Vaikka en ollut ennen tätä viikonloppua aivan yhtä pihalla kyseisestä tapahtumasta tai koko musiikkigenrestä kuin työkaverini, opin silti hirvittävästi uutta konemusiikista. Itse asiassa opin ymmärtämään tämän minulle aiemmin tuntemattoman musiikkigenren hienoutta ja tajuamaan, miksi se saa niin suuret ihmismassat liikkeelle. Olen nyt kolme vuotta seurannut sivusta Santun ja muiden poikien hypetystä ja vasta nyt tunnen olevani kypsä syventymään kyseiseen musiikkiin tarkemmin. Hehe.

Minulle tuli esimerkiksi yllätyksenä, että nämä arminvanbuurenit ja tiestot eivät aina (tai pääosin) soitakaan keikoillaan omia tuotoksiaan, vaan nimenomaan musiikkia, joista he itse pitävät – toki settiin lukeutuu myös heidän omia kipaleitaan, muttei kuitenkaan välttämättä. Se, miksi esimerkiksi Paul van Dykiä mennään katsomaan, tai paremminkin kuuntelemaan, perustuu juurikin hänen musiikkimakuunsa: Paul van Dykin ja hänen faniensa konemusiikkimaku kohtaa. Ja minä kun luulin, että tässä on kyse samasta kuin vaikka Anssi Kelan fanittaminen: artistista ja hänen säveltämistä kappaleistaan. Kuinka kujalla voi oikeasti olla!

Nyt osaan myös kertoa, että mielestäni hyvä kappale on Daydream, joka on alunperin Markus Schulzin (feat. Andy Moor), mutta jonka on remixannut Lemon & Einar K ja jonka loppujen lopuksi esittää Armin van Buuren. Monimutkaista. 😀 Tiedän myös, mitä nämä ukot siellä vehkeidensä takana oikeasti tekevät käytännössä, siis muutakin kuin heiluvat musiikin tahdissa ja painavat play-nappulaa. Olenpa minä kerran Santun opastuksella kokeillutkin. Lisäksi osaan kertoa, että Tiesto on nykyisin ihan yök, siis vanhaan Tiestoon verrattuna. Niin ja tiedän myös, että Ibiza on konemusiikin mekka ja että Tiestolla kävi hirveä munkki uransa alkuaikoina.

Suorastaan rakastan nykyisin kiinnostua uusista asioista. Tiedän, että sana konemusiikki synnyttää monessa vahvoja ennakkoluuloja. Oma, ensimmäinen mielikuvani oli ainakin sellainen tökkivä robottitanssi. Heh. Olen kuitenkin päättänyt jättää ennakkoluulot pois elämästäni. Annan oman tuomioni vasta, kun tiedän asioista oikeasti jotakin. Tai ainakin pyrin siihen. Kaikelle tulee antaa mahdollisuus, eikö niin.

Lapsenomainen kiinnostukseni kaikkea uutta kohtaan on tällä hetkellä valtava. Haluan oppi uutta, laajentaa tietämystäni – ihan kaikesta. Elin pitkään, etten yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut suoranaisesti mistään. Jatkuva stressi ja ahdistus musersivat kaiken muun alleen. Kaikki muu tuntui niin – vähäpätöiseltä. Olen jollain tapaa joutunut opettelemaan uudestaan, kuinka kuunnella esimerkiksi musiikkia tai kuinka kiinnostua jälleen vaikka kirjallisuudesta. Vieläkin minulla on etenkin surullisempina päivinä hirvittävän huono tapa paeta kaikkea ikävää tietokoneelle. Selailen päämäärättömästi suosikkisivustojani tutkimatta niitä sen tarkemmin, painan päivitä-nappulaa pakonomaisesti, en oikein tiedä, miksi. Ehkä toiminnallani vain pyrin estämään ajatuksenjuoksuni, pakenen ikäviä juttuja päässäni. Olenkin ottanut projektikseni elvyttää nuoruuden vapaa-ajanviettotapojani ja etsiä uusia mielenkiinnonkohteita. Eilen pumppasin pyöränrenkaat. Aionkin polkea kirjastoon ja ahmia kirjoja. Lisäksi leikellä lehtikuvista kollaaseja ja suunnitella strippejä, esimerkiksi. Ja tietenkin kirjoittaa. Se on puhdistavinta.

 1&2: Maailmankaikkeuden huonoin yritys kuvata asua. 3&4: Valkoista (ja hikistä) menoa.

Lauantaina Whiteoutissa oli mieletöntä. Vaikka viikonloppu olikin erinäisistä syistä kovin rankka, oli se myös kokonaisuudessaan mahtava. Meno Kaapelitehtaalla oli minulle jotain ennenkokematonta ja vaikka heiluinkin musiikin tahtiin epämääräisesti ja varmaan ihan ”väärin”, nautin silti hirvittävästi. On aina yhtä huikeaa seurata vierestä, kuinka ystäväni todella elävät musiikkia, antavat biitin (vai oliko termi kikki?:D) kulkea syvälle sisälle ja tuntevat itsessään joka iskun. Tunnelma tuolloin on suorastaan taianomainen: vain musiikin rytmi ja keho heilumassa sen tahtiin. Vaikka ihan aloittelija vielä olenkin näissä jutuissa, olin kuitenkin sen verran tosijammailija, että valitsin jalkaan tavalliset kangastossut. Luin aikoinaan jostakin, että kunnon reivailijalla on tennarit jalassa.

Nyt tarvitsee vain odottaa, että Santtu saa tarvittavan johdon, laitteet taas pelaamaan ja pääsee kipuamaan levareidensa kanssa huipulle. Minä haluaisin nimittäin näkemään maailmaa hyvän musiikin tahdissa. 😉

Välistä tuntuu, nykypäivänä kaikki asiat kääntyvät jollain tapaa ennemmin tai myöhemmin, kokonaan tai osin negatiivisiksi: pahaksi, haitalliseksi, vaaralliseksi, kielletyksi. Tai sitten kaikkialta yritetään löytämällä löytää haittoja ja pahaksi todistettuja asioita – osaksi jo ehkä iltapäivälehtien lööppien täytteeksi. Toisinaan tuntuu, että kaikki on nykyisin hengenvaarallista, vähintäänkin ennenpitkää kuolemaan johtavaa, teit niin tai näin. Oikein eläminen on haastavaa.

Lähiaikoina on kohistu paljon fitnessbuumista, pakkomielteisen laihuudenihannoinnin (anoreksian, syömishäiriöiden) muuntumisesta pakkomielteiseksi tiukkapeppujen ihannoinniksi, eli jonkinlaiseksi uudeksi syömishäiriöksi. Onhan meillä jo ortoreksia ja dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö, ehkä kuitenkin tarvitaan vielä fitreksia? Tällä en vähättele yhtään ilmiön olemassaoloa tai sen todellista vaaraa. Lähinnä harmittelen sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa kaikki hyväkin tuntuu menevän överiksi, eivätkä ihmiset osaa suhteuttaa asiota omaan elämäänsä. Kyllähän veden juontikin voi lähteä lapasesta ja muuttua vaaralliseksi, jos oikein lipittää!

Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan paasata – mistään. Sen sijaan pohdin tässä yksi päivä, miksi minä käyn salilla, mitä se on elämääni tuonut, kuinka se on muuttanut minua? 

Ensiksikin, (äärimmäinen) fyysinen ponnistelu ja rasitus ovat minulle yhtä kuin nautinto. Olen liikkunut koko ikäni: aloitin tanssimisen melkein ennen kuin osasin kunnolla puhua. En mennyt satubalettitunneille leikkimään kissaa ja nuohoamaan lattioita, vaan treenaamaan nilkanojennuksia. Nautin suunnattomasti, kun hiki virtaa otsallani ja poskeni muuttuvat punaisiksi – muuten aika helpostikin helottavat! En halua olla riippuvainen mistään, endorfiinihöyryistäkään, mutten toisaalta osaisi kuvitella elämää ilman jonkinlaista liikuntamuotoa. Ennen kaikkea tunnen olevani elossa käyttäessäni kroppaani.

Toiseksi, saliharjoittelu tarjoaa minulle kaipaamaani haastetta. Olen aina ollut hyvin kilpailuhenkinen. Jollen kilpaile toisia vastaan, haastan jatkuvasti itseni saavuttaakseni yhä paremman ja paremman tuloksen. Sellainen minä vain olen. Se tulee luonnostaan, ei pakottamalla, edes tietoisesti. Eräs kerta salilla muuan herra ehdotti minulle seitsenottelun aloittamista. Vastasin, että mielelläni kyllä aloittaisin, mutta valitettavasti olen jo liian vanha sellaisen lajin aloittamiseen. Etkä ole, voihan sitä aina käydä huvin vuoksi kentällä, vaikka tavoitteellisempi harrastaminen ei olisikaan enää ajankohtaista, herra huudahti. Totesin, että toiset ehkä, mutten minä. En vain kertakaikkiaan pysty tekemään mitään huolimattomasti toisella kädellä. En saa sellaisesta toiminnasta mitään irti. Treenisalilla haastan itseni kerta toisensa jälkeen sietämään ihanankamalan poltteen pakaroissa, testaan henkistä (ja fyysistä) kanttiani nakkaamalla edellistä suuremmat kiekot tankoon ja iloitsen huomatessani voimatasojeni nousseen.

Kolmanneksi, salillakäynti on tukenut syömistäni. En voi sanoa sen tukeneen tervehtymistä, sillä sali ei ole sairaiden paikka, vaan nimenomaan koen treenauksen rohkaisseen minua syömään enemmän ja paremmin, kutakuinkin riittävästi. Koska en koe mielekkääksi käydä nostelemassa painoja vain näön tai pelkän huvin vuoksi, vaan haluan edetä ja kehittyä, on ruoan lisäys ollut lähes itsestäänselvyys.

Mietin pitkään, miksi jo itsessään salillemeno saa aikaan hyvänolontunteen, ei euforiaa, mutta hymyn huulille. Kirjoitettuani tämän (klik) tekstin tajusin, miksi. Salilla koen saavani olla jollain tapaa niin sanotusti luonnontilassa. Juuri sellainen kuin sillä hetkellä, rehellisimmilläni olen: vasta heränneenä, meikittä, hiukset sotkussa, punaisilla poskilla, ähistä ja rutistaa naamaa juuri niin kuin se on vääntyäkseen ja käyttää liikkumaan luotua kroppaa. Kuulostaa hassulta, mutta salilla tuntuu kuin olisin kaksin pääni kanssa. Vain minä ja mieleni. Eikä siihen vaikuta, että sarjatauoilla saatankin vaihtaa kuulumisia aamupappojen kanssa ja vastailla kysymyksiin tai toivotella mukavia aamusaunomisia. 

Itse asiassa päinvastoin. Yksi saleilun iloista on uusi ja vaihteleva kirjo tuttavia ja kavereita. Oikeasti se on rikkaus, että omalla salillani käy varsinkin aamuisin vanhempaa ikäryhmää. Minusta on mukavaa, että tullaan jutskaamaan, vaikka toisinaan jo useampaan kertaan kuullut tarinat lonkkavioista hiukan häiritsevätkin, tosin ainoastaan pituudellaan – treeni-intensiteettiä on hankalaa pitää yllä. 😀 Voi elämäntarinoista oppiakin ja olla hyötyä, vähintäänkin ne ovat mielenkiintoisia: erään rouvan oli pelastanut alaraajahalvaukselta liukastumistilanteessa lääkärin mukaan juurikin painoharjoittelu, lihakset olivat sen ansiosta hyvässä kunnossa. Olen saanut myös esimerkiksi pikaoppitunnin yrittäjyydestä ja tulevaisuuden työnäkemyksistä. Heh. Olen huomannut sosialisoinnin myötä muutoksia myös itsessäni: sanat tulevat helpommin suustani, enkä takeltele enää niin vieraammille puhuessani. Olen alkanut nauttia oikeasti ajatustenvaihdosta toisten kanssa – ennen ujous oli harmillisen hallitsevaa.

 Kuudenneksi ja edelliseen liittyen salilla käyminen on kasvattanut hivenen myös itseluottamustani. Tarkointan terveellä tavalla. Minun ei tarvitse enää pälyillä seiniä tai lattiaa, sarjatauoilla istua lysyssä mahdollisimman huomaamattomasti, sillä en tunne enää tarvetta pyydellä kaikilta anteeksi olemassaoloani. Kuulostaa ehkä toisille itsestäänselvyydeltä, mutta rohkenen jo ajatella, että minulla on yhtälailla oikeus treenata salilla ja varata kyykkypaikka sarjojeni ajaksi – sekä tietenkin toimia tuon ajatuksen mukaisesti. Kun joku tulee kysymään minulta, mitä lajia harrastan, en enää vastaa vähättelevästi noo, enhän minä mitään, vähän vain punttailen ja hölkkäilen. Viime tiistaina vastasin ensimmäistä kertaa itsevarmasti eräälle uteliaalle harrastavani pääosin salilla treenaamista. Ja tuntui hyvältä! Vastaavasti terve itsevarmuuteni ilmenee myös tilanteissa, joissa vanhemmat miehet alkavat tytöttelemään, mielestäni lähes aina vähättelevästi. Eräs kerta vanhempi mies, joka oli aiemmin arvostellut tekniikkaani ja jolla itsellään ei kyllä ollut tietoakaan minkäänlaisista tekniikoista tai treenin koostamisesta, totesi muka hauskasti sulla on tänään vai vähän niinku käsipäivä minun pungertaessa naama punaisena. Ääneen en sanonut, mutta mielessäni kyllä totesin kiukkuisena, ettei minulla mikään vähänniinkukäsipäivä ole, vaan käsipäivä. 

Seitsemäs ja itselleni ehkä tärkein saliharrastuksen tuoma positiivinen vaikutus on oman kehon hyväksyminen ja sen konkreettisten rajojen tunnistaminen. Nimenomaan oman kropan käyttäminen, ponnistelu ja jonkinlaisen tuntuman saaminen lihaksiin (tarkoitan muunlaista kuin sarjojen aikainen polte tai seuraavan päivän DOMSsit, vaikka nekin kivoja ovat) ja kehoon ylipäätään ovat auttaneet ja auttavat edelleen koko ajan matkalla oman kropan rakastamiseen. En siis tarkoita, että erityisesti lihaskasvu tai konkreettiset muutokset kehossa olisivat avainasemassa. Vaikka tähän loppuun on kainosti todettavakin, että olen minä hiukan ylpeä pienistä tuloksistani. 🙂

Itseään voi aina kehittää ja parantaa, hillitä ja hiukan miettiä. Muttei alkuperäistä voi koskaan täysin muuttaa. Eikä se ole tarkoituskaan. Luulisin. On turha yrittää sulloutua tiettyyn muottiin, millään tapaa, edes toisten vuoksi. Onnellisin on se, joka hyväksyy itsensä alkuperäisenä. Näkee omat epäkohdat hienoisina kauneusvirheinä ja ainutlaatuisina vivahteina. Sillä itsensä kehittäminen voi kääntyä myös vastaan. Muutokseen on harmillisen helppo kadottaa minuus. Alkuperäinen on se oikea ja silloin ollaan hyvin lähellä omaa itseä, eli onnea. Luulisin.

Eikö se tosiasia, että jokainen kuolee joku päivä, ole riittävän hyvä syy nauttia täysin rinnoin nyt kaikesta siitä, mitä on – ainaisen epäkohtien etsimisen sijaan? Minä aion elää jokaikinen päivä tästä edespäin niin, että sydämestä ottaa ja hengitys salpautuu silkasta onnesta olla elossa. Toivon, että sinäkin.

-Alkuperäisiltä ajoilta. Palauttaa jo unohdettuja palasia. Hassua, kuinka yksi, satunnaisesti kuultu kappale voi tuoda mieleen niin vahvoja muistoja ja tunteita. Minulla on eräs kappale hukassa. Lapsuudesta. En muista muuta kuin, että siinä laulaa jonkinlainen kuoronkuuloinen, kappaleeseen tai kokoonpanoon saattaa liittyä sana memory, memores tai jotain sinnepäin ja musiikkivideolla oli ehkä jonkinlaisia harmaisiin tai harmaansinisiin kaapuihin pukeutuneita vaeltajia. Niin ja että siitä nimenomaisesta kappaleesta tulee mieleen heti kulunut, raapustuksia täynnä oleva pyöreä olohuoneen pöytä, nakkikastike ja kirkas kattovalo pimeänä iltana.

Oikeasti. Juoksen. Juoksen, juoksen juoksen. Joka askel tömähtää kovaa maata vasten. Toivon, että joka askel takoisi päätäni samalla tavoin. Pois. Pois. Pois. Hengitys vinkuu, rahisee, kylkeen pistää ja silmissä heittää. Mutta eivät ne ole ennenkään minua juoksemasta estäneet. Kipu ja fyysinen ponnistelu. Lievittävät, mutta eivät poista. Haukon henkeä. Seisahdun. Kyykistyn. Lasken pääni alas ja annan tulla.

Riisun aurinkolasini. Paljastan valmiiksi turvonneet silmäni. Ja itken. Sydänjuuriani myöten. Kaiken tuskan sisältäni ulos. 

Viime vuodet. Tämän päivän. Kaiken ikävän. Ahdistuksen. Surun. Huolen. Ja rikki menneen muumimukin.

”Mä en koskaan sano enää mä en koskaan. Ainakaan koputtamatta päätä kolmea kertaa. Mä annan kaikelle mahdollisuuden ja kohtaan, mitä eteen tulee.” 2013

Harvoin nautin valvomisesta. Enemmänkin se on minulle taistelua. Jo senkin vuoksi, että järkeni automaattisesti informoi minua kaikista mahdollisista epämiellyttävistä asioista, joista saan kärsiä seuraavana (ja seuraavina) päivänä. Ja tällaisena illantorkkuna ne ovat paljon pahempia kuin pelkät mustat silmänaluset, uskokaa vain. Viikonloppuna nappasin kuitenkin järkeä niskasta kiinni, kun lähdimme pienellä kaveriporukalla juhlistamaan Santun syntymäpäiviä Helsinkiin. 

Meille oli varattu pyötä Cantina Westistä kello viideksi. Mikä säästi huomattavasti omia hermojani. Minun ei tarvinnut nimittäin huolehtia, mahdummeko sisälle, onko pöytiä vapaana, joutuuko osa porukasta syömään seisaaltaan, kuolenko nälkään pöytää jonottaessamme. Listaa voisi jatkaa äärettömiin. 😀 Ruoka oli hyvää, tietenkin. Nälkäisenä maistuu mikä vain. Noei. Oli se muutenkin oikein maukasta. Muidenkin mielestä. Me tytöt, eli minä ja paras ystäväni, söimme caesarsalaatit kanalla. Pojat söivät hamppareita ja tortilloja. Harvoin valitan, että ruoka on liian suolaista. Ei minulle. No, en valita nytkään. Totean vain, että sen verran suolaista kastike oli, että yöllä kotiin tullessani nilkat olivat ainakin kolminkertaiset (ja pelkäsin saavani yöllä jonkun sortin suonitukoksen). Hehe.

Nauroin illan aikana paljon. Vaihdoimme paikkaa useampaan kertaan, aloitimme Sling-inistä ja päädyimme Tivoliin. Tosin siinä vaiheessa olin jo niin väsy, etten edes tajunnut maksaneeni sisäänpääsystä yhteensä yksitoista euroa – sentasoista teiniluolasta. Mikä harmitti myöhemmin.

Olisin ehkä ehdottanut toista paikkaa. Paras ystäväni oli luovuttanut jo aikaisemmin ja lähtenyt kotimatkalle junalla. Viihdyin kuitenkin loistavasti poikien kanssa. Toisinaan tuntuu, että heidän kanssaan viihdyn vähintääkin yhtä hyvin kuin isossa tyttölaumassa. Jollain tapaa rennompaa. Poikaporukassa ei koko ajan mietitä tulevaa, mihin mennään ja milloin mennään, mihin jatketaan ja koska lähdetään. Jonkinlaista terapiaa kontrollifriikille. 😀

Päivällä junalle juostessani (mikä loppujen lopuksi oli turhaa, sillä se lähti aivan nenäni edestä) kirosin paksua talvitakkiani, jonka olin epähuomiossa heittänyt niskaani kotoa lähtiessäni. Yöllä kotiin tallustellessani olin lämpimästä parkastani kuitenkin ainoastaan onnellinen. Oikein mukava ilta ja yö, ajattelin. Parasta kuitenkin on joka kerta palata kotiin vatsa kurnien ja istua sängylle popsimaan yöpalaksi juustoruisleipiä, totean joka kerta yhä uudelleen ja uudelleen.

Ja hyvillä mielin kestin seuraavan päivän väsymyshermoromahduksetkin. Ei ollut hukkareissu. Sen  lisäksi, että sain kasan uusia, ihania muistoja, oivalsin itsestäni jälleen uusia asioita. Matkasin jälleen yhden etapin lähemmäs itseäni. 

Tulin yöllä kolmelta kotiin ja heräsin aamulla kahdeksalta leipomaan protskupatukoita – ihan ilman herätyskelloa ja aivan omasta tahdostani. Siinä ainakin yksi mahdollinen vastaus kysymykseen.

Proteiinipatukoihin. Metsästin näiden pötköjen ohjeen joskus netin syövereistä. Variaatioita nyt on varmasti niin monia kuin syöjiäkin, mutta totesin tämän kyseisen ohjeen olevan aika toimiva. Sitähän voi jalostaa itselleen sopivammaksi muutoksilla, lisäyksillä ja vähennyksillä. Makeutta ekstrahunajalla, vähemmän rapsakampaa koostumusta kaurahiutalevähennyksillä ja eri makuvivahteita vaihtelemalla proteiinijauhetta.

1 dl maapähkinävoita (itse käytin sokeroimatonta)

2-3 rkl hunajaa

muutamia ruokalusikallisia vettä (vähän taikinan koostumuksen mukaan)

hiukan vajaa 1 dl kaurahiutaleita

Reilu 1 dl proteiinijauhetta

Tarkat mitat ovat ihan tyhmiä. Kyllä sen oman taikinan koostumus selkeytyy vaivatessa. Toiset pitävät siitä, että on sitkoa ja toiset rakastavat rapsakkuutta. Runsas kaurahiutaleiden lisäily kuitenkin saattaa tehdä taikinasta kuivan ja murenevan, eivätkä patukat pysy koossa. Voisin kuvitella veden ja nestemäisen hunajan auttavan asiaa.

Ensin tulee sekoittaa maapähkinävoi ja hunaja kattilassa hyvin sekaisin. Kattila liedelle ja miedolla lämmöllä hämmennystä. Tämä oli patukoiden valmistuksen ehkä vaativin osuus. Eli patukkaohje ei vaativaa ole nähnytkään. Tosin meinasin itse kämmätä koko valmistuksen heti alkuun unohtamalla kattilan liedelle vailla sekoittelua.

Taikinaan lisätään ruokalusikallisia vettä ihan sen mukaan, miltä koostumus vaikuttaa. Sopivan notkea on tavoite. Siitä sitten arpomaan ja arvailemaan. 😀

Seuraavaksi sekaan voi heittää kaurahiutaleet ja omat sormet. Minulla ainakin meni tässä vaiheessa hermo lusikoihin ja niihin tarttuviin klöntteihin, joten suosiolla jatkoin vaivaamista käsin. Tässä välissä lisäsin vielä pari lusikallista vettä, sillä mössö vaikutti epäilyttävän kuivalta.

Lopuksi sekoitetaan vielä proteiinijauheet mukaan. Kannattaa ehkä vaivate ne joukkoon muutamassa osassa, huomattavasti kätevämpää. Valmis protskupatukkataikina nostetaan leivinpaperille ja muotoillaan siitä suorakaiteenmuotoinen lätty. Itse leikkasin taikinan viideksi patukaksi. Ennen leikkuuta laitoin taikinalätyn hetkeksi pakastimeen ehkäisemään murenemista. Omastani tuli nimittäin ehkä hiukan liian kaurahiutalekyllästetty. 😀

Lopuksi käärin patukat tuorekelmuun (folio olisi ehdottomasti parempi vaihtoehto, muttei sitä kaapista löytynyt). Säilytys ainakin omien patukkojeni kohdalla on pakastin, jotta koostumus ei löysisty ja rakenne pysyy mukavan kiinteänä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset itsetehdyt proteiinipatukkani onnistuivat yllättävän hyvin. Mittaa ja sekoita -ohje on yksinkertainen ja patukat valmistuvat vikkeläsormisimmilla varmasti vartissa. Kaikista mukavinta hommassa oli kuitenkin se fiilis, mikä tekemisestä tuli: minähän olen kuin mikäkin terveysbloggaaja! Puhdasta, hyvää ja terveellistä, eli itsestään huolehtimista.

 Nopea katsaus synonyymisanakirjaan: hurmaava, ihastuttava, jumalainen, kiehtova, lumoava, tenhoava, tehoisa, viehättävä. Kelpaa! Kevään tulo ja aurinkoiset päivät ovat todellakin lumoavia, viime viikot viehättäviä, raejuustot ja suklaamunien rippeet suupielissä suorastaan tenhoavia. Ihanaa – tarkoitan jumalaista!

Toisia inspiroivat bloggaajan tämän vuoden neljännet biksut BikBokista, toisia taas weheartin (vähän liikaakin toisinaan käsitellyt) kuvat pikkuruisista pepuista ja girls, keep going -voimalauseet tai vaihtoehtoisesti kollaasit porkkanoista ja minimaalisista pähkinäkasoista, no tiedättehän kaikesta terveellisestä. Minua henkilökohtaisesti inspiroivat kuitenkin aivan tavalliset, tuhnuisetkin räpsäisyt onnellisesta ja elämäntäyteisestä arjesta. Epätäydelliset ja elämää hehkuvat kuvat antavat voimaa ja hyvää mieltä. Osaksi koska ne synnyttävät niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia. Ja osaksi koska juuri niillä pääsee toista niin lähelle.

Olin eräs päivä lähdössä töihin. Meidän eteisessä on pieni palapeili. Katsahdin siihen pikaisesti ennen ovesta ulos syöksymistä – kuten jokaikinen kerta jonnekin lähtiessäni. On tarkistettava, ettei nassukka ole kuin petolinnun perse. Vaikka olinkin jo seuraavassa hetkessä hississä matkalla alas, jäivät ajatukseni lorvimaan peilin eteen. Sama vanha naama päivästä toiseen. Se vain iskeytyi yhtäkkiä tajuntaani. Ajatus. Sananlasku. Vanha, suomalainen sanonta. Jonka olin varmasti kuullut tuhat ja yksi kertaa elämässäni, mutta joka juuri sinä hetkenä jostain kumman syystä liikautti erityisellä tavalla mieltäni.

Työmatkalla tallustellessani nauratti. Sepä se. Sanonnassa konkretisoitui täydellisesti tuon hetken tuntemukseni: peilistä jokaikinen päivä tuijottava sama, vanha naama kyllästyttää. Siis ihan puhtaasti vain kyllästyttää. Eipä olisi nuorena tyttönä tullut mieleenkään alkaa miettimään moisia. Ehkä se onkin tämä iän karttuminen? Kuullostaa niin kerta kaikkisen hupaisalta, mutta tarkemmin alettuani miettiä moni suomalainen sananlasku näin vanhemmiten tuntuu hyvin merkitykselliseltä, hienolta oivallukselta ja aivan täydeltä todelta. 

Kyllähän ne vaikeudet kasvattavat ihan oikeasti. En olisi tällainen, jollen olisi käynyt läpi omaa sairauttani. Pohdimme tätä itse asiassa äitini kanssa viikonloppuna. Henkisesti olen kasvanut hurjasti, ajatteluuni on tullut syvyyttä, hyvä analysointikykyni on vain kehittynyt. Ihan jo senkin yleisen seikan vuoksi, että koko elämä on oppikoulu. Sairasvuodet olivat todellisia tarkkisluokka-aikoja: hyvin rankkoja ja kurinalaista kituuttamista. Elämästä ja itsestäni oppiminen kuitenkin jatkuu – läpi elämän, uskon. Työpaikkaa lähestyessäni tulin yhä varmemmaksi iän olevan juurikin se, joka on muuttanut tyhjät ja merkityksettömät sananlaskut yhtäkkiä elämänviisauksiksi. Vanhemmiten sitähän tulee armollisemmaksi itseään kohtaan. So true. Jälleen tarkemmin ajateltuna. Havahduin nimittäin yksi päivä ihan oikeasti siihen, että armahdin itseäni. Tai ajattelin armollisemmin. Se leveähkö takapuoli nyt vain keikkuu mukana – tein mitä tahansa. Se sairastutti aikoinaan, olen kärsinyt siitä tarpeeksi ja moittinut itseäni siitä riittämiin. Eivät ikuinen sättiminen ja inho muuta perääni tai vartalonmalliani suuntaan tai toiseen. Sitä paitsi, mitä väliä? Sentään minulla on jokin, minkä päällä istua. Kerranhan me täällä vain eletään.

Istuin jo töissä omassa saarekkeessani kassalla numero 9, kun ihmisiä alkoi virtaamaan. Automaattisesti nojauduin tuolissani eteenpäin kuin lähtövalmiina kilpajuoksuun. Tehokkaasti, nopeammin, vikkelämmin. Päässäni takoi. Älä anna ihmisten odottaa. Kunnes se tapahtui taas. Tsädäm. Mikä kiire valmiissa maailmassa. Aivan yhtäkkiä sanonta hyppäsi jälleen ajatteluuni. Nojauduin taaksepäin ja olin jo ääneen huokaisemassa niinpä niin. Olisi tehnyt mieli jakaa ajatukseni myös sen jonossa punaisena puhkuvan raksamiehen kanssa. Myöhemmin olin aivan vähällä vastata erään rouvan tiedusteluihin seuraavasta Citymarketin kampanjasta lauseella aika näyttää. Sillä kyllähän se aika ennen pitkään näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, keiräilyleimoja vai voipakettien kansien rohmuamista. En minä voi tietää ketjun johdo suunnitelmia. En ole selvännäkijä. Todellisuudessa ohjasin rouvan infotiskille. Kahdesta pahasta valitse pienempi. Eivät infon tyttötkään välttämättä olleet selvännäkijöitä, mutta heitä oli siellä kaksin kappalein. Löivät varmasti viisaat päänsä yhteen.

Olen todella käsittänyt olevani itse oman elämäni vaikuttaja. Tiedättehän, jokainen on oman onnensa seppä. Onni ei tule ostamalla, vaan onni on kiinni minusta itsestäni. Oikeastaan kaikki tämä oivaltaminen, mitä tälläkin hetkellä kirjoitan, on eräänlaista oman onneni rakentamista. Minusta itsensä tunteminen ja elämän ymmärtäminen ovat aivainasemassa onnelliseksi tulemisessa. Kun olen sinut itseni kanssa ja tunnen itseni, pystyn jakamaan hyvää oloani ympärilleni, sillä en tarvitse sitä kaikkea enää itselleni. Minun tulee ensin olla itse riittävän kylläinen, jotta pystyn ruokkimaan muita. Jollen ole itse ensin onnellinen, en pysty tekemään läheisiänikään onnellisiksi. Luulisin. Ei suuret sanat kuitenkaan suuta halkaise. Eikä mikään tule ilmaiseksi. Aina voi vain puhua ja puhua, sitten vähän odottaa ja odottaa lisää. Jos haluaa veinailla koko elämänsä. Teot painavat enemmän kuin sanat, omaa toimintaa tarvitaan saavuttaakseen jotakin. Tosin välillä on myös hyvä muistaa hiljaa hyvä tulee. Varsinkin tällaisen hätähousun on vähän väliä toitotettava itselleen, ettei roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä.

Hämärä oli laskeutumassa. Lampsin kotia kohti jo nyhjääntyneissä talvitöppösissäni. Pitkä työpäivä oli takana. Kaivoin tottuneesti puhelimen takin taskustani. En minä kaavoihin ole kangistunut. Soitto äidille  kotimatkalla on vain ihana rutiini. Kerroin äidille hassusta päivästäni ja sitäkin hassummista ajatuksistani. Aikeestani kirjoittaa aivoitukseni tänne blogin riveille. Äidin kanssa puhuessani sen tajusin. Ilman siipiä ei lintukaan voi lentää.