Sinne meni! Nielaisin juuri pettymyksen.

 

On aika mahtavaa huomata, ettei minua nitistetäkään (enää) ihan hevillä. Tiedän, että pystyn ja kykenen, kaikessa ei voi vaan aina onnistua. Itseään epäonnistumisesta piiskaaminen. Järjetöntä. Olen ylpeä, kuinka pettymyksestä huolimatta nousen maasta rähmältäni ja suuntaan katseeni kohti tulevaa – pienen pienen avustuksen ja hiukan suuremman avustajan voimin. Uusia mahdollisuuksia tulee. Kuitenkaan aikaa ei kannata tuhlata sitä seuraavaa odottamalla. Tulee, kun tulee. Siihen asti elän.

 

Pääsykokeet olivat ja menivät. Karvas maku jäi. Kerran jännittäjä, aina jännittäjä. Siltikään se ei poista pettymyksen tunnetta, saatika haali lisäpisteitä – edes säälisellaisia. Ensi syksynä uudemman kerran, hitusen taas kokeneempana.

Voi tätä onnea.

 

Tarinoita hellepäiviltä. Voi kuulkaa, niitä olisi jaettavana. Tai ehkä ennemminkin pieniä, täydellisiä ja lämpimiä onnenhetkiä. Kun esimerkiksi litimärkänä raahustin kotiin lenkiltä paahtavasta auringosta ja heittäydyin sängylle pikkujaffapullo kädessä. Rättipoikkipinossa, mutta leveääkin leveämpi hymy huulilla. Tai kun Kerä puolestaan lysähti villin palloheittelyn jälkeen puiston varjolaikulle, eikä suostunut enää liikahtamaankaan. Läähätti vain kieli pitkällä. Onneksi mukana oli oma matkajuomapullo ja mamin syli.

 

Olen aina sanonut vitsilläni, että mielenterveyteni kannalta minun kuuluisi asua muualla kuin Suomessa. Etelässä, aina auringossa. Heh.

 

Olen nauttinut täysin rinnoin lämmöstä ja yrittänyt jopa imeä valoa varastoon synkkiä päiviä varten. Sunnuntaina Santtu taisi hiukan kauhistua aamulla, kun latelin suunnittelemani päivän ohjelman ennen kuin aurinkokaan oli kunnolla edes heräillyt: ensin heittämään palloa Kerän kanssa rantsuun, lounaan jälkeen pyörälenkki järven ympäri, jonka jälkeen keskustaan jätskille ja jaffalle, sitten loikoilemaan rantaan viltille ja edelleen kokoamaan kotiin uutta tuuletinta. Illalla pakenimme kyllä leffateatteriin – minun punoittavien poskien ja nenänpään vuoksi aurinkoa karkuun. Eilen käytin hyväksi jokaisen minuutin ja loikoilin takapihallamme auringossa ennen työvuoron alkua. Tuntuu suorastaan kidutukselta istua sisällä piippailemassa ja haikailemassa ulos – varsinkin, kun asiakkaat ovat paahtuneita papuja ja heidän ostoskoreistaan löytyy ainoastaan mustikka-kivennäisvettä ja ampparimehujätskejä.

 

Tällä hetkellä nauran maha kippurassa hassulle hauvalle, joka ihmettelee häntä heiluen ja samaa aikaa pelosta täristen jalallista tuuletintamme. Ehkä ne vielä tämän päivän aikana ystävystyvät. 😀

 

 

Nyt vasta tajuan, kuinka rankkaa se keholleni oli.

 

 

Voi, kunpa voisinkin kertoa sinulle hiusteni tarinan! Sen oikean ja kaunistelemattoman. Avautua oikein kunnolla ja kertoa, millaisen kärsimysnäytelmän ne ovat käyneet läpi. Mutta sen sijaan tyydyn vain toteamaan kyselijöille voi kuule, kolmisen vuotta sitten ne olivat hädin tuskin olkapäille. Joskus tosin lisään selitykseksi ne ovat nopeasti kasvavaa sorttia.

 

Tottahan tuokin. En minä sinulle valehtelisi. Jätän vain kertomatta osan totuutta. Aika suuren osan. Tuskin nimittäin pystyt kuvittelemaan, että kolme vuotta sitten päässäni oli vain kärsinyt pehko. Oikeastaan ei sitä voi pehkoksi kutsua, eikä sen enempää reuhkaksikaan. Hiirenhäntä lienee osuvampi. Tiedäthän, sellainen hyvin, hyvin ohut ja hauras. Kuvasi muuten osuvasti silloista koko olemustani.

 

Muistan, kun niitä alkoi tippumaan. Viitisen vuotta sitten. Olin suoraan sanoen kauhuissani. Todellakin upeat, pitkät, ruskeat hiukseni. Oikeastaan ainoa asia, josta en itsessäni olisi halunnut eroon. Tietenkin ne sitten menetin. Kuinka hirveätä olikaan löytää aamulla hiussuortuvia tyynyltä ja laskea, montako yön aikana oli irronnut päästä. Tai istua iltaisin sohvalla äidin hieroessa pelastavaa hiusöljyä päänahkaani. Kampasin hyvin hellästi ja varovaisesti, silti pitkiä hiuksia leijaili vessan lattialle jatkuvasti. Pakokauhuni kasvoi kasvamistaan, muttei se saanut minua muuttamaan kelkkani suuntaa. Tajunnassani tiesin koko ajan, ettei kyse ole mistään muusta kuin aliravitsemuksesta. Keho säästää sen minimaalisen energian välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseen. Ei se ymmärtänyt, että hiukseni olisivat olleet psyykeeni kannalta lähes välttämättömiä. Tai niin ainakin ajattelin. Olin ehtinyt vaipua jo liian syvälle sairaaseen maailmaan kyetäkseni pelastautumaan edes hiusteni vuoksi. Aikaa oli kulunut liikaa, ennen kuin todella huomasin hiuskadon: hiukset reagoivat jälkijunassa, kuukausien viiveellä.

 

 Ei auttanut kuin tehdä päätös leikata suortuvat lyhyiksi. Luulin, ettei sen pahempaa hiusten kannalta voi tapahtua. Ohut siimahiuksi. Olin kuitenkin väärässä. Ohut hamppukasa. Vielä hirveämpi, usko pois. Ei sellaista voi ikinä antaa kampaajalle anteeksi. Ymmärrän, että ammattivirheitä sattuu, mutta luulen hiusten totaalisen pilaamisen olevan kuitenkin aika harvassa. En voi sanoin kuvailla sitä kauhua, joka valtasi minut hiustenleikkuuoperaation jälkeen. Päässäni ei ollut enää hiuksia, pelkkää pilattua hamppua.

Ei todellakaan edes pahinta aikaa.

Uskon jollain tapaa kohtaloon, siihen, että jokin johdattaa meitä eteenpäin oikeaan suuntaan omien valintojemme pohjalta. Ilman hirviökampaajaa en olisi varmasti ikinä päätynyt hiusteni pelastajan ja vielä nykyisinkin luottokampaajani hellään huomaan. Muistan, kuinka hän teki kaikki taikatemput hiuksilleni, loihti niistä siedettävät ja helpotti oloani huimasti. Vaikka lähdin itkusta turvonnein silmin kotiin, oli mieleni huomattavasti valoisampi. Heidit ovat mahtavia.

 

Ehkä tämän kaiken kuultuasi ymmärtäisit, että työn lomassa heittämäsi huoleton kehunpoikanen koskettaa minua hyvin syvältä. Merkitsee minulle paljon. Sillä nyt tajuan, etteivät edes hiukset päässä ole itsestäänselvyys. Tekisi ihan mieli tokaista kaiken olevan katoavaista. Ainakin kaikki on mahdollista menettää. Joskus olen miettinyt syöväni myös hiusteni vuoksi. Hiukset ovat sinällään toki itseisarvo, mutta ne myös ovat merkittävä osa oikeaa Elinaa. Sillä oikealla Elinalla kuuluu olla hiuksia päässä, runsaastikin. Ehkä niiden tilasta voi myös päätellä jotain Elinan kokonaisvaltaisesta voinnista.

Ehkä vähän nurinkurista korviisi, mutta minä olen tajuttoman onnellinen juurikasvusta. Älyttömän ylpeä jokaisesta uudesta millimetristä hiuksissani.

 

Aamu sarastaa. Aurinko pilkottaa puiden lomasta. Säteet leikittelevät huoneeni seinällä, eksyvät kasvoilleni. Havahdun. Joko, joko vihdoin on heräämisen aika? Avaan varovaisesti silmäni. Näen edessäni henkarissa roikkuvan vaaleansinisen kukkamekkoni. Uudet kengät siististi vierekkäin sen alla lattialla. Juuri siinä, mihin ne illalla viimetöikseni asettelinkin. Kyllä, nyt on aika! Mahanpohjassani lentelee perhosia. Se sama hassu tunne masussa kuin edellisiltana. Tosin nyt vain nautin tunteesta. Silkkaa innostusta. Hymyilen ja hypin uusien juhlakenkieni luokse. Enää ei tarvitse odottaa tai yrittää nukahtaa. Tänään on se päivä. Viimeinen, mutta samalla kuitenkin ensimmäinen. Kipitän aamupalalle yöpaidan helma liehuen – ja uudet kengät jalassa kopisten.

 

Rakastan muistoja. Mutustelen monen, monen vuoden takaisiakin. Mutta samalla vihaan niiden raastavuutta. Ja hallitsemattomuutta.

 

Pikkuinen Elina lopetteli ensimmäistä kouluvuottaan neljätoista vuotta sitten. Muistaakseni hieman haikeana, mutta silti aikalailla innoissaan kesälomasta. Siitä asti jokainen kevät on ollut omalla tavallaan yhden ajanjakson loppu ja uuden alku, siirtymä elämässä jälleen uudelle tasolle. Toukokuun loppu on ollut yhtä kuin juhlaa. Aina, enemmän tai vähemmän. Se on merkinnyt todistusta kourassa ja jäätelötötteröä toisessa. Marjaleivosta kahvilassa äidin kanssa. Juhlahameen vaihtoa trikoosortseihin. Vapauden tunnetta ja uurastuksen palkitsemista. Hiukan nuotinvierestä laulettua Suvivirttä, rohkeasti ja kovaa. Usein ylpeydenaihetta ja aurinkoa. Aina kuitenkin suuria tunteita. Pienen ja vähän isommankin Elinan ajatuksissa.

 

 

 

Nyt olo on ihan hassu. Tyhjä. Neljätoista vuotta ja yhtäkkiä ei enää mitään. Ensimmäinen kevät niin moneen vuoteen, kun en juhli mitään. Ei ole juhlimisen aihetta. Mikään ei lopu, eikä ala, vaan arki ja elämä jatkavat vain kulkuaan samoissa uomissa. Seuraan vierestä juhlahumua ja onnellisia kasvoja, muistelen ainoastaan sitä tunnetta, kun luin uurastukseni tuloksia valkoiselta paperilta. Jäätelötuutti kädessä.

 

Ja se nostattaa kyyneleet silmiin. Mutta ei se ole vain pelkkää surua. Se on niin vahvojen ja merkityksellisten muistojen luoma paineaalto, joka saa kyyneleet silmäkulmiin. Oikeastaan rehellisesti sanottuna kokonaiset kyynelpadot avautumaan. Nytkin. Nauran ja hymyilen yhtäaikaa itkiessäni. Kuin en osaisi päättää, ovatko muistot ihanan vai kamalan raastavia, kaipaanko vai vain hellinkö niitä.

 

Pikkuisuus. Käytän omaa sanaani Pikku-Elinasta ja rakkaista, menneistä, mutta ikiomista muistoistani. Muistan, kun kävelin äidin kanssa käsikädessä kotiin. Koulu jäi selkiemme taakse, kädessäni komeili lähes täydellinen todistus ja äiti oli ylpeä, mutta minä niiskutin. Ensi vuonna tämä todistus on varmasti paljon kehnompi, äiti. Muistan sen hetken, kun kevätjuhlassa tanssiessani sinisestä jätesäkeistä tehdyissä hapsukoristeissa mietin, näkeekö äiti varmasti sormenpääni, joihin kiinnitin sinähetkenä erityisesti huomiota. Olinhan tuohon aikaan balleriina. Muistan myös, kuinka ylpeä olin itsestäni saadessani kuudennella luokalla Reilu koululainen -palkinnon. Olin todella ylpeä itsestäni. Iloani laimensi se, ettei kukaan ollut jakamassa onneani. Edes kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, vaikka pikku-Elinalle asia oli suuri. Kaikki keskittyivät isoveljeni, esikoisen, ylioppilasjuhliin. Muistan, kuinka onnellinen olin uudesta vaaleanpunaisesta vekkihameestani ja siihen mielestäni täydellisesti sopivasta paidasta. Äidin kanssa ostettu kevätjuhla-asuni oli mielestäni hieno ja juuri sopiva: juhlava, muttei liian lapsellinen, mikä oli hyvin tärkeää. Samoin kuin muistan sen sykäyksen sisälläni luokkakaverini kysyessä, mikä ihmeen kuolulaispuku minulla on päälläni. En ollut enää sinäpäivänä varma itsestäni.

 

 

 

En tosiaan ymmärrä, miksi juuri kevätjuhlapäivä ja koulujen päättäjäiset nostattavat sisälläni näin suuren tunnemylläkän. Eikä esimerkiksi joulu tai syntymäpäiväni. Ehkä keksin huomenna oman juhlanaiheeni ja suuntaan katseeni vaihteeksi tulevaan. Menneitä on ihana muistella, mutta niissä on ikävä velloa.

 

 Elina sivulta ja edestä. Helteellä ja autossa sadetta paossa. Hiukset märkinä suihkun jäljiltä, töissä varsin väsyneenä. Elina ainakin tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Taisi olla maanantainakin.

 

Ulkoilemassa. Yksin ja Kerän kanssa. Sateella ja auringossa. Ai niin, se hellepäivä! Join ainakin kaksi pulloa Jaffaa. Tämän hetken lemppari. Jono punaisia Yariksia. Minä yhdessä. Muistan tosin vain kurnivan nälän ja seitsentuntisen ilman muruakaan. Neljä vapaapäivää: yksi Loviisassa, toinen Riihimäellä ja loput kotona Järvenpäässä. Kerran palaneet olkapäät. Silloin auringossa. Lisää, kiitos! Harmautta ei kestä kukaan.

Oven kolahdus ja kotona ollaan. Ei ole ihanampaa kuin valmiiksi katettu ruokapöytä ja tähän asti onnistunein kanakastike. Kiitos. Se kuuluu tietysti Santulle. Myös eksoottisesta salaatista. Mistä keksit laittaa banaania? Kokosin jämistä. Romanttista. Kesäpäivän lounassalaatti currytonnikalalla. Se taas on Elinan kombo. Avokadotöhnä vaalealla leivällä Kristan oma. Oikeastaan afrikkalaisten. Meidän maailmanmatkaaja ja hyväntekijä. Aamupalaa sängyssä ja mansikoita Totalissa illalla. Aika maukas elämä.

 

 

Raitaa ja itsensä ylittämistä. Uusia aluevaltauksia ja rohkeita valintoja.
 

 Mansikka suussa ja meikitön nassu. Sitä se arki on. Vähän joskus hassua, mutta ennen kaikkea aitoa. Salikäynnit muuttuvat ruotsinkielisiksi. Minun osaltani. Ei kai tarjouksesta oppia kieltä voi perääntyä? Vanhemmat salikaverit ovat oikeasti rikkaus. Eivät vain höpöpappoja, vaan viisaita miehiä. Hei, hyvää nimipäivää! Ääh, mitä ihmettä, helmikuussa vasta. Mitä, eikä, aivan varmasti tänään, on Kukan päivä! Okei, höpsöjäkin joskus. ❤

Hemmetin munapää!!! Nih.
 

Tajusin, että puhun itselleni todella rumasti. En vain sättiessäni itseäni, vaan myös aivan tavallisissa arkiaskareissa. Vähintäänkin epäystävällisesti. Just, tiskaa ny vaa. Harvassa ovat hetket, kun oikeasti onnittelen itseäni tai edes totean itselleni hyvä. Kohtalainen, tyydyttävä ja ihan okei. Niihin olen ennemminkin tottunut.

Varmasti en ikinä, kuuna päivänä, pystyisi puhumaan toiselle ihmiselle yhtä töykeästi. En varmasti edes kertomaan ääneen kaikkea sitä, mitä itselleni pään sisällä juttelen ja ennen kaikkea miten. Mutta ehkä siinä onkin syy. Kukaan muu ei pysty tunkeutumaan pääni sisälle, eikä lukemaan ajatuksiani tai kuulemaan, kuinka itseäni puhuttelen. Helppo touhuta oman pään sisällä kaikenlaista, kun ulkopuolinen ei ole toppuuttelemassa tai ihmettelemässä. Mikä taas johtaa siihen, että rumasta tavastani on tuplasti vaikeampi päästä eroon, koska vain minä pystyn auttamaan itseäni ja muuttamaan ääntä kellossa.

Viime viikonloppuna olin tosiaan munapää. Ja muistelen, että aika paljon kaikkea muutakin. Suutuin itselleni, kun en saanut unta, vaikka olisin halunnut nukkua. Kimpaannuin holtittomasta sängyssä pyöriskelystä. Aamulla olin vihainen mustista ja polvissa asti roikkuvista silmänalusista. Ei ole helppoa olla Elina, kun ei edes selkeästä käskystä osaa nukahtaa. Hah.

Tein tänään mahtavan herkullisia kesäkurpitsaveneitä. Siitä koko ajatus oikeastaan lähti. Siis ajatus kirjoittaa äänettömästä kielenkäytöstäni. Maistettuani ensimmäisen haarukallisen kurpitsaveneiden täytettä totesin sen olevan todella hyvää. Ja siitä ikään kuin aivan vahingossa tein päätelmän, että kehitystä kokintaidoissa on tapahtunut edelliskerrasta. Toteamukseni jälkeen olo oli hetken kummallinen, jotenkin hyvin, hyvin vieras, kunnes hoksasin, mikä oli vikana: olin hieman kierrellen kehunut itseäni. Hups. Outoa. Varsinkin, kun olin hetkeä aikaisemmin ottanut kehut salilla vastaan pitkinhampain ja itseäni vähätellen, enhän minä, eihän minusta, en usko.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka tykkään jollain tapaa olla itseäni kohtaan suhteellisen ankara, sellainen jämpti, niin olisi se toisinaan kiva vaikka ihan vain todeta itselleni huutamisen sijaan että hitto, mikä pahvi oletkaan. 😀 Luulen kuitenkin, että tämä jonkinsortin kersanttimaisuus sisälläni, se että ennemminkin käsken itseäni kuin ehdotan,  kuuluu samaan luonteenpiirrerykelmään määrätietoisuuden ja periksiantamattomuuden kanssa. En ota sitä niin vakavasti. Sellainen se Elina on.

Meinaan ihan ok.

 

 

Ps. Yritin viikonloppuna suostutella Santtua kirjoittamaan jotakin. Tänne blogiin. Tiedättehän, vähän miesnäkökulmaa – no elämästä yleensäkin. Vähän taitaa vielä kyllä tarvita kannustusta…

 

Luen. Luen, luen, luen. Luen sanat yhä uudelleen. Toistan ne mielessäni. Kerta toisensa jälkeen. Olen kuin transsissa. Sanat pysäyttävät. Vangitsevat. Aforismi ei sisällä tieteellisesti todistettua, vaan senkin edestä elämässä koettua. Puhtaan faktan sijaan silkkaa viisautta.

 

En pysty lukea itseäni onnelliseksi. Ja huolettomaksi. Mutta voin hankkia siten uutta tarttumapintaa ajatuksilleni. Ehkä kokea joku päivä ylimmän onnen suurimman onnettomuuden, itsensä kadottamisen, jälkeen. Josko pian olisi minun aikani tietää todella, miten hyvä on elää.

 

Luen lisää. Tajuan, että on toisaalta sama, luenko sijoitusneuvonnasta vai onnesta, hömppäromaania vai psykologista trilleriä. Sama tunne mahanpohjassa. Vanha ystävä, rakas harrastus. Tulen astetta onnellisemmaksi pelkästään tavaamalla sanoja.

 

🙂

Vaikeaa on opetella uusi ajattelumalli. Vaikeampaa on hyväksyä piirre, jota on aina jollain tapaa ylenkatsonut. Ja jota yleisestikin pidetään useissa tapauksissa paheena. Yhä haastavammaksi asian tekee se, että piirre on vastoin omaa perusluonnetta. Vaikeinta on kuitenkin tajuta, ettei tilanne anna joustovaraa, sen piirteen omaksuminen on välttämätöntä.

 

 

Jos kohautan olkapäitäni tai huokaisen ihan sama, mietin päässäni samalla jo ratkaisua tai vastausta. Minulla on lähes aina oma mielipide, visio asiasta. Kuinka asioiden kuuluisi olla, miten jutut pitäisi tehdä tai miksi jokin asia mättää ja pahasti. Minun on hankala vain jättää asiat huomiotta, jos ne kerran ovat jo tavoittaneet tietoisuuteni. Toisinaan kyllä lykkään asioita, siirrän ja ehkä pakoilenkin. Mutten koskaan tunne välinpitämättömyyttä. Päinvastoin. Voimakkaat tunteet saavat joskus pelkäämään ja juoksemaan karkuun.

 

Ymmärsin eilen, että minun todella on opeteltava välinpitämättömäksi. Tarkoitan niissä tietyissä tilanteissa. En suinkaan kohauta olkiani minulta tultaessa kysymään mielipidettäni rangaistavan rattijuopumuksen promillerajasta tai uuniomena-Skyrrin sattumista. Sen sijaan minun on opittava välinpitämättömämmäksi itseäni kohtaan. Jokahetkinen itseni kontrollointi, tarkastelu ja arviointi kaipaavat välinpitämättömyyttä, jotta pystyn jättämään lopullisesti itseni hyppysissä pitämisen.

 

Kokeilin. Testasin eilen ajatella ihan sama. Seisoin jossainpäin Riihimäkeä autokoulun kakkosvaiheen liukasradalla vähän kuin ahdistuneena. Ympärillä ihmisiä, aika paljon pienempiä, tai sitten tosi paljon. Siltä minusta tuntui. Tuntui jättimäiseltä. Aina siihen asti kunnes totesin itselleni ihan sama. Pakotin toteamaan. Koska aidosti tunsin järjetöntä kyllästymistä. Ihan hiton sama, vaikka olisin neljä kertaa isompi norsu, aivan hemmetin sama. Tosin ei se tunne mihinkään hävinnyt kuin taikaiskusta, ei edes hetken päästä, mutta ymmärsin, kuinka tervettä on joskus olla välinpitämätön itseä ja omia tuntemuksia kohtaan. Ainakin niin kauan kuin se oma jättikeho tuntuu taas ihan sopivalta ja normaalilta.

 

Kunpa sitä muistaisi jokaikinen hetki haluavansa mieluummin olla elämä kuin laiha.

 

Puunaa kotikolo (eli tiskaa keittiön vuori, ulkoiluta Hello Kittyä, yritä käyttää pölyhuiskua mahdollisimman huomaamattomasti ja suuntaa koiran ajatukset sen sijaan sängyn alla lojuvien sukkien etsintään.)

Hinkkaa myös ne ketsuppitahrat pois seinästä.

 

Käy metsästämässä treenisalin pukuhuoneen roskakorista toinen salihanska ja heitä sen sijaan pois se oikea pari hanskoja, eli ne vanhat ja rikkinäiset.

Ulkoiluta pikkutuholainen ja ongi Kilppari kaapin takaa.

Laita avaimet takin taskuun nyt heti.

Maksa oven avauksesta koitunut lasku. Älä enää ikinä irroita pelkkää kotiavainta muusta nipusta ja sido sitä kiinni lenkkareihin – edes lenkin ajaksi. Koska seuraavalla kerralla ulos astuessasi avainnippu on mukana, mutta kotiavain ei.

 

Muista kahvihetki kaverin kanssa puoli kolmelta. Tee kaikki yllä mainittu ennen lähtöä. Kröhöm.

Valmistaudu illan treffeille. 🙂

Hurjan mukava olo, vaikka aurinko ei tänään paistakaan. Pähkinöiden syömisestä tulee aina kiva fiilis. 🙂

Mielestäni on hirmuisen jännä miettiä, kuinka ihmiset kokevat eri asiat niin kovin eri tavoin. Ihan aistinvaraiset, mutta myös tunnemaailman jutut. Joskus on vaikea käsittää, miksi joku reagoi asiaan tietyllä tapaa. Koska itsehän en varmasti tuosta loukkaantuisi. Puhtaat väärinkäsitykset ovat toisinaan selittäviä tekijöitä, mutta joskus on kyse yksinkertaisesti vain siitä, että toinen kokee esimerkiksi pelkän ystävällisen huomautuksen paljon raskaammin kuin vaikka itse. Ihmiset ovat erilaisia: toiset kovakuorisia, toiset taas hyvinkin herkkiä . Jotkut taas esittävät paksunahkaista, mutta ovat sisimmässään hyvinkin  haavoittuvaisia sitä kuitenkaan ulospäin näyttämättä.

 

Äitini ei meinannut uskoa, että ihan oikeasti ketsupin töräytys tekee punajuuripihveistä mielestäni vieläkin herkullisempaa. Samoin kuin minä en voi uskoa, kuinka purkkimandariinit ovat Santun mielestä herkkua. Muistan vieläkin, kuinka meidän treffatessamme ensimmäisiä kertoja hänen eväänsä piknikillemme oli juurikin yksi mandariinipurkki. Minulla oli sentään kelmuleipä. 😀

 

Myönnän, että itse suhtaudun asioihin usein pelkällä tunteella. Aika dramaattisestikin toisinaan. Odotan aina pahimpaa ja uskon hyvään vasta sen konkretisoiduttua. Ei se ole pessimismiä, en vain uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tiedän, että olen ärsyttävä, kun koputtelen otsaani ja vaadin läheisiänikin koputtamaan. Koska entä jos… Otan herkästi itseeni ja minun vaikea vain sivuuttaa asioita, jättää huomiotta ja unohtaa. Pyörittelin erästä asiakaspalautettakin mielessäni useamman päivän, vaikka se ei koskenut minua, eikä palautteen saaja itse edes ottanut asiaa yhtä raskaasti.

 

Koen asiat hyvin voimakkaasti ja toiselle mitättömän pieni asia saatta nostattaa omassa päässäni suuren tunnemyrskyn. Toisinaan mietinkin, miltä näytän ulospäin: pystyykö kasvoiltani lukea helposti sisäiset myllerrykseni vai näytänkö vain kivikasvolta? Onnistunkö peittämään hymyllä huoleni uskottavasti? Ainakin toivon, etten näytä kovin kyrsiintyneeltä töissä inhottavan asiakkaan kohdattuani. 😀

*Syön aina ruisvuokaleivän reunat ensin ja siten, että pursotan ketsuppia  reunalle ennen haukkaamista. Huomio, ainoastaan Realin tyyppisissä ruisleivissä, ei revityissä, kuten Ruispalat. 😀

 

 * Mitä enemmän lisukkeita sitä parempi: pelkkä Skyr esimerkiksi tuntuu liian ”tyhjältä”, joten usein lisään siihen vähintäänkin mehukeittoa, toisinaan mustikoita, raejuustoa tai vaikka omenapaloja. Tosin nämä uudet maut ovat sen verran herkullisia, etteivät kaipaa ainakana toistaiseksi lisukkeita.

 

* Eräs kerta valmistin meille ruokaa, eli lämmitin valmiita muonia mikrossa. Kippasin Santulle tämän mummin tekemän makkarakeittoannoksen lautaselle: perunaa, juureksia, hookoonsinistä mitä ilmeisemmin ja…mitä ihmettä?! Yksittäisiä makaroneja! Moisesta en ennen ollut kuullutkaan. 😀

 * Eilen Santtu näytti minulle mielenkiintoisen kuvan netin syövereistä: banaania, jotain muroja ja sekaan kostukkeeksi ei maitoa, vaan Pepsi Maxia. Yök. Täytyy sanoa, että yöks, vaikka Maxin suuri fani olenkin. Haha. Muistan, kun pienenä teimme kaikenlaisia juomasekoituksia ja joskus laitoimme limusekoitukseen jäätelöpallon lillumaan. Hrrr. En muista oliko kovinkin hyvää. 😀

 * Tonnikalaa ja mansikkahilloa. Ensimuistoni Santusta noin kolme vuotta sitten. Onneksi hän löysi sittemmin tonnikalat öljyssä.

 

 * Mielestäni ei ole millään tavoin outoa törkätä puurolautasellinen pakastimeen ja syödä se kylmänä ja jähmettyneenä. Eikä mitään ihmeellistä ole ketsupin laittamisessa kasvissosekeittoonkaan. Tosin yksi työkavereistani ihmetteli kyllä pakastevihannes-raejuusto-ketsuppimössöänikin, joten kai toiset sitten syövät hiukan siveellisemmin. Ja sivistyneemmin. 😀

 Onko teillä joitain outoja mieltymyksiä? 😀