Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Ihan hassua tämä arki ja elämä.

Elina5 kommenttia
Ruokapöydässä valmislaatikon äärellä minulle esitettiin kysymys. Kysyjä oli silminnähden innostunut muistellessaan mennyttä makuelämystään:
Söisitkö Elina, jos tekisin sunnuntaina meille ruoaksi kalapuikkoja ja sellaista huippuhyvää kermaviilikastiketta ja perunoita, tai hei peräti perunamuussia?
En lähes ikinä käytä seuraavaa ilmausta, koska se ei mielestäni sovi suuhuni – maistuu liian ällösöpöltä. Hehe. Mutta nyt on pakko. Awww. Vain koska täydellinen aww-tilanne.
Myönnän olen joskus vihjaillut, että minulle saa valmistaa kyllä hienon aterian. Pitkällä kaavallakin toki käy. Sen vuoksi ehdotus pakastealtaan kalapuikoista kutitti nauruhermojani. Ihan höpsö tyyppi. Mutta kun ne ovat kuulemma niiiiin hyviä. Kermaviilikastikkeesta puhumattakaan. Päikkäritädit osasivat kuulemma tehdä hirveän hyvää. Eikä tuota makuelämystä ole koettu moneen vuoteen. Pakkohan se on suostua ehdotukseen.
Yritin kyllä vihjata, että jonkinlaisia kalapuikkoja voisi kokeilla tehdä itse. Leivittää seipaloja. Tai jotain sinnepäin. Saa nähdä. Vähän jännittää. 😀
Arki on joskus ihan hassua. Ainakin silloin, kun on itse hassulla tuulella. Kaikki tuntuu silloin hassulta. Hassuja juttuja näkee oikeastaan ihan kaikkialla, joka asiassa. Ja se on ihan hassua. Hassua on myös, että usein juuri keväisin auringonpaisteella tekee mieli hassutella oikein urakalla.

 Vuoden ensimmäiset mansikat ovat aina ihan hassuja. Tuoksuvat ihanalta, näyttävät vielä herkullisemmilta, mutta maistuvat kuitenkin hiukan valjulta ja maksavat siihen nähden tuhottomasti. Hassua, että silti niitä on aina pakko saada. ❤ Hassu äiti, kun toimitti mansikkalähetyksen.

 Hassuin löytö ikinä! Minipaprikat, tai trendikkäämmin kuulemma snack-paprikat. En kestä niiden söpöyttä. Hassua oli myös vappuna puhaltanut tuuli. Tavallisesta pyörälenkistä keskustaan kehkeytyi kunnon reisirääkki. Ja se polte reisissä on enemmän kuin hassu!

 Hassu auringonpalvoja. Oli sekin aika hassua, että me Santun kanssa olimme hiukan yli yhdeksän salilla nostelemassa rautaa. Siis vapunpäivänä. Heh. Joku hassu täti oli hankkinut narsisseja ja hassun sammakon ulko-ovelle ilostuttamaan asukkaita ja vierailijoita. 🙂

Hassuja jätskihirmuja. Toffee Buffet on parasta! Vapun hassu viiksiniekka yöllä junassa ei kaipaa selityksiä sen enempää. 😀

 
Vähän tuntui hassulta, kun istuin työpaikan taukotilassa juhlimassa vappua välipalakarjalanpiirakkani kanssa. Onneksi pääsin hassuttelemaan kunnolla myöhemmin illalla. Hassua oli myös se, että vuoden aikana pääni on joko kasvanut tai hattu kutistunut – ei meinannut ylioppilaslakki mahtua enää. Lihaksia tullut pääkoppaankin? 😀

”Latte ja läppäri. Aika trendikäs mamu. :D” Vastauksena äidin tekstiviestiin: ”Olenpas muodikas. Häältynyttä Pepsi Maxia ja läppäri. :D:D”  Hassu äiti ja hassu Elina.

Mitäs hassua te olette keksineet? Tai löytäneet arjesta, elämästä ylipäätään? Toivotan jokaiselle hassun hauskaa alkavaa viikonloppua! Muistakaa säilyttää pilke silmäkulmassa. 🙂
Uncategorized

Kaikki timantit ympärilläni.

Elina12 kommenttia
Sellainen lämmin olo. Onnesta kylläinen.
Aina ystävien seurassa.
 
Olen onnekas. Monessakin suhteessa. Erityisen onnekas – ja myös onnellinen. Miksikö? Ainakin sen vuoksi, ettei minun tarvitse nauraa masu kippurassa yksin kommelluksilleni, päivitellä maailman menoa vain unilelulle tai istua iltaa seuranani vain omat ajatukseni. Muistan olla kiitollinen siitä, että saan jakaa elämäni niin monen ihanan ihmisen kanssa.
 
Ystävät ovat rikkaus. Arvokas pääoma. Korvaamattomia. Huomaamattaan psykologien vertaisia. Hymyn nostattajia. Niin ja suoranaisia vatsalihasten treenauttajia. Ystävät ovat kuin lämmin tuulahdus talvipakkasessa, juustoruisleivät keskellä yötä ja neljää minuuttia etuaikaa lyövä kello, eli tilanteen kuin tilanteen pelastajia. He täyttävät tyhjät kolot sydämessä – silloinkin kun tuntuu, ettei siellä muuta olekaan.

Kiitollisuus ei ole minulle itsestäänselvyys. Aivan niin kuin eivät minua ympäröivät ystävätkään. Olen opetellut olemaan kiitollinen ja ymmärtämään, kuinka arvokasta on omistaa todella ystäviä. En välttämättä voi sanoa oppineeni kantapään kautta, mutta jonkinlaisen syvän suvannon kautta koen räpiköineeni kuitenkin. Ei ole sattumaa, että elämäni pari surullisinta ja rankinta vuotta olivat myös kaverittomia. Vietin ne ilman yhden yhtäkään ystävää. Ilman edes hyvänpäiväntuttua, jolle jaaritella kuluneita kaunis ilma tänään -fraaseja.
Korkealta kun yllättäen mätkähtää alas, se tuntuu vielä ikävämmältä. Pienen pienikin ennakointi toisi helpotusta. Totta puhuakseni minusta jäikin vain mitätön läntti jäljelle. Varjo vain. Ja vielä enemmän kivistää tajuta hylkäämisen johtuneen asiasta, jolle itse ei voi mitään. Ainakaan sinä hetkenä. Oli minulla hyvä ystävä. Sellainen paras. Ja muitakin. On aina ollut kamuja. Mutta ei ilmeisesti niin hyviä, että se vahvinkaan side olisi kestänyt sairastumiseni.
Vaati aika paljon pinnistelyä ja pohdiskelua ennen kuin tajusin, ettei vika ollut minun. Minä olin vain hetken viallinen. Tai ettei minun tarvinnut tai tarvitse edelleenkään hävetä itseäni tai läpikäymiäni asioita. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei ketään pitäisi sairaudesta rangaista. Minkäänlaisesta. Varsinkaan ystävien menettämisellä tai hylätyksi tulemisella. Sillä ystävät ovat voimavara. Yllättävän monesta asiasta voi selviytyä tuella ja toivolla, toisin sanoen ystävien avulla. Tätä nyt kirjoittaessanikin epäröin, josko minun silti olisi pitänyt itseni kanssa taistelemisen lisäksi jaksaa enemmän, kyetä vaalimaan omalta osaltani paremmin ystävyyttä. Toisaalta se, että toinen vain deletoi kipeän kaverinsa elämästään sen suuremmitta tunnontuskitta, on asia jota ei tarvitse mielestäni heti antaa anteeksi. Väärin. Minä annan kyllä anteeksi, sillä en halua saastuttaa itseäni enempää vihalla, mutten hyväksy tai tule hyväksymään.

Kaikki kuvat ovat Santun viikonloppuisilta synttäreiltä. Vuokrattu saunatila oli juuri passeli, oikeastaan yllätti monet (minut mukaan lukien) viihtyisyydellään. Paikalla oli paljon meidän kavereitamme, mutta tutustuin myös uusiin ihmisiin. Vatsalihaksia koeteltiin naurunremakan keskellä, niin mahtavaa!

Se, mitä tapahtui, tapahtui. Ehkä syystä. Kenties. Tutustuin maailman ihanimpiin tyttöihin. Hiouduimme ydinporukaksi. Ja pikkuhiljaa sain ympärilleni lisää tuttuja. Kavereita. Ystäviäkin. Santtu on avopuoliso, mutta myös omassa luokassaan paras ystäväni. Äiti on toisessa. Ja tytöt kolmannessa. Kaikki ihan parhaita omalla tavallaan. Ystävien kautta tutustuu uusiin ystäviin, usein hyvin samanhenkisiin. Ystäviksi voi päätyä myös sattumalta tai ihan huomaamatta. Kyllä minusta vahvasti tuntuu, että omistan ainakin muutaman ystävän täällä blogimaailmassakin. Työkaverit ovat kivoja tyyppejä ja kenties ajansaatossa vielä enemmänkin.
En ole ihminen, joka vetää kavereita puoleensa kuin magneetti. Ne sosiaaliset taidot menivät suurelta osin toiselle isoveikalleni. Minun täytyy yrittää. Miettiä ja pohtia. Sitten vähän uskaltaa. Tai ehkä vika onkin siinä, että mietiskelen hiukan liikaa. Tosin lausahdus laatu korvaa määrän ei ole mielestäni aivan perätön. Ehkä minä napsinkin ympärilleni ne kaikkein kirkkaimmat timantit. Sellaiset ihmiset, joiden seurassa tunnen itseni todella, todella kylläiseksi – onnesta.
Tänään ei ole ystävänpäivä. Vaan ihan tavallinen torstai. Oikeastaan aivan loistava torstai kiittää kaikista elämäni ihanista ihmisistä. Myös teistä siellä ruudun toisella puolella. ❤

 

Ps. Samalla haluan kiittää vielä ihanaa Marissaa, joka niin kauniisti kirjoitti höpinöistäni. Olin aika häkeltynyt, oikeastaan vähän enemmänkin. 🙂

Elinan blogi koukutti minut heti ensi minuutilla. Hassuja lauseita ja leikkimistä sanoilla niin, että hymyilen kuin mielipuoli lukiessani niin taitavaa tekstiä. Kuvissa katsoo minuun silmät, joissa näin jotain tuttua. Luin monta kirjoitusta ja pian olinkin lukenut läpi vuoden verran. Fiksuna säästin hieman vielä myöhemmäksi. Aivan ihania juttuja ja fiksuja pohdintoja monista aiheista, joita värittää kuvat kehityksestä salin puolella. Tutustukaa tähän. Aivan mahtava ihminen ruudun takana, jonka muisti on varmasti ällistyttävä kun seuraa miten hyvin hän liittää kaiken oppimansa teksteihinsä. Thumps up.

Uncategorized

En vaihtaisi, vaikka väsyttääkin.

Elina4 kommenttia
Kahdeksan päivän työputki päättyi vapaaseen viikonloppuun. Nasta fiilis. Masee meno. Huikee olo. Niin nollaus. Viikonloppu sujui seuraavissa merkeissä;

Siis juhlatunnelmissa, ei suinkaan salilla, vaikka hikinen olo illan päätteeksi olikin. Heh.
Yleensä tässä kohtaa viimeistään, pari päivää pippaloiden jälkeen, oloni kääntyy laskusuuntaan. Muistelen mennyttä kivaa ja haikailen takaisin naurunremakan keskelle.
Mutta eipä tarvitse haikailla nyt. Täytyy vain jaksaa kaksi työpäivää ja huomenissa pääsee taas hauskanpitoon. Työssäkäyvälle keskelle viikkoa sijoittuva vappu on kuin lottovoitto!

Naurua, puheensorinaa, serpentiiniä, prevapun minidonitseja, uusia tuttavuuksia ja uusi mekko, pizzakehut, tanssia ja jammailua ja aivan liikaa suomiräppiä, hiertynyt pikkuvarvas sekä kramppaava pohje, kiilakorotkin ovat joskus liikaa, puoli neljän yöpala ja ei-niin-kolea yöpatikointi, ihanan väsy sunnuntai, pullokuitilla sisustusshoppailua, hoitoKerä, kevään ensimmäinen jätski, auringon lämpö ja jälleen uusi pisama. 

Onneksi mustat silmänaluset voi peittää aina mustilla aurinkolaseilla. Oli nimittäin väsymyksen arvoinen viikonloppu.


 Millaisia vappusuunnitelmia teillä on?

Uncategorized

Suun avaaminen ei ole pään aukomista.

Elina5 kommenttia
”Hei Elina, ei saa olla nyhverö. Tule nyt sieltä selän takaa pois.”
 
Itseäni millään tavoin puolustelematta kerron näin alkuun, että olen aina ollut meneväinen. Tosi meneväinen. Ihan pikkuisesta asti. Aloitin muskarin ennen kuin osasin kunnolla puhua – en äidin lykkäämänä, vaan omasta tahdostani. Taapersin muiden mukana ja veikan vanavedessä. Esiinnyin opiston tanssiesityksissä ja soitin yleisön edessä kannelta. Eikä mieleeni tullutkaan jännittää – pientä masunpohjan kipristelyä lukuun ottamatta. Itse asiassa muistan ihmetelleeni, kuinka joku tarvitsi äidin mukaan saattamaan esiintymislavalle. Opettajan nyt ehkä ymmärsin, mutta että äiti!
 
Kaikki sujui aina loistavasti niin kauan kunnes jouduin avaamaan suuni ja puhumaan.
 
Klassisena esimerkkinä ala-asteen esitelmä omasta harrastuksesta. Pakollinen ja suullinen. Kaksi sanaa opettajan suusta, jotka saivat niskavillani nousemaan ylös pulpetin takana. Voi kuinka toivoinkaan, että olisin voinut tanssia esitykseni. Tai lausua kirjoittamani kuvauksen. Tietysti olisin voinut lukea suoraan paperista, mutta kaikkihan sen tiesivät, että sellainen alensi heti esityksen arvoa ja että sitä suoralukua harrastivat vain esitykseensä valmistautumattomat hunsvottipojat. Vielä lukiossakin muistan, kuinka kädet täristen seisoin Minna Canthin kirja kädessäni ja mietin ihan tyhmää ulkonäköäni, outoa ääntäni, edellisen tytön niin hirvittävän luontevaa esitystä ja niitä kaikkia tuijottavia silmäpareja. Eivätkä suulliset esiintymiset vieläkään ole helppoja.
 
Ujouteni kietoutui ja kietoutuu edelleen siis puhumisen ympärille. Ja liittyy tarkemmin juurikin puhumispakkoon. Sukulaissynttäreillä piilouduin äidin selän taakse, sillä tiesin minulle esitettävän kysymyksiä ja joutuvani aukaisemaan suuni. Se ujostutti. Aivan samoin kuin nykyisin vieraamman henkilön kanssa puhuessani ujous meinaa iskeä tuntiessani painetta keksiä jotakin fiksua sanottavaa. Saadessani vapaasti seurata vierestä ja liittyä keskusteluun halutessani oloni on moninverroin helpompi. 😀
 

 
Suu auki! No sehän on !
 
Koen, että juuri suullinen viestintä on heikoin ilmaisukeinoni. Monesti esimerkiksi äidille jotakin hassua tilannetta sepustaessani sanani saattavat mennä sotkuun ja joudun todenteolla miettimään, missä muodossa päästän ne suustani. En saa vangittua tilannetta puhuttuihin lauseisiin haluamallani tavalla. Hauska juttu muuttuu vähemmän hauskaksi, muulloinkin kuin ollessa kyse tilannekomiikasta. Sen sijaan paljon paremmin pystyn ilmaisemaan itseäni kirjoitettujen sanojen ja tekstien kautta. Rakastan tunnetta, kun saan pyöriteltyä sanat vastaamaan täydellisesti sitä, mitä päässäni asialla tarkoitan. Oikeastaan verbi pyöritellä on ehkä väärä valinta. En useinkaan pohdi ja mieti kirjoittaessani, vaan ikään kuin avaa vain oven ja annan tulla. Usein käyn jälkeenpäin vanhoja keskustelutilanteita uudemman kerran läpi päässäni ja keksin niin loistavia juttuja, vastauksia, argumentteja ja toteamuksia, että ihan harmittaa.
 
Monesti mietin, onko ajatteluni vain liian monimutkaista. Mietinkö vain liikaa oman pääni sisällä ja sen vuoksi olen auttamattomasti aina ”myöhässä” oivaltavien vastausteni kanssa. Monimutkaiseen päähän kun lisätään persoonassani vaikuttava ujous ja heikohko itseluottamus, ei ole ihme, etteivät sanat aina (tai useinkaan) tule yhtä sujuvasti ulos kuin esimerkiksi isoveljelläni ja ettei suullinen viestintä ole vahvin itse-ilmaisukeinoni.
 
 
Töissä ja salilla, ihmisten kanssa juttelu avartaa niin mieltä kuin käsitystä elämästä ylipäätään.
 
Kaikessa voi kuitenkin oppia paremmaksi. Se on aika kiva juttu. Asiakaspalvelutöiden ansioista olen oppinut vääntämään aivan uuden vaihteen silmään: työvaihde kytkeytyy nykyisin joskus aivan vahingossa päälle esimerkiksi salilla jutellessani pappojen kanssa. Ilokseni olen huomannut, ettei sen kytkeytyminen ole enää vain suorittamista, vaan ihan oikeasti sosiaalisuutta. Minä ihan oikeasti nautin jutskaillessani ihmisten kanssa. Ja se on kannattanut, siitä on seurannut mukavia juttuja ja ilonaiheita, esimerkiksi uusia tuttavia ja kavereita. Maanantaina olin aamuvuorossa, enkä päässyt tavalliseen tapaan tekemään aamusta jalkatreeniäni. Seuraavana päivänä salilla sain kuulla lauseita sieltähän se meidän voimanainen saapuu, ehdittiin jo pelästyä ja kuules, kaikki tuijottivat maanantaina tyhjää kyykkynurkkaa kävellessään siitä ohi, kyllä tuntui yksinäiseltä. Sainpahan kuulla eräältä mieheltäkin, ettei hän pysty tekemään tänään samoilla jalkaprässipainoilla kuin minä, koska olen kuulemma niin body. Hassuja, vitsillä heitettyjä letkautuksiahan kaikki varmasti ovat, mutta kyllä ne silti piristävät. Kaikkein paras ”palaute” tuli kerran kuitenkin erään vanhemman herran suusta: sulla on kyllä asenne kohdallaan, treenatessakin, olet ihana, kun aina hymyilet jutellessasi. 
 
Kyllä se suun avaaminen on kannattanut. On ollut opettelemisen arvoista. Suosittelen!:-)
 
 
Uncategorized

Uuden kokin kikkailua: juuressosekeitto.

Elina4 kommenttia
Auringosta sekaisin vai mistä, mutta jotain ihmeellistä joka tapauksessa pääkopassani on tapahtunut.  Minä, lieden edessä hääräämisen totaalikieltäytyjä, olen viettänyt aikaa keittiössä muutenkin kuin vain kävellyt jääkaapilta pakastimelle ja edelleen mikrolle. Vieläpä vapaaehtoisesti. Ja on ollut itse asiassa kivaa.
Olen monesti kertonut olevani maailman laiskin kokki, jolle pastankin keittäminen tuntuu suurelta operaatiolta. Ensin pitää kaivaa se kattila jostain, valuttaa sinne vettä, asettaa liedelle, kaataa makaronipussin sisältö kattilaan ja hei, jaksaa vielä kytätä kellosta minuutteja kunnes kattilan sisältöä voi kuvailla sanalla al dente. Ylikypsät on nimittäin yöks. Näin tarkemmin ajateltuna laiskakin juu, mutta ennen kaikkea taidan olla ollut enemmänkin totaalisen kyllästynyt ruokaan. Sillä kikkailuun ja sen näpräämiseen. Kunhan mahan saa täyteen, olen ajatellyt. Heh.
Kuitenkin, nyt näyttää siltä, että olen löytänyt uuden ulottuvuuden elämässäni. Mahtava olo, kun istahtaa ruokapöytään alusta asti itsetekemän sapuskan ääreen – tarkoitan sellaisen, joka sisältää muutakin kuin vain itsekeitettyä makaronia. Tai entäpä se tunne, kun elämän ihkaensimmäisen itseleipoman leivän tuoksu valtaa keittiön? Ystävääni Heidiä lainatakseni: ihan parhaudellinen fiilis!
Koska olen tällainen omapäinen pässinpää, näkyy se luonnollisesti kokkailuissanikin. En useinkaan tuijottele ohjeita pilkuntarkasti, vaan rakastan keksiä omia versioita ja nakella sekaan mitä mieli tekee. Joskus onnistun ja joskus onnistun hiukan kehnommin. Bataatti-lanttu-porkkanasosekeittoni onnistui kuitenkin oikein hyvin. Santunkin mielestä. Ja äidin. Vaikka en tosin tiedä, vaikuttiko mielipiteen muodostumiseen keittolautasen vieressä pomppimiseni ja jatkuva no onko hyvää -kyselytulvani.

Ajattelin, että teitäkin voisi kiinnostaa:

Bataatti-porkkana-lanttusosekeitto àla Elina

1. Leikkaa, silppua, pilko, paloittele, lohko. Niin ja ennen sitä kuori.

2. Keitä juurekset (yli)kypsiksi. Muussaaminen on helpompaa, kun jaksat antaa porista. Huomioi, että esimerkiksi lantulla on pidempi kypsymisaika kuin bataatilla. Minä en huomioinnut ja tuloksena bataattien ollessa jo melkein mössöä lantut vasta harkitsivat pehmenemistä. 😀

3. Muussaus käy huomattavasti kätevämmin, kun on kunnon vehkeet. No, minulla ei ollut ja vaikeimman kautta taas mentiin. Hyvin ne mössööntyivät kauhalla ja haarukallakin. 
Ai niin, muista ottaa keitinvesi talteen (johon voi halutessaan lisätä ripauksen suolaa). 

4. Nesteenä käytin keitinvettä ja tilkkaa maitoa. Itse en pidä litkusta ja jätin suosiolla hiukan paksummaksi. Löysin jääkaapista sinne mystisesti ilmestyneen creme bonjour cuisine -purkin (googletin:D) ja ajattelin sen sopivan hyvin joukkoon.

5. Loppusilauksena maustoin keiton vielä basilikalla ja muistaakseni myös mustapippurilla.

Mitä sosekeittoihin tulee, niin koulukuntiahan on kahdenlaisia: toiset vannovat paakuttoman ja silkkisen nimeen, toiset taas vaativat ehdottomasti jonkinlaista suutuntumaa. Itse kuulun jälkimmäiseen, joten haarukkamurskaamisesta johtuneet pienet sattumat eivät minua haitanneet – päinvastoin! Keson kanssa sosekeittoni oli hirmuisen hyvää, tosin ehkä aivan pikkuisen liian mausteista.
Sosekeitothan nyt ovat niin simppeleitä tehdä, etteivät ne taitoja juurikaan vaadi. Alku se on kuitenkin tämäkin. Ja ihan kokemuksesta voin sanoa, että vielä helpommassakin voi epäonnistua: eilinen purkkihernekeittoannokseni muistutti lähinnä jotain juotavaa viherdrinkkiä. Että ei tämä kokki vahingossakaan kyllä pääse ylpistymään. 😀
Kuitenkin erityisen iloinen olen elämäni ensimmäisestä itseleivotusta leivästä.
Saa nähdä, kuinka viikonlopun juhlahulinaan leivottavat pitsat onnistuvat. Onneksi Santtu on taikinan teossa aika haka.
Ruokaohjeet silloin tällöin; peukku pystyyn vai alas? Kiinnostaako?
Uncategorized

Oman elämän fitness-mimmi, eli muutakin kuin parsakaalista.

Elina9 kommenttia
Olen pohdiskellut lähipäivinä jonkin verran ruokajutskia. Tai oikeastaan ne ovat tahtomattakin pompanneet silmille. Toisinaan tuntuu, että kaiken maailman ruokapäivyreitä ja -ohjeita on lähes mahdoton vältellä: treenilehdestä luin kisakuntoa tavoittelevien diettiruokavaliota parsakaaligrammojen tarkkuudella, erinäisistä blogeista nyt puhumattakaan, aikakauslehdissä ohjeistetaan, kuinka keventää lounasta salaateilla (ja sillä parsakaalilla), fitness-ammattilaisen mukaan on vain omaa mielikuvitusta, jos aamutreeniä ei jaksa tehdä tyhjällä vatsalla (tarkoittaen siis todella edes ilman yhtä parsakaalinippua), näin kuulin. Niin ja varttuneemmalle kansalle suunnatussa ET-lehdessä luennoitiin myös oikeasta ruokailurytmistä (ja sen parsakaalin mahtavista vitamiineista ja hivenaineista).
 
Ironisintahan tässä oli se, että jälkimmäinen tuntui omaan korvaani kaikkein järkevimmältä. Eläkeläisille suunnatut ohjeet nimittäin.
 
Välillä tuntuu, ettei oma suodattimeni kaiken tämän informaation keskellä toimi – joskus laisinkaan. Täytyy useinkin napauttaa päätäni rankemmallakin kädellä, että muistan, etten ole millään kisakuntoon tähtäävällä kuivatusdietillä – sen enempää kuin laihdutuskuurillakaan. Kyllä, söin eilen höyrytettyä parsakaalia pestolla lounaaksi. Ihan vain koska se on mielestäni hyvää. Muttei se tarkoita, ettenkö voisi syödä huomenna makaronia tai viikonlopun riennoissa pitsaa. Kops. Kops. Siitäs sait. Sillä minun ei tarvitse anoa myönnytyksiä ylemmältä taholta saadakseni syödä parsakaalin sijasta muutaman kerran kukkista lounaaksi. En edelleenkään ole mitään muuta kuin urheiluun hurahtanut, ihan vain tavallinen kuntoilija, oman elämäni fitness-mimmi.
 
Tällaiset listaukset on sinänsä hassuja, koska muutama päivä ei kerro kokonaisuudesta mitään. Laitoinpahan silti, kun oli toivottu.

Mutta tiedättekö, vähemmästäkin menee aivan sekaisin. Aivan tervekin pää – varsinkin, jos kuuluu ihmistyyppiin hyvin helposti muiden mukaan muokkautuva. Oletteko koskaan kurkanneet esimerkiksi demi.fi-sivuston, Pakkotoiston tai fitness-blogien keskusteluja? Kaikki täynnä niin nuorempien ´kuin vanhempienkin miten ihmees mun nyt sit pitäis syödä -huuteluja. Mitä jos kuuntelisit välillä sitä omaa masukkaasi, tekisi toisinaan mieli vastata – ihan kaikille. Se kuulostaisi kuitenkin vähän kornilta. Normaalista syömisestä voi olla oikeasti aivan pihalla. Minä, jos kuka sen tiedän.

 
 
Itse en ole ollut täysin pihalla moneen vuoteen. Välillä olen käynyt jopa siellä rajan toisella puolella: syönyt ylitiedostaen (jos se mikään oikea sana edes on).  Lähiaikoina hämmennys on kuitenkin ehkä ollut parhaiten olotilaani kuvaava sana, johon pääsyynä järkeilen kehoni muutokset. Hämmennys on yltänyt ruokailuhin asti: olen hämmentynyt jättimäisestä nälästä esimerkiksi lounaalla salitreenien jälkeen. Ja voin kertoa, ettei se olisi millään kevennetyllä parsakaalisalaatilla sammunut. Etenkin, kun tunteen olen halunnut nimenomaan sammuttaa ruoalla, en tahdonvoimalla. Hämmennys on aiheuttanut samanlaisen olon kuin yksin aavalla merellä nousevan myrkyn armoilla seilatessa, näin ainakin kuvittelen. Yksin ja hukassa, jonkin suuren ja hiukan arvaamattoman äärellä. Tunne on synnyttänyt olon, että jonkinlainen perämies mukana touhussa olisi kiva, tai edes radiopuhelimen päässä majakkavartiostoon kuuluva. Niinpä sain tänään – en radiopuhelimen, mutta sähköpostin välityksellä – tukiohjeistusta tämänhetkiseen liikkuvaiseen elämääni vanhalta pelastajaltani. Ja olo on moninverroin levollisempi. 🙂
 
Uskokaa tai älkää, nyt lähden leipätaikinan tekoon – jo toisen kerran. Päivälliseksi saa kelvata purkkihernekeitto, sillä joka päivä en (vielä) kykene vääntämään itse alusta alkaen tehtyä keittokattilallista. Alku se on kuitenkin tämäkin!
 
 
 
 
 
 
 
Ps. Cittarissa on muuten parsakaali nyt tarjouksessa, euron/kpl! ;D
Uncategorized

Pisamakausi avattu.

Elina6 kommenttia

Kuinka paljon kevättä voi yhteen juoksulenkkiin mahtua?

Juoksijan silmät auringosta sikkuralla.

Pikkupoika, ämpäri sekä sammakonkudun metsästys.
Irtohiekattomat kävelytiet.
Järjestyksessään toinen lenkki ilman kerrastoa.
Järjestyksessään ensimmäinen lenkura ilman pipoa ja hanskoja.
Grillikausi avattu – tuoksusta päätellen!
Aivan liikaa päällä (sekä juoksijalla että vastaantulevalla koiralla).

Vain kaksi pienen pientä ja onnetonta lumiläikkää.
(Ei onneksi juoksijan) nenällä keikkuvat kärpäslasit .
Lintujen sirkutus (ja räkätys).
Käsiin sulava jäätelötuutti.
Vilkkulenkkarit (eivät valittettavasti juoksijan).
Kevätkepeät juoksujalat (no ne ovat sen juoksijan).

Jokaikinen kerta (pikkutytöstä lähtien) kuivalla tiellä tallustellessani päässäni alkaa soimaan polttaa kesäkatu miestä, kosteaa höyryä nousee tiestä, polttaa asfaltti ja tiili, hengityksen täyttää pöly sekä hiili. Tahtomattani. Enkä ole raaskinut sitä yrittääkään hiljentää. Koska se tuo lapsuuden aurinkoiset päivät mieleen. Sen hymyn, naurun ja täydellisen ilon.

Viime viikkoina olen iloinnut:

Haluan ja aion tuntea tuon samaisen ilon tänä keväänä ja kesänä. Aikuisuutta vaikka uhmaten.

Post scriptum: Olen aivan varma, että lenkin aikana putkahti ainakin kaksi uutta pisamaa nenälle. Lisäksi (luultavasti) aurinko on saanut minut aivan villiksi – tai ainakin touhuamaan kaikenlaista. Kaksi kuvaa sen paljastaa. Lisää luvassa myöhemmin. 😉
Uncategorized

Kuinka sairas tämä maailma on?

Elina9 kommenttia
Voin oikeasti fyysisesti pahoin. Ihan kuvotti. Suorastaan oksetti. Luettuani artikkelintyngän.
 
On ihmisiä, jotka hahmottavat itsensä ainutlaatuisena yksilönä. He ottavat oman aikansa kaupan kassalla, eivätkä vilkuile taakse kerääntyvää jonoa. Seistessään ihmisjoukon keskellä he valtaavat oman, pienen tilansa, ottavat sen haltuun ja hyppivät sivuun toisten tieltä ainoastaan kohteliaisuudesta. He ovat oman itsensä tiedostavia henkilöitä. Eivät suinkaan ylimielisiä. He arvostavat muita, mutta ennen kaikkea he arvostavat myös itseään. He eivät jatkuvasti pyytele anteeksi olemassaoloaan – ainoastaan tupsahtaessaan lukitsemattomasta ovesta varattuun vessakoppiin. He ikään kuin seisovat vankasti ja tasajaloin pihakiveyksellä, puristavat varmasti kättä, lausuvat nimensa huolellisesti ja kiirehtimättä, jokaisen tavun tarkasti ääntäen. Ja tiedättekö, heidän ympärillään leijuu rauha. Varmuus. Turvallisuus. He ovat kuin nuorempi isoveljeni.
 
He kykenevät sanomaan ääneen mutta minä olenkin minä. Myös toimimaan sen mukaisesti. He ovat varmoja itsestään, minuudestaan. Niin varmoja, ettei ulkopuolelta tuleva paine juurikaan vaikuta heihin. Kyllä he sen tuntevat ja kuulevat, ymmärtävätkin ja ottavat huomioon, mutta eivät päästä sisimpään. Eivät anna minän jatkuvasti muovautua muiden mukaan. Kuinkako? He seisovat tukevasti, haara-asennossa omilla jaloillaan – henkisestikin.
 
 
Mutta on myös heitä, jotka kyhjöttävät lysyssä kaikkialla muualla kuin keskellä. Myös kirjaimellisesti. He vilkuilevat jatkuvasti olkansa taakse kerääntyvää jonoa. Hermostuksissaan tiputtavat koko lompakonsisältönsä lattialle ja sitten vasta todenteolla hermostuvatkin. He epäröivät askeleitaan ihmisjoukon keskellä ja leikkivät näkymätöntä tuijottamalla kengänkärkiään. Myös konkreettisella tasolla. He saattavat mainita nimensä ohimennen, mutta varovat jäämästä mieleen. Heidän elämänsä on odottamista. Jatkuvaa toisten hyväksynnän tavoittelua, jonka avulla he yrittävät pysyä pystyssä ulkopuolelta tulevien asioiden huojuttaessa heitä. He eivät välttämättä halua, mutta tiedostamattaan kuitenkin altistuvat jatkuvasti yhteiskunnan paineelle.
 
He eivät tiedosta itseään erillisenä yksilönä. He päätyvät ajelehtimaan nykypäivän vaatimusten ristiaallokossa ja paiskautuvat kerta toisensa jälkeen rantakiveykselle yksinään ja täysin hukassa. He tarvitset olkapäätä tai kävelykeppiä, ihan mitä vain, johon tukeutua pystyssä pysyäkseen. He eivät ole riittävän varmoja itsestään kyetäkseen sanomaan ääneen mutta minä olenkin minä.
 
Jälkimmäiset ovat lähitulevaisuuden anorektikoita, loppuunpalaneita sairaslomalaisia, paniikkihäiriöisiä ihmistenkaihtajia, vatsahaavasta kärsiviä kroonikkostressaajia, sairaseläkkeellä olevia itsemurhaa yrittäneitä ja alkoholisoituneita housewifeja.
 
 
Nykymaailma on aivan kohtuuttoman julma ja raaka. Liian täynnä vaatimuksia, painetta ja suorittamista. Eivät kaikki ole riittävän vahvoja pysyäkseen myrskynsilmässä pystyssä – ainakaan jatkuvasti. Loputon taistelu ja valmiustilassa oleminen, itsevarmempikin voi väsyä. Sillä pienikin horjahdus voi syöstä monen vuoden, jopa loppuelämän, sairaskierteeseen.
 
Kuinka me voimme opetella seisomaan tukevassa haara-asennossa kaiken tämän ympärillä? Kuinka me voimme osaltamme vastustaa esimerkiksi nykyajan sairasta laihuusihannetta, kauppojen minimaalisia vaatekokoja ja käveleviä luuranko(malle)ja? Kuinka me voimme yrittää muuttaa tätä yhteiskuntaa? Haastan juuri sinut tekemään päivässä yhden teon, joka auttaa pystyssä pysymisessä. Ihan vain vaikka sanomaan itsellesi mutta minä olenkin minä.
 
 
Uncategorized

Muistosääntöjä.

ElinaKommentoi
Toisinaan pelkään, etten joku päivä muista enää muistojani. Niitä onnellisimpia. Etten kykene palauttamaan mieleeni sitä kokonaisvaltaista tunne- ja aistirykelmää, joka liittyy määrättyyn. Vaikka mekaanisesti sen muistankin, en mahanpohjassani tunne sitä enää. Pelkään, etten pysty elämään kokemaani mielessä uudestaan. En halua kadottaa mielestäni niitä ihania hetkiä. En, vaikka niillä on ajanmittaa tapana haalistua, muuntua – yksityiskohdat katoilevat. Haluaisin niin vielä kiikkustuolissakin mutustella, maistella ja helliä niitä. Muistoilla elää nimittäin pitkään.
 
Toisinaan pelkään päätäni. Mitä se taas keksii tai on unohtavinaan. Joskus taatusti ihan tahallaan. Ei oma mieli ole koskaan täysin kontrollin alla. Se elää omaa elämäänsä. Kulkee omia reittejään. Ja näinkin itsepäinen pää kuin omani, on aika hankala tapaus. Tätä päätä ei helposti käännetä. Tosin olen minä aina välillä kiitollinenkin päästäni. Se on yllättävän syvä. Syvällinen myös. Aivan kelpo pää. Välillä vain hiukan liian monimutkainen. Vaikka käyttöohjeisiin olenkin kahdenkymmenen vuoden aikana jo hieman tutustunut. Aina se kuitenkin yllättää. Välistä ihan mieluisastikin.

Muistan, että naps ja kiitos.
Sääntö 1: Kaikki liian konkreettinen pilaa muistot. Kun näin ensimmäisen kerran kuvan, ajattelin automaattisesti ohops, onpa kertakaikkisen epäonnistunut kuva taas neidistä. Etsin itsestäni ulkoisia virheitä ja nolostuin miettiessäni typeriä tanssiaskeleitani, keskityin siis kaikkeen epäolennaiseen, liian konkreettiseen. Tunnehyökyaalto tavoitti minut vasta, kun vapautin mieleni epäolennaisuuksista ja keskityin vain tuon lauantain muistoihin tunteiden kautta. Tunnustelin mielessäni hajuja, hikipisaroita otsalla, punaisia poskia, onnentunnetta masussa, jomottavia jalkoja, hamsterihymyä huulilla, suukkoa poskella, ympärillä pauhaavaa rytmiä, valojen keskellä ihmettelevää katsetta. Ja vaikka tuona viikonloppuna koin vaikeitakin tunteita, kietoutuivat ne yhtälailla onnelliseen muistonippuun. Suru on osa elämää. Elämä on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan onnea.

Muistan kassalla tulleen kiire raapustellessani tätä kuittipaperille. Muistan kirjoittaneeni once sijaan ones ja thankful sijaan thankfull. 😀
Sääntö 2: muistoja ei voi pakottaa, niitä voi vain houkutella. Muistosykermä nousee mieleen, jos on noustakseen. Aktiivinen muistelu vain karkottaa sen. Aktiivisella muistelulla voi korkeintaan saada vain pintapuolisen muiston, sen konkreettisen. Kokonaisvaltainen muisto tarvitsee kasvualustakseen tietynlaisen mielentilan. Ja mikä se määrätynlainen on? No, minulle se on toiveikkaan onnellinen, mutta jollain tapaa myös harras ja surumielinen olotila. Sen voi laukaista jokin kappale, tekstipätkä tai ihan vain tuntemukset vaikkapa rankan, fyysisen suorituksen jälkeen – joskus kaikki yhdessäkin. Paatos. Se se on.
 
Muistan tämän olleen mielestäni hieno idea.
Sääntö 3: Muisto näyttäytyy vain omistajalleen. Jokainen muisto on ainoa laatuaan. Yksilöllinen. Hyvin henkilökohtainen. Sillä muisto syntyy ja astuu esiin vain kokijan ajatuksissa.  Ei ole toista samanlaista muistoa. Pintapuolisin ehkä, muttei vivahteiltaan ja tunneväristyksiltään. Muistoa ei voi tuoda julki, kokonaisuudessaan ja täydellisesti. Muttei se ehkä ole tarkoituskaan. Jokainen kokee ja tulkitsee asiat omalla tavallaan, välttämättä eritavoin kuin toinen. Kenties hienointa muistoissa onkin, ettei niitä voi varastaa, ne säilyvät päässä ainoana uhkanaan vain unohdus.