Venyy ja vanuu, vitkuu ja vatkuu. En ymmärrä! Eikö sillä ole muotoa. Tämänpäiväinen ei ilmesty eteeni huomenna. Näen eri ihmisen peilistä. Toisinaan huokaus helpotuksen, välillä vain uusi aihe ahdistuksen. Tänään nää posket on liian, torstaina tää nenä ei sovi päähän. Jokaisella päivällä on uudet kasvot, mutta minulla aina vain väärä naama. Tai jalka. Miksi torstaina ei silti voi heittää hymyä – huonolla nenällä? Koska edelleen nää posket on liian.

 

Ja jos pää saa luvan olla kiinni vartalossa, vartalo on aivan väärällään. Kaikessa.

 

Onko se tosiaan naisten vitsaus? Se, että aina jokin paikka on huonosti, peilikuva on aina vinksin ja vonksin. Omaan vartaloon ei ikinä voi olla tyytyväinen, muttei siihen tietenkään ole tyytyminenkään. Sitä vähän työstetään, muokataan, ehkä jopa saksitaan. Lopputuloksena uusi täyteaika. Loistavaa. Eli ei sitten ollenkaan.

 

Tiedän, että omaa peilikuvaani vääristää vielä Elinan ulkoiset voimat; sairauden rippeet, mutta myös tietynlainen itseinho. Kuulostaa ehkä inhottavammalta kuin onkaan. Hiukan pehmeämmin ilmaistuna tarkoitan, että minulta puuttuu aito taito rakastaa omaa vartaloani ja sen muotoa, mallia, sitä, mitä se on.

Kaikki on opeteltavissa. Oppimisprosessia kuitenkin helpottaisi huomattavasti se, jos tietäisin, millainen ulkoisesti oikeasti olen. Se, jonka joka aamu tunnistan peiliin katsoessani on takaisin tuijottava silmä. Ja se toinen sen vieressä. Muutoin minusta tuntuu, että olen jokainen päivä aivan erinäköinen. Joskus siedettävämpi, ihan jo kivakin, toisinaan ihan ihmeellinen, vieraannäköinen, kauhistus. Tiedän käytännössä, ettei naamani tai vartaloni ole muovailuvahaa ja muotoudu öiden aikana uusiin ulottuvuuksiin. Välillä se vain tuntuu aivan juuri sellaiselta.

 

Neljänä päivänä viikossa pyöräilen peiliviidakkoon. Jokaisena päivänä niistä odotan, pääsenkö omasta seulastani läpi – njoo-o, anti mennä, tällä kertaa – sillä salin peileistä piirtyy kerta toisensa jälkeen erilainen vartalo.

  

Etsin onnea ja kokonaista Elinaa. Haluan olla tietoinen omasta henkisestä puolestani ja kehittää ajatteluani. Saavuttaakseni jotakin niistä minun on vähintääkin oltava myös perillä siitä, minkä muotoinen olen. Yksinkertaisuudessaan. En voi hahmottaa itseäni täydellisesti tässä maailmassa ja löytää paikkaani, jollen tiedä, missä ulkoiset rajani kulkevat. Sisäisten lisäksi.

 

Onko se niin? Kaiken takana ei välttämättä ole nainen. Kaiken takana voi olla vain mieli. Viikonloppuna hiukset tuntuivat paksuilta, mutta maanantaina selvästi ohentuneilta ruikuloilta. Siitä kai hoksasin. Sanomattakin selvää, ettei kyseessä ole kuin oma tunne ja kuvitelma. Entäs se selvästi jotakin kerännyt vatsa? Itsensä tunteminen ja oma tunne. Raja on niin häilyväinen. Hyvin vaikea hahmottaa.

 

Jos olen liian iso, sanoisiko joku muka minulle sen? Jos minulla olisi liian paksut posket, kertoisiko tosiaan joku niistä minulle? Liian pitkät sormet? Liian leveät jalat? Liian huono nenä? Saisinko koskaan tietää ilman omaa tarkkailuani. Bingo. Ehkä olen liian vain itselleni.

 

Logiikka. Pidän suunnattomasti siitä. Johdonmukaisesti jostakin seuraa jotakin, koska jokin kuuluu johonkin ja saa siten aikaan jotakin. Täsmälleen niin. Ei lukuisia näkökulmia, varsinkaan perättömyyteen perustuvia päätelmiä. Aivan tismalleen näin. Tai ainakin poikkeus tiedetään, selityksineen. Mieleni lepää suorassa ja pelkistetyssä. Säännönmukaisuus ja tiedossa oleva saavat minut rauhoittumaan.

 

Kaikki tälle vastakkainen aiheuttaa levottomuutta. Ikään kuin kahlitsee minua. Ärtsy. Minusta muuttuu ärtyinen, jollen tiedä miksi, miten, koska, milloin ja kuinka ihmeessä. Siis onhan tässä oltava jokin järki. Onko tosiaan? Pitääkö kaikki elämässä olla lankojen päässä kiinni ja rihmat kourassa? Kaikki ennalta suunniteltua ja vähintäänkin jotain haisua asiasta? Ja ennen kaikkea, ilmeneekö spontaanisuus ja hetkessä eläminen minussa ikinä, jos aina olen johdonmukaisuuden ja järjen perässä?

 

Vähän noin ja loraus näin. Santun aamupuuro on valmista. Nolla piste yhdeksän ja hivenen vielä, nyt meni loraus. Minun aamupuuroni on siinä. Liikaa ja pilalla.

 

 

Porkkanalätyt. En ole mitannut halkaisijaa, syön hyvillä mielin repaleisen. Kuinka ne letut mitenkään logiikkaan liittyvät?

 

Katsos kun. Se on taikinaterapiaa! Hermosörsseliä. Epäloogista survailua blenderillä. Olen syksyn aikana löytänyt sisäisen kokkini. Aivan huomaamatta samalla myös pingottuneita naruja hölläävän Elinan. Ei se ole niin justiinsa. Sinne meni nyt jotain alle yksi, ripaus tuota ja jotakin kolmatta loraus. Ja sitä ykköstä vielä puoli. Ai, mitä puoli? Älä huoli, jotain sinnepäin vain, rentoudu ja ota jalkojen alle tuoli.

 

Onnistunut lopputulos on aina palkitsevaa. Olen kuitenkin löytänyt palkitsevuuden itse tekemisestäkin. En lue ohjeesta, vaan keksin omasta päästäni. En edes mittaa määriä, vaan toimin oman arvioni mukaan. Olen ammentanut leipomisesta ja ruoanlaitosta itselleni uusia-vanhoja taitoja: luottamusta omiin arvioihini ja kykyihini sekä rennompaa otetta elämään. Tärkeinpänä kaikista ehkä kuitenkin niiden miljoonien hullunkuristenkin ideoiden toteuttamisen halun!

 

Niin, ei ole antaa mitään tarkkaa lettuohjetta. Näin summanmutikassa muistelen taikinan kuitenkin sisältäneen kolmisen kappaletta pehmeäksi höyrytettyjä pikkuporkkanoita, satunnaisia lorauksia maitoja ja vettä, jotakuinkin vajaan desin kaurahiutaleita ja kaksi kappaletta kananmunia. Tästä olen kuitenkin varma: kaiken blendasin tasaiseksi mössöksi.

 

Suosittelen kokeilemaan. Porkkanalettujen lisäksi ihan kaiken maailman hermosörsseleitä. 🙂

Kuin olisin törmännyt päin tiiliseinää ja kaatunut selälleni. Suorana lankkuna tietenkin.

Täydellinen rajan ylitys. Viime sunnuntaina. Olo oli epätodellinen ja sumuinen. Päällimmäisin tunne kuitenkin uupumus. Niin totaalinen, luissa ja ytimissä – eniten ehkä ohimoissa – takova väsymys. Hermoja kiristi. Tarkoitan tällä kertaa täysin kirjaimellisesti. Silmien aukipitämiseen tunnuin tarvitsevan kokonaisen tilutukkiaskin.
 

Siis tulitikkuaskin. Hih. Järki untenmailla vieläkin.

Edessä häämöttävä viikko tuntui mahdottomalta. Aivan järkyttävältä muurilta treeneineen, töineen, kaikineen. Ajatteleminenkin väsytti. Ei tule kesää, olisin varmaan tokaissut, jos pitäisin kyseistä sanonnasta. Mielessäni päätin ettei auta itku markkinoilla. Sillä sen sisältämästä sitkeydestä pidän. Todellisuudessa taisin hiukan itkeä tihrustaa. Silkkaa väsymystäni.

Siinä kuilun partaalla keikkuessani – siltä se ainakin sinähetkenä tuntui – tein suunnitelmaa; jotakin helpotusta tulevaan viikkoon oli saatava. Akut oli pakko saada ladattua. Oikeastaan tiesin, mitä se tarkoitti, toteutus kuitenkin hieman pelotti.

 

Päätöksen tehtyäni Santtu kysyi minulta, tuntuuko tuleva viikko jotenkin vaikealta. Ihmettelin hetken kysymystä. Sillä en ollut ajatellut, että sellaista olisi tarve oikeasti kysyä. Tottakai se on. Minulle se vaikeus on itsestäänselvyys. Vaatii aivan mielettömästi ajatustyötä, että pystyn poikkeamaan tutusta ja samalla myös hyvin turvallisesta arjen peruskaavasta. Kuin mantra mielessäni ma sali, ti sali, ke lenkki ja sitä rataa. Menen sekaisin, ohjelmointini sisällä menee sekaisin. Kaikki tuntuu kaaokselta. Enkä liioittele kuin aivan hivenen.

 

Kevennetty viikko. Tai aerobispainotteinen, kuten minä sitä kutsun. Se alkoi maanantaina hampaita kiristellen ja aamuisella menenköenkömenemenenkönenkömene-jaarittelulla pääkopassani. Kuitenkin jo keskiviikkona ymmärsin, kuinka oikein olin tehnyt. Treenien rasittavuudenkin kannalta hölläys oli poikaa, mutta teki myös mielelle suuren palveluksen.

 

Sadepisarat kastelivat naamani. Katsoin harmaita pilviä ylhäällä. Lenkkitossujen tasainen rytmi korvissani. Hiirileima. Aapinen. Good job, Elina! Melkein meinasin tehdä täysstopin, kääntyä ympäri ja palata naisen luokse, jonka ohi olin juuri juossut. Niin voimakkaan hyvän muiston ja mielen hänen vienosti nenääni leijaileva hajuvetensä sai aikaan. Anne-ope ja kyläkoulu, huolettomuus ja lukuparvi. Jollen olisi ollut keskellä kaupungin aamuruuhkaa, olisin varmasti huutanut sen ääneen. Älä karkaa taas, Elina!

 

Näinä päivinä olen tavallaan halajanut salille. Toisaalta olen tehnyt kaikenlaista muuta kivaa. Juossut ihan täpöä ja pysähtynyt sydän pamppaillen. Vetänyt syysaamun raikkautta henkeeni ja hypännyt saksihypyn talveen valmistautuvan sotuveneen päältä. Meinannut kaatua mutapolulla. Tehnyt hullunkurisen näköistä ihan sikaraskasta askelkyykkykävelyä hiekkakentän päästä päähän. Ruinannut Santunkin mukaan. Hölkytellyt ja kävellyt, vuoron perään. Juossut ihan hirveen ison mäen alhaalta ylös pysähtymättä kertaakaan.

 

Ja kun vain olen jälleen kerran mennyt ihan täpöä haastavampiin tai uusiin tilanteisiin, olen jälleen kerran huomannut, kuinka vapauttavaa se kaikki on. En ollut tajunnut, kuinka hirvittävän paljon oikeastaan kaipasin hölkkäilyä, tallustelua, ihan vain rentoa oleilua ulkona. Ja tuliko hiki? No tuli! Ei pelkkä ennalta suunniteltu äheltäminen tai otsarypyssä pinnistelty ole oikeaa liikuntaa. Tai tehokasta. Tai hyödyllistä.

 

Treenivihko on viime viikon kommenttien väsyttää, vetelää, äh sijaan alkanut täyttymään muistiinpanoista parempaan päin, ei-enää-niin-väsy ja melkeinjeejee. Univelat ovat aina vaikuttaneet minuun todella vahvasti. Yksi huonosti nukuttu tai peräti valvottu yö vastaa minulle ainakin kaksinkertaista samanmoista. Voi olla, että valvotut yöt söivät jaksamistani. Mutta voi hyvin myös olla, että tiukka treeni- ja työtahti aiheuttivat levottomuutta ja unettomuuden. Koneistoni käy helposti ylikierroksilla.

 

Ei olisi ollut ensimmäinen ylilyöntini. Mutta ei kyllä varmasti viimeinenkään. Onneksi jälleen yksi askel itsensä kuuntelemisen opettelussa on nyt otettu.

Tänään, lauantaina, kuuluu hyvää. Todellatodellajeessiä. Söin tänäkin aamuna uutta herkkuani, kaurapuuroa tehtynä mantelimaitoon. Himoitsen sitä päivät pitkät. Kävimme jo Santun kanssa yhdessä tunnustelemassa oloa salilla. Kymmenen tunnin yöunet olivat tehneet tehtävänsä, enkä löytänyt enää malttia. Heh. Tuntematon nainen hymyili minulle jalkaprässistä. Tulin iloikseksi. Kotimatkalla jaoimme Santun palkkarin. Se, jos joku on rakkautta! Nyt lähdemme syömään intialaista. Illalla näen ystäväporukkaani. Saan yllättää syntymäpäivälahjalla. Huomenna puolestani saan viettää äidin kanssa monta tuntia. Kaiken mahdollistaa kolmen päivän vapaa.

Hymyilen auringon kanssa kilpaa – toivottavasti tekin!

 

Täällä leivotaan onnea. Pyöritellään pieniä ajatuksia. Isompiakin. Täällä ei ehkä kerrota syvimpiä salaisuuksia, riittävän arkoja kuitenkin. Täällä harjoitellaan mielipiteen kertomista. Täällä osataan kuunnella. Sillä täällä opetellaan myös arvostamista. Elämän ja ihmisten, elollisen. Täällä tavoite on hymy, kyynel tai oivallus. Täältä ei koskaan saa lähteä vihaisena. Täällä voi löytää jotakin. Ehkä jostakin syvältä. Tänne ei voi hukkua. Halutessaan kuitenkin hukuttautua. Hetkeksi vain. Täällä ei ole tilaa mielipahalle. Vain pieni suljettu purnukka vintillä. Täällä jokainen sana on mietitty. Mietithän sinäkin?

 

Sillä täällä jaetaan omaa sisintä. Niitä suuria tunteita.

 

Joten kiitos sinulle, joka olet jälkeesi jättänyt kauniita sanoja. Ja hei sinulle, joka nyt luet tätä hymy huulilla. Niin, teille uusille ihanille. Tarkoitan lukijoille. ❤

 

Olen ollut onnekas. Pystyn laskemaan kahden käden sormin saamani ilkeät kommentit. Onnekas siis siksi, että olen pystynyt jatkamaan näinkin pitkään kirjoittamista. Täällä. Sillä oikeastaan taidan olla vähän liian herkkä tänne.

 

Tiedän, miten moni muu on saanut ryöppyä niskaansa. Ja se inhottaa. Surettaa. Hyvinkin kovasti. Niiden ilkeyksienkin takana on ihminen. Joka ei varmasti voi hyvin. Paha olo leviää. Näin se voi myös saastuttaa.

 

 

 

Jatketaan.
Näin.
On hyvä.

Saatan usein tokaista – tai miettiä – mua ärsyttää. Liika että-sanan käyttö kirjoittaessa. Tuo pikkuinen orava tuolla, joka tuijottaa vaan. Asiakkaan heittäessä päin naamaa Iltasanomien liitelehden. Teeskentely. Kirjoitusvirheet. Lautasella salaatin koskettaminen lämmintäruokaa. Takut hiuksissa.

 

Toisilla ärsyyntyminen on merkki räjähdysvaarasta. Savu alkaa hiljalleen leijailemaan ulos korvista. Mutta minä. Minä tarkoitan mua ärsyttää -tokaisullani, että vähän joku ärsyttää. Aistejani. Tai ajatuksiani. Kutittelee ja rapsuttelee, joskus ihan jo raapii. Sellainen ei ole sanan oikeassa merkityksessä ärsyttävää, vaan ennemminkin ärsyke. Nostattaa tunteita – jollain tapaa. Oravan katse ei ärsytä, vaan saa aikaan mielessäni pohdintaa. Saatan esimerkiksi miettiä, millaista olisi elää pelkkien vaistojen varassa vailla suoranaista järkeä. Kirjoitusvirheet tekstissä kiinnittävät huomioni ja rupean pohtimaan, mikä kirjoittajalla on mennyt mönkään ala-asteella; ehkä hän on vain mieluummin panostanut ihmissuhteisiin ja sen kustannuksella missannut pilkkusäännön kun-sanan edessä.

 

Myönnettäköön, että ammattilaisten kirjoitusvirheet raapivat jo vähän kovempaa. Kuten taannoin: uudet blogit on täällä. Lause ei vain mene jakeluuni. Näen siinä virheen. Heh.

 

Mielestäni on kivaa, että maailmassa on paljon tarttumapintaa. Asioita, joihin voi kiinnittää huomiota ja muodostaa omia ajatuksia, tuntemuksia ja ideoita. Erilaisuus on mielestäni hieno juttu. Ehkä se luo vastapainoa sille, että pidän kovasti tavallisesta, rutiininomaisesta arkielämästä.

 

Ylimielisyys, epäoikeudenmukaisuus ja purkan mässyttäminen. Ne ovat asioita, jotka saavat minut todella ärsyyntymään. Oikeasti jo vähän kiukkuiseksi – etenkin ensimmäinen. Jokainen saa tehdä mitä haluaa ja olla sellainen kuin haluaa, mutta kanssaihmisiä on vähän ajateltava. Eikä se toteudu kyllä, jos mässyttää purkkaa suu auki ja kuola valuen ruuhkajunassa toisen korvan vieressä. Siis omasta mielestäni. 😀

 

En siedä ihmisiä, jotka ajattelevat olevansa hiukan parempia kuin toiset. Edes hitusen. Se riittää jo. Ja sen huomaan hyvin nopeasti. Itse asiassa piirteen huomaa silläkin tapaa, että ylimielisyys rumentaa ihmistä ihan hirveästi. Enkä puhu ainoastaan sisäisestä kauneudesta, vaan ihan silminkin todettavasta.

 

En aio pitää palopuhetta maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja köyhien maiden lapsista. Mielestäni pienempikin epäoikeudenmukaisuus, minun tai sinun omassa maailmassa, on riittävä syy puolustaa tiukasti omia oikeuksia, kiukustuakin. Tietenkin kaikki on suhteellista. Muttei minun tarvitse tyytyä oikeuksieni tallomiseen vain sen vuoksi, ettei se ole mitään afrikkalaisten lasten elinolojen rinnalla. Yhtään vähättelemättä. Olen pienestä pitäen ollut aika ärhäkkä puolustamaan omia oikeuksiani. Ehkä jo senkin vuoksi, että äitini on juristi. Hehe.

 

Mitä minun ideaalimaailmastani saisi poistua? Liiallinen muokkaus on pahasta. Mutta ainakin ennakkoluulot, yleiset olettamukset sekä turhanpäiväiset säännöt ja kaavamaisuudet. Jep, myös omat säännöstöni ja kaavani.

 

Joku ehkä erehtyy luulemaan, että olen ainoastaan iloinen herkkis, joka toisinaan vähän itkeskelee ja sitten taas hymyilee. Kaikelle. Okei, hymyileminen on kivaa. Ja harjoittelen hymyn huulilla pitämistä ahkerasti. Koen kuitenkin myös negatiivisia tunteita. Kuten vihaa ja kiukkua. Se on mielestäni pelkästään inhimillistä. Ja tiedättekö, itse asiassa olen huolissani ihmisistä, jotka eivät kykene millään tapaa näyttämään, edes päästämään ulos, negatiivisia tuntemuksiaan. Niiden sisälle pakkautuminen ei ole hyvä asia. Mielestäni aito ihminen kykenee käsittelemään koko tunneskaalaansa, ehkä toisenkin edessä. Sillä uskon hyvin harvassa olevan niiden ihmisten, jotka eivät oikeasti vihastu. Mistään. Koskaan.

 

 

Alkaa aina hymyilyttämään ihan hirmuisesti, kun ajattelen ala-asteikäistä Elinaa. Usein hymyyn sekoittuu kyyneleitäkin. Muistot tuntuvat raastavilta juuri niiden sisältämän onnellisuuden vuoksi. Mutta myös sen vuoksi, että menneen avulla löydän osasia oikeasta Elinasta. Ai niin, maitohan on aina ollut lempijuomani. On kuitenkin ihana selailla mielessä muistoja noilta ajoilta. Aika ei ole vielä ehtinyt haalistamaan niitä, ehkä ihan hiukan vain pyöristämään kulmia.

Päällimmäisenä mieleeni nousee pienen pyöreäposkisen tytön tomeruus, omatoimisuus ja se energia! Muistan edelleen erään iltapäivän. Olin ollut koulussa koko päivän, toisella puolella tietä. Pingoin muutaman sadan metrin matkan kotiin ja heitin repun eteiseen. Tungin balettitossut kassiin ja vetäisin jumppa-asun vaatteiden alle. Pystyn yhäkin muistamaan, miltä tuo kangas ihoani vasten tuntui. Se oli tuttu tunne. Olin kiireinen pikkutyttö ja organisoin asiat siten, että pystyin lähtemään suoraan leikeistä polkemaan balettitunnille. Väkersin kangaskassin pyörän tarakalle ja polkaisin viereiseen leikkipuistoon. Ystävien luokse. Koko kirkkiksen ajan tarkkailin kelloa ja tasan kello kolme hei arvatkaa mun tarttee nyt lähteä balettiin, heippa! Illalla touhukkaan päivän jälkeen kotiin palatessani äiti odottelikin jo minua.  Niin paljon kerrottavaa! Pöydällä odotti lemppariruokaani: tomaattitonnikalaa ja makaronia paahdetulla sipulilla sekä töräyksellä ketsuppia. Ja ne makaronit olivat sellaisia tavallisia sarvia.

Sarvimakaroneja tänäpäivänä syödessäni minut valtaa lämmin tunne. Olen ihmetellyt sitä. Nyt muistan miksi.

 

Tai entäs se talvi-ilta, kun pimeys oli jo laskeutunut. Äitiä ei vielä kuulunut. Koko meidän kotikin oli pimeä – lukuunottamatta keittiötä ja kattolampun kuulasta valoa. Istuimme kaverini kanssa pöydän ääressä. Rapinaa. Olin löytänyt riisimuroja kaapista. Kaadoin niitä kahteen kippoon. Talon emäntänä muistin kuitenkin varmistaa allergiselta vieraaltani hei eihän näissä vaan oo kananmunaa? Tarjoilin annokset ylpeänä maidon ja hillon kera.

Se pikkutyttö oli usein luvannut ja suunnitellut ennen kuin muisti kysyä saanhan. Eikä se pikkutyttö liiemmin tarvinnut neuvoja tai rohkaisua, ainoastaan äidin luvan.

Pieni Elina oli tomera, omatoiminen ja suunapäänä menossa uusiin juttuihin. Ei pienellä Elinalla tullut mieleen miettiä, onko minusta tähän. Toki pieni Elina oli arka ja ujo, mutta ei sekään estänyt touhuamista. Ei pieni Elina epäillyt koko ajan itseään. Meni muiden mukana. Aika usein yksinkin. Omien juttujensa perässä elämää eteenpäin.

Ei me voidakaan mennä luikkaamaan. Ystävän sanoja pieni Elina ihmetteli kovin. Koska luistimet ovat varastossa. Avataan avaimella se ovi! Ovi on jumissa. Ai, no siinä tapauksessa minä avaan sen oven.

Pienen Elinan filosofia. Toimi aika usein. Tuolloinkin.

Eikä luottamus omiin kykyihin ollut vain lapsenomaista tapaa ajatella. Ei omatoimisuus vain ikäkauteen liittyvä piirre. Ne olivat Elinan osia, jotka olen kaikessa myllerryksessä kadottanut. Tai unohtanut. Sulkenut lukkojen taakse. Ihan kuinka vain. Pääasia kuitenkin on, että jossakin se itseluottamus on. Tallessa.

Ai, no täytyy vain avata se ovi.

Pieni poika ostoskärryissä. Huutaa äitiä irvistys naamalla. Isä paijaa päätä. Ja hymyilee äidille. Sormet hamuavat huivin reunaa, käsi liukuu intialaista kirjailua pitkin tottuneesti. Suoristaa hieman sieltä. Ja tuolta. Kämmen laskeutuu alas poskelle. Sipaisee hellästi. Äidin silmät loistavat. Vahvasti. Turvonneissa kasvoissa. Käsi hamuaa jo lompakkoa. Viisikymmentäkolme ja viisi, kiitos, sanon. Arkipäivää vaan. Heillekin. Yksinäinen hius leijailee lattialle. Kun äiti penkoo kukkaroaan. Iikka sitten näköjään maksaakin, isä vitsailee. Katsahdan edessäni edelleen ostoskärryissä nauravaa pikkupoikaa. Hänen silmänsä kohtaavat kassan päädyssä hihittävän äidin omat. Joiden loisteen takana näkyy luja tahto. Ja kipu. Isi laskee leikkiä, Iikka, äiti hymähtää. Aidosti onnellisena. Iikkaan, Isään ja elämään rakastuneena. Ja aivan varmasti hyvin toiveikkaana. Lompakko on vihdoin suostunut maksukortin luovuttamiseen. Elämä voi jatkua. Toivottavasti hyvin pitkään.

 

Tiedättekö, sinä hetkenä olin aivan varma, että niin se tulee tekemäänkin. Iikan äidinkin kohdalla.

 

Tuo pieni hetki jätti minuun suuren jäljen.

 

 

Mun sydän sykähtää.

Kun olen hymyn arvoinen. Edes vilkaisun verran. Kun sanat ovat tarkoitettu minulle. Ai moi Elina. Kun tajuan olevani toisen ajatuksissa. Ehkä sen ohimenevän hetken. Kun kuulen olevani osa hänen muistoaan. Olen innoissani minut muistetaan. Kun haparoin sitä kaukaista. Toinen kumartuu ensin. Kun mielipiteelläni on merkitys. Ja se miltei halutaan. Kun saan olla osa porukkaa. Yhtä arvokas, leikittelen joskus sillä.

Mun sisälläni kutittaa.

Kuitenkaan en yhäkään voi käsittää, kuinka hän haluaa olla ystäväni tosissaan.

 

On niin ihmeellistä, että ihana ihminen haluaa tavata minut. Saatika ihanat. Ihmeellistä, kummastelen sitä, mutta kuitenkin niin mahtavaa. Tutustuin eilen Marissaan ja Petraan. Kuvitelkaa, puhuin heille ihan oikeasti! Sen mitä jännitykseltäni kykenin. :’) Kyllä, jännitti. Epäröin. Olenko tarpeeksi oikeanlainen.

 

Ja päällimmäinen ajatus illalla kotona? Eh. Se, sanoinko leivästä yllätyksen löydettyäni vahingossa sanan hius sijaan hiuksi? Tytöt, osaan suomea, ihan varmasti osaan.

 

Niin, siis sen lisäksi, että mietin, kuinka kauniita, itsevarmoja ja säkenöiviä he kumpainenkin olivat. 🙂

 

 

Ensin kai kuuluu hihkaista mikä treeni! Tarkoitan aivan oikeasti. Voisin lisätä tähän kohtaan yhden sydämen. <3. Noin. Uskomaton käsitreeni toistui tänäkin maanantaina, etenkin haukkareiden osalta. Olen tähän asti vannonut yksin huhkimisen nimeen. No, teen sitä yhäkin, mutta myönnän nyt myös yhteistreenien buustaavan vaikutuksen. Sain eilen vihdoin Santun mukaan aamusalille, kello kahdeksan:reikäreikä. Ja jösses, miten eri tavalla saakaan tehtyä liikeet loppuun ja vielä vähän sen ylikin, kun toinen on hivenen auttamassa viimeisissä toistoissa. Penkin ja hauisliikkeiden jälkeen olin jo valmis lähtemään kotiin. Tärinästä päätellen. Vaan eikä mitään. Olkapäitä ja ojentajia, sivussa vatsojakin vielä.

 

Toivon, etten koskaan kyllästy siihen rankan treenin jälkeiseen fiilikseen. Toinen sydän. <3. Ihan pakko.

 

Kaksi ehdotonta huippukohtaa eilisen ohjelman aikana olivat hauisten kolmas liike, eli scottipenkissä suoralla tangolla tehty hauiskääntö sekä ensimmäistä kertaa testissä ollut pyllistely-rutistelu-vatsalihasliike. Ihan uskomatonta, kuinka niin naurettavan ja suhteellisen helpon näköisestä liikkeestä saa niin hirvittävän poltteen vatsalihaksiin. Ihanaa. Kolmas. <3. Hihi. Taidan pikkuhiljaa alkaa lämmetä vatsalihastreenillekin. Tähän asti se kun on tuntunut miltei pakkopullalta (ei kuitenkaan aivan, koska pakkopullia en suostu enää nielemään missään muodossa).

 

Ei makiaa mahan täydeltä. Kuitenkaan. Hmmp. Harmi kyllä. Jos eilisestä treenistä jäi jäljelle vain märkä, onnellinen läntti, tämänpäiväisestä jalka-selkäveivailusta päällimmäisenä mieleen ainoastaan tunnoton ja mustunut nimetön. Onnistuin tipauttamaan 20 kg kiekon suoraan oikean nimettömän päälle. Älkää kysykö, kuinka sen tein. Luultavasti olin vain liiaksi tällaisessa mielentilassa. Heh.

 

Välissä kävin töissä. Ja söin. Nukuinkin vähän.

 

Pari viimeistä jalkatreeniä eivät ole kulkeneet toivotulla tavalla. Tai periaatteessa ovat kulkeneet. Hikeä pukkaa hitsisti ja tangot kyllä nousevat, mutta sellaista infernaalista treeninjälkeistä tärinää ja seuraavan päivän domssihöyryjä en ole kokenut. Tänäänkin treenin jälkeen olisin voinut jalkojen puolesta vetää uuden setin – vaikka tein vielä ylimääräisiä liikkeitäkin niille perkuleille. Surettaa. Sillä en tiedä, missä mättää. Treenipainot ovat kertoneet nousujohteisuudesta, ihan paikoillani en ole alkanut junnaamaan. Eivätkä ne painotkaan enää aivan minimaalisia ole. Kyykkäsin toissa kerralla ensimmäistä kertaa syväkyykyn 60 kiloa niskassa ja tänään myös. Tällaiselle omatoimiselle harrastajalla ihan okei omasta mielestäni. Sitä kuuluisaa tuntumaa pakaroihin olen myös yrittänyt hakea – treenisalin ulkopuolellakin, eli esimerkiksi kävellessä ja pyöräillessa. 😀 Jotain uutta ärsykettä ehkä? Tarvitsen neuvoja viisaammilta.

 

Day 2: Ja se vähän tyhmä jalkatreeni. Josta ei ole todisteena kuin toimiva peukku ja kovia kokenut nimetön. 🙂

Kaikesta huolimatta nyt on mukava olo. Sängyllä lekotellen munakasta masussa. Ja monta tuntia vielä töiden alkamiseen. Illalla on sitten vielä ihanampaa polkea pimeässä syyssäässä kotiin ja tankata iltapalaa karmaisevaan nälkään. Tykkään yksinkertaisesti aivan yksinkertaisesta arjesta. :’)

 

 

 

 

Sen jälkeen kun luin paljastuksia kirjasta, en pystynyt enää syödä kaupan salaatinkastiketta ilman aurinkorasvan ajattelua. Ja se Nivean hajun ajattelu taas yökötti itsessään jo ihan liikaa. Niinpä hermostuin itseeni – ja aurinkorasvoihin. Tein omaa jugurttikastiketta, johon heittelin sekaan maustehyllyn antia summanmutikassa; pippureita, hivenen ruususuolaa, loraus hunajaa, tilliä. Tulos oli ihan hyvä. Ensikertalaiselle.

Olen pikkuhiljaa innostunut yhä enemmän ja enemmän ruoanlaitosta. Into on muuttunut oikeastaan jo aika rutiininomaiseksi huomattuani näiden viikkojen aikana oman olon kohentumisen. Ruokavalion puhdistaminen on ollut kuin taivaan lahja vatsalleni; se ei enää öykkäröi yhtä pahasti. En ole edes tajunnut, kuinka tunnoton ja turvonnut olo masussa on ollut! Se on aika pelottavaa. Siis se, kuinka esimerkiksi makeutusaineet ovat vaikuttaneet kehooni. Tottakai vatsa protestoi yhä työhousuissa ja turpoaa välittömästi, jos höläytän vahingossa suolaa liiaksi. Usein pidänkin nappia auki (hehe) ja lisään vain hitusen ruususuolaa, jos sitäkään. Tällaiselle näihin juttuihin vastaheränneelle on oikeasti valtavan palkitsevaa huomata, kuinka keho oikeasti reagoi siihen, kun hoivaan sitä puhtaalla ruoalla. Se tekee myös mielelle hyvää: opettaa arvostamaan toimivaa kehoa, olemaan sille lempeämpi. Niin pitkään oma kuritettu vartalo oli kaatopaikka, johon syöstiin kaikki ahdistus ja paha, että kestää aikansa tajuta sen olevan oikeastaan aikas hieno kokonaisuus. On muuten auttanut biologian ja kemian pänttäys siihen ymmärtämiseen, heh.

Siis, kaikesta tästä seurauksena olen innostunut kokkailusta, uusien reseptien etsimisestä ja omien sörsseleiden testailusta. Tätänykyä menisin paljon mieluummin treenipöksyt jalassa shoppailemaan Ruohonjuureen raakakaakaojauhetta ja mulperimarjapusseja kuin kledjukauppaan iänikuisia mekkoja. Okei. Ehkä joskus sitäkin. 🙂

 

Erityisen ylpeä olen tekemistäni porkkanaranskiksista ja ohra-porkkana-broileripadasta. Niin ja siitä itsetehdystä dipistä kasvistikuille. Seuraavaksi aion tehdä omenasosetta, protskupatukoita ja kaalipataa. Santtu toivottavasti tekee taas pian meille uunissa rapsakoita parsakaalipaloja. Olen niin ikikiitollinen Heidille ideasta. Ehdotonta lemppariruokaa tällä hetkellä. 🙂

Olen nyt lähes joka aamu syönyt sitä kesäkurpitsapuuroa. Kunnes ostin mustikkapiirakkaa varten luomukaurahiutaleita. Ennustan, että luomukaurapuuroa maapähkinävoinokareella ja raejuustolla tulen syömään aika pitkään. Mutta ei se mitään. Olen antanut itseni jämähtää, jos jämähdyttää. Kyllästymisen iskiessä voin aina siirtyä takaisin kurpitsapuuroon tai kerran testaamaani porkkanapuuroon. En vaan jaksa enää sanoja pitäisi, täytyy ja pakko.

Hyvä olo. Siihen liittyy tiukasti myös sallivuus ja vapaus. Hyvänolontunteesta on tullut minulle kalorien laskemisen sijaan arjen ja koko elämän kulmakivi tässä ajan kuluessa. Ihmeellistä, kuinka ihan pienetkin teot kasvattavat tasapainoista oloa. Tuntuu, että jokaisen sellaisen teon jälkeen minulla on jälleen tuplasti enemmän tarttumapintaa sille kaikelle ihanalle. Kun lappaan suuhuni aamulla kesäkurpitsapuuroa tai illalla rahka-mulperimarja-mustikkamössöä, tuntuu, että lusikoin itse asiassa mahan täyteen hyvää oloa.