritan kaiken mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Pakkolepo ja pysähtyminen, tylsistyminenkin, ovat oikeasti tehneet vain hyvää. Aamulla kahvia keittäessäni tajusin, että voin aivan rauhassa kävellä viidellä askeleella kuivakaapille (kahden jättiharppauksen sijaan) ja rauhassa etsiä Muumi-kahvirasian (järjettömän söheltämisen sijaan), tuumailla hetken omiani vaikka kesken purujen laiton (tehokkuuden maximoimisen sijaan). Minun ei tarvitse pulssi korkealla miettiä, kuinka monta sekuntia voitan, jos toisella kädellä painan jo virtanappia laittaessani keittimen kantta kiinni. Pieniä asioita, joilla kuitenkin on valtava merkitys laajemmin ajateltuna.
 
…toisaalta todennut itselleni, että olen äkkipikainen ja ripeä ihminen. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Turha oman luonteen ja persoonan jalostaminen ja piirteiden poiskitkeminen on ihan tyhmää.
 
…tehnyt itselleni ruokasuunnitelmaa. Pohdin, millaisella ruoalla haluan ravita itseäni.
 
…kiittänyt jälleen äitiä pikkuisena saamistani neuvoista. Höyryhengitys on loistava nuhan oireiden lievittäjä ja sairausajan lyhentäjä. Kotikutoinen höyryhengityskyhäelmä toimii aivan yhtä hyvin kuin apteekin nenäkannukin. 😀
 
…katsonut netistä liian monta Poliisit-jaksoa (oikeammin ne kaikki), joten oli siirryttävä Maikkarin Lainvalvojat-sarjan äärelle. Mietin, kuinka Ruotsi on niin kauan onnistunut olla ottamatta yhteen minkään maan kanssa. Säilynyt suuremmilta kahakoilta. Kun maan poliisivoimat nimittäin (ainakin kenttäpoliisit) vaikuttavat suoraan sanottuna auktoriteettia vailla olevilta nyhveröiltä (ainakin sen Ruotsin Poliisit -sarjan luoman kuvan mukaan, hei!). Mutta ehkä se syy onkin juuri siinä.
 
…ottanut pitkiä kuumia suihkuja ja piirrellyt naapureille terveisiä höyrystyneisiin ikkunoihin. En sitten tiedä, onko siinä syy tähän hillittömään kuumuuteen kolossamme. Ihan oikeasti, pakko tepastella sisällä ilman vaatteita (niille naapureille vaan terveisiä…). 😀

…ottanut selvää Tallinnan kuntosaleista, selvittänyt kertamaksun ja saanut äidin lupautumaan salikaveriksi minilomallamme!

Nyt pakkaamaan huomista reissua varten. Sitten Putouksen äärelle. Kivaa lauantai-iltaa!<3



Uncategorized
Elina8 kommenttia
Se pieni ääni.
 
Sekoittui.
Eksyi
Hukkui.
Lopulta kokonaan tyrehtyi.
 
Se pieni ääni.
 
Virkosi.
Voimistui.
Taisteli.
Ja lopulta voiton vei.
 
Se tyttö löytyi.
 
 
Elina aidoimmillaan.
Uncategorized

Liian keskeistä.

ElinaKommentoi
Näin ulkonäkökeskeisenä, itsekeskeisenä sekä suorituskeskeisenä aikakautena sitä väistämättä välillä kaipaa vanhoja nappiverkkareita ja rusehtavia, linttaanastuttuja lenkkitossuja julkisilla paikoilla, edes lyhyttä katsekontaktia ja ensimmäistä tavua siitä a-alkuisesta sanasta ruuhkaisessa R-junassa tai ihan vain normaalisykkeistä kävelyä rautatieasemalla stressin ja kiireen aiheuttamien lisälyöntien, uupumuksesta vihaisten katseiden ja  holtittoman säntäilyn sijaan.
Ja kaipaamisella en tarkoita haikeiluja seitsekytluvulle tai aikaan jolloin emäntä lypsi lehmät käsin ja isäntä istui kiikkustuolissa piippua poltellen. Kärjistettynä. On ajanjuoksu tuonut onneksi muutakin kuin valittamisen aihetta. Ja kai silloin ennenkin oli oman aikansa tikittäviä urapommeja ja peilin kanssa seukkaavia riittämiin, joskaan ei ehkä aivan siinä määrin kuin nykyisin. 

 

Vaan kaipaukseni kohdistuu lapsuuteen. Kyllä minulta lapsena tuli helpommin suusta sana anteeksi. Ja oli se luettavissa monen muunkin pienen huulilta, sikäli mikäli äiti oli sen käyttöä opettanut. Samoin kuin tein pienenä estoitta tuttavuutta junassa vierustoverin kanssa – iästä, sukupuolesta tai nenän vinoudesta huolimatta. En arvottanut itseäni, saatika muita, ulkoisten seikkojen mukaan. Hieno kissapaita oli vain ylimääräinen plussa hyvin etenevän leikkihetken päälle. Niin ja kyllä minä osasin popsia lihapullat nopeasti, jos oli tarvis. Kolme ja puoli yhtäaikaa suussa taisi olla ennätys. Legoukon päitä mahtui yhteen sieraimeen kerralla vain kaksi, mutta siitä nyt ei ollutkaan puhe. Vaikka aikuisilla on luonnollisesti enemmän vastuuta ja hoidettavaa, pakostakin kiireisempiä asioita ja kokonaisia päiviä, joihin ratkaisuksi ei riitä edes neljän kokonaisen lihapullan mahduttaminen nenään samanaikaisesti, voi lasten suhtautumistavoista ottaa siitä huolimatta mallia. Paikasta toiseen voi juosta hiki hatussa, mutta myös hymy huulilla ja lapsenmielinen pilke silmäkulmassa.
Sillä eikö kuitenkin ole ihanaa, että ympärillämme on muita ihmisiä – vieläpä persoonallisia ja erilaisia – joilla on mahdollisuus tehdä omasta päivästäsi parempi ja ennen kaikkea joiden päivää voit itse piristää omalla käyttäytymiselläsi. Ratkaisuksi alkuvirkkeessä listattuihin nykypäivän epäkohtiin voisimme tietysti alkaa kaikki pukeutumaan näihin jo yleistyviin aikuisten potkupukuihin, ulkoistaa ammatinvalinnan ja työelämässä sijoittumisen korkeammalle taholle ja muuttaa asumisjärjestelyt koko maan kattavaksi yhteiskommuuniksi. Kaikki olisivat samalla viivalla ja pysyisivätkin sillä: yksilön omat päätökset eivät painaisi vaakakuppia suuntaan tai toiseen, kaikenlainen vertailu olisi turhaa, vastuu sekä kiireen torjuminen vaivaisivat vain enää korkeampaa tahoa ja sosiaaliseksi taas opettelusta ja muiden huomioonottamisesta tulisi kommuunin myötä pakostakin arkipäivää.
Vai olisiko silti helpompi (ja mielekkäämpi) tapa vain yksinkertaisesti opetella huomaamaan junan peilaavista ikkunoista toisten hymynaamat oman hiusjakauksen sijaan (tai edes lisäksi), lisätä sanavarastoon jälleen anteeksi ja kiitos, elekieleen hymy, asenteisiin ennakkoluulottomuus ja päiviin muutama minuutti rentoutumista ja otsaryppyjen suoristamista varten?

Uncategorized

Sanasolia ja äänenmurrosta – eli otteita viime päivistä.

Elina2 kommenttia
Teidän onni, että bloggailuni tapahtuu täysin kirjoittamalla. Tällä hetkellä kuulostan nimittäin teinipojalta äänenmurroksen kourissa. Välillä ei meinaa kuulua kuin pientä pihinää – ääni on menetetty mitä ilmeisimmin Ursulalle (you know, Disneyn Ariel ja tuhma Ursula). Selkää jomottaa, niskaa ja hartioita särkee, pää kipuilee ja kurkku tuntuu karhealta. Okei, selkäkipu ainakin toivottavasti johtuu hyvin menneestä treenistä. Tuskin tämä takapuoli- ja pakarakipukaan flunssasta johtuvat. Tai en tiedä, en ole lääkäri :3
Vaan minkäs (urheilu)hullu itselleen voi. Pakkohan se oli aamulla päästä salille ähkimään, äänestäni huolimatta. Diagnosoin pikaisesti aamupuuron jälkeen itseni ja poissuljin kuumeen/lämmön, nuhan ja sietämättömän kurkkukivun. Sellainen pieni karheus kurkussa sallitaan, siis omasta mielestäni. Oikeasti sairaana urheilu, kuten kuumeessa, ei kuitenkaan ole sitkeyden, kovan itsekurin tai tosipumppailijan tunnusmerkki – se on silkkaa tyhmyyttä, terveydellä leikkimistä. Vaikka terveydelläni olenkin viime vuosina leikkinyt riittämiin (eheh), niin tässä olen ehdoton ja tehnyt myös parannuksen. Jo pieni nuha saa minut pysymään poissa liikunnan parista. Tai oikeammin kahlitsemaan itseni sänkyyn. Kauhukertomukset sydänlihastulehduksista ja vastaavista nostavat niskavillat pystyyn. Harhaluulo on, että tulehduksen sydänlihakseen voisi saada vasta 40 asteen kuumeessa ja nenä tukossa – lievemmätkin oireet riittävät. 
Ja nyt huomaan, että toimintani on ristiriidassa kirjoitetun kanssa, hah. Okei, olen sitten kai pikkuisen tyhmä, enkä todellakaan tosipumppailija:D
Naurattaa ja vähän nolottaakin tämä noita-akan ääneni. Kyllähän tutuille salipapoille voi raakkua vaikka miten, eivät he välitä kuitenkaan kuin kyykkysarjoistani. Haha. Mutta että juuri silloin kuin olen karseimmillani, tulee pitkätukka (joo, miespuolinen ja suht hyvännäköinen, kun joku kuitenkin sitä miettii:D)  ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi penkin varmistajaksi (luonnollisesti avattava suu edes kiitosta varten) ja uusi, potentiaalinen salikaveri hieromaan tuttavuutta. Pidän kovasti, että ihmiset tulevat juttelemaan, vaikka ujous meinaa toisinaan iskeäkin. On kuitenkin tähän väliin todettava, että mielestäni minusta on tullut lähiaikoina rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa ja suorastaan jo nautin jännittämisen sijaan jutustelusta uusien tuttavuuksien kanssa. 

Viime päivinä olen:

Hengaillut työpaikalla vapaa-aikanakin, yök. 😀

Yrittänyt taltuttaa flunssan. Vaikka kai nyt tiedän, ettei joku monivitamiini enää tässä vaiheessa auta, deestä tai omegoista puhumattakaan. Pah ja höh.

 Käynyt Tammistossa urheilukauppojen konkurssimyynnissä. Arvatkaa, mikä säbäpallo sattui silmääni? Tietysti tuo, joka suorastaan huutaa Elinaa.

Ja mikä löytyykään laukusta kotimatkalla. Olen yhtä palloa rikkaampi nainen. 

 

Yrittänyt syödä hyvin, vaikka ruokahalu toisinaan on ollut hiukan kadoksissa flunssan vuoksi. Sen saa kuitenkin syttymään helposti tarttumalla väkisin haarukkaan;)

Tässä kohtaa ruokahalu vielä oli tallella. Työpaikan salaatit ovat maistuvia, vaikka itse työ ei aina olekaan.

Torjunut tylsyyttä mielenkiintoisella kirjalla. 🙂

No, käynyt tietysti salilla ja siinä sivussa mallaillut itseä peilistä (aina silloin, kun pukuhuoneessa ei ole muita, heh). Ja huomio, tämä on pakollista jokaiselle punttimimmille – onhan pysyttävä perillä kehityksestä (muutenkin kuin sarjapainoja tuijottamalla) . 😉
Lähtenyt inhottavan työpäivän jälkeen viettämään ihanan ystävän 21-vuotissyntymäpäiviä. Maistanut ensimmäistä kertaa kauan himoitsemaani Snickers-drinkkiä.

Ajellut välillä muuallakin kuin työpaikan ja kodin välillä. Jee!
Paljon olisi taas tehtävää ja hoidettavaa, mutta vain vähän jaksamista ja puhtia. Aikuisen elämä on toisinaan tylsää ja tyhmää velvollisuuksien sanelemaa suorittamista. Tai sitten tämäkin on vain asennekysymys, eiks jeah?
Olen vetänyt ihan kaikkea mahdollista pilleriä ja litkua nassuun alkavan flunssan voittamiseksi – ehkä edes se toiveajattelu parantaa: Sanasolia, d-vitamiina, kalkkia, omegakolmosia, kuumaa rooibosta. Lisäksi kävin jopa ostamassa maca-kapseleita, sillä jauhe ei vaan mene alas (lahjoitetaan siis halukkaalle pussi macaa;). Kaulahuivi on ollut ahkerassa käytössä ja sänky tullut liiankin tutuksi. Plääh. Eniten pelkään sitä tylsyyttä, joka iskee neljän seinän sisällä.
Mitä teidän alkuviikkoon kuuluu? Toivottavasti ainakin terveempää:-)