Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Ongelmat ovat kohdattaviksi.

Elina15 kommenttia
Se on paha tapa. Oikeastaan aika tyhmäkin tapa. Uskoakseni lähivuosina jokseenkin omaksuttu karttelukeino. Puolustuksekseni sitä voisi kutsua myös joissain tilanteissa itsesuojeluksi. Kyse ei suinkaan ole laiskuudesta, saatika saamattomuudesta. Ehkä se on itsensä armahtamisen harjoittelua. Joka vain tapahtuu aivan väärässä paikassa. Tai sitten olen vain pelkuri.

Elina, varaa nyt se lääkäriaika! Koska syödään uunilohta? Neuvottelitko jo siitä lomapäivästä? Kerroitko hänelle mielipiteesi? No, tiskasitko jo? Soititko siitä virhelaskutuksesta? Se autopaikka piti selvittää! Miltä sinusta tuntuu? Ota nyt se elämä haltuusi!
Kyllä, kyllä. Joskus vaikka. En vielä. En sitäkään – vielä. Kohta varmaan aloitan. Aivan kohta. Niin piti. En tiedä. Osaanko?

Eilen kohtasin kauan kaihertaneen ikävän, kun Vili tuli kylään.

Ihminen kohtaa vaikeita asioita väistämättä elämänsä aikana. Toiset mittakaavaltaan suurempia, toiset huomattavasti pienempiä. Kuitenkin ensimmäinen yhteen törmäys ongelman kanssa tuntuu sinä hetkenä aina yhtä hankalalta – sen kokoluokasta riippumatta. Toisaalta päällekkäiset ongelmat, oikeat ongelmaryppäät, tai aiemmin koetut – ja niistä selvityt – ongelmat voivat tehdä kohdattavasta hankaluudesta helpomman ja vähäpätöisemmän. Se ikäänkuin kutistuu jo koetun edessä.
Jos selvisin elossa sairaudestani, niin selviän minä takuulla tästäkin.
Ratkaisevaa on kuitenkin se, kuinka elämän eteen heittämään vastoinkäymiseen suhtautuu. Vaikka ongelmat ovat erilaisia, usein hyvin henkilökohtaisia ja tilannesidonnaisiakin, voi lähes kaikesta kuitenkin selvitä. Ihminen voi suhtautua ongelmiinsa hyvin eri tavoin ja tämä suhtautumistapa voi jopa vaihdella ongelmasta toiseen. Laajemmin ajateltuna usein perusluonne kuitenkin määrittelee raamit sille, kuinka henkilöllä on yleisesti ottaen tapana lähteä työstämään kohtaamaansa hankaluutta. 

Kohtasin huonon omatunnon, kun piilottelin sisällä Laamaselta ja muilta pihatalkoolaisilta.
Kohtasin vanhan, kuplivan ystävän siivouksen lomassa.
Kohtasin vanhat pelot, mutta söin silti kunnollisen välipalan.
Olen aina pitänyt itseäni periksiantamattomana, sitkeänä sisupussina, joka on saanut jo äidinmaidossa kyvyn rämpiä ylös upottavimmastakin suosta. Oma äitini on vahva nainen. Olen luullut olevani itsekin hänenkaltaisensa. Hetken se ongelma tuntuu maailmoja kaatavalta, ylitsepääsemättömältä muurilta edessä, mutta kohtuullisen tuumaustauon (eli hyvin nukutun yön) jäljiltä tuo muuri on kuin itsestään alkanut murenemaan ja valon säteet pilkistämään toiselta puolelta. Olen aina luottanut kykyyni nostaa nokka kohti taivasta ja nousta takaisin jaloilleni vastoinkäymisten sysättyä minut rähmälleni. Olen lukenut vahvuudekseni vahvan oman tahtoni.
Kaikki luettelemani onkin totta. Kysykää vaikka äidiltäni. Mutta miksi ihmeessä olen alkanut kuitenkin epäilemään itseäni?

Kohtasin muistoja lapsuudesta askarrellessani.
Kohtasin vartaloni peilistä.
Olen huomannut itsessäni muutoksia. Nimenomaan henkisellä puolella. Ehkä voimavarojen ehtymistä? En käy enää taistoon kuin mielipuoli. En tunne enää varmuutta itsestäni joutuessani myrskyn silmään. Vienokin tuuli keinuttaa jo liikaa venettäni. En jaksa enää kohdata ongelmia yhtä rohkeasti kuin ennen.
Olen alkanut välttelemään niitä. Olen oppinut sulkemaan ne pois ajatuksistani, mikä ei ole hyvä juttu. Olen löytänyt mielestäni syvältä sopen, jonne telkeän vaikeat asiat. Käsittelemättöminä. Niin arkiset kuin merkitykseltään suuremmatkin. Siirrän ja siirrän ja siirrän, kunnes en voi enää paeta. Silloin yleensä romahdan. Tai vastaavasti tajuan, ettei käytöksessäni ole ollut mitään järkeä. En minä hammaslääkärin soittoon kuole.

Kohtasin Elinan kuvista. Oivalluksen itsestäni.

Kuinka minä sitten vältän kolkuttavan omatunnon? Mistä haen oikeutusta käytökselleni? Kuinka hiljennän pään sisäiset syytöket saamattomuudesta, laiskuudesta, pelkuruudesta? Yhdellä ainoalla virkkeellä:
Minulla on oikeus, koska olen kokenut niin kovia.
Vaikka rehellisyyden nimissä tiedän, ettei se niin mene. Saan olla väsähtänyt, nuutunut, retuutettu ja mukiloitu – henkisesti. Minulla on oikeus välillä sanoa ei ja kieltäytyä. Mutten saa paeta. En saa jättää ongelmia käsittelemättä. En saa vain tyrkätä hankalia asioita pois ajatuksistani. Koska jokaisen ongelman takana piilee toinen ongelma, todellinen syy. En halua soittaa lääkärikeskukseen, sillä puhelimessa puhuminen on hankalaa – koska todellisuudessa valtava kauhu lääkäreitä kohtaan on jäännös sairaimmilta vuosilta. En saa unohtaa voimakasta Elinaa. Sillä myöhemmin sen löytäminen voi olla lähes mahdotonta.

Kohtasin ahdistusta.
Kohtasin rakkautta. Kohtasin Elinan aidon hymyn.
Kohtasin väsymyksen ja sen myöntämisen.
Santtu kohtasi iltapalalla elämänsä suurimman Jättiksen.
Ehkä tällä hetkellä tarvitsen vain tukea. Kannustusta kohdata asiat. Vastauksia kysymyksiin silloin, kun en vain itse kykene niitä antamaan. 
Enhän ole pelkuri? Löydänhän vielä puuttuvat palani? Onhan okei tunnustaa väsymys? Pyytää apua kehonkuvan kanssa? Olla itsevarma? Rakastaa itseään? Päästää elämä valloilleen kontrollin kynsistä?

Nyt aion lähteä kohtaamaan lihapullat.

Uncategorized

Kysynkin, oletko sinä aito?

Elina8 kommenttia
Olen aina ollut tarkkailija. Puolituttujen ja vieraiden seurassa ihan perinteinen vierestä seuraaja, tiedättehän: kuuntelen, pohdin mielessäni, muotoilen repliikkejä, mutten kuitenkaan saa suutani auki. Okei, iän myötä tuo ujoudesta ja itseluottamuksen puutteesta johtuva hillitön hiljaisuus on mielestäni hieman helpottanut. Ainakaan kukaan ei ole päin naamaa tullut kertomaan luulleensa minua mykäksi – sitten ala-asteen. Tykkään kuitenkin yhä seurata ihmisiä ja heidän eleitään, kuunnella heidän puhettaan ja pohtia heidän päänsisäisiä mietteitään. Eräänlainen tarkkailijan rooli ei ole kadonnut mihinkään vuosien saatossa, vaikka omaa suutani olenkin oppinut aukomaan. Heh. Ystävien ja perheen kesken olen oikeastaan kaikkea muuta kuin tuppisuu, aikamoinen suupaltti oikeammin. Höpöttämisestä huolimatta havainnoin jatkuvasti esimerkiksi keskustelukumppanini, toisinaan ehkä tiedostamattomiakin, eleitä, kasvojen liikkeitä, kehon elekieltä. Koetan tavoittaa ihmisen todellisen persoonan ulkokuoren alla, hänen todelliset ajatuksensa ja toisaalta joskus myös tarkoitusperänsä. 

Olet osa suurempaa joukkoa. Oman identiteetin ja aidon minän löytäminen voi olla hankalaa…
Ihan vain ohi kiirehtivien, tuntemattomien ihmisten tarkkailu tuottaa minulle suunnatonta mielihyvää.  Kun saan vain istua rauhassa yksinäni ja ilahtua erilaisista ihmisistä, pohtia heidän mietteitään ja persoonaansa, tarkkailla käytöstä ja ehkäpä myös leikitellä mielessäni heille keksimilläni elämäntarinoilla. Nopeat, huomaamattomat vilkaisut merkitsevät paljon: pieni arpi korvan takana, syntymämerkki poskessa, huivin alta pilkistävä yksinäinen hiussuortuva – kaikki kertovat tarinaa kyseisestä ihmisestä. Ilkeyksissäni en ketään tuijota, onhan äiti ollut aina tarkka käytöstavoista. Joskus eteen vain sattuu ihminen, josta on vaikea saada silmiä irti, katse seuraa tahtomatta. Toisilla ihmisillä on jonkinlainen käsittämätön, luontainen vetovoima. Karismastakin joku puhuu, mutta minä tarkoitan enemmänkin ihmisen sisäistä, syvempää hehkua, en niinkään karismaa, jonka käsitän enemmänkin pintapuolisemmaksi. 
Toisinaan huomaan selvästi alakuloisen henkilön, jonka kyynelpadot eivät kuitenkaan ole vielä purkautuneet, mieleni tekisi juosta halaamaan. Toisaalta pikkutytön vilpitön ilo saa omat kyyneleeni valumaan. Kun näen ihmisten vain juoksevan ohi ja ummistavan silmänsä toisen kaatuessa portaissa, sisälläni kiehahtaa raivo ihmisten piittaamattomuudesta ja itsekeskeisyydestä. Joskus mieleni tekisi mennä ravistelemaan typeryyksiä touhuavaa nuorta: hei kundi sulla olisi elämä edessä.

…sillä niin monella on jo ennakkokäsitys sinusta. Eivätkä kaikki ole valmiita päästämään siitä irti.
Ylipäätään ihmismieli kiehtoo minua valtavasti. Mikä saa ihmisen toimimaan näin ja toisen niin? Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että mielen sairauksissa, kuten vaikkapa anoreksiassa, oireet ovat sitä sairastavilla täysin samanlaisia? Flunssan oireet voi selittää fysiologisilla muutoksilla kehossa, mutta mikä saa niin monet anorektikot tuntemaan täysin samoin, pelkäämään täysin samoja asioita?
Kohtaan töissä paljon erilaisia ihmisiä päivittäin. Ilahdun persoonallisista asiakkaista, hassuista tilauksista ja mieleenpainuvista keskusteluista – ylipäätään ihmisistä, jotka uskaltavat olla rehellisesti, aitoja itsejään. Olen oppinut tuntemaan rouvan, joka tilaa joka ainoa kerta cappuccinon ja melkein ostaa herkkua, muttei kuitenkaan, herran, joka alkaa aina kaivamaan kukkaroaan vasta asetettuani mukin vihreää teetä hänen tarjottimelleen, vanhemman herran, joka ilmestyy jokainen päivä pitkävetojensa kanssa, mutta yllättää aina ostopäätöksellään sekä pyylevän parivaljakon, joista toinen tilaa aina seuralaiselleen saman tortun, samalla lisukkeella, vieläpä aivan samoilla sanoilla. Palvelutilanne etenee aina samoja kaavoja noudattaen, usein jopa aivan sanasta sanaan samalla tavoin. Jään aina tahtomattakin pohtimaan, mikä saa nämä ihmiset toimimaan kerrasta toiseen täysin samaa rataa. Tiedostavatko he edes itse toimintansa identtistä toistuvuutta?
Kuitenkin, itsensä etsiminen kannattaa…
Olen oppinut lukemaan ihmisiä, jollain tavoin näkemään pintaa syvemmälle. Tunnistan erilaisia ihmistyyppejä. Huomaan, jos ihminen on muuta kuin pyrkii esittämään, toisaalta taas rehellisen aidot ihmiset huokuvat jollain tavoin puhtautta. Aika usein tiedän, kuinka tietynlaisen ihmistyypin kanssa tulisi käyttäytyä yhteisen sävelen löytämiseksi – aina en vain jaksa olla se vastuuhenkilö. Toki joskus ihmistutkani pettää, pahastikin – erityisen onnellinen olen siitä silloin, kun tajuan henkilön olevankin valloittava persoona:-)
Erilaisuus on rikkautta. Niin kuluneelta fraasilta kuin se kuulostaakin, sisältö on silti arvokas ja muuttumaton. Kuinka tylsä maailma olisikaan, jos ihmiset eivät toisi omaa persoonaansa esille tai jos omaa persoonaa ei laisinkaan olisi? Ihmisvilinää katsellessani, omaa itseänikin miettiessäni, olen kuitenkin oivaltanut, että jokainen ihan itsessään on tärkeä, jokainen ihmismassasta erottumaton, tavallinen tallaajakin on aivan yhtä arvokas ja ennen kaikkea tutustumisen arvoinen kuin se pinkkihiuksinen, mielipiteitä ja huomiota herättävä taiteilijasielukin.

…sillä silloin sinulla on mahdollisuus löytää oma paikkasi elämässä.

Jos saisin toivoa jotakin, haluaisin jokaisen ihmisen olevan aito. Toivoisin jokaisen kykenevän löytämään todellisen minänsä ja jokaiselle uskallusta tuoda se muidenkin tutustuttavaksi.

Ps. Huomasitko eräässä kuvassa palan minun tarinaani?

Uncategorized

Osa minua.

Elina6 kommenttia
Se alkoi harjoittelulla. Vanha, harmaa kirjoituskone. Epämääräisiä kirjaimia peräkkäin, vailla merkitystä, mutta sitäkin enemmän antaumuksella näppäiltyjä. Joonaslle. Olin juuri oppinut, että älälee merkitse jollekin.
Se kehittyi. Ensimmäinen itse ideoimani kirja. Keskityin enemmänkin päähenkilöinä esiintyvien kissojen piirtämiseen uusilla tusseilla: äiti toimi kirjurina, minä kuvittajana, työnjako oli selvä. Tarinan sepitin kuitenkin aivan itse omasta päästäni. Otin mallia isistä, joka kertoi Joppe Ketunpojasta usein iltaisin – aivan omasta päästään. Varmistin äidiltä monen monta kertaa, että sanajonot merkitsivät juuri sitä, mitä tarkoitin. Raidallisten kissojen seikkailut.
Se jatkui. Ala-asteikäisenä innostuin todenteolla kirjoista, kun oma lukutaito astui mukaan kuvioihin. Poljin tai talsin kirjastoon harva se päivä: pakkasessa, lumipyryssä, kaatosateessa, kesä kuumalla, helteessä, tuulen tuivertaessa. Paluumatkalla pysähdyin A-kioskilla ostamaan muutamalla kolikolla Oukkidoukkeja. En voinut vastustaa kirjojen maailmaa. Tein päivät pitkät kirjallisuusvihkoani, merkitsin muistiin kaikki lukemani kirjat ja selailin kirja-arvosteluitani ylpeänä. En kuitenkaan missään vaiheessa unohtanut oman luomista. Piirsin sarjakuvia, pidin päiväkirjaa, kirjoitin arvosteluja kirjoista.
Se sai uusia ulottuvuuksia. Ylä-asteella rakastin äidinkielentunteja. Innostuin oppiessani käyttämään lauseenvastikkeita, olin onnellinen muistaessani ainoana luokasta konjuktiorimpsun ja posket punaisina rustasin monen sivun mittaisia vapaita äidinkielenaineita ja -esitelmiä. Tekstin esteettisyys on jollain tavoin aina ollut minulle tärkeää, mutta sitäkin enemmän arvostan sisältöä. Inhoan tyhjiä sanoja vailla merkitystä.
Se koki kolauksen. Lukiossa lempiaineeni muuttui ahdistukseksi. Itseluottamukseni kirjoittamisessa, sanoista luomisessa, romahti täysin. Huonommat arvosanat iskivät piiskan tavoin vasten kasvojani. Tunsin kuvotusta kirjoittamista kohtaan, inhosin taitamattomuuttani, häpesin, että olin aiemmin uskaltanut ajatella olevani ihan hyvä kynäniekka. Suljin sanoilla leikittelyn ajatuksistani, mielestäni. Voin pahoin kirjoittaessani pohdiskelevia esseitä. herkkä luovuuteni tyrehtyi. Telkesin intohimoni jonnekin syvälle. Sain paniikkikohtauksen äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Itkin seuraavat kaksi päivää. Sätin itseäni. Inhosin itseäni. Petyin itseeni. Turhauduin itseeni. Sillä tiesin pystyväni parempaan, mutten saanut sanoja ulos, kirjoitettua paperille. Loppujen lopuksi annoin itselleni anteeksi.
Se palasi. Pakko ja arvostelu kuihduttivat luovuuteni. Riistivät rakkaan harrastukseni ja uskon itseeni. Ottivat pois yhden ilmaisukeinoistani. Tukkivat tien purkaa tunteitani. Pikkuhiljaa, pienin varovaisin askelin olen taas kokeillut laittaa sanoja järjestykseen. Muotoilla lauseita. Kokonaisia kappaleita.
Se syveni. Olen löytänyt jälleen vanhan palon kirjoittamiseen. Mutta jokin on kuitenkin muuttunut. En kirjoita enää pelkästä ilosta. Kirjoitan myös pysyäkseni järjissä. Olen oivaltanut, kuinka asioiden vuodattaminen riveille helpottaa oloa. Kirjoittaminen on yhä nautintoa, mutta samalla myös rankkaa kuin saven lapiointi. Elän tekstin mukana, olen voimakkaan tunnemyrskyn kourissa: itken, hymyilen, tunnen ahdistusta, nauraa käkätän ääneen. Lopuksi jäljelle jää vain voimattomuus kaikesta ulospäästetystä. Muistoista kirjoittaminen on rankinta, mutta kaikessa tuskaisuudessaan kuitenkin ihaninta. Hienoin tunne on, kun kirjoituksellaan koskettaa jotakuta. Silloin pienelläkin hymynkareella on väliä, yksikin kyyneltippa merkitsee mielettömästi.
Rakastan kirjoittamista.
Ja se, että olen vihdoin  ymmärtänyt, ettei ole väliä, vaikka olisin lahjaton luuseri tai maailmankaikkeuden huonoin kynäniekka, tekee kirjoittamisesta mielettömän mahtavaa.

 Ps. Kotiuduin juuri pääsykokeista ja koetan saada kierroksiani laskemaan. Sallin itselleni hermoryypyt Pepsi maxista, lieneekö sillä vaikutusta, että koneeni käy yhä kuumana. Sisään on vaikea päästä, vaikeaa oli myös yrittää olla halutunlainen. Päädyinkin olemaan oma itseni. Riittää, jos riittää, piiskaamaan en ala itseäni. Mitä teidän keskiviikkoonne kuuluu?
Uncategorized

Opi(n) elämään.

Elina8 kommenttia
Eilen kävelin toinen käsi Santun kädessä ja toisella veikalle ostettua Pätkis-patukkaa puristaen K-kaupasta kotiin pimeässä, pienessä, kirpsakassa pakkasessa kädet hellinä ja jalat vielä enemmän salin jäljiltä tuntien samalla ylpeyttä selvittyäni hurjasta työpäivästä.
Taisin sanoa ääneenkin, että sinä hetkenä olin ihan hirvittävän onnellinen. Niin onnellinen, että vatsanpohjassa muljahteli katsellessani matkan varrella tönöttävän talon ulkokynttilöitä. 
Kaikkein ihmeellisintähän oli, että mitään erikoista ei päivän aikana ollut tapahtunut. Tavallisia asioita. Koko päivä oli oikeastaan yhtä tunteiden vuoristorataa aamu(yön) kiukusta toimimatonta puhelinta kohtaan, töissä aamupäivän epätoivosta ja paniikista iltapäivän huojentumiseen kotona ja onnistumisentunteeseen salilla. Ehkä tuo onnellisuudentunne syntyikin juuri rajusta tunteiden vaihtelusta, siitä, että todella tunsin, elin, koin – koko sydämelläni. Poissa oli tasainen, harmaa, tahmea mössö, joka täytti monta vuotta pääni: ei kiinnostanut, ei vain jaksanut innostua – ja jos jaksoikin, se tuntui vähintäänkin Oscarin arvoiselta näyttelijäsuoritukselta. Feikki-Elina. 

Kauppareissulta kotiin tennareilla liukastellessani aloin pohtimaan, mikä haluan olla isona. No okei, ainakin olen nyt varma, ettei ravintola- ja kahvila-ala kuulu tulevaisuudensuunnitelmiini kuin satunnaisina hanttihommina, heh. Tämänpäiväinen itku kurkussa epäinhimillisessä kiireessä, liian vähäisellä työntekijämäärällä raataminen oli aika hirveää, vaikka kaikista ruoka-annosten väkräämisistä selvisinkin. Pyöritellessäni asioita päässäni ajatuksiini nousi kuitenkin yksi ylitse muiden: onnellisuus. Voisinkin paremminkin kysyä, millainen haluan olla isona? Hitsi vie, haluan vetää  nenän kautta syvään henkeä, levittää kädet sivuilleni, sulkea silmäni ja tuntea elämänpalon sisälläni jokaikinen sekunti, minuutti, tunti, vuorokausi, viikko ja kuukausi. Haluan tuntea, kuinka elämänjanoni vain kasvaa vuosi vuodelta. Haluan kerätä itselleni onnellisia muistoja, kokemuksia, ajatuksia ja näistä kaikista yhteensulautuneita, kokonaisvaltaisia tunnemöykkyjä, joita sanoin on mahdoton kuvata, mutta jotka haltijansa pään sisällä ovat yksi, hyvin merkittävä onnellisuuden lähde. Haluan tuntea ja tunnistaa vaihtelevat mielialani, oppia käsittelemään vastoinkäymisiä ja negatiivisia tunteitani, oppia näkemään yhä paremmin niiden kirkkaan puolen. Haluan, että jokainen päivä on mielekäs, että joka ilta voin käydä nukkumaan onnellisena kaikesta kokemastani.
Haluan oppia tuntemaan kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Haluan oppia rakastamaan omaa vartaloani sellaisena kuin se on, sen painoisena kuin se haluaa olla. En etsimään vain virheitä tai keskittymään muokkaamaan siitä hyväksyttävän muitoista, kokoista tai tuntuista. Hei, onhan  aik siistii, et mul on toimiva kroppa, vaik se ei nyt mikään Täykkäri naisten veronen ookaan. 

Koska sitten olen iso? Koska on sitten kun? Koska aion alkaa elää kuin vapaa ja huoleton Lokki Joonatan? Lentää, kaarrella, liitää, kokeilla uusia tuulia? Parin, neljän vain kymmenen vuoden päästä? Nyt. Nyt, nyt, nyt. Haluan, että sinä siellä ruudun toisella puolella tätä lukiessasi sanot ääneen nyt. Nyt aion alkaa toteuttamaan sitten kun -ajatteluani.
Mummillani oli pitkäaikainen, harras toive saada punainen pikkumökki kerrostaloasunnon sijaan: sitten kun olen eläkkeellä, sitten kun on sopiva hetki vaarinkin kannalta. Mummi haaveili ja suunnitteli. Arkielämässään hän kuitenkin keskittyi haaveiden toteuttamisen sijaan asioihin, joita hänen mielestään piti tehdä: esimerkiksi muka liiallisten kilojensa karistamiseen ja siihen, että työevääksi eväslaatikkoon sujahti varmasti vain kaksi ruisleipää. Sairasvuoteellaan pikkuinen, heiveröinen mummi totesi, ettei sitten ehtinyt koskaan saamaan hartaasti toivomaansa punaista mummonmökkiä. Laihuus tosin tuli kuin ilmaiseksi sairauden myötä, mutta toiko se onnea? Ei. Vaikka niin hän oli luullut. Se ei tuonut onnea, sillä paine tuli jostakin hänen todellisen halunsa ulkopuolelta. Entä olisiko haaveiden toteuttaminen, edes osin, tehnyt hänestä onnellisemman – viimeisinä hetkinäänkin? Ehkä olisikin. Sillä se oli, mitä mummi todella itse olisi halunnut.
Haluan tällä äitini kertomalla saada jokaisen ajattelemaan. Tai itse asiassa elämään. Mummini oli maailman ihanin mummi, sen voin sanoa vaikka vain pikkutytön muistojen varassa. Luulen mummin ajatelleen vain liikaa muita ja aivan liian vähän itseään. 

Tällä tekstillä haluan myös kunnioittaa mummini muistoa. Joka päivä katsoessani peiliin näen pienen palan mummia. Joka kerta halatessani äitiä, tunnen pienen palan mummin lämpöä. Joka kerta ajatellessani mummia, muistan olla kiitollinen elämästäni. Tällä hetkellä muistellessani mummia, kyynel vierii pitkin poskea. Silti hymyilen. Sillä kaikki muistoni mummista ovat onnellisia ja rakkaudentäyteisiä.

Tänään aion toteuttaa yhden haaveistani. Sinäkin?

Uncategorized

Smile, you’re on Candid Camera! Nooot.

Elina4 kommenttia
Voi simpura ja samperi. Voi hitsinpimpulat ja mitä vielä. Tuli taas todiste siitä, että olen elänyt viime ajat jossain roskiksessa – eristyksessä muusta maailmasta, kaukana sivistyksestä. Tai sitten tapahtunut on vain muistutus siitä, että täällä omassa kodissa äiti ei enää herätä ja muistuta kellojen kääntämisestä. Miksei Santtu voinut ottaa äidin paikkaa? Hitsihitsihitsivie.
Arvatkaa vain, kuka tohelo luuli heräävänsä hieman yli kuusi aamupalalle – ihan vain sen varalta hiukan aikaisemmin, ettei töihin lähdöstä tule koheltamista kiireessä. No, nyt ei tule kiire ei. Tietokoneen kello näytti 05.18 avatessani sen, nopea googlaus ja ahaa: talviaikaan siirtyminen oli tänä yönä. Miksi ihmeessä puhelin eleli ihan omia aikojaan? Eipä siinä uni enää silmään tullut, kun juustoleivät nököttivät jo valmistettuina nenun edessä ja masukin kurni. Keitin paljonpaljon sumppia ja odottelen tässä kahvikupin kanssa töihin lähtöä. 

Paitsi että hups: tänään onkin vissiin perjantain sijaan sunnuntai?
Jos Arvi olisi vielä uutisissa, hän olisi takuulla kertonut minulle kellojen kääntämisestä tuntia taaksepäin. Ihan varmasti Arvi olisi informoinut jossain välissä, vaikka koko illan katsoinkin kilpailevalta kanavalta Talenttia. Nämä Kirsit ja Urpot eivät nähtävästi osaa pitää ihmisiä ajantasalla, kirjaimellisesti. Babakin vain tanssii, eikä nähtävästi muista katsella paljonkaan kelloa.
Mutta hei, onni onnettomuudessa. Kelloja olisi voitu siirtää myös tuntia eteenpäin, jolloin olisin myöhästynyt töistä, eivätkä asiakkaat olisi saaneet aamupullia ja -kahveja! Sitä paitsi, ei minua edes enää väsyttänyt. Pidin vain muodon vuoksi silmiä kiinni kello neljästä (eli kolmesta) saakka. 
Siis muistivatko kaikki muut oikeasti tämän talviaikaan siirtymisen? Kyllä minä talviaikaan olen siirtynyt vaatetuksessa (ja mielialassa, haha), mutta että kellotaulullakin pitäisi vielä!

Ready to go! 05.18 a.m.
Uncategorized

Hei Nukkumatti, viivy vähän pidempään.

Elina4 kommenttia
Minulla on ongelma.
Kohtaan päivittäin ongelmia, kokoluokaltaan kuitenkin sellaisia, että ne selviävät viimeistään seuraavana päivänä ja helpotus valtaa mielen. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen äidiltäni oppinut on seuraava: huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä. Kulunut lausahdus tai ei, niin toimii se joka tapauksessa. Kokeilkaa, ellette ole jo! Illalla koko päivän taakka hartioilla ja silmät puolitangossa asiat tuntuvat maailmanloppuakin suuremmilta – aamulla vain nätisti ohikiitävältä meteoriitilta.
Mutta entä jos itse nukkuminen on se ongelma? Kuinka huominen voi olla tällöin yhtään sen selkeämpi, kun ajatus on aamulla kuin räjähtänyttä mikropuuroa huonosti nukutun yön jäljiltä? Äiti, hyvät neuvot jälleen kalliit!
Tällaisena listaajapersoonana olen yrittänyt laittaa ylös kaikki mahdolliset ongelman aiheuttajat: stressi (hyvin todennäköistä), levottomat jalat -syndrooma (todennäköistä, kiitos äidin suvun), liian suuri elämännälkä (ei malta nukkua, tiedättekö, todennäköistä sanoisin) liika lepo (hah, erittäin epätodennäköistä), alkava ADHD (no jaa, levottomuutta on ollut havaittavissa…).
Vai ihan yksinkertaisesti uupumus, väsymys, liiallinen paikasta toiseen sinkoilu ja liian vähäinen rauhoittuminen. Bingo.

Tarkemmin asiaa pohdittuani tulin johtopäätökseen, että työvaihteeni on jäänyt päälle. Jumiutunut. Vieläpä vitoselle. Tai kutoselle, kun näin isomootorisesta tytöstä puhutaan. Kuin Duracell-pupu, joka kiitää paikasta toiseen käyttäen jokaisen nanosekunnin mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen muistamatta kuitenkaan käydä vaihdattamassa pattereitaan. Seurauksena on väistämättä väsähtäminen. Ja siten ehkä myös silloin tällöin kohtuullisesti nukuttu yö. Se ei kuitenkaan ole riittävää, kun pääosin nukkuminen on jatkuvasti häiriintynyttä: illalla juu sammun kuin saunalyhty, mutta heräilen yöllä, ramppaan vessassa, katson kelloa ensin kaksikolmeviisi, seuraavaksi kolmekaksiviisi, lasken montako tuntia on pakko yrittää vielä ummistaa silmät, havahdun varttia vaille kuusi, en jaksa enää kituuttamista ja pomppaan ylös. En vain malta nukkua. Aamupäivällä kuitenkin väsyttää jo. Päivätorkkuja on mahdoton edes ajatella.

Eikä tämä työvaihteen jumiutuminen rajoitu vain nukkumiseen, vaan takaraivossa jyskyttävä ihme kiirekiire-mantra seuraa minua aamusta iltaan. Nyt on tehtävä tämä, sitten tuo, seuraavaksi se kolmas. Mahdollisimman nopeasti. Hophophop. Tulosta. Tehoa. Tarkoin harkittua ajankäyttöä. 
Wääääh. Kuulostan aivan työpaikkani toimitusjohtajalta.
Toisaalta olen yrittänyt väkisin vain pysähtyä. Miltei köyttänyt itseni sänkyyn ja pakottanut makaamaan hiljaa paikoillani keskellä kirkasta päivää, sulkemaan silmäni, vain olemaan. Ensin karkaa ajatus, poukkoilee sinne ja tänne. Pian huomaan keksiväni jo virikettä itselleni, seuraava projektia mahdollisesti, hemmetti edes jotakin duunattavaa. Tällä hetkellä listallani on esimerkiksi Kodin Kuvalehdestä löytämäni virkattujen kurpitsojen väkrääminen, jota edeltää tosin kauppareissu lankojen ja koukkujen ihmeelliseen maailmaan, mahdollisesti myös pikainen virkkauksen mieleenpalauttaminen ja muutama hermoromahdus syystä, että sormet eivät tottele kuten haluaisin. Haha.

Ehkä kaiken takana onkin loppujen lopuksi se keskittymishäiriö? Vitsailihan äitikin siitä jo minun ollessa kolmosluokkalainen, kun halusin välttämättä lähteä kaatosateeseen ottamaan aikaa, kuinka nopeasti juoksen postareille ja takaisin, heh. Toisaalta tuolloin kolmannella luokalla muutettuamme tänne Järvenpäähän muutamat uudella luokallani luulivat minua mykäksi – eivät kuulemma kuulleet minun puhuvan mitään (ainakaan ääneen) puoleen vuoteen. Viittaisiko tämä jonkilaiseen jakautuneeseen persoonallisuuteen? Vitsit vitseinä ja omat diagnoosit sikseen, ei tällaisesta saa laskea leikkiä. Vaikka vähän ehkä hymyilyttääkin.
Minun on tunnustettava, että syvällä mieleni sopukoissa kytee kuitenkin pienen pieni pelko. Pelko, jolla tiedän olevan jotakin totuusperää. En vain ehkä ole kovin halukas myöntämään sitä – itsellenikään. Haenko hyväksyntää lepoon ja vain olemiseen liikunnalla ja sillä, että täytän päivät touhulla? Illalla saan luvan kanssa olla tekemättä mitään, koska olenhan päivällä touhunnut vaikka mitä. Kuin paastotessani ja korventavaa nälkää odottaessani, jotta sain lusikoida suuhuni rasvattoman viilin. Muistot pelottavat ehkä eniten, vaikka erilaisesta asiasta onkin kyse. Haluan itse ohjata elämääni, en antaa sitä pakkojen ohjailtaviksi. 
Senpä vuoksi aion tänään loppupäivän vain olla. Ehkä vähän väkrätä virkattavia kurpitsoja. Hiukan kirjoitella. Ja kestitä vieraita. Mutta muuten aion vain levätä. Pyhittää lepopäivän. Vaikka nyt onkin perjantai, eikä sunnuntai. Minulle kuitenkin tämä päivä tarkoittaa lepoa. Aamen.

No joo, sitten voi ehkä toden teolla huolestua, kun ei jaksa enää laisinkaan nauraa, eikä hymykään irtoa kuin väkisin. Ihan vielä ei siis syytä huoleen:-)

Inspiraatio päästetty valloilleen ja teksti kirjoitettu perjantaina.

Uncategorized

Hups, taisin ajatella itsevarmasti.

Elina11 kommenttia

Olisinko voinut syödä nopeasti ennen kuin lopetat työvuorosi? Hups. Pulpahti vahingossa suustani. Anteeksi, mitä minä matonen kyselen tällaista. Vaivaan turhaan. Kyllähän minä pärjäisin ilmankin.  

Aha, Elina haluaakin syödä nyt. Huoh, kotiin olisi päästävä, mutta tämä yksi haluaa alkaa syömään, justjust. Tauottamaanko tässä pitäisi nyt ruveta.

Tavoitatteko tarkoittamani äänensävyt, virkkeiden tunnelataukset? Ei työkaverini varmasti ilkeyksissään. Työpäivä takana ja kotihommat edessä. Vähemmästäkin. Ymmärrän.Voihan tietysti myös olla, että pettämättömäksi luulemani ihmistutkani teki virhearvion ja tulkitsi äänensävyn väärin. Kuitenkin.

Oma  ajatuksenjuoksuni jatkui;

Jep, voisin syödä, jotta jaksan tehdä töitä vuoron loppuun. Niin. Siis. Haluan syödä. En haluaisi. Haluan käyttää oikeuteni pieneen taukoon. Ihan vain sen vuoksi, että jaksan hymyssä suin palvella asiakkaita ja tehdä työni mahdollisimman hyvin. Minunhan ei itse asiassa tarvitse pyydellä sitä anteeksi. Keneltäkään. Voin pää pystyssä kysyä, voinko pitää minulle kuuluvan tauon tänä otollisena hetkenä.

Aika vapauttavaa nostaa katse ylös ja tuntea oma arvo. Näin aluksi edes omissa ajatuksissa. Saan todellakin laittaa tämän iankaikkisen ymmärtäväisyyteni edelle, jos ei aina niin edes joskus, omat tarpeeni ja haluni. Enkö saakin?

Hei, minähän löysin juuri pienen murun kadonneesta itsearvostuksestani!

Tää on niiiin siistiii!!!

Ps. Tänään lenkillä rapsui ensimmäistä kertaa ruoho jalkojen alla. Talvi on tullut ja maa kuurassa. Ihanaa? On tavallaan!

Uncategorized

Liian kiva viikonloppu.

Elina6 kommenttia
Olin alkuviikosta jo henkisesti valmistautunut neljän päivän minilomaan. Vielä kun tuo minari olisi (jep, konditionaalilla mennään…) alkanut perjantaina, samana päivänä kuin Santun syysloma. Mutta mitäpä ystävä ei tekisi toisen eteen, eikös? Yhden sellaisen oli päästävä lähtemään mökille viikonlopuksi ja mielellänihän minä sen hänelle soin – ja luuttusin sulkemisajan jälkeen perjantai-iltana kahvilan lattiaa perusteellisesti ja antaumuksella, hehe. Ihan vain sen takia, että tiedän kyseisen ystävän olevan valmis jeesaamaan, kun itse tarvitsen ylimääräisen vapaapäivän. On muuten tiedossa jo!
Tuon samaisen perjantain aamutunnelmia kuvaavat muutenkin ehkäpä osuvimmin seuraavat adjektiivit: ööh likainen? Kaaosmainen? Vahingossa kasaantunut (lieneekö edes adjektiivi..)?  Suorastaan hermojaraastava? Jotenkin oli taas päässyt käymään niin, että tiskaamista ei oltu priorisoitu tärkeysjärjestyksessä ihan kärkipäähän. Kaapissa nökötti puhtaana nimittäin yksi ainoa astia, Santun jättivesimuki (jota ei siis tarvitse käyttötarkoituksensa vuoksi tiskata miltei koskaan). Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin aamulla hiukan vielä unenpöpperössä ja vatsa kurnien alkaa hinkuttamaan jotain pikkulusikoita, jotta voi lapata jugurttia nassuun. Lautasta en nyt yleensäkään jaksa aamuisin nostaa kaapista, joten tiskaamattomat lautasvuoret eivät haitanneet, haha.
Toisaalta, ehkä aamulla piti kärsiä, jotta illalla oli sitten kaksinverroin mukavampaa tulla kotiin, kun tiskipöydällä ei tosiaan nököttänyt kuin se vesimuki. Yleensä Santtu kehuu, ettei hänellä tiskaamisessa mene kuin reilu vartti. Noh, perjantai-iltana oli aika hiljaista poikaa. Ei ollut tainut selvitä ihan vartissa:D

Lauantaiaamu valkeni odottavissa tunnelmissa – myös puhtaammissa, vaikka jostain kumman syystä astioiden kasautumisesta oli jälleen havaittavissa merkkejä. Viime ajat oma elämäni on ollut paikasta toiseen juoksemista, ainainen kiire seuranani ja miljoona asiaa mielessä odottamassa. Tiedostan itsekin tuon kiireen osin syntyvän siitä, etten vapaa-aikanakaan osaa tätänykyä hidastaa tahtia ja pysähtyä. Ryntäily ja säntäily jatkuu vähintäänkin sitten pääni sisällä, jos onnistun köyttämään itseni säkkituoliin vaikkapa vapaaillan kunniaksi. Näin ollen meillä on Santunkin kanssa ollut todella vähän yhteistä aikaa. Ja tarkoitan todella yhteistä, kahdenkeskistä aikaa ilman tietokoneita (:D), ystäviä, äitejä, riitoja ja sitä rataa. Sen vuoksi olimme järjestäneet lauantaiksi arjesta hiukan poikkeavaa ohjelmaa. Eikös se mennyt jotenkin niin, että treffeillä käyntiä ei sovi unohtaa, vaikka parisuhde väistämättä arkipäiväistyykin vuosien saatossa? No nyt kuulosti kuin olisimme jokin keski-ikäinen pariskunta keskellä parisuhdekriisiä, haha. Tarkoituksenani oli vain keksiä aasinsilta, jotta pääsen ylistämään…
…aivan tajuttoman hienoa, mukaansatempaavaa, koskettavaa, mutta myös hauskaa, taidokasta ja uskomattoman hyvillä näyttelijöillä tähditettyä RENT-rockmusikaalia!
Lippuja ostaessa hieman kirpaisi hinta, muttei kyllä kaduttanut enää lauantaina klo 17 esityksen loputtua.

Olen kolunnut monet musikaalit läpi ja mielestäni jokaisessa esityksessä on aina oma tunnelmansa. Totta kai se, minkä tyyppinen musikaali itsessään on vaikuttaa tuohon tunnelmaan paljon. Kuitenkin tarkoittamani tunnelma on paljon muutakin: se koostuu pienen pienistä asioista, joita on vaikea kuvailla sanoin, esimerkiksi vieressä istuvan rouvan hajuveden vieno tuoksu voi vaikuttaa tunnelmaan ratkaisevasti. En tiedä, aistivatko muut paikallaolijat samanlaisen tunteen, vai onko se vain ja ainoastaan oman pääni sisällä. Hyvin voimakas se kuitenkin on ja tuo kuvailemani tunne on juurikin se, joka tekee esityksestä ikimuistoisen.

 Asento. Seiso!

Odotin lauantaista Rent-musikaalia kovasti, ehkä liiankin kovasti, sillä aluksi tuo kaipaamani tunne vaikutti vaisulta – jotenkin valjulta. Ehkä normaalia pienempi yleisö, ensimmäinen kerta Santun kanssa musikaalissa ja toisaalta myös äidin puuttuminen vaikuttivat henkilökohtaisella tunnetasollani vajavaiseen tunnelmaan. Viimeistään kuitenkin loppukiitoksissa ihmisten noustessa seisomaan osoittamaan suosiota musikaalitähdille, tajusin eläneeni mukana täysin Rentin koskettavassa tarinassa ja saavuttaneeni tuon kaipaamani tunteen, jonkinlaisen flow-tilan. Yhä nyt täällä keittiön jakkaralla aamu seitsemältä tätä tekstiä kirjoittaessani hyräilen musikaalin kappaleita hymy huulilla.
Olisi ollut suorastaan väärin vain suunnata kotiin niin uskomattoman kokemuksen jälkeen.
Sen vuoksi olimmekin jo etukäteen varanneet pöydän Kappelista illallista varten. Oli hurjan ihana päästä nauttimaan herkullisista ruoista hieman tasokkaampaan ravintolaan. Illan pimetessä, kynttilän tuikkiessa välissämme ja taivaallisten tuoksujen ympäröimänä rauhoitumme ja keskityimme vain toisiimme – ruoka-annosten lisäksi, heh. Itselleni tällainen on vielä tavallista suurempi elämys ja paikoin haen yhä lupaa syödä ja nauttia. Olen onnellinen, että pystyin siihen – ja niin oli Santtukin. 

Pekonipavut puuttuvat kuvasta:D

Oli mahtavaa käydä musikaalissa ja ravintolassa illallisella, mutta uskallankohan sanoa, että vielä mahtavampaa oli palata onnellisena, mutta väsähtäneenä yhdessä omaan kotiin, pukea yöpuku päälle ja keräytyä peiton alle iltapalalle. Ja iltapalahan maistui. Kappelin annokset kun tunnetusti ovat hyvin herkullisia, mutta pieniä, heh.

Ei se sunnuntaipäiväkään kovin paljon lauantaille hävinnyt. Toisaalta päivien ohjelmat olivat niin erilaiset, ettei niitä sovi verratakaan. Muistattekohan heinäkuisen Lintsi-reissuni serkkuni kanssa? Sovimme jo tuolloin menevämme yhdessä katsomaan syksyllä Hartwalille Horse Showta, heppatyttöjä kun molemmat olemme. Eilen tosiaan koitti tuo odotettu päivä ja odottamisen arvoinen se todellakin oli! Minulla ainakin oli hurjan mukavaa: nautin hienoista hepoista ja jännistä tilanteista esteradalla, mutta niitäkin enemmän nautin serkkuni seurasta. Välillä tuntui, että olisin mieluummin jutellut hänen kanssaan kuin katsellut laukkapiruetteja ja lisäyksiä – vaikka kieltämättä hienoja olivatkin. Nina on minulle esikuva kauniista, tasapainoisesta, terveestä ja uskomattoman mukavasta naisesta. Kuusituntinen hujahti liian nopeasti. Onneksi jatkoa lienee luvassa:-)

Iltapalan jälkiruoka, haha.
Tänään on maanantai ja olen aivan sekaisin. Minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla töissä ja Santun koulussa. Molemmat kökötämme kuitenkin rauhassa täällä kotona. Hihii, ihanaa!
Tosin pojat meinaavat laittaa minut tänään kameran eteen lyhytelokuvansa testipätkää varten. Saa nähdä, mitä tästäkin päivästä kehkeytyy. Toivon mukaan jotain järjellistä, haha!

Ps. Arvatkaa vain, kuinka monta astiaa meillä on tällä hetkellä kaapissa puhtaana?;D

Uncategorized

Tunnenko väärin? Kysymyksiä vastauksitta.

Elina4 kommenttia
Kun tuntee itsensä niin avuttomaksi. Haluaisi auttaa. Helpottaa jotenkin toisen oloa. Tehdä edes jotakin. Edes yksi oikea sana. Sisällä kytee tuska, joka kumpuaa riittämättömyyden tunteesta. Vaikka ei aivan täysin pystykään käsittämään, ei toista, vaan toisen sairautta, väistämättä omat muistot sairaasta minästä pulpahtelevat muisto toisensa jälkeen pintaan. Ystävä on ystävä. Sairaus on sairaus. Sairas ystävä ei ole tuntemani. Miksi toinen kamppailee ja kärsii, mutten kykene lievittämään hänen tuskaansa siitä huolimatta, että ymmärrän ja käsitän ahdistuksen?
Kenties tärkein apu on kuitenkin tunne ystävien horjumattomasta tuesta?

Opittuaan kantamaan kärsimyksensä, ihmisen on opittava vaikeampi; kantamaan onnensa. -Torsti Lehtinen  
Kuinka onnellinen minä saan olla tällä hetkellä? Onko minulla oikeus nauraa, hymyillä, nauttia omasta elämästäni toisen korventuessa sairauden lieskoissa? Ystävä on väistämättä joka hetki mielessä. Olenko silti kamala ihminen lähtiessäni kuuntelemaan musikaalia, nauttimaan ravintolaillallisesta, keräämään onnellisia muistoja –  toisen käydessä läpi sellaista, josta syntyneet kokemukset haluaisi vain unohtaa ja haudata.
Autanko kuitenkaan millään tavoin sairastunutta murehtiessani hänen tilaansa kotinurkassa silmät turvonneina? Eikö minun päinvastoin pitäisi juuri kyetä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani, jotta todella pystyn olemaan se tukipilari ja kontakti oikeaan maailmaan?

Onnellisinta aikaa ihmisen elämässä on se aika, jolloin hän makaa aamulla hereillä vuoteessaan.
-Samuel Johnson
Kuinka ihana elämä meillä onkaan. Olisinpa vain ymmärtänyt sen aikaisemmin.
-Colette
Miksi kuitenkin mieleeni nousee uudestaan ja uudestaan ajatus: olen itse jo kärsinyt oman sairauteni, tuskan ja helvetillisen korvennuksen – lähestulkoon aivan yksin. Joudunko todella uudestaan samankaltaiseen pyöritykseen mukaan? Minä. En. Vain. Jaksa. Vaikka haluaisin. Tunnen itseni hirviöksi ajatellessani ja tuntiessani näin. Jos minä kamppailin itseni terveeksi ilman yhdenkään ystävän tukea, miksi sen pitäisi olla jotenkin verrannollinen minun ystäväni sairastumiseen? Eikö minun pitäisi juuri tässä tilanteessa paremmin kuin kenenkään ymmärtää tuen tärkeys ja merkitys? Käsitän. Ymmärrän. Hieman vain pelkään.

Aina kun olet vihainen minuutin ajan, menetät kuusikymmentä onnellista sekuntia.
-Ralph Waldo Emerson
Kiinnitä huomiosi elämään ympärilläsi: ihmisiin, asioihin, kirjallisuuteen, musiikkiin. Maailma on niin rikas. Se sykkii aarteita, kauniita sieluja, mielenkiintoisia ihmisiä. Unohda itsesi. 
-Henry Miller
Tein niin tai näin, tunnen miten vain, aina huono omatunto on läsnä ja aina ajatukseni tuntuvat vääriltä. On pidettävä mielessä, etten kuitenkaan itse ole sairastunut. Enkä ole edes ikinä kohdannut ennen mitään tällaista. Vaikka vahvasti myötäelänkin mukana. En saa sairastuttaa itseäni  – huolella.
Lukiessani lehdistä sairastuneiden ihmisten tarinoita, kuullessani lähipiirin sairastapauksista, saatika lähimmäisten koettelemuksista surun lisäksi tunnen kiitollisuutta, aivan hallitsematonta elämänpaloa. Kuinka käsittämättömän arvokasta on olla terve, omistaa kaksi jalkaa – ja käsivartta – nähdä silmillään kaikki elämän kauniit, pienetkin asiat, kuulla lintujen viserrys ja verenpainetta nostattavien mopojen pärinä, juosta vapaana lenkkipolulla, olla vapaa tekemään oikeastaan mitä vain. Kuinka arvokasta on, että hartioiden välissä keikkuu terve pääkoppa. On aivan mieletöntä, että jokaiselle on annettu elämä, josta saa kaiken lisäksi itse päättää. Vielä kun todellä käsittäisimme ja muistaisimme tämän joka hetki.
Hauskimmat tai ihanimmat päivät eivät ole niitä, joina tapahtuu jotakin verratonta, hienoa tai jännittävää, vaan joina koetaan pieniä onnen hetkiä ja jotka soljuvat yksitellen kuin helmet nauhastaan.
-Lucy Montgomery
Tekstissä esiintyvät lainaukset sisältävät juurikin sen sanoman, mitä olen lähiaikoina kirjoituksillani  yrittänyt teille kertoa – en ole vain kyennyt pukemaan sitä sanoiksi riittävän hyvin.

Palaan muihin viikonlopputunnelmiini huomenissa tunneaallon hellitettyä:-) Viettäkää elämäntäyteinen viikonloppu ihanat!<3