Voi, miksi istun vain mieluummin kotona sohvannurkassa lauantai-iltana? Minunhan pitäisi olla muiden tavoin riekkumassa kaupungilla tai vähintäänkin valmistautumassa yöelämään. Miksi ihmeessä minua ei kiinnosta juoda nuppia sekaisin, kuten niin moni nuori tekee? Minunhan kuuluisi kokeilla nuoruuden hullut ideat, testailla rajojani. Miksi en vain osaa hypätä ex tempore -tyylillä laivaan ja matkata ilman suunnitelmia Tallinnaan? Nythän pitäisi elää täysillä. Ottaa kaikki irti elämästä.
Mutta miksi tuo ajatus täysillä elämisestä, ex tempore-matkoista ja äkkilähdöistä lietsoo minussa vain paniikkia ja ahdistusta, toisaalta myös riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta. Pitäisi ja pitäisi, mutten halua. Miksen osaa elää täysillä, elää hetkessä?
Olenko kuitenkaan koskaan ajatellut, mitä tuo täysillä eläminen oikeastaan on? Voiko hetkessä eläminen olla täysin rinnoin arjen rutiineista nauttimista, koti-iltojen turvallisuudentunteeseen kääriytymistä?
 |
| Minulle hetkessä elämistä on aikaisempaakin aikaisemmat aamut, yksin hiljaisessa ja hämärässä. |
Olen jo pidemmän aikaa moittinut itseäni, etten osaa tarttua hetkeen, en osaa ottaa tästä elämästä kaikkea irti, en osaa mennä eteenpäin sata lasissa. En osaa, vaikka olen kuta kuinkin irti sairauden kahleista, vaikka olen nuori nainen elämä edessä ja vaikeimmat ajat takanapäin. Pitkään pidin kykyä asioihin ex tempore todisteena tervehtymisestä: ruokalistat eivät enää määrää minua, päivittäin toistuvat rutiinit eivät enää sido minua, olen vapaa lähtemään vaikka kesken lounaan sinne satamaterminaaliin. Minusta tuntui, tuntuu välillä edelleen, että olen jollain tavoin velvollinen näyttämään koko maailmalle todella pystyväni heittäytymään juttuihin hetken mielijohteesta ja tervehtymiseni on vain lisännyt tätä painetta.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, haluanko todella kesken sen kivan kotilounaan lähteä viipottamaan teille tuntemattomille? Miksi en voi nauttia kotona tuon lounaan herkullisesta mausta, rentoutua saadessani mahani täyteen, käydä ruokalevolle omalle, pehmoiselle sängylle ja pohtia vaikkapa elämää täällä blogin riveillä. Toisin sanoen siis elää täysin ja täysillä siinä hetkessä. Ilman jonkin suuremman ja ihmeellisemmän tavoittelua. Nauttia rehellisesti omista rutiineista ja niiden tuomasta mielihyvästä. Ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on tapansa elää elämäänsä ja jokaisella on oikeus olla tuon oman elämänsä kapellimestari. Toki suunnannäyttäjiä on hyödyllistä kuunnella, virhesoinnuista otettava opiksi, mutta lopulliset sävelet saa määrätä itse. Tämän kun minäkin muistaisin.


Minä saan kutkuttavan tunteen masun pohjaan, kun suunnittelen tulevaa viikkoani ja tiedän, mitä on tuleva. Asiat ex tempore ovat toki minustakin satunnaisesti ja silloin tällöin jännittävää puuhaa, toki tykkään myös juhlia ja pitää hauskaa kodin ulkopuolella, mutta yleisesti arkielämässä rutiinit ja koti saavat minut levolliseksi: ne tasoittavat sinkoilevia ajatuksiani ja toisinaan äkkipikaista luonnettani. Ja minkäs kotikissa karvoilleen voi?
On kuitenkin hyvä erottaa arkirutiinit ja koti-illat sairauteni tuomista pakonomaisista kaavoista, kaavamaisista toimintasarjoista, jotka piti suorittaa tiettyyn kellonaikaan tai vaikkapa tietyllä lusikalla, tietyssä paikassa. En tiedä olenko luontaisesti muutenkin jotenkin helposti kaavoihin kangistuja: saatan syödä viikkokausia aamupalalla vaniljajugurttia, kunnes yksi päivä saan tarpeekseni – en jugurtista vaan kaavamaisuudestani – ja päätän rikkoa rajoja. Siispä siirryn viiliin omenahillolla. Sama ketju jatkuu. Haha. Nuo jo pääosin historiaa olevat sairauden aikaiset pakkosuorittamiset hallitsivat minua niin kokonaisvaltaisesti, että menin aivan sekaisin, jos en tasan kello 11 saanut syödä pikkulusikallani keittolounastani kotona ruokapöydän ääressä, vieläpä omalla paikallani. Toki minulla on tallessa vieläkin oma pikkulusikkani ja rakastan syödä sillä, toki minulle on yhä tärkeää pitää ruoka-ajat – ihan yleisen hyvinvointini vuoksi – mutta pystyn joustamaan, pystyn sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Tämä onkin erottava tekijä arkirutiinien ja sairaan, kaavamaisen ajattelun välillä.
Hieman tarkemmin pohdittuani olen päätynyt tulokseen, että tällainen Elina on. Ei ole mikään uusi juttu, että tykkään palata kaupungilta aikaisin kotiin ja kääriytyä iltapalalle sohvanurkkaan. Kuten ei myöskään se, että jollain tapaa antaudun rutiinien vietäväksi, jolloin kaikenlaiselle muulle ajattelulle ja ideoinnille arjen suunnittelun sijaan jää aikaa. Ette saa kuitenkaan ymmärtää väärin: olen aina ollut todella meneväinen ja innokas kokeilemaan uutta, kuitenkin rutiinien rajoissa. Ala-asteikäisenä viipotin päivät pitkät kavereiden mukana ja ympäri kaupunkia, kerrankin eräiden minikaktusten perässä koko päivän. Tiesin kuitenkin palaavani illalla tuttuun ja turvalliseen kotiin.
Muistan, kuinka pienenä odotin kuin kuuta nousevaa ratsastusleiriä. Se tuntui kesän kohokohdalta, asialta, joka kutkutti mukavasti mahanpohjaa ja jota todella odotin, mutta samalla kuitenkin pinnan alla kyti pieni pelko. Tuo pikkuruinen pelonsiemen kasvoi leirien lähestyessä ja lähtöpäivänä yleensä niiskutin äidin kainalossa. Tuolloin itkin, tai ainakin luulin itkeväni, eroa äidistä. Näin myöhemmin asiaa pohtineena olen aika varma, että osa itkusta kumpusi muutoksesta, vaikka vain viikon, mutta kuitenkin: uudet rutiinit oli omaksuttava, tuttu sänky muuttui kovaan kerrossänkyyn – tosin aikaiset aamut kuitenkin säilyivät, haha. Tottakai minulla oli ikävä äitiäkin, muistakaamme edellinen tekstini äidin tärkeydestä edelleen, mutta luulen ikävän olleen vain osasyy kyyneliin. Itkin nimittäin lähestulkoon samalla lailla leirin päätöspäivänä. Miksikö? No joo, leirillä oli aina huippukivaa etc, mutta todennäköisesti myös sen vuoksi, että olin juuri luonut uudet toimintatavat ja tottunut leirielämän rutiineihin. Mieleeni tulee aina tästä eräs kerta, kun äiti tuli hakemaan minua kotiin viimeisenä päivänä ja tottakai odotti minun olevan onneni kukkuloilla nähdessäni hänet jälleen – olinhan viikon alussa itkenyt ikävääni. Olin kuitenkin surkeana ja melkein itkeä tihrustin, etten halua lähteä. Huomasin äidin, joka oli yllätykseksi leirin aikana vuorannut huoneeni silloin rakastamallani Marimekon Unikko-kuosilla aina lampusta päiväpeittoon ja verhoihin, kovasti pettyneen. Voi, olisinpa tuolloin ymmärtänyt paremmin itseäni ja tuntemuksiani! Muistan olleeni itsekin aivan hämilläni omista tunteistani.
 |
| Oikeasti rakastan hiljaisuutta, enkä todellakaan jaksa kuunnella puoli kuudelta radiosta musiikkia, lähinnä vain hermostun siitä, haha. |
Ihmismieli tottuu rutiineihin, mutta lisäksi myös ruumis oppii jatkuvasti toistuvat toiminnot. Olen jo muutaman vuoden juossut samaa lenkkiä, joka kiertää vanhan talomme vierestä sekä sivuaa myös nykyistä asuntoani. En näin ollen vaihtanut itse lenkkireittiä muuttaessani, vain lähtö- ja maalilinja muuttuivat. Ensimmäisinä kertoina, kun lähdin uudelta asunnolta kiertämään lenkkiä, kehoparkani oli aivan hämillään ja sekaisin: kohdassa, jossa loppuspurtti ja jalkojen maitohappojylläys oli muutaman vuoden ajan alkanut, olikin nyt yhtäkkiä vasta lenkin puoliväli. Vaikka minun ei oikeasti fyysisesti olisikaan pitänyt siinä kohdin olla väsähtänyt, jollain tavoin, ehkä alitajuisesti, kroppani alkoi kuitenkin jo hölläilemään. Vei muutaman viikon, että lenkki rupesi taas kulkemaan ja kroppa tasoittumaan. Tämä pisti miettimään, että ehkä sitä lenkkireittiä voisi vähän useammin vaihdella…hehe.
Olen onnellinen, että näin iän karttuessa, osin ehkä sairauden ansiosta, jos niin uskaltaa sanoa, olen oppinut erittelemään tunteitani, käytöstäni ja sitä, miten koen asioita. Ehkä tämä on ensimmäisiä askelia oman minäni kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen ja ennen kaikkea itseluottamuksen kasvuun. Minä elän näin, koska se tuntuu minusta hyvältä.
Jos saan urkkia, kuinka sinä elät?