”Jos haluat tuntea olosi kurjaksi, vertaile itseäsi henkilöön, joka on sinua parempi. Et voi aidosti vertailla, sillä et voi tietää, millaista hänen elämänsä todellisuudessa on. Vertailu onkin täysin turhaa, sillä vain sinä tiedät, kuka olet ja mitä aiot tehdä elämäsi suhteen. Jos arvostat itseäsi, toimit omien arvojesi mukaisesti. Älä piinaa itseäsi turhilla vertailuilla!”

-Onnellisuusprofessori Markku Ojanen

Kuinkahan hienoa olisi olla oikea onnellisuusprofessori? Ojasen Markku on varmasti hurjan onnellinen. Taatusti paljon onnellisempi kuin minä, joka vain yritän keksiä maallikon neuvoja onnellisuuteen.

Hetkonen. Tein sen taas.

Aloitin nimittäin sen pirun vertailun.

Kelataanpa hiukan elämääni: olen ollut ujompi, hiljaisempi, lahjattomampi, pyöreäposkisempi, lapsellisempi, herkempi, tyhmempi, isompi, muodittomampi, rumempi ja tylsempi. Kuin joku toinen. Aina. Ainakin omasta mielestäni. Olen aina ollut jotakin vähemmän ja mittareina ovat luonnollisesti toimineet toiset ihmiset – niin tuttavat kuin tuntemattomatkin. Mutta siis ihan oikeasti luonnollisestiko? Kyllä, olen koko ikäni automaattisesti peilannut itseäni muihin. En ole riittävä, sillä jollakulla toisella on aina jokin paremmin; kauniimmat silmät, pidemmät hiukset, nätimpi takki tai yhteensopivammat asusteet. Enemmän ystäviä, sanoja sanottavana, kauniimpi käsiala tai mielenkiintoisempi kokonaispersoona. Myöhemmin teininä syytin itseäni jopa siitä, että omistin (omistanen edelleen) niin vajavaisen itsetunnon. Sillä mistäpä muusta tuo ainainen vertailu ja itsensä vähättely johtuvatkaan kuin epävarmuudesta itseä kohtaan. 

Muistan, kuinka yläasteella ”kärpäsaurinkolasien” tullessa muotiin haaveilin omista sellaisista. Katselin (omasta mielestäni ainakin) suosittuja ja itsevarmoja tyttöjä Paris Hilton -lasit päässä ja mietin oi kunpa minäkin joskus. Mielestäni en ollut riittävän cool ja  muodikas, jotta olisin voinut asettaa samanmoiset aurinkolasit päähäni. Ainakaan yhtä ja tarpeeksi kuin muut. Muistan yhä sen päivän, kun ensimmäisen kerran kävelin rohkaistuneena nuo lasit päässä kotiovelta keskustan kaupoille. Tunsin, kuinka vastaantulijat, varsinkin ne coolimmat, tuijottivat minua ja nenällä nököttäviä aurinkolasejani. Siis aivan liian anti-cool.

Tajuanhan minä näin jälkikäteen, kuinka höpsöä oli ajatella moista. Ettäkö todella toisia kiinnosti, minkälaisilla aurinkolaseilla suojaan silmäni? No ei todellakaan kiinnostanut, eikä kiinnosta tänä päivänäkään. Tapani vertailla itseäni muihin ei kuitenkaan hävinnyt iän myötä tai loppunut tuohon esiteinivaiheeseen, vaan pikemminkin sairastutti minut myöhemmin vakavasti. Tai ainakin oli osasyynä sairauden puhkeamiseen. Kun ei se pieni, kypsymätön ja epävarma ihmismieli ymmärtänyt, että olemme kaikki erilaisia, ainutlaatuisia,  niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Kehitymme eri aikaa ja kehitymme erilaisiksi. Jokaisella on oma ruumiinrakenteensa, aivan samana tapaan kuin jokaisella on omanlaisensa kasvonpiirteetkin. 

Jos arvostat itseäsi, toimit omien arvojesi mukaisesti. Siinäpä se oma kompastuskiveni. Itsearvostukseni on majaillut vähintäänkin aivan yhtä matalissa pohjalukemissa kuin itsetuntonikin. Olen arvottanut itseni niin kauan kuin muistan siihen kakkoskastiin. Vaikkei sellaista ole edes olemassa. Kaikkihan me olemme samalla viivalla, eikä ihmisarvomme ole riippuvainen toisten mielipiteistä, edes omistamme, mistään. En ole ollut riittävän itsevarma, jotta olisin pystynyt johtamaan omaa elämääni. Olen ollut hukassa monia vuosia, enkä ole tiennyt, kuka oikeasti olen ja mitä aion elämälläni tehdä. Olen haaveillut, mutten ole uskonut ja luottanut itseeni. Ainakaan riittävästi. 

On sanomattakin selvää, ettei vertailu ja oman itseni vähättely ole tuonut kuin piinaa ja pahaa mieltä. Jatkuvalla vertailulla ja siitä johtuvalla riittämättömyyden tunteella olen vain satuttanut itseäni, ajanut itseni uuvuksiin ja lopulta sairastuttanut itseni. Se on vienyt paljon iloa elämästäni ja rajoittanut elämääni. 

Parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan. Onneksi kaksikymmenvuotias Elina on jo paljon viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias, puhumattakaan kuusitoistavuotiaasta. Olen vihdoin ymmärtänyt, että Elina on tällainen paketti. Vielä ehkä haen hiukan sitä paketin muotoa ja sisältöä, mutta kaiken kokemani jälkeen se on enää pientä hienosäätöä. Olen vakaasti päättänyt, etteivät sanat minä ja kuin  enää esiinny samassa virkkeessä, joka tulee suustani ulos.

Elina: 1. töihin menossa 2. teille postausta kirjoittaessa 3. nukkumaan menossa 4. aamulla salilla

On oikeasti niin hurjan siistiä todeta itselle, että niin, minä olen tällainen ja hyvä näin. Aivan mahtavaa kävellä katse ylös luotuna ja pyytelemättä omaa olemassaoloa anteeksi – vaikka ne kärpäslasit päässä. Heh 🙂

 

#Pitkän pohdinnan jälkeen päätöksestäni vaihtaa työpaikkaa sekä päätöksistäni opiskeluiden suhteen.

#Alennusrekin superlöydöstä: Adidaksen treenitoppi viidellätoista eurolla sai pihinkin pään kääntymään.

#Kehityksestä salilla: jalkaprässi prässäsi jalkoja 150 kg (+kelkka) painolla, maastavedon sarjapaino kipusi viiteenkymmeneen kiloon (tosin väitän, että nahkaremmeillä nousisi selkeästi enemmänkin, sillä puristusvoima käsissä ei riitä).

#Lauantai-iltana kello puoli kahdeksan illalla. Makoilin sängyllä erikoispähkinäpussi kädessäni (kanelimanteleita, jugurttikuorrutteisia parapähkinöitä, suklaapäällysteisiä maapähkinöitä jajaja…) ja nauroin niin, että masua kivisti. Soijaakin pukkasi. Iiihana, iihana somelainen muija.

#Tutustumisesta uuteen kaveriin. Kahvakuulasta on moneksi, koko kropan kiusijaksi!

#Rahka-mustikka-raejuusto-mehukeittosotkusta:-) Nam!

#Kuinka vapauttaa (ja toivottavaa sekä sallittavaa) on tuoda oma mielipide muidenkin tietoisuuteen äänettömien pohdintojen sijaan. Totuushan kuitenkin on, että olen lähes aina jotakin mieltä. Harvoin mikään asia on minulle ihan sama.

#Että elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista – kun siitä ei tee itse vaikeaa.

#Että aamuinen puurokulho kannattaa laittaa heti likoomaan välttyäkseni myöhemmin jämähtäneiden ryynien rapsutukselta. 

#Itseään täynnä olevasta ukosta salilla, joka selvästi luulee pelkän läsnäolonsa olevan merkki muille poistua laitteesta/kyykkypaikalta/penkiltä ja luovuttaa se hänelle.

#Ainaisesta tiskivuoresta:(

#Töissä tilanteessa, jossa asiakas ei vaivaudu koko asiointinsa aikana avaamaan suutaan edes kertomalla mitä haluaa. Aha, ilmeisesti kahvin. Kupista päätellen. Tai pussiteen. Vai haudutetun sellaise? Ai, sittenkin Iltasanomat. Tyhmä minä, kun en heti tajunnut!

#Pakkasessa klo 5.55 treenisalin ovien avautumista. Mikä polte rautojen pariin! Ihan mahtavaa!

Lopuksi vielä kuva-arvoitus:

Maailman helpointa, maukasta (ei kuitenkaan maukkainta), jääkaapin-tähteet-hyötykäyttöön-ruokaa. Kumpi lautanen mahtaa olla minun ja kumpi Santun?

Sunnuntai-ilta sohvalla ja sipsipussi kourassa. Hikikarpalot otsalla ja hoosiannaa huutavat lihakset edellisestä koitoksesta vielä kipeinä. Lämmin viltti ja mehukas pokkari. Villimmän puoleinen ilta ja yö ystävien kanssa. Maitorahkaa ja banaania mehukeitolla notkistettuna. Tulikuuma suihku jääkylmässä tehdyn lenkin jälkeen. Toisen kosketus väsyneillä jaloilla. Puhtaat lakanat yhdistettynä väsymykseen. Lorviminen ja löysäily. Touhuaminen ja sinkoilu. Hallittu sekasotku. Täydellinen siisteys. Jääkaappikylmä omena ja yllättävän mehukas mandariini. Uutuussuklaapatukka.

Mielihyvää. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. Mutta jokaiselle se merkitsee hieman eri asioita. Itse asiassa mielihyvä on kovin yksilöllinen juttu. Vähän kuin mielipide. Ei ole toisesta sanomaan, mikä tuottaa juuri minulle hyvän olon. Sillä minä itse olen kokija ja tiedän kuinka tunnen. Toisten viikon kohokohta on viikonloppu herkuilla höystettynä, toiset taas saavuttavat valtavan hyvän olon urheillessaan (tai sen jälkimainingeissa).

Vaikka mielihyväntunteet, niiden tavoittelu ja kokeminen ovat herkkiä, usein kontrolloimattomia, yksilön tunnetason asioita, voi prosessia ainakin jollain tapaa ohjailla. Mielihyvänlähteet ovat yksilön henkilökohtaisia mieltymyksiä, mutta myös opittuja. Pikkutenava saa palkinnoksi (tai vanhemman huonon omantunnon lievittämiseksi) makeaa mahan täydeltä: nameja, sipsukoita ja tikkukaramelleja. Hyvin nopeasti sitä oppii (vain ja ainoastaan) herkkujen syömisen tarkoittavan hyvää oloa – mikä ei välttämättä ole aina hyvä juttu, varsinkin, jos mielihyvää ei opita saamaan mistään muusta kuin ruoasta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö syöminen voisi olla yksi mielihyvänlähteistä. On kuitenkin tärkeää, että hyvää oloa kykenee ammentamaan muustakin, kuten liikunnasta, sosiaalisista suhteista ja mielekkäistä harrastuksista. Itse olen ollut onnekas siinä suhteessa, että minut on viety liikunnan pariin jo pikkuisena ja urheilu eri muodoissa on aina ollut luonnollinen osa minua. Toki meillä on herkuteltukin huoletta, syöty tavallista kotiruokaa ilman kikkailuja. Ateriarytmin tärkeyden olen oppinut hieman myöhemmällä iällä. Eipä ole enää epäselvyyttä siitäkään, mistä shoppailuhulluuteni ja kyltymätön kaupoissa kiertelemisen halu ovat peräisin: pelottavan korvalääkärikäynnin jälkeen sain Luu-muovihepan tsempparilahjaksi ja yksin vietetyn kuumepäivän päätteeksi äidin kauppakassista pilkisti hartaasti toivomani barbi, heh. 🙂

 Itseisarvo: oma aika ja omat jutut. Nautin, että toisinaan saan touhuta itsekseni.

Toisinaan halu mielihyvään saa tekemään mitä hulluimpia asioita, jotta tuo tavoiteltu tunne saavutettaisiin. Toiset tarpovat monta kilometriä iltakymmeneltä huoltsikalle vain yhden karkkipussin tähden, toiset taas heräävät viideltä ennen töitä salille huhkimaan (kuten allekirjoittanut:D). Tekojen todellisia motiiveja on kuitenkin välillä hyvä miettiä: mitä todella tavoittelen sillä, että tuhlaan viimeiset pennoseni uuteen trikoopaitaan, joita minulla löytyy kaapista jo ennestään, erotuksena vain hihojen pituus?

Teko, joka johtaa pienemmän tai isomman mutkan kautta mielihyväntunteeseen, voi olla ikään kuin itseisarvo tai välinearvo. Tai tällaiseen tulokseen olen ainakin itse tullut pohdiskeluissani. Liikunta on esimerkiksi minulle selkeä itseisarvo: rakastan tunnetta, kun lihakseni tekevät töitä ja verisuonet pullistelevat otsassa. Samoin kuin sitä, kun jalkani ottavat lenkkipolulla askel toisensa perään varmoja harppauksia kohti maalia. Saan mielihyvää siitä, että liikutan kehoani, raajojani ja haastan itseni. Toisaalta voin tulkita urheilun myös välinearvoksi: lähden hieman väsähtäneenä lumituiskuun hölkkäilemään, koska tiedän oloni olevan mahtava ja tuhat kertaa energisempi kotiin hikisenä palattuani. Urheilun jälkeistä tunnetta ei voita mikään. Paitsi ehkä se suorituksen aikainen tunne. Monelle parempaa terveyttä tavoittelevalle liikunta on pelkkä välinearvo: jumppatunnille lähdetään hampaat irvessä ja suklaapatukat ajatuksissa vilkkuen, itse jumppailu rämmitään väkisin alusta loppuun kotona odottavan herkkukätkön voimin. Laajemmin ajateltuna on ehkä kannattavaa pohtia, mikä juuri itselle on itseisarvo ja vastaavasti välinearvo. Sillä eikö juuri se, että oppii pitämään suurinta osaa tekemistään asioista itseisarvona, ole juurikin jokaikisestä hetkestä nauttimista ja täysillä elämistä? Pakollinen ruuhkaisessa ruokakaupassa käynti voi olla itseisarvo, eikä vain välinearvo nälän taltuttamiseksi, jos osaa naksauttaa sopivan, positiivisen ajattelutavan päälle: kaupassa käynti on sosiaalinen tilanne, jossa sinulla on aina (se pienikin) mahdollisuus luoda uusia (kestäviäkin) suhteita ja nauttia erilaisista ihmisistä tai esimerkiksi piristää jonkun toisen päivää parilla mukavalla sanalla. Kuulostaa aluksi ehkä aika paljonkin kaukaa haetulta, muttei toivottavasti enää muutamien onnistuneiden päivien jälkeen. 🙂

Ostin viime viikolla luontaistuotekaupasta Maca-jauhetta luettuani sen terveysvaikutuksista netin syövereistä. Ja sen syöminen jos joku on minulle selkeä välinearvo. Okei, olin kyllä lukenut macan ei-niin-miellyttävästä ja pistävästä mausta, mutta että niin läpitunkeva. Ja kamala! Jopa oliivit tuntuvat herkuilta jauheeseen verrattuna. Olen yrittänyt sekoittaa sitä mehukeittoon ja maitoon, hillolusikalliseenkin siinä toivossa, että yltiömakeus peittäisi macan maun. Eilen epätoivon partaalla otin nenästä kiinni ja kippasin lusikallisen jauhetta suoraan suuhun: seurauksena lähes tukehtuminen, jolloin oli pakko päästää nenästä irti. Oksennushan siinä oli sitten tulla, kun maku tavoitti tajuntani. En siis todellakaan lappaisi tuota hirvitystä suuhuni, jollei pussin kyljessä olisi vaikuttavaa listaa sen terveysvaikutuksista. Ja vaikka kuinka kääntelen ja vääntelen ajatuksiani, en kyllä pysty mieltämään macaa itseisarvona. Enkä kyllä varmaan tule tulevaisuudessakaan, haha. Ellei jollakulla ole loistavaa macaruokareseptiä? :’)

Mielihyvän pohdiskeluun vielä palatakseni. Hyvän olon tunne voi olla hetkellinen, nopeasti ohimenevä tai pidempiaikainen ja kokonaisvaltaisempi. Nyttemmin ymmärrän, että olen pitänyt juurikin hetkellisiä nautintoja ja hyvän olon puuskia kovin mitättöminä, lähes turhina. Olen keskittynyt vain tavoittelemaan kokonaisvaltaista eheyttä ymmärtämättä, että nuo pikkuiset mielihyväntuntemukset, kuten esimerkiksi yksi suklaanpala aamukahvilla tai väsyneiden jalkojen ylös nostaminen, ovat itse asiassa rakennuspalikoita, joista muodostuu tavoittelemani pidempiaikainen ja kestävä hyvä olo. Olen tapani mukaan tavoitellut vain suurempaa, laajempaa ja isompaa, ehkä kaukaisempaakin, antamatta itseni tuntea hetkellisiä nautintoja – ainakaan riittävässä määrin. Onneksi asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen on askel muutokseen ja tekoihin.

Kun on pakko päästä karkuun. Eroon siitä. Kun tekisi mieli vain irrottautua. Erkaantua siitä. Kun paine tuntuu sietämättömältä. Ahdistun siitä. Kun olo on kuin vankilassa. Teljettynä siihen. Vihaan sitä.

Omasta kehosta. Omaan kehoon. Omaa kehoa.

Maha liian täynnä. Liian tyhjä. Liian puolillaan. En pysty keskittymään mihinkään. Vatsa kurtussa. Kuoppa kyljessä. Uusi poimu selässä. En kykene istumaan, makaamaan tai seisomaan. Puristava malli. Inhottava materiaali. Ahdistava kokolappu. En voi pukeutua.  Peilissä liian iso. Koskettaessa liian pehmeä. Liian pitkä korkokengissä. En salli itseni astua kotiovesta ulos.

Ajatteluni ja mieleni ovat minun. Ne ovat minä. Elina. Ajatukseni ovat vapaita. Kirmaavat ilman rajoituksia. Mutta miksi olen juurtunut ruumiiseen, joka tällä hetkellä tuntuu kaikkea muuta kuin omalta?

***

Viikonloppuna istuin autossa. Puhaltimet hurisivat täysillä, taisi penkkilämmityskin olla päällä. Olo oli lämmin. Ja kylläinen, täysi jopa.  Kuitenkin mukavalla tavalla. Tiedättekö, sillä tavoin, ettei tehnyt mieli edes ajatella ruokaa. Keskityin sen sijaan kaikkeen muuhun: lumisiin puihin, pikkutytön tupsupipoon ja edellä ajavan hauskaan rekisterikilpeen. Ei haitannut, vaikka muistutinkin kaikine toppatakkeineni ja villapaitoineni Michelin-ukkoa. Pepsi Maxista hiukan pullottava masu ei häirinnyt. Huolittelemattomattomat, pinnin avulla sivulle sipaistut hiukset eivät tehneet minusta yhtään äksympää. En moittinut itseäni pikkuisen ruttuisesta, silitysrautaa vältelleestä asukokonaisuudesta. Edes pienoinen kiireen poikanen ei nostanut stressitasojani taivaisiin. En keksinyt itselleni uusia ongelmia, enkä jahkaillut vanhoja.

Minä vain olin ja nautin. Lämmöstä, hyvästä olosta, täydestä mahasta ja raukeuden tunteesta ruumiissani. Ja silloin sen tajusin.

Elämä voi ihan oikeasti olla keveää. Rauhan, raukeuden ja rentouden täyttämää. Joskus on kiirehdittävä, keskityttävä ja hiukan stressattavakin jonkin asian vuoksi, mutta sisälläni voi koko ajan pysyä kuitenkin tasapaino. Vaikka minun on suoriuduttava elämässäni asioista, haastettava itseni ja kohdattava epämiellyttäviä asioita, ei minun syvällä sisimmässäni tarvitse lähteä niihin mukaan. Tarkoitan, tuo rauha voi koko ajan olla läsnä ulkopuolisesta pyörityksestä huolimatta.

Päämääräni tässä elämässä ei ole epämiellyttävien tunteiden kestäminen. Tai etsiminen. Väkisin kärsiminen. Ongelmien keksiminen. Aivan samaan tapaan kuin ei muiden ainainen miellyttäminenkään. Minun ei tarvitse aina tulkita tuntemuksiani negatiivissävytteisesti. Maha on täynnä ja se on ihanaa. Takki on rutussa kuin vatsamakkara ja sekin on ihan okei.

Käteni on tässä. Jalkaparini tässä. Maha nyt menee kurttuun istuessani ja reidet leviävät tuolia vasten. Pää keikkuu olkapäiden välissä ja kaula kiinnikkeenä. Sormet taipuvat näin ja varpaat noin. Aivan kuin tutustuisin omaan kehooni uudestaan. Opettelisimme tuntemaan toisemme. Hyväksymään  toisemme ja pitämään toisistamme. Ainaisen tappelun ja sättimisen sijaan.

Koska päämääränihän on hyvä olo. Korjaan, loistava olo.

Sydämessä? Ei. Silmissä? No, ei onneksi. Jalkapohjissa? Ei tällä kertaa. Polvessa? Kipua ennemminkin.

Kolme pientä pistosta vasemman korvan takana. Joiden olisi kuulemma pitänyt tuntua vielä kivuliaammilta. Suorastaan sietämättömiltä. Sellaisilta, että tekisi mieli lätkäistä lääkärisetää poskelle. Haha.

Aiemmin tällä viikolla hätäännyin. Työpäivän jälkeen polveni oireili. Koukistus ja kävely sattuivat. Kyykkääminen puolestaan ei, mutta autolla ajo ja kytkimellä pelailu sitäkin enemmän. Tuntui kuin jokin ottaisi kiinni polvessa, hankaisi vastaan. Tietyn kulman saavutettuaan se naksahti (kuten viimeiset kaksikymmentä vuotta) ja kipu hälveni aina seuraavan koukistukseen asti.

En tiedä, onko meidän perheen lapsilla huonot jalkageenit, vai onko syynä (liian) ahkera liikunnanharrastaminen pienestä asti. Jalkaongelmia minulla ja veljilläni on kuitenkin ollut riittämiin. Olen saanut jalkoihini kortisonipiikkejä ja käynyt leikkauksessa, samoin kuin veikatkin. On meidän perheessä yksi polvikin leikattu. Ei siis ihme, että ehkä hieman ylireagoinkin polvikipuni kanssa. Toisaalta jalkoihin (miksei muihinkin raajoihin:D) liittyvät ongelmat on syytä mielestäni ottaa vakavasti: jalkojen tulisi kestää vielä monta kymmentä vuotta eteenpäin ja hoitamattomat vammat alkavat varmasti viimeistään eläkeiässä antaa merkkejä itsestään.

Muutenkin olen sitä mieltä, että ihmisten tulisi huolehtia kehostaan paremmin. Nykyään painotetaan ehkä jo liikaakin vain mielenterveyttä – suhteessa fyysiseen terveyteen. Tottakai mielen hyvinvointi on tärkeässä roolissa, kun ajatellaan kokonaisvaltaista terveyttä ja terve pää edistää väistämättä kehonkin hyvinvointia: liikkuminen tuntuu mielekkäältä, järkevä syöminen ei vie ylimääräisiä voimia, stressi ei kerrytä kiloja tai vie niitä. Asioilla on kuitenkin toisetkin puolet ja tämä sama kaava toimii mielestäni toiseenkin suuntaan. Kun keho ja koko fyysinen terveys ovat kaikin puolin tasapainossa ja kunnossa, on pienempi riski, että mieli sairastuu. Sillä ne teot, jotka ylläpitävät kehon hyvinvointia (mitä ne kullekin ovat: liikunta, järkevä syöminen, lepo, muu kehonhuolto, kuten venyttely, hieronta jne.) ruokkivat myös samalla tervettä ajattelua ja vakaata mieltä. Tällöin niin sanotusti syvemmän minän on hyvä asustella ulommassa minässä. Näin minä asian ajattelen.

Marssin, tai paremminkin könkkäsin, lekurin vastaanotolle etukäteen suunnitellut sepustukset oireistani ja muistelmat jalkalääkärihistoriastani valmiina mielessäni. Tässä vaiheessa painotan, että olin, tai ainakin luulin, että olin, varannut ajan  ihan tavalliselta (oikealta) yleislääkäriltä, yksityiseltä puolelta tosin. Sen verran paniikki polvestani antoi periksi, etten suoraa päätä tilannut aikaa ortopedille (ja järjestänyt kalenteriin tilaa jalkaleikkaukselle). Ja mikä olikaan tämän lääkärisedän ensimmäinen toimenpide? Vilkaistuaan polveani hän nappasi korvastani kiinni. Tässä vaiheessa hieman hämmentyneenä ajattelin jo saavani korvapuustin turhasta käynnistä ja tiedätkö kuka olen, olen asiakas -puolustuspuhe alkoi jäsentyä päässäni. En keksinyt muutakaan selitystä lääkärin käytökselle, sillä väärinkäsitys ei tullut kuuloonkaan: polvi ja korva eivät äänneasultaan mielestäni muistuta edes kaukaisesti toisiaan, eivätkä normaalitilanteessa edes sijaitse ihmisen ruumiissa kovin lähekkäin. Enkä minä vastaanotolle missään sikiöasennos pyörinyt. 

Ymmärtänette siis, että olin hieman pihalla, kun lekuri alkoi työntelemään pieniä piikkejä korvani taakse ja kyselemään sattuuko, sattuuko, tuntuuko sietämättömältä? Nipisti ja tuntui, muttei kuulemma tarpeeksi. Sainhan minä sitten pian selityksen toimenpiteelle: jonkinlainen akupunktio. Nuo piikit olivat akupunktioneuloja ja korvan takana oleva kohta polven akupunktiopiste. Kivun polvesta oli määrä hävitä tai ainakin hälventyä korvan takana sijaitsevaa pistettä piikittämällä. En sitten tiedä, onko minulla erityisen oudot polvet vai huono korvantaus, sillä kipu alaraajassa ei helpottanut. Lääkärikin siinä naureskeli, että minkäs teet, kun näin huono lekuri. Oikeammin syy oli ilmeisesti siinä, että ruhje oli aivan polven pinnassa, vaikkei se päällepäin siis näkynytkään. Diagnoosi jäi lopulta hieman vajavaiseksi, mutta mikä tärkeintä, kaiken maailman kierukkahommelit ja muut vakavammat vammat suljettiin pois. Vastaanotolta lähdin kolme piikkiä korvassa ja lääkereseptit kourassa. Nyttemmin kipu on helpottanut – akupunktioneulojen, geelin, lääkkeiden vai levon ansiosta, en tiedä. Pitkän työpäivän aikana polvi kuitenkin ärsyyntyy edelleen, salilla esimerkiksi kyykätessä se ei edes tunnu – päinvastoin. Polvi tuntuu jollain tapaa vetreytyvän.

Akupunktiohoito oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. Vaihtoehtoiseksi hoidoksiko sitä kutsutaan. Itse olen avoin uudelle, enkä kiistä, etteikö tällainenkin yleisesti ottaen toimisi. Tosin itse akupunktio taitaa olla vanhimpia hoitomuotoja lääketieteessä. Lääkärikäynnin jälkeen jalkani tuntuivat veteliltä, voimattomilta, rauhallisilta, rentoutuneiltakin. Polven kinnausta lukuun ottamatta. En sitten tiedä, johtuiko tuo alaraajojen olotila helpotuksesta vai neuloista, levottomat jalat -oireyhtymästä kärsivälle äidilleni akupunktiohoitoa kuitenkin suosittelisin. Heh. 

Oletteko te saaneet joskus akupunktiohoitoa? Tai muuta vaihtoehtoista hoitomuotoa? Mitä mieltä olette ylipäätään tällaisesta?

Nykyisin arkeni on kiireen täyttämää. Ainakin työpäivinä. No jaa, aika vikkelästi vapaat päivätkin hujahtavat. Touhutessa. Arjen ihan tavalliset askareet ja oman talouden pyörittäminen syövät aikaa hurjan paljon. Enemmän kuin kuvittelin. Pesukonetta ei kannata pyörittää tyhjänä. Se täytyy ensin täyttää. Sitä ennen on lajiteltava pyykit värien mukaan kasoihin. Ja muistettava ostaa pesuainetta. Pyykit on ripustettava kuivumaan ja kuivat on viikattava kaappiin. Jotkut silitettäväkin. Ainoastaan pesukoneen täyttäminen ei riitä, vaan on pidettävä huoli jääkaapin ja leipäkorin sisällöistä. Imurinkin pölypusseja on täytettävä säännöllisin väliajoin, roskapusseista nyt puhumattakaan. Astiakaapissakin pitäisi yrittää pitää edes muutamia puhtaita laseja, tiskipöytä on usein aivan liian täynnä. Kaikki tämä tietenkin töiden jälkeen (vaihtoehtoisesti niinä vapaapäivinä), kun on muutenkin tiskannut, luutunnut lattioita ja vääntänyt salaatteja sämpylöineen koko päivän.

Niin, vieläkö pitäisi ehtiä, tai ylipäätään jaksaa, tehdä muuta kuin rojahtaa sängylle nukkumaan? Entäs se seuraavan päivän työeväiden suunnittelu tai päivällisen kokkailu? Jopa hiustenpesun mahduttaminen johonkin väliin on toisinaan haastavaa.

Arjen pikkuniksejä tarvitaan.

Ei niitä kananmunia tarvitse joka aamu keittää ja menettää hermoja liian hitaasti lämpenevän keitinveden kanssa. Keittää kerralla isomman erän ja nappaa aamulla jääkaapista valmiin munan.

Hiusten kuivailuun tuhraantuu arvokasta aikaa. Saman asian ajaa auton täydelle teholle väännetty puhallus. Märkä pehko kuivuu kätevästi huristellessa töihin. Ja kuohkea tukka on taattu.

Einekset ovat joskus sallittuja – jos ne vaan suinkin saa kurkusta alas. Ei aina tarvitse olla ruokanatsi. Varsinkaan silloin, kun on kiire ja väsynyt. Ja miksi turhaan tuhlaamaan ja kerryttämään tiskivuorta lisää likaisilla astioilla, kun mikrolitkut ja -laatikot voi syödä suoraan niiden omasta pakkauksesta. Skyr-rahkakin on kätevä mukana tulevan muovilusikan vuoksi. Oikeasti, minusta on tullut pihi puhtaiden astioiden suhteen!

Entä jos ei jaksa käydä edes lähikaupasta nappaamassa sitä pinaattikeittoa? Silloin ei takuulla jaksa kyllä alkaa kokkailemaankaan mitään. Kuulostaa laiskalta tai superväsyneeltä ihmiseltä. Joskus aamulenkin ja työpäivän jälkeen jalkani yksinkertaisesti sanovat itsensä irti, eivät suostu minkäänlaisiin ylimääräisiin kiekuroihin, vaan kykenevät vain kaasuttamaan suoraa tietä kotiin. Ja vatsa murisee kiukkuisena. Tällaisia ristiriitaisia tilanteita varten on hyvä olla kaapissa aina varalta aineksia hätäsörsseleihin. Kaurahiutaleet, pakastevihannekset, kalkkunanakit, tonnikala, kananmunat ja raejuusto kuuluvat omiini. Unohtamatta tietenkään ketsuppia. Sillä saa nimittäin huuhdottua kaiken alas vieläpä ilman ruttuista naamaa. Hehe.

Kannattaa myös ostaa uusi puhelin ja olla perehtymättä (kiireen vuoksi:D) sen toimintoihin sen tarkemmin. Saattaa nimittäin olla niin, ettet löydä toimintoa ”torkuta” tai ”jatka uniasi hälytyksestä huolimatta”. Herääminen vaille viisi aamulla on huomattavasti helpompaa!

Tai sitten kannattaa opetella syömään aamupalaa. Minulla ainakin jumalaton nälkä ja kurniva vatsa aamuisin toimivat porkkanana nousta ylös. Ruoka ajaa unen edelle, haha. 

Vai aamupuuron keittäminen vie liiaksi aikaa? En usko! Annospussipuurot ovat käteviä: kiehauta vain vesi ja kaada se kulhoon, johon tyhjennät pussin hiutaleet. Keso- tai kasa raejuustoa proteiinin lähteeksi ja ääntä kohti. Pelkkä tekosyy on sekin, että veden keittäminen on liian haastavaa aamu-unisena, sillä mikropuuro on pussipuuroakin kätevämpi ja nopeampi.

Jos aamu ei lähde hyvin ja napakasti käyntiin, koko päivä kuluu usein kuin unessa. Ainakin omalla kohdallani. Olen verkkainen ja kärttyinen. Mikään ei onnistu ja kallisarvoista aikaa kuluu ongelmien setvimiseen. Toiset ratkaisevat tämän ongelman aamukahvin kofeiinilla (tai Pepsi Maxilla, toimii aivan yhtä hyvin), mutta minä suosittelen aamulenkkiä. Kello puoli yhdeksän tuntuu jo puolelta päivältä, kun olet käynyt seitsemän aikaan hölkyttelemässä kirpsakassa pakkasessa!

Minä käyn aina edellisenä iltana läpi päässäni seuraavan päivän ja sunnuntaina usein alkavan viikon kokonaisuudessaan. Aikataulutan ja mahdutan salitreenit sekä muut pakolliset työaikojen määräämiin raameihin. Samalla myös valmistaudun henkisesti jollain tapaa tulevaan: tiedän, mitä on tulossa, eikä yllätyksiä pääse syntymään. Ei sillä, ettenkö yllätysistä pitäisi, mutta ikävistä sellaisista minulla on tapana hermostua vähän liikaakin. Ylireagoinniksikin joku voisi sitä kutsua. 

Ja se priorisointi. Johtajien ja yliukkojen lempisana, mutta valitettavan pakollinen (ja hyödyllinen) myös minun arjessani. Kaikkiin elämän osa-alueihin ei vain ehdi panostaa sataprosenttisesti. Senpä vuoksi Santtu, ystävät ja urheilu kiilaavat selkeästi siivoamisen ja tiskivuorten edelle. Niin ja tietysti myös äiti. 

Toiset vannovat tekoripsien ja -hiusten, tatuoitujen kulmakarvojen ja solariuminrusketuksen nimeen. Ihan vain sen vuoksi, että arkiaamut ovat kuulemma huomattavasti helpompia kaunistautumisen suhteen. Itse olen ratkaissut ongelman taas paljon yksinkertaisemmin (ja halvemmin): sipaisen hiukan ripsiväriä, peitän ehkä tummia silmänalusia muutamalla peitevoidevedolla, harjaan hiukseni ja olen ready to go. Ei siis kolmen sentin pakkelikerrosta tai viittä eri ripsiväriä, puolen tunnin kampaussessiota tai peilille keimailua. Sitä paitsi luonnollisuus on kaunista, ja juhlatilanteet aivan oma lukunsa.

Järjestelmällinen ja tehokas ajattelu ja toiminta. Olen huomannut, että miehille tämä on erityisen haastavaa. Ainakin toisinaan. Hyödyllisintä ei ole vain istua jakkaralla ja katsella sen puuron pyörimistä mikrossa, kun tuon kolme minuuttia voisi aivan hyvin käyttää leivän voiteluun ja juustoviipaleiden höyläämiseen. Makaronivesi on kannattavinta laittaa ensin kuumenemaan ja vasta sitten kaivella paistinpannua kaapista jauhelihalle, koska makaronien valmistus 5+8 minuuttia, jauheliha vain 2-3+6. Liesikohtaiset eroavaisuudet ovat toki mahdollisia, haha.

Niin ja lopuksi kaikista tärkein: avomies, jolla pysyy soppakauha ja imurinvarsi kädessä, jolle tiskiharja pölyrätti eivät ole tuntemattomia kapistuksia ja sängyn petaus aamuisin on itsestäänselvyys. Paljastan, että Santtu tekee toisinaan jopa enemmän kotitöitä meistä kahdesta. Mutta vain sen vuoksi, että fyysinen työ imee minusta voimia hirvittävästi. 

Mistä minä saan mielihyvää?

Kyllä, tyhjän vatsan täyttäminen hyvällä ja terveellisellä ruoalla on ihanaa. Samoin kuin vessaan juokseminen, kun hätä on suurin. Silmien ummistaminen kuolemanväsyneenä, sekin on aika kivaa. Kuten myös tunne, kun muistaa seuraavan päivän olevan vapaa. Unohtamatta tietenkään sitä, kun joku hipsuttaa väsyneitä varpaita. Ah! Mutta edellä luettelemani tunteet eivät kuitenkaan yllä sijalle yksi. Mikään ei nimittäin voita tunnetta hikiliikunnan jälkeen, kun on painanut ja pinnistänyt, laittanut kaikkensa likoon. 

Liikunta on ollut aina elämässäni. Luonnollinen osa minua. Hieman eri muodoissa vain eri ikäkausina. Olen tanssinut balettia, nykytanssia ja jazziakin hetken, ratsastanut monta vuotta, kisannutkin esteratsastuksessa, zumbannut intohimoisesti ja sivussa käynyt zumbaohjaajakoulutuksen, lenkkeillyt monta vuotta ja tietenkin käynyt salilla – erityisen intohimoisesti nyt reilu puoli vuotta. Vapaa-ajalla olen pelannut fudista ja ylentänyt veljeni valmentajakseni, juoksuttanut äitiä pesispallon perässä ja aiheuttanut hänelle lähestulkoon sydänkohtauksia rullaluistellessani. 

Muutama (ainakin) yhdistävä tekijä harrastamieni lajien välillä tulee mieleeni heti näin äkkiseltään. Ensinnäkin olen aina nauttinut ihan suunnattomasti saadessani käyttää ruumistani, tehdä jotain fyysistä. Liikunta on aina ollut jonkinlainen pakopaikka, toinen maailma minulle: en muista ujostelleeni liiemmin pikkutyttönä muista tanssiryhmäläisiäni tai esiintymistä, vaikka muuten piilouduin esimerkiksi sukulaisjuhlissa äidin selän taakse. Tänäpäivänä salille meno merkitsee kaiken muun nollaamista ja vain äheltämiseen keskittymistä. Luulen, että tämän ja sen lisäksi, että olen luonteeltani täydellisen minä-teen-itse -tyyppi, olenkin aina ollut enemmänkin yksilöurheilija. Nautin, kun saan rutistaa kaiken irti treenatessani tai uppoutua omiin ajatuksiini lenkkipolulla.

Toinen merkittävä yhteinen tekijä on intohimoni, tosissaan tekeminen, tavoite kehittyä yhä paremmaksi. Seuraava pätee lähes kaikkeen, mitä duunaan: en kykene ”vain vähän hölkyttelemään” tai ”pikkaisen kokeilemaan käsipainoja”. Ei, se tuntuu turhanpäiväiseltä, eikä sellainen tuota minulle minkäänlaista mielihyvää. Turhaudun. Minulla on kova halu kehittyä, oppia uutta, pyrkiä kohti tavoitettani, joka on enemmän tai vähemmän selkeänä mielessäni. Luulen, että tällainen eteenpäin pyrkivä ajattelu on tiukasti luonteessani kiinni, halusin tai en. Jo pikkutyttönä, viiden vanhana, tuhahtelin hiljaa mielessäni muille balettiryhmäni tytöille, jotka juoksivat pitkin salia ja möngersivät lattioilla sen sijaan, että olisivat keskittyneet tulevaan plié-sarjaan. 

Tällä hetkellä minulla on aivan hirvittävä nälkä. Nälkä kasvattaa lihaksia ja nostella yhä suurempia painoja, kehittää itseäni salitreenaajana, oppia uusia, tehokkaita liikkeitä ja perehtyä eri tekniikoihin lisää, saada tuloksia aikaan niin kehossani kuin sarjapainoissakin. Juuri nytkin mieleni tekisi heittää treenikamat niskaan ja rynnätä kiusaamaan takapuolen ja reisien lihaksia. Lihas kasvaa levossa ja välipäivät ovat välttämättömiä, mantrojen avulla yritän pysyä hosuissani ja malttaa huomisaamuun. Okei, tietenkin minulla on ihan oikea nälkäkin. Eivät ne lihakset pyhällä hengellä ilman rakennusainetta kasva, vaikka kuinka hinkkaisia ja hinkkaisia syväkyykkyjä ja penkkiä. Heh. Joskus mielessäni käy astetta suurempikin tavoite saliharjoittelua koskien, mutten tohdi sitä oikein itsekään ajatella.

Alan olemaan yhvä varmempi ja varmempi, että haluan tulevaisuudessa työskennellä hyvinvoinnin, terveyden ja myös liikunnan parissa. Jollain tapaa. Sävelet eivät ole vielä aivan selkeät, mutta joitain ajatuksia minulla jo on. Ensin on vain tehtävä itselleni selväksi, että pystyn ihan mihin vain. Minä pystyn ihan mihin vain.

Sunnuntaina koin jotain pysäyttävää.

Tunne ei kuitenkaan ollut pitkän pohdintatuokioni tulos, eikä liiemmin nopea älynväläys. Kuten useimmiten. En istunut kotona jakkarallani, enkä sen enempää yksin pimeässä autossa kokiessani maailmani mullistuvan. Kuten on tapana tapahtua. En vuodattanut kyyneleitäni itseni tai läheisteni vuoksi. Kuten yleensä. Kyynelvanat valuivat minulle tuntemattomien ihmisten puolesta.

Sydämeni takoi kaikille ihmisille, joilla sykkii  elämä rinnassa.

Kaikki eivät ole saaneet lahjaksi elämää. Tai jos ovatkin, niin aivan liian lyhyeen. Epäoikeudenmukaisen pienen palan, vain maistiaisen, koko kakusta. Toisille on suotu monta kymmentä vuotta, paljon muistoja ja tapahtumia, iloa ja surua, ihmiselämän koko kirjoa. Ja osa kykeneekin arvostamaan sitä, tervettä elämää ja rinnassa takovaa. Kuitenkin on heitä, jotka vähät välittävät, tai eivät jaksa välittää, eivät ymmärrä etuoikeuttaan elämään.

Väistämättä ajattelee, miksi elämä ei voi jakautua tasaisemmin? Miksi elämää eniten arvostavilta otetaan se pois? Mutta samaa aikaa hengellänsä tahallaan leikkivä saa pitää sen?

Jokainen on oman elämänsä herra ja pakko ei ole kuin kuolla. Tyhmiä kliseitä, jotka kuitenkin pitävät aikalailla paikkaansa. Ihminen voi tehdä elämällään mitä haluaa, elämä todellakin on valintoja täynnä – niin hyvässä kuin pahassa. Yhteiskunnassamme tekojensa seurauksista joutuu vastaamaan, muttei rangaistuksen pelko tai lakipykälä useinkaan estä ketään toimimasta. Myönnän tunnistavani ihmistyypin, jonka mielestä elämän kunnioittaminen ja kiitollisuudesta pauhaaminen ovat vain pyhimyksen leikkimistä ja harkittuja, epäaitoja sanoja. Pystyn ainakin osin ymmärtämään heidän kaltaistensa ajattelumallin. Enhän minäkään koko aikaa kävele hymy korvissa ja ylistä elämän suloisuutta. Se vasta olisikin tekopyhää. Ja jos se minun elämä on kerta tässä ja nyt, juuri tällä hetkellä ja joka tapauksessa, itsestäni riippumatta, tein mitä vain, miksi ihmeessä minun olisi oltava niin valtavan kiitollinen. Sitä paitsi kenelle loppujen lopuksi olen kiitollinen? Äidille ja isällekö? Jumalalle? Entä, jos olinkin vanhinkovauva, enkä usko Jumalaan?

Joka tapauksessa mielestäni jokaisella tulisi riittää edes hitunen arvostusta omaa elämäänsä kohtaan. Edes sen vuoksi, että toiset joutuvat luopumaan omastaan vasten omaa tahtoaan, vaikka haluaisivat vielä jatkaa matkaa sydän rinnassa sykkien.

Välillä tunnen huonon omatunnon kolkuttelevan korvani takana. Olen kiitollinen, että olen nyt terve ja elävien kirjoissa. Monta vuotta kuitenkin heitin hukkaan, leikin terveydelläni, kaikkea muuta kuin arvostin itseäni ja elämääni. Elin kapeakatseisesti, välillä vain omaa napaa kirjaimellisesti tuijottaen, kamppailin ongelmieni kanssa, jotka itse olin luonut, olin lähellä turhamaisuutta. Kuulostaa rajuilta sanoilta – omaankin korvaani. Sillä olinhan vakavasti sairas, enkä todellakaan sairastunut omasta tahdostani. Mutta silti se ei poista, eikä oikeuta käytöstä.

Yksi elokuva. Sai ajatukseni liikkeelle. Toimi tämän tekstin ajatusten lähteenä. Pimeässä elokuvateatterissa päätin, etten heitä yhtäkään tuntia elämästäni enää ikinä hukkaan, vaan täytän jokaikisen minuutin.

Suosittelen.

Täällä sängynpohjalla on kiva muistella jouluista etelänmatkaamme, joka oli ehkä yksi elämäni ihanimmista viikoista. Tai ei vain ehkä, se oli. Ikimuistoisen ja mahtavan kokemuksen matkasta teki moni asia: tietenkin aurinko ja lämpö, shoppailu, syöminen ja herkuttelu, rannalla makoilu ja vastapainona urheilu, ylipäätään se, että pääsi Suomen rajojen ulkopuolelle. Matka oli myös päätös (tai pieni breikki) rankalle ja lomattomalle yli puolivuotiselle työputkelleni, joten sanomattakin lienee selvää olleeni ansaitusti (hermo)loman tarpeessa: unettomuus, kiire, stressi ja huolet olivat kaivertaneet kasvoilleni aikamoiset silmäpussukat. Muistaakseni kolmantena loma-aamuna pakatessani rantapyyhkeitä reppuun ja siinä samalla katsahtaessani peiliin totesin äidilleni näyttäväni jo hiukan lomautuneelta. Toisin sanoen huolenuurteet otsalla ja mustat pussit silmien alla olivat väistymässä rusketuksen ja pisamien tieltä. 

Vietin matkalla elämäni parhaimmat seitsemän päivää (huomaatteko, edellisessä kappaleessa viikko oli vielä vain yksi parhaista – nyt jo selkeästi paras). Matkamme ei ollut vain pelkkä turistiloma suomalaisten suosimalle aurinkorannalle, vaan paluu lapsuuden muistoihin, uusintaotos menneestä. Matkasin pikkutyttönä perheeni kanssa monena hiihtolomana Teneriffalle viikoksi. Muistan vieläkin aaltojen kuohunnan äänen iltahämärässä, vilunväristykset illalla ravintolassa pitsaa odottaessani, suolaisen meriveden kirvelyn kutisevissa taipeissa. Hiekanmurut, joita kaivelin korvasta ennen kaupungille lähtöä. Ja nuo kaikki kokonaisvaltaiset tunteiden nivoutumat koin aivan yhtä elävästi tänä jouluna. Se oli ihmeellistä. Hotellihuoneemme sattui vieläpä olemaan vain yhden parvekkeen päässä monen, monen vuoden takaisesta huoneistostamme, jonka parvekkeella muistan kirjoitelleeni postikorttiin hotellin uima-allasalueella kuljeskelleista kissoista. 

Liikunta. Kuten aiemmin olen todennut täällä blogin riveillä, kaipaan aktiviteetteja. Rannalla makoilu on kivaa, mutten todellakaan jaksa sitä pidemmän päälle. Toiset tarvitsevat löhöilyä jaksaakseen liikkua, minä tarvitsen liikuntaa jaksaakseni vain olla. Näin on aina ollut. Onneksi matkaseuranani oli isoveljeni (joka omaa saman geenin), jota ei voi paremmin kuvata kuin sanalla bodari. Ja en tarkoita bodarilla syömällä hankittua isoa olemusta, vaan kovalla treenillä (ja tietenkin osaksi ruoalla) ansaittua lihaskimppua.

Ensimmäisenä päivänä hotellille iltapäivällä saavuttuamme lähdimmekin selvittämään saaren salitarjontaa. Respasta saimme vinkin loistavasta treenisalista: eikun pumppailemaan! Kävimme viikon aikana useampaan kertaan treenaamassa. Oman personal trainerin kanssa penkkitulos kipusi yhden hyppäyksen ylöspäin (viisi kiloa!) ja sain uuden, kaksijakoisen ohjelman. Oli aivan mahtavaa käydä aamulla puristamassa kaikki voimat itsestä ulos salilla ja sen jälkeen suunnata makoilemaan hiekkarannalle aurinkotuoleihin. Ruoka ja etenkin juoma maittoivat, sillä treeniluolassa hikoili kuin pieni sika, ulkolämpötila (aamuisin kahdenkympin kieppeillä) tuntui ihanan viileältä hikisen puolitoistatuntisen jälkeen.

Välipäivinä kävin juoksemassa rannalla mukavan mittaisia lenkkejä. Ehkä maailman ihanin lenkkeily-ympäristö. Urheilu ylipäätään oli ajoitettava joko aivan aamuun tai iltahämärään auringon jo laskiessa, sillä muulloin ilma oli lähes poikkeuksetta liian kuuma. Pelasimme myös rannalla fudista ja hotellilla ping-pongia (eli pingistä). Näillä liikunnoilla jaksoi helposti maata auringossa paikoillaan sen pari-kolme tuntia, heh.

Ruoka. Lomalla nyt kukaan tuskin noudattaa mitään kovin askeettista ruokavaliota. Tottakai halusin pitää pääpiirteittäin kiinni terveellisestä ruokavaliosta. En usko, että kovin monelle edes tulee oikeasti kovin hyvä olo jokapäiväisistä hamppariaterioista tai pitsalätyistä – lomallakaan. Toisaalta loma on rentoutumista varten, joten herkuttelin huoletta jäätelöllä ja ravintolaruoalla. 

Jouluaattona hotellillamme järjestettiin Christmas evening Buffet, josta mekin olimme varanneet pöydän. Alkumaljana tarjoiltiin kuuma glögiä (joka oli aikas tujua…) ja koko illallisen päätteeksi jokainen pöytäseurue sai korkata shampanjapullon. Ruoka oli hirvittävän herkullista: paellaa, serranoa, paisteja, juustoja, tortillaa ja paljon kasvisvaihtoehtoja, mikä yllätti positiivisesti. Maut olivat aitoja, eikä illallista voinut verratakaan laivaristeilyiden noutopöytiin. 

Muina päivinä kävimme joko päivällä tai illalla syömässä ravintolassa. Aamupalan ja iltapalan söimme omassa huoneistossamme, mikä oli mielestäni mukavaa. Omalla parvekkeella oli ihana nauttia aamupalaa rauhassa ja suunnitella päivän ohjelmaa. Sitä paitsi aina pikkusenakin hörpimme appelsiinimehut ja mutustelimme paahtoleivät partsilla. Viimeisenä päivänä kävimme hotellin omalla aamiaisella. Cappuccino ja croisantti Nutellalla maistuivat ihanalta sen yhden kerran, mutten samanlaista pommia joka aamu olisi pystynyt syödä. Ehdin kaivata viikon aikana Keso-raejuustoa (tai edes jotain raejuuston tapaista!) ja mikropuuroa:D

Teide. Viikko on suhteellisen lyhyt aika ulkomailla. Tai ainakin itse olisin helposti voinut olla toisenkin putkeen. Mikä nyt ei ole yllätys sinänsä. Ja koska matkamme teemana oli vain ja ainoastaan rentoilu, emme halunneet täyttää päiviä aikataulutetuilla reissuilla. Kuitenkin pitkältä, paremminkin ehkä yksitoikkoiselta, viikko olisi tullut tuntumaan vain aurinkotuolissa loikoillessa. Kompromissina varasimme yhden matkatoimistomme järjestämän retken: matkasimme bussilla maailman kolmanneksi korkeimmalle tulivuorelle, Teidelle (3 718m), joka on muuten Espanjan korkein huippu. Itse bussimatka oli jo itsessään aikamoinen kokemus: pienet, kapeat ja mutkittelevat tiet olivat hurjia, kun tiputusta alas oli jokunen metri. Toisille ehkä liiankin jänskä – onneksi bussikuskimme aika tottunein ja ripein liikkein siivosi erään matkaseurueeseemme kuuluneen naisen aamupalat ajokin lattialta. Matkan aikana huomasi selvästi ilmastovyöhykkeiden vaihtelun ja lukion mantsan kurssi konkretisoitui aivan uudella tavalla. Heh. Vahinko kääntyi onnekseni, kun jätin epähuomiossa karvahupullisen toppatakkini Helsinki-Vantaalla päälleni, sillä ylhäällä Teidellä yli kahden kilometrin korkeudella kalisi todellakin hampaat. Matkaoppaamme oli onneksi ohjeistanut vaatetuksessa meitä jo ennakkoon – säälien katsoin pikkulapsia shortseissa ilman takkia. Oli jännä ajatella, että kylmyys johtui juurikin korkeudesta, eikä niinkään itse ilmastosta. Aurinko porotti ja rusketti kasvoja aivan samalla tavoin kuin alhaalla helteessä, vaikka hytisinkin toppatakki päällä.

Muun ajan me oikeastaan vietimme rannalla, shoppaillessa, tutkaillen paikkoja jalkaisin ja pikkuravintoloissa virvokkeita hörppien. Voitin aaltopelkonikin ja kävin kerran meressä uimassa, jonka jälkeen muuten ihoni tuntui illalla ihanan pehmeältä. Suolahoitoa?

Kyllä sitä taas muistelee kaiholla terveitä päiviä. Vaikka vatsatauti ja kuumeilu eivät kaikkein vaarallisimpia tauteja olekaan, eivät tuskallisimpiakaan, niin syvää arvostusta omaa terveyttä kohtaan ne saavat silti tuntemaan. Mikä on kaiketi vain hyvä juttu. Vaikka itse vessassa juokseminen ja kuumehoureilu eivät lukeudukaan lempivapaa-ajanviettotapoihini. Onneksi sitä tavaraa ei loputtomiin voi ulos tulla, jossain vaiheessahan sen on väistämättä loputtava… Okei, yök. 😀

Tällainen tulijainen itselleni siis ulkomailta – ja omanani se saisi pysyäkin. Jaloa. Heh. Vuosi sitten joulukuussa onnistuin nappaamaan Brysseli-reissulta samanlaisen pöpön. Silloin tie vei sairaalaan ja tiputukseen asti, nyt olen onneksi saanut mongertaa ja valittaa kotona, omassa sängyssä. Alkaahan näitä hyviä puolia löytymään, kun asioita vain kaivelee ja kääntelee, kurkkii kivien alle. Niin ja toin minä joitakin kunnollisia (no, mitä vatsatauti on, jos ei kunnollista!?) mukavia tulijaisia reissultamme niin itselleni kuin Santulle ja parhaalle ystävällenikin. Hiukan rajoitteita asetti matkatavaroiden painorajoitukset, jotka paukkuivat ainakin äidin osalta. Minähän en syyllinen tähän ollut millään tavoin… Näin jälkiviisaana tosin olisin voinut ehkä jättää jotkut kuudesta kenkäparistani kotiin odottamaan Suomen kesää.

Mutta minkäs sille voi. Välttämättömät asiat on aivan pakko saada mahdutettua jollain tapaa laukkuihin. Vai silmiäkö sitten vain pyöritellään lomakohteessa, kun aallot ovat vieneet bikinien alaosan ja varapareja ei ole tilanpuutteen vuoksi kelpuutettu mukaan? Tilanpuutetta ei ole olemassa, vain järjestelykysymyksiä. Senpä vuoksi en voinut jättää ostamatta Santulle hurjan söpöjä Calvin Kleinin minihajuvesipulloja, jotka hurmasivat minut miniydellään. No, olivat ne kiva tuoksuisiakin, kun kotiin palattuani nuuhkaisin:-) Olen käynyt tuoksuttelemassa säännöllisin väliajoin yhtä pulloa viidestä, sillä se tuo elävästi mieleen matkamme – etenkin lento-osuuden (itse asiassa olen kaiketi aika höpsö, sillä kuka nyt haluaisi muistella sellaista lamaannuttavaa pelkoa ja paniikkia, jota koin menomatkalla:D). Taisi olla stuertti olla minien ystävä hänkin… 

Viime päivät olen elännyt oikeastaan paahtoleivällä, kalkkunanakeilla ja mehukeitolla. Sekä muutamilla suklaakonvehdeilla. Havahduin eilen siihen, etten ole syönyt tänä jouluna (tai vuotena) yhden yhtä Pandan suklaacrispykonvehtia. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta minulla on ikävä nälkää, sitä tunnetta, kun tekee mieli tyhjentää koko jääkaappi (salitreenin jälkeen). Tällä hetkellä kaikki etoo enemmän tai vähemmän (hyvinä hetkinä jäätelö hivelee ajatuksiani). Olen testannut itseäni: kuvitellut lämpimän jauhelihakastikekeon eteeni ja sen kylkeen kasan nauhapastaa, leikitellyt ajatuksella tilata oikein juustoinen pitsa suoraan kotiovelle (jota en ole tehnyt valehtelematta viiteen vuoteen). Ei mitään tuntemuksia. Paitsi yökötystä. Olenkin jättänyt asettamani ravintoraamit odottamaan terveitä päiviä ja antanut itseni puputtaa pullaleipää ja napsia namuja, en ole pitänyt niin tarkkaa kirjaa proteiinin saannista tai porkkanan jyrsimisestä. Ehkä iltapalaksi otan nökäreen mustikkajäätelöä Totalin sijaan. Ei se ole niin justiinsa, sillä tiedän palaavani kivuttomasti ja huomaamattani takaisin terveelliseen ruokavalioon. Itse asiassa ihmettelen, kuka kumma jaksaa syödä päivästä ja viikosta toiseen leipää, joka ei anna hampaille minkäänlaista työtä? Vannon edelleen jälkiuuniruispalojen nimeen.

Olen nukkunut kahdentoistatunnin yöunia, potenut unettomuutta seuraavana iltana, johtuen huolista opiskeluihin liittyen. Olen makoillut kyljelläni, tankannut nestettä, vaihtanut oikealle kyljelle, jyrsinyt nakkia, dipannut sitä ketsuppiin, joka tursuaa vielä tälläkin hetkellä rikkinäisestä muovipullostaan, joka puolestaan koki kovia valitettavan raivonpuuskan vuoksi. Olen mitannut kuumetta ainakin vartin välein, toivonut sen laskevan, mutta todennut vilunväristysten saattelemana suunnan olevan jälleen ylöspäin. Olen haikaillut salille ja lenkkipolulle, pakottanut pahasta olosta huolimatta itseni syömään voimien kartuttamiseksi, purskauttanut Pirkka-miniluumutomaatin sisälmykset tietokoneennäytölle (vahingossa), ollut varma paisuvani sairastelun ja liikuntatauon aikana, toisena hetkenä kuitenkin napsinut hyvillä mielin konvehteja ja rusinoita. Olen jonottanut terveyskeskuksessa, käynyt verikokeissa ja saanut reseptilääkettä, mongertanut kuumehoureissa ja niellyt pakon edessä pillereitä. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin juossut vessassa. 

Niin ja haikaillut takaisin lämpöön. Of course.

Toivon todella, että teidän vuotenne on alkanut edes hiukan paremmissa merkeissä?:-)

Ihan pikkuisen olen jaksanut hörähdellä Jenna Marblesille. Ihan hiukan vain.