Voi, miksi istun vain mieluummin kotona sohvannurkassa lauantai-iltana? Minunhan pitäisi olla muiden tavoin riekkumassa kaupungilla tai vähintäänkin valmistautumassa yöelämään. Miksi ihmeessä minua ei kiinnosta juoda nuppia sekaisin, kuten niin moni nuori tekee? Minunhan kuuluisi kokeilla nuoruuden hullut ideat, testailla rajojani. Miksi en vain osaa hypätä ex tempore -tyylillä laivaan ja matkata ilman suunnitelmia Tallinnaan? Nythän pitäisi elää täysillä. Ottaa kaikki irti elämästä.

Mutta miksi tuo ajatus täysillä elämisestä, ex tempore-matkoista ja äkkilähdöistä lietsoo minussa vain paniikkia ja ahdistusta, toisaalta myös riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta. Pitäisi ja pitäisi, mutten halua. Miksen osaa elää täysillä, elää hetkessä?

Olenko kuitenkaan koskaan ajatellut, mitä tuo täysillä eläminen oikeastaan on? Voiko hetkessä eläminen olla täysin rinnoin arjen rutiineista nauttimista, koti-iltojen turvallisuudentunteeseen kääriytymistä?

Olen jo pidemmän aikaa moittinut itseäni, etten osaa tarttua hetkeen, en osaa ottaa tästä elämästä kaikkea irti, en osaa mennä eteenpäin sata lasissa. En osaa, vaikka olen kuta kuinkin irti sairauden kahleista, vaikka olen nuori nainen elämä edessä ja vaikeimmat ajat takanapäin. Pitkään pidin kykyä asioihin ex tempore todisteena tervehtymisestä: ruokalistat eivät enää määrää minua, päivittäin toistuvat rutiinit eivät enää sido minua, olen vapaa lähtemään vaikka kesken lounaan sinne satamaterminaaliin. Minusta tuntui, tuntuu välillä edelleen, että olen jollain tavoin velvollinen näyttämään koko maailmalle todella pystyväni heittäytymään juttuihin hetken mielijohteesta ja tervehtymiseni on vain lisännyt tätä painetta.

Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, haluanko todella kesken sen kivan kotilounaan lähteä viipottamaan teille tuntemattomille? Miksi en voi nauttia kotona tuon lounaan herkullisesta mausta, rentoutua saadessani mahani täyteen, käydä ruokalevolle omalle, pehmoiselle sängylle ja pohtia vaikkapa elämää täällä blogin riveillä. Toisin sanoen siis elää täysin ja täysillä siinä hetkessä. Ilman jonkin suuremman ja ihmeellisemmän tavoittelua. Nauttia rehellisesti omista rutiineista ja niiden tuomasta mielihyvästä. Ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on tapansa elää elämäänsä ja jokaisella on oikeus olla tuon oman elämänsä kapellimestari. Toki suunnannäyttäjiä on hyödyllistä kuunnella, virhesoinnuista otettava opiksi, mutta lopulliset sävelet saa määrätä itse. Tämän kun minäkin muistaisin.

Minä saan kutkuttavan tunteen masun pohjaan, kun suunnittelen tulevaa viikkoani ja tiedän, mitä on tuleva. Asiat ex tempore ovat toki minustakin satunnaisesti ja silloin tällöin jännittävää puuhaa, toki tykkään myös juhlia ja pitää hauskaa kodin ulkopuolella, mutta yleisesti arkielämässä rutiinit ja koti saavat minut levolliseksi: ne tasoittavat sinkoilevia ajatuksiani ja toisinaan äkkipikaista luonnettani. Ja minkäs kotikissa karvoilleen voi?

On kuitenkin hyvä erottaa arkirutiinit ja koti-illat sairauteni tuomista pakonomaisista kaavoista, kaavamaisista toimintasarjoista, jotka piti suorittaa tiettyyn kellonaikaan tai vaikkapa tietyllä lusikalla, tietyssä paikassa. En tiedä olenko luontaisesti muutenkin jotenkin helposti kaavoihin kangistuja: saatan syödä viikkokausia aamupalalla vaniljajugurttia, kunnes yksi päivä saan tarpeekseni – en jugurtista vaan kaavamaisuudestani –  ja päätän rikkoa rajoja. Siispä siirryn viiliin omenahillolla. Sama ketju jatkuu. Haha. Nuo jo pääosin historiaa olevat sairauden aikaiset pakkosuorittamiset hallitsivat minua niin kokonaisvaltaisesti, että menin aivan sekaisin, jos en tasan kello 11 saanut syödä pikkulusikallani keittolounastani kotona ruokapöydän ääressä, vieläpä omalla paikallani. Toki minulla on tallessa vieläkin oma pikkulusikkani ja rakastan syödä sillä, toki minulle on yhä tärkeää pitää ruoka-ajat – ihan yleisen hyvinvointini vuoksi – mutta pystyn joustamaan, pystyn sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Tämä onkin erottava tekijä arkirutiinien ja sairaan, kaavamaisen ajattelun välillä.

Hieman tarkemmin pohdittuani olen päätynyt tulokseen, että tällainen Elina on. Ei ole mikään uusi juttu, että tykkään palata kaupungilta aikaisin kotiin ja kääriytyä iltapalalle sohvanurkkaan. Kuten ei myöskään se, että jollain tapaa antaudun rutiinien vietäväksi, jolloin kaikenlaiselle muulle ajattelulle ja ideoinnille arjen suunnittelun sijaan jää aikaa. Ette saa kuitenkaan ymmärtää väärin: olen aina ollut todella meneväinen ja innokas kokeilemaan uutta, kuitenkin rutiinien rajoissa. Ala-asteikäisenä viipotin päivät pitkät kavereiden mukana ja ympäri kaupunkia, kerrankin eräiden minikaktusten perässä koko päivän. Tiesin kuitenkin palaavani illalla tuttuun ja turvalliseen kotiin.

Muistan, kuinka pienenä odotin kuin kuuta nousevaa ratsastusleiriä. Se tuntui kesän kohokohdalta, asialta, joka kutkutti mukavasti mahanpohjaa ja jota todella odotin, mutta samalla kuitenkin pinnan alla kyti pieni pelko. Tuo pikkuruinen pelonsiemen kasvoi leirien lähestyessä ja lähtöpäivänä yleensä niiskutin äidin kainalossa. Tuolloin itkin, tai ainakin luulin itkeväni, eroa äidistä. Näin myöhemmin asiaa pohtineena olen aika varma, että osa itkusta kumpusi muutoksesta, vaikka vain viikon, mutta kuitenkin: uudet rutiinit oli omaksuttava, tuttu sänky muuttui kovaan kerrossänkyyn – tosin aikaiset aamut kuitenkin säilyivät, haha. Tottakai minulla oli ikävä äitiäkin, muistakaamme edellinen tekstini äidin tärkeydestä edelleen, mutta luulen ikävän olleen vain osasyy kyyneliin. Itkin nimittäin lähestulkoon samalla lailla leirin päätöspäivänä. Miksikö? No joo, leirillä oli aina huippukivaa etc, mutta todennäköisesti myös sen vuoksi, että olin juuri luonut uudet toimintatavat ja tottunut leirielämän rutiineihin. Mieleeni tulee aina tästä eräs kerta, kun äiti tuli hakemaan minua kotiin viimeisenä päivänä ja tottakai odotti minun olevan onneni kukkuloilla nähdessäni hänet jälleen – olinhan viikon alussa itkenyt ikävääni. Olin kuitenkin surkeana ja melkein itkeä tihrustin, etten halua lähteä. Huomasin äidin, joka oli yllätykseksi leirin aikana vuorannut huoneeni silloin rakastamallani Marimekon Unikko-kuosilla aina lampusta päiväpeittoon ja verhoihin, kovasti pettyneen. Voi, olisinpa tuolloin ymmärtänyt paremmin itseäni ja tuntemuksiani! Muistan olleeni itsekin aivan hämilläni omista tunteistani.

Ihmismieli tottuu rutiineihin, mutta lisäksi myös ruumis oppii jatkuvasti toistuvat toiminnot. Olen jo muutaman vuoden juossut samaa lenkkiä, joka kiertää vanhan talomme vierestä sekä sivuaa myös nykyistä asuntoani. En näin ollen vaihtanut itse lenkkireittiä muuttaessani, vain lähtö- ja maalilinja muuttuivat. Ensimmäisinä kertoina, kun lähdin uudelta asunnolta kiertämään lenkkiä, kehoparkani oli aivan hämillään ja sekaisin: kohdassa, jossa loppuspurtti ja jalkojen maitohappojylläys oli muutaman vuoden ajan alkanut, olikin nyt yhtäkkiä vasta lenkin puoliväli. Vaikka minun ei oikeasti fyysisesti olisikaan pitänyt siinä kohdin olla väsähtänyt, jollain tavoin, ehkä alitajuisesti, kroppani alkoi kuitenkin jo hölläilemään. Vei muutaman viikon, että lenkki rupesi taas kulkemaan ja kroppa tasoittumaan. Tämä pisti miettimään, että ehkä sitä lenkkireittiä voisi vähän useammin vaihdella…hehe.

Perjantaina työvuoron ensimmäisinä minuutteina tsemppasin itseäni edessä häämöttävällä vapaalla viikonlopulla. Väsytti tajuttomasti ja jotenkin koko työ kyrsi: en olisi vain tiedättekö millään jaksanut pilkkoa niitä 7x1200g tomaatteja. Heh. Olin puolessa välissä kurkkujen raastamista, kun kuulin minulle esitettävän kysymyksen: tulisitko Elina huomenna töihin tuuraamaan? Puolessa sekunissa punnitsin väsymyksen ja lisätienestin välillä. Veromodan kiiltävä neule poltteli mielessäni, kun huomasinkin jo huikkaavani juu ilman muuta.

Ja niin peruuntui minun ja äidin suunnittelema lauantainen tyttöjenilta. Olin suunnitellut meille illaksi herkkuiltapalaa ja hiusnaamioita, Talentin katsomista ja hiukan kynsien lakkailua, mutta eihän tämä rätti työpäivän päätteeksi lauantai-iltana jaksanut moisia edes ajatella. Verensokerit olivat nimittäin vietävän alhaalla, sillä en ollut syönyt sitten lounaan yhtikäs mitään ja jalatkin huusivat vuorotellen ja yhtä aikaa hoosiannaa. Onneksi äiti oli varannut herkkuiltapala-aineksia ja minäkin lopetin kiukuttelun, kun sain purtavaa, heh. Maailman paras leipä maistui paremmalta kuin maailman paras – aivan taivaalliselta! Masu täynnä (jouduin tankkaamaan aikamoisen satsin safkaa) oli ihana nukahtaa äidin sänkyyn pieni, tuhiseva Keräliini vieressä. Äitiparka joutui punkkaamaan patjalle lattialle, kun minä nukahdin alta aikayksikön sänkyyn. Nopeat syövät hitaat, kai se pätee yhtälailla tässäkin?

Lauantai-illan suunnitelmien peruuntuminen ei onneksi vetänyt mieltä aivan pohjalukemiin, sillä sunnuntaina vietimme senkin edestä oikein laadukasta äiti-tytär-aikaa. Ystäväni suosituksesta meillä oli liput varattuna Aleksanterin teatterin Aladdin-musikaaliin. Vaikka musikaali olikin Disneyn ja suunnattu pääosin ehkä nuoremmalle yleisölle, tarjosi se iäkkäämmällekin yleisölle kunnon naurut – sekaan oli sujauteltu vitsejä aikuisillekin. Itse tosin olen niin lapsenmielinen, ettei minulla muutenkaan olisi ollut ongelmia, hehe. Etenkin Lampunhenkenä Antti Pääkkönen oli aivan mahtava ja olikin mielestäni prinsessa Yasminen sijaan (:D) musikaalin ehdoton tähti. Äiti totesikin, ettei muista, milloin olisi nauranut yhtä makeasti! 

Valitsin itselleni feta-pinaattipiirakkapalasen tai oikeammin siis lentävänmaton, samoin kuin äitikin, ja lisäksi otimme (Yasminen) mustikkapiirakkapalan puoliksi. Taikajuomat jätimme kuitenkin väliin, heh. Enempää ei väliajalla olisikaan ehtinyt herkutella, sillä viimeisiä mustikkamuruja lautaselta kaapiessani soi viimeinen merkkiääni toisen näytöksen alkamiseksi.

Meillä oli niin kivaa äidin kanssa, että emme malttaneet palata vielä kotiin musikaalin päätyttyä. Sen sijaan poikkesimme viimeisiään veteleville Hulluille päiville. Täytyy kyllä todeta, että arvostan heitä, jotka jaksoivat vielä sunnuntai-iltana, Hullareiden viimeisenä päivänä, juuri ennen kauppojen sulkemisaikaa metsästää löytöjä Stockmannin kätköistä. Itse en tähän kyennyt, vaan päätimme suosiolla istahtaa iltateelle erääseen keskustan kahvilaan ja jättää löydöt tekemättä.

Kotona odottikin jo opiskelijaremuamisesta kotiutunut Santtu ja puhdas, juuri pesusta tullut seeprayöppäri. 

Illalla hyräilin sängyssä A Whole New Worldia ja muistelin päivää hymy huulilla – ja silmät puolitangossa: ihanan onnistunut ja onnellinen päivä, johon kuului rentoutumista, naurua, itsensä voittamista, herkuttelua, kipeitä jalkoja, paljon jutustelua ja rakkautta. 

Jos tähän mennessä ette ole vielä keksineet tämän postauksen pointtia, niin tässä se tulee: minulla on maailman ihanin, mahtavin, parhain, rakastavin ja rakastettavin äiti!<3

Joka juuri ilmestyi ovelle ruokalähetyksen kanssa:3

PS.

Ainakin hämärä. Hämärähkö. Heh.

Olen kova stressaamaan asioista – ihan noin niin kuin ylipäätäänkin huolestumaan ja murehtimaan. Saatan panikoida ja vaivata pikkupäätäni tavallisilla, arkipäiväisillä asioilla, kuten vaatevalinnoilla (ikinä sieltä kaapista ei löydy sopivaa päällepantavaa tai jos löytyykin, näytän joko a. norsulta, b. pelleltä c. pikkutytöltä), rahahuolilla (Juustoportin luomumaitorahka on liian kallista, samoin kuin Ruispoika huomattavasti Reissareita hintavampaa, sniff) tai kodin siisteystilanteella (Santtu väitti imuroineensa, mutta silti keittiön lattia on täynnä murusia – ainakin omasta mielestäni, outoa). Tällainen stressaus lienee aika monelle vielä tuttua, vai kuinka?

Mutta voi kuulkaa, minä olen vienyt tämänkin astetta – jos toista –  pidemmälle.

Tietenkin kykenen kehittämään itselleni päänvaivaa suuremman linjan jutuista, asioista, jotka vaikuttavat pidemmällä tähtäimellä elämääni. Lähitulevaisuuteni on yksi tällainen osa-alue: saanko ikinä opiskelupaikkaa (no, et varmaan ikinä joo..)? Jos joskus sattuisinkin – varmaankin jonkin väärinkäsityksen seurauksena – saamaan vahingossa jonkin opiskelupaikan, niin mistä ihmeestä (ihan kuin sitä vielä hei tarvitsisi murehtia)? Mutta kuinkas rahat opiskeluaikana riittävät, kun nytkin tekee jo tiukkaa (jokaviikkoisesta VeroModa-kierroksesta on pitänyt luopua..)? Ja vaikka kaurahiutaleihin riittäisikin roposet, joudunko tosiaan kulkemaan sitten ryysyissä (nykyiset vaatevarastonihan ilmeisesti katoavat sinä hetkenä, kun statukseni muuttuu opiskelijaksi)? Kun kerta en saa mitään miellyttävää päälleni, itsetuntoni ja -arvostukseni laskee aivan varmasti kuin kummitätini lehmän häntä (huippulukemissahan se nytkin tosiaan on ollut – tai sitten ei) ja koko elämäni rupeaa murenemaan pala palalta kuin nykytilassa oleva euro (voi huoh, nyt voisi jo riittää!). Näettekös, olen aika hyvä. Tällaista showta kun pitää päivät pitkät päässä, niin vähemmästäkin sitä tuntee olevansa aika hyvä murehtija, heh.

Edellä luetellut asiat nyt olivat vielä ainakin osin aika tavanomaisia. Kyllähän meitä kaikkia huolettaa se, millaiseksi elämämme tulee muotoutumaan – tai vähintäänkin mietityttää. Veikkaankin, että jonkun toisenkin stressiheikin ajatukset saattavat kulkea aikalailla samankaltaisia ratoja. Vaadin kuitenkin ilmoittautumaan siinä tapauksessa, jos murehtijanlahjasi vetävät vertoja seuraavalle – tai jopa ylittävät sen!

Tänään on perjantai. Jos nyt suihkun jälkeen kuivaan hiukset hiustenkuivaajalla, minun on laskettava, montako kertaa olen tällä viikolla aiemmin käyttänyt fööniä ja pohdin, voinko vielä tänään altistaa pehkoni kuumalle ilmalle  –  hiukseni voivat nimittäin rasittua liiallisesta kuivattelusta. 

Kampaajalla on kiva käydä, mutta paljastan, etten todellisuudessa voi todellakaan rentoutua siellä: stressaan, kuinka monta hiusta minulta lähtee itseäni kovakätisemmän kampaajan käsittelyssä. Itsehän yritän aina kammata hiukseni mahdollisimman hellävaraisesti, hiuksiani rakastaen, haha.

Pelkään jo valmiiksi sitä päivää, kun silmänaluseni alkavat ryppyyntymään. Olen nimittäin varma, että aina peiteväriä ohueelle silmänalusiholle levittäessäni iho suorastaan kärsii ja nuo rypyt ovat yhä lähempänä todellisuutta. Yritänkin käyttää silmänympärysrasvaa ahkerasti pysyäkseni järjissä. 

Toisaalta tykkään ihan hirmusti, suorastaan intohimoisesti pukeutua hienosti esimerkiksi juhliin tai illanviettoihin, mutta toisaalta taas se on todella rankkaa, sillä hienommat vaatteet päällä stressaan, etten vain rypistä, riko tai sottaa niitä. Tämän takia en useinkaan osaa olla rennosti, jos päälläni on parempaa tai lempivaatetta, vaan oloni (varmasti myös ulkonäköni) on lievästi kuvailtuna jäykähkö. Ja näillä niin sanotusti paremmilla vaatteillahan tarkoitan kollareista seuraavia, en mitään juhlakolttuja…:D

Rakastan uusia karvamattojamme, mutta huolestun aina, kun löydän irtohapsun lattialta: pelkään, että matot kaljuuntuvat ennen aikojaan.

Mistä tulikin mieleen, että ei tämä mitään aikuisiän stressiaaltoa ole, ehei. Olen pienestä asti ollut kova tyttö huolestumaan. Vaput olivat esimerkiksi minulle erityisen rankkaa aikaa. Ai, miksikö? No stressasin, kuinka kauan kaasut pysyvät vappupallossa sisällä. En uskaltanut juurikaan koskea heliumpallooni, vaan tyydyin vain ihailemaan sitä kauempaa.

Kotiimme liittyykin sitten useampi stressinaihe. Emme ole Santun kanssa saaneet kutsuttua vielä oikein ketään kylään, tupaantulijaisista puhumattakaan (ensimmäinen stressimöykky). Olenkin huolissani, että uudet ja hienot kalusteemme (ja ne matot..) ehtivät jollain ihmeen ilveellä kulua (tai kaljuuntua:S) ennen ensimmäisiä vieraita (toinen). Tämä taas antaa aihetta pelätä, että vieraat ajattelevat meidän asuvan epäsiistissä ja kurjassa loukussa (kolmas) . Toisaalta taas en haluaisikaan pitää isoja ”kaveritupareita”, sillä pelkään, että esimerkiksi valkoiset säkkituolimme olisivat vain muisto kekkereiden jälkeen (neljäs). Puolustuksekseni on ihan totuudenmukaisesti todettava, ettei tämä viimeinen huoli ole aivan tuulesta temmattu, haha.

Kaiken huippu on mielestäni kuitenkin seuraava;

Joudun toisinaan käyttämään yöllä korvatulppia, vaikka pelkäänkin, että korvakarvani (jotka vaikuttavat kuuloon) jotenkin vahingoittuvat. Korvatulppayön jälkeen niska-hartiaseutuni onkin aina aivan jumissa, sillä olen yrittänyt korvakarvojeni vuoksi nukkua erityisen varovasti. Hahaa.

Olen aina ollut vähän tällainen hassunhöpsöhuolestuja, joka pohtii toisinaan omassa päässään ehkä vähän liikaakin – tai ainakin liian monimutkaisesti asioita. Perheessämme onkin aina laskettu leikkiä, että ihan eivät ole stressinlahjat jakautuneet tasan. Nuorempi isoveljeni on nimittäin maailman viimeisin ihminen, joka huolestuisi korvakarvojen kunnosta – tai ylipäätään mistään. Itse asiassa minä murehdin kymmenvuotiaana jo hänenkin korvakarvojensa puolesta, kun Tumpulla oli kuuntelen niin kovaa mp3-soittimella kuin haluan -vaihe meneillään, haha.

Mutta huomaatteko jotakin yhdistävää tekijää kirjoituksessani? Useamman kerran riveillä esiintyy sana jotenkin: jotenkin tämä ja tuo varmasti koituu minun harmikseni, jotenkin tällä on oltava minuun jotakin negatiivista vaikutusta. Jotenkin minun on vain keksittävä näitä stressinaiheita aivan naurettavistakin jutuista.

Toinen yhdistävä tekijä on sellainen, jota ulkopuolisen on ehkä vaikeampi havaita. Tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että voin sanoa perfektionismiin taipuvaisen luonteeni olevan osasyyllinen: kodin on oltava juuri eikä melkein, vaatteiden on oltava perfecto (samoin kuin niiden korvakäytävän hapsujekin) tai muutoin tunnen itseni hyvin, hyvin epävarmaksi. Yleensäkin ulkonäön on oltava itseäni tyydyttävä – ongelmallistahan tässä on se, etten ikinä vain tyydy mihinkään, vaan teen kaiken sitten vaikka väkisin täydelliseksi:D

Onnekseni tällaisen käyttäytymisen pystyy kuitenkin tiedostamaan. Tiedostaminen on ensimmäinen askel käyttäytymisen ja ajattelumallin muuttamiseen – tai ainakin inhimillistämiseen, heh. Enää en vaadi itseltäni täydellistä, vaan vain mahdollisimman täydellistä. Asiat pitää suhteuttaa sinä hetkenä vallitsevaan tilanteeseen: aina ei ole esimerkiksi aikaa seistä vaatekaapilla puolta tuntia kelaamassa vaaterekkiä, eikä tarvitsekaan. Tällöin voi yksinkertaisesti vain vetäistä kollarit jalkaan ja ajatella so what.

On muuten keventävää!

Toisaalta voi tällaisen värikkään ajatuksenjuoksun ehkä nähdä rikkautenakin, jos sitä vain osaa hyödyntää oikein:-)

Ps. Tänäaamuna minun on varmaan paettava yläkerran mummon aamuhartautta lenkille – sali kun aukeaa vasta yhdeksältä…

Eilen oli taas yksi niistä päivistä, joita muistelen iltaisin hymy huulilla sängyssä ja huonoina päivinä kaatosateessa. En muistele niinkään nauttimaani maukasta ruokaa, ostamaani hametta tai Santun antamaa lahjaa – vaikka kaikki ihania olivatkin –  vaan päivän aikana koettuja yksittäisiä tunnetiloja: istuessamme yhdessä ulkona syömässä ja jutellessamme kuin aikuiset, kuitenkin väliin nauraen kuin pikkunatiaiset tai ajaessamme pitkän, mutta onnellisen päivän päätteeksi omaa kotia kohti syysillan hämärtyessä katulamppujen ja autonvalojen tuikkeessa. Tai köllähtäessämme sängylle syömään iltapalaa Salkkareiden Sepon mölytessä taustalla. Nukahtaessani kirjaimellisesti hymy huulilla käsi Santun kädessä. 

Tai herätessäni yöllä siihen, että Santtu paijaa unissaan minua päästä. Heh. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Viimeksi tosin hän kappasi minut unissaan kainaloonsa. Yölläkin minua riepotellaan sinne ja tänne, rankkaa:D

Eilinen aamu ei kylläkään alkanut aivan suunnitellusti ja ehdin jo miettiä uskallanko jatkaa päivää eteenpäin: ensinnäkin juusto oli loppu ja jouduin nyrhimään leivän päälle epämääräisiä riekaleita (no ei kiva todellakaan!!), toiseksi olo oli kuin joku olisi takonut koko yön pikkupääparkaani (Santtuuuu…) ja kolmanneksi menin ja rikoin jälleen yhden Iittalan lautasemme tiskatessani. Sanoinkin jo, että lienee parasta, että joku toinen hoitaa tiskauksen, niin joulunakin on vielä jäljellä lautasia, joista syödä, hehe. Meidän taloudessa tämä Joku on nimittäin päivittäinen vieras. Joskus Joku kyllä tiskailee ja vie roskat, mutta yleensä Joku vain piilottelee kampoja, avaimia ja ponnareita, jättää pyyhkimättä ruokapöydän ketsuppitahrat tai petaamatta sängyn. 

Eilen se Joku oli sitten piilottanut parhaimman juustohöylän. Onneksi kuitenkin päivä lähti rullaamaan kivasti ja eilisestä kehkeytyikin varsin ihana päivä – etenkin sen jälkeen, kun muistin Santun ja minun kuukausipäivän (Santun muistutettua..), haha. Päivällä kävin hoivaamassa pientä Kerää (eli hauvaamme: Kerä, Keräliini, Keränen), joka kovasti yritti esittää vielä toipilasta, siinä kuitenkaan onnistumatta, heh. Hauvapoika meni hotkaisemaan edellisenä päivänä lenkillä kokonaisen muovipussin puistossa ja joutui suolen tukkeutumisvaaran vuoksi eläinlekurille piikitettäväksi. Jonkinlaisella oksennuspiikillä pussi saatiin kuin saatiin onneksi ulos vatsalaukusta, eikä episodista jäänyt muistoksi kuin hieman hoiperteleva hauva. Eilen tuo samainen tuhnuturpa kyllä pomppi ja hyppi siihen malliin, ettei lääkkeiden vaikutuksesta ollut tietoakaan:3

Arvoimme jonkin aikaa Santun kanssa lähdemmekö jonnekin ulos syömään vai jäämmekö vain kotiin kokkaamaan. Päätimme sitten pienen pohdinnan jälkeen, ettemme jaksa alkaa väsäilemään illallista, vaan haluamme valmiin ruoan nenämme eteen kannettuna. Päädyimme itse asiassa lopulta työpaikalleni illalliselle ja täytyy sanoa, että ihan työnteonkin puolesta oli valaisevaa käydä kerran kuppilassa asiakkaana! Vähän kyllä häiritsi paikan päällä olleet vakiasiakkaat, jotka jo tuntevat minut. Itse tilasin fantasiasalaatin ja yam, mikä kombo marinoidusta kanasta, raejuustosta, kananmunasta ja maustekurkuista sinappikastikkeella höystettynä muodostuikaan. Santun ainoa kriteeri oli jättiläismäinen nälkä, joten suosittelin valitsin hänelle Tuhtipekonileipää toastilla ja majoneesilla lisäkesalaatin kera. Olimme molemmat tyytyväisiä ruokiimme, mutta Santtu totesi aterian päätteeksi jaksavansa vielä ainakin yhden samanlaisen satsin lisää:D No okei, jäi omaankin mahaani pienen pieni nälkäkolo. 

Syöyämme emme halunneet päättää mukavaa iltaamme vielä, joten lähdimme huristelemaan Jumboon – mielessä Stockan Hullut päivät. Hullusti siellä tuntui ihmisiä olevankin, me emme tosin päässeet edes Stockmannille asti, kun juutuimme ensin kenkäkauppoihin, sitten Vilaan ja vielä Dressmanniinkin. Ostin itselleni palkkapäivän kunniaksi todella kauniin hameen, jonka pitsiyksityiskohtaa etenkin rakastan ja Santtu puolestaan löysi itselleen uuden villakangastakin. Yllättävää sinänsä ei ollut, että takki oli alennuksessa – hänellä on aina tuuria, kun kyse on vaatteista. Emmehän me sitten kellon veivatessa seitsemää jaksaneet enää ostoskassiemme kanssa ahtautua keltaiseen viidakkoon, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä ihan hyvä ratkaisu. Minä kun tuppaan menettämään hermoni aika helposti väentungoksessa, jossa ihmisillä ei useinkaan ole minkäänlaisia käytöstapoja. Olisi ollut harmi päättää ihana, onnistunut ilta hermoromahdukseen, haha (silloin ei kyllä olisi naurattanut). 

Illalla kotona minua odotti vielä pieni yllätys:

kauan toivomani monivuotinen viherkasvi. Ei Santtu ollut muistanut tosin kysyä, mikä kasvi pakettiin laitettiin, mutta oleellisin oli kuitenkin myyjältä varmistettu: kasvia ei tarvitse kastella usein. Mehän äitini kanssa olemme tunnetusti kunnon viherpeukaloita – tai sitten emme;)

Nyt rauhoitun kuuntelemaan melkein joka-aamuista aamuhartautta, joka kantautuu yläkerran mummolasta (mitä luultavimmin). Haha. Tai sitten vain pakenen salille.

Touhukasta torstaita!

Kotiuduin juuri töistä. Väsyttää, mutta silti on mukava istua sängyllä, lepuutella jalkoja ja kuunnella sateen ropinaa. Masu täynnä. Näin päivisin –  ja miksei iltaisinkin – mielestäni on jotenkin kutkuttavaa kuunnella sateen ropisemista kattoon. Tulee kotoinen, sellainen pesämäinen tunne: tekee vain mieli kääriytyä viltiin ja hokea tuituitui. Heh. Tosin öisin tuo ropina muuttuu helvetilliseksi. Se alkaa ärsyttämään siinä samassa, kun suljen silmäni ja juurikin sateenropina on syy siihen, miksi olen valvonut muutamana viime yönä ihan liikaa. Joo-o, olen yrittänyt korvatulpilla nukkumista, mutta silloin ne tulpat ovat syy valvomiseen. Hankalaa.

Tänään puoli seitsemän aikaa aamulla töihin kävellessäni huomasin, että syksy on värikkään luonnon lisäksi tuonut nyt myös kylmyyden. Tai ehkä se on jo ollut, en itse vain ole huomannut – luultavasti sen vuoksi, että olen saanut kulkea autolla työmatkat, heh. Kuitenkin, pohdiskelin tallustellessani tarvitsevani mitä pikimmiten jonkinlaiset lämpöiset töppöset vapaa-ajalle, kuten juuri työmatkoille, sillä tennareissa taapertaminen alkaa olemaan jo aika viluista touhua. Luultavasti tarvitsen myös talveksi uudet nahkasaappaat. Jonkinlainen neulejutskakin on kutkutellut mielessä jo jonkin aikaa. Eli ilmiselvästi tarvitsen myös uuden neuleen.

Nämä hankittuani talvi saa minun puolestani tulla, sillä uusi talvitakkini odottaa vieläkin muovipussissa ensimmäisiä oikeasti kylmiä päiviä. Niin ja etelänmatkakin onneksi lämmittää jo ajatuksena.

Millaisia syys- tai talviostoksia te aiotte tehdä? Tai haaveilette tekevänne? Mielestäni on kohtalon ivaa, että palkkapäiväni ja samalla vapaapäiväni on samana päivänä kuin Stockmannin Hullut päivät alkava – eli HUOMENNA! Onko tässä muka muuta vaihtoehtoa kuin lähteä muiden hullujen ihmisten keskelle sekoilemaan? No sitä vähän minäkin. Heh. 

Kädet tärisevät. Jalat lyövät loukkua. Nauramisesta ei tule mitään. Nälkä on valtava. Kaiken lisäksi nyt alkoi paasto.

Mutta älkää peljästykö,

en ole alkanut muslimiksi. Enkä sen enempää nälkäkuurille. Tulin vain juuri salilta pusertamasta ja se tuntuu mukavasti lihaksissa. Siis ihan oikeasti mukavasti. Tiedättekö sen olon, kun tuntuu aivan kuin lihaksia kutittaisi kovan sarjan jälkeen? Siis sen tunteen, joka tulee rutistettuasi viimeisillä voimillasi sarjan viimeiset toistot. Vatsalihakseni ovat juurikin tällä hetkellä kuvailemassani tilassa. Eivätkä kädetkään kaukana ole. 

Nyt alkaa toinen urakka, nimittäin syöminen. Eilen kahdeksan tuntia syömättä työkiireiden vuoksi otti koville ja halleluja kun olin kiukkuinen kotiin päästessäni: nälkä oli waltava ja verensokerit vähintäänkin Mariaanien haudassa. Vatsa ei vain vetänyt yhdeltä istumalta hurjan kulutukseni verran muonaa, joten nälkä on seurannut minua tämän päivän puolelle. Onneksi tuota vajetta korjasi hieman eilen illalla töiden pikkujouluissa tarjoillut patongit, juustot, viinirypäleet ja voileipäkeksit, heh.

Sen lisäksi, että painojen nostelusta tulee hyvä olo ja mielestäni on kivaa käydä kiusaamassa lihaksia, salitreenauksella on minulle syvällisempääkin merkitystä. Olen saanut tarpeekseni sairauden jättämästä heiveröisestä olosta. Olen kyllästynyt olemaan pieni ja voimaton – fyysisesti, mutta myös henkisestikin. Miksi? Koska oikea Elina on pienestä asti ollut vahva kaikin tavoin: määrätietoinen, voimakastahtoinen, energinen, itsenäinen. Elinan hiukset ovat aina olleet pitkät ja vahvat. Elina ei ole ulkoisesti ikinä ollut pelkkä rimpula, vaan urheilullinen, vankka ja vahva. Elina on aina halunnut tehdä kaiken itse, halunnut olla riippumaton muista. Sairauden myötä kaikki tämä katosi, toisin sanoen oikea Elina upposi jonnekin syvälle. Salitreenaus symboloi jollain tapaa vanhaa Elinaa, jonka haluan taas tavoittaa  – ihan kaikella tapaa. Yksi pala tästä oikeasta Elinasta onkin kiistämättä vahvuus.

Ai, mikäs tämä alussa mainitsemani paasto sitten on? Se on sellainen vähän erilainen paasto kuin Ramadan. Se liittyy uhkaavasti tyhjenevään tiliin ja elämäntapashoppailuun. Olen säästökuurilla. Vaateostokset ovat kiellettyjä. Samoin kuin muukin sellainen, joka ei ole aivan välttämätöntä, kuten ruoka (ja vessapaperi). Ja paasto kestää ainakin seuraavaan palkkapäivään asti. Joka muuten koittaa ensiviikolla. Hahaa:3

Maailman suloisin hauvavauva heti Vilin jälkeen<3

Keskiviikko 3.10

Ensimmäinen ajatus aamulla: oujeah, edellispäivän selkätreeni salilla oli mitä ilmeisemmin vihdoin mennyt oikeaan osoitteeseen. Kuka sanoi, ettei kivusta voi nauttia?

Päiväni tosiaan aloitin tarkalleen klo 06.24, muistaakseni. Kun kerran havahdun hereille, tulee Nukkumatti kylään vasta seuraavan kerran illalla – en vain kertakaikkiaan pysty nukahtamaan uudestaan. Sitä paitsi keittiöstä kuului leipäpussin rapinaa ja vatsa alkoi siinä samassa suorastaan huutamaan Ruispoikaa. Leipäpussin rapina merkitsi myös sitä, ettei minun tänä aamuna tarvinnut kököttää keittiön jakkaralla aamupalaa syödessäni, sillä Santtu lähti jo ennen seitsemää polkemaan juna-asemalle. Jatkoin omaa aamuani onnellisena sängyllä lötkötellen juustoleipieni kanssa Lauri Karhuvaaran keuhkoaminen seuranani.

Kyseisen toimittajan lähes joka-aamuisesta ärsyttävän kovaäänisestä (ja paikoin itsekkäästä) haastattelutyylistä saan usein energiaa lenkillelähtöön, haha. Pitäisi kokeilla samaa annostusta Karhuvaaraa myös ennen salitreeniä! Lähes joka-aamuinen rutiini on myös soitto, tai vähintäänkin tekstiviesti, äidille.

 Olenko koskaan kirjoittanut pääni räjähtämisestä lenkillä? No ei ihan kirjaimellisesti, mutta siltä se kuitenkin tuntuu. Jostain syystä juostessani ajatuksenvirtani on aivan järjetön: ajatuksia, ideoita (usein blogiin ja kirjoittamiseen liittyen) ja muistoja tulvii mieleeni kamalalla ryöpyllä. Sitä vain haluaisi pystyä jotenkin tallettamaan kaikki hienot ideat jotenkin muistiin, ikään kuin pään kovalevylle, sillä usein kotiin päästyäni pää on jälleen (tavalliseen tapaansa, haha) aivan tyhjä. Kuulostaa ehkä ihan höpsöltä, mutta hetki sitten lenkillä keksin monta hienoa lauserakennetta ja virkettä tähänkin postaukseen (ne vain tupsahtivat päähäni), mutta nyt en muista puoliakaan. Tarvitsen sanelulaitteen, nyt sen keksin!

Jostain syystä lenkin aikana havainnoin ympäristöä hyvin tarkasti, etenkin hajuaisti on ollut minulle aina vahva havainnoinnin väline: vanhalta ala-asteeltani leijaillut uunimakkaran tuoksu, työmään ohi juostessani aivan selvä Axen ja miesten deodoranttien haju (vai tuoksu?), kadulla liiskaantuneiden lehtien aromi. Kotihississä edellinen oli taas selvästi juuri käynyt suihkussa. Keskittymistäni kyllä hieman häiritsi se, että juoksu muistutti paikoin enemmänkin surffailua märkien lehtien päällä. Jos talvisin hiekoitetaan liukkaita katuja, niin miksi syksyllä lehtiä ei puhdisteta edes kävelyteiltä? Ne ovat vähintäänkin yhtä liukkaita kuin itse jää. Höh.

Niin ja meinasin minä juosta vahingossa kuolleen, lehtien alle miltei peittyneen oravan päältä. Tuli surullinen (hiukan myös etova) olo. Olisi tehnyt mieli pysähtyä ja siirtää se levollisempaan paikkaan.

Loppukuusta keltaiset tarrat ovat suuria ilonaiheita:D

Lenkin jälkeen koko pikkuhuushollimme suorastaan vaati tuuletusta ja paikkojen järjestelyä – kertynyt tiskivuori vahvisti asian.  En ymmärrä, miten saamme tiskiä niin paljon aikaan. Vastahan eilen iltapäivästä Santtu heilui tiskiharja kädessä! Ennen siivousoperaatiota eksyin kuitenkin jostain kumman syystä tietokoneen ääreen ja tarkemmin ajateltuna taisin kyllä syödä lounaankin ennen urakan aloittamista:D Pääasiahan on kuitenkin se, että asiat tulevat hoidetuksi, eikö?

 Päivällä käväisin äidillä, sillä ikävä korvensi niin rintaa. Oli nimittäin kulunut liian monta päivää siitä, kun viimeksi näin hauvapojan. Tuhnukuono oli hurjan iloinen yllätysvierailustani ja sain kiitokseksi märän naaman<3 

Trimmausaikaa odotellessa..!

Olin sopinut viideksi treffit tyttöjen kanssa kantapaikkaamme ja ennen sitä lämmitin itselleni eilistä makaroni-kasvis-nakkimössöä. Päälle töräys sitä äidin ostamaa ketsuppia ja kylkeen hieman raejuustoa, nami. Laitoin Santullekin ruoan valmiiksi ja tein jättisvoileivän:) 

Kahvilla tyttöjen kanssa oli mukavaa, kuten aina. Olo oli kevyt, ihan hassun kevyt. Oli rentouttavaa vain siemailla Aavikkokermaa ja höpötellä niitä näitä. Lähdin ennen seitsemää kotiinpäin, sillä oli ihan pakko poiketa kaupan kautta. Ilman vessapaperia elämä on nimittäin yllättävän hankalaa – tuli testattua!

Nyt illalla iltapalaa syödessäni ja mainoksia selaillessani olen mietiskellyt teidän antamia hienoja postausehdotuksia ja omia ideoitani: tekisi mieli antaa vain näppiksen laulaa, mutta kello juoksee liian nopeasti. Santtukin kysäisi, aionko tehdä videopostauksen luettuaan toivomuksianne. En sitten tiedä tarkoittiko hän ethän sä nyt aio vaan mitään hitsin videohöpötystä blogiisi tehdä vaiko aiothan sä kulta sen videopostauksen tehdä. Luultavasti santtumaiseen tapaan kysymys oli neutraali toteamus, hehe. Katsotaan:-)

Jahas, valomerkki mitä ilmeisemmin. Läppärin sulkeminen ja silmien sammutus, vai miten ne iltarutiinini nyt menivätkään. 

Toivottavasti oli mieleinen toivepostaus:)

Pirkka-lehden juttu neljä kertaa syövän voittaneesta Katariinasta pysäytti. Kosketti. Erityisesti juuri hänen sanansa saivat minut mietteliääksi. Minäkin olen selvinnyt sairaudesta, aivan toisen tyyppisestä tosin. Sairauden ailahdellessa myös minä nousin monen monta kertaa pohjamudista terveyden tielle. Minulla kuitenkin oli koko ajan olemassa toinenkin vaihtoehto.

Sen vuoksi olenkin tänäpäivänä ylpeä itsestäni – ja uskallan myös sanoa sen ääneen.

Huhhei! Hyppäsin ylös punkasta kellon soidessa nollaneljäkolmeviisi ja siitä lähtien olen touhunnut taukoamatta jotakin. Puursin ahkerasti töissä, pahoitinpa siellä hieman mielenikin, kotona ehdin olla sen verran, että vetäisin nassuun kalkkunanakkeja (:D) ennen kuin huristelin salille puoli neljän aikoihin. Päivän päätteeksi vietin vielä äidin kanssa laatuaikaa, mitenkäs muutenkaan kuin shoppaillen –  ja ketsuppia ostaen. Kiitos äiti ketsupista! Niin ja uudesta, kutkuttavan lämpimästä talviparkasta. Ja hiuskorusta. Hihii.

Tunnustan, että bloggailen täällä koneen ääressä jo yöpuku päällä. Omalta osaltani tämä päivä rupeaakin olemaan jo pulkassa, vaikka kello veivaakin vasta kaksikymmentä yli kuutta. Eilinen päivä meni kuin sumussa väsymyksen ja jännityksen vuoksi, ehkä siihen saattoi vaikuttaa lauantaiyön juhliminenkin, eikä tuo naattiolo vielä kokonaan korjautunut viime yön kahdeksalla nukutulla tunnilla. Varsinkaan, kun joku pelästyttelee keskellä yötä kaappaamalla minut yhtäkkiä kainaloon, haha. Ja Santtu siis oli itse aivan unessa, kuulemma nähnyt jotakin painajaista (ja halunnut suojella siltä myös minua?:D). 

Usein jos minulle on tapahtunut jotakin mukavaa, olen tullut iloiseksi jostakin tai jokin tietty kokemani tunne on ollut ihana, minulla on tapana muistella tuota juttua pitkään. Illalla sängyssä maatessani saatan vielä monen kuukaudenkin jälkeen miettiä esimerkiksi toisen kanssa käytyä keskustelua, joka on jollain tapaa saanut minut onnelliseksi. Ikään kuin elän muistoilla.

Viime lauantai oli tällainen päivä – kokonaisuudessaan. Myös te taisitte saada osan ilonpurkauksestani edellisessä postauksessa:) Oli ihan huippua käydä oopperassa äidin kanssa ja juhlia parasta ystävää yö myöhään, mutta kaikkein ihaninta oli se tunne, joka minulla oli koko lauantaipäivän: elämä suorastaan pursusi minusta ulos!

Mitä jos jakaisin palan viikonlopustani kanssanne?

En ole kovin kokenut oopperassakävijä. Olemme äidin kanssa käyneet katsomassa baletteja ihan siitä asti, kun olin pikkuinen tyttö, mutta oopperat eivät ole niinkään kiehtoneet minua. Vaikka nyt kyllä ihmettelen, miksi eivät? Taikahuilun nähtyäni ooppera merkitsee minulle muuta kuin pitkäveteisyyttä ja pepun puutumista. Se merkitsee suurta nautintoa. Ai että, kuinka sivistyneeltä tuntuukaan, hehe. Mutta ihan tosissaan, tutustukaa! Me aloitimme äidin kanssa Robin Hood -oopperasta, joka oli koko perheen ooppera ja etenimme Taikahuiluun, seuraavaksi varmaan sitten vielä astetta ylemmäs.

Syötyämme lähdimme Santun kanssa syntymäpäiväsankarin luokse.

Oli harvinaista herkkua saada kaikki omat tyttöni (ja pari poikaa) saman pöydän ääreen. Olin hurjan onnellinen koko illan, siitä huolimatta, että jouduin namien sijaan napsimaan särkylääkkeitä vatsakipuun. Illalla lähdimme vielä kotikaupungin hurjaakin hurjempaan yöelämään. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni jotenkin hiukan, noh, vanhaksi, kun katselin baarissa tanssivaa porukkaa. Pitää olla varovainen, etten kehitä tästäkin kriisiä itselleni (bongasin ihan varmasti muutaman uuden rypyn nassukastani tänä aamuna), haha. Vähintääkin yhtä ihanaa oli kyllä palata yöllä omaan pesään ja syödä kolmelta yöllä ruisleipää ja juustoa.

Sunnuntaina meikätyttö pomppasi puoli kahdeksan ylös. Jep, nukkuminen ei ole ikinä ollut minun juttuni. En vain osaa nukkua pitkään, vaikka olisinkin valvonut ja nukkumaanmeno venähtänyt. Ja voitteko kuvitella, selviydyin salillekin tasan yhdeksäksi. Taidan olla jotenkin viallinen:D

 Vähän hirvitti alkaa leipomaan viikonlopun toiselle syntymäpäiväsankarille synttärimokkiksia juurikin väsymyksen vuoksi. Santtukin oli aika nuutuneessa olotilassa. Mutta eipäs poltettukaan koko taloa, ei edes osaa asunnosta. Mokkiksistakin tuli syömäkelpoisia, oikeastaan aikas herkullisia – vaikka itse sanonkin.

Siivoamisessa me emme ole sitten ehkä ihan niinkään lahjakkaita – tai ainakaan se ei tule luonnostaan. Lauantainahan paikat puunattiin taas putipuhtaiksi (tiskipöytää myöten), mutta sunnuntaisen leivontatuokion jälkeen näkymät olivat hiukan erilaiset… hupsis! Äiti muuten räjähti nauruun, kun näki tiskipöytäsotkukuvan. Ei taitanut tulla kovin suurena yllätyksenä, heh.

 Vihdoin ja viimein ovi kolahti ja se ei merkitse mitään muuta kuin iltapala-aikaa! Eilisen tapaan taidan painua pehkuihin jo kahdeksan tietämillä. En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi ihmetellyt sitä, kuinka pystyn simahtamaan puolessa minuutissa kello kahdeksan illalla, hehe. Muita iltaunisia siellä ruudun toisella puolella?

Eilen oli onnellinen päivä. Tuntuu, etten ole ollut vuosikausiin yhtä vapaa kuin eilen. Vapaus on minulle onnellisuutta. Ja eilen tajusin, että voin todellakin jälleen nostaa katseen kohti taivasta, sulkea silmäni ja nauraa sydämeni pohjasta. Voin tuntea olevani läsnä juuri siinä hetkessä ilman rauhattomasti sinkoilevia ajatuksia. Voin jälleen tuntea, kuinka elämä virtaa kohisten läpi ruumiini vetäessäni syysilmaa syvälle keuhkoihini, hymyillessäni Elinan hymyä silmät säihkyen. Mieleni tekisi vain hyppiä tasajalkaa, kiljua ja nauraa, pyöriä lehtikasassa, spurtata keskelle autotietä ja huutaa: minä elän!  On yksinkertaisesti mahdoton saada tätä tunnetta vangittua sanoilla riveille. Eikä siihen ole tarvettakaan.

Palaillaan viikonlopputunnelmiin tuonnempana, sillä nyt tällä tylleröllä on kädet täynnä työtä. Mutta kivaa sellaista. Ensimmäiseksi uuni päälle ja jauhot kehiin, kohta täällä leijailee (toivottavasti) syntymäpäivämokkapalojen taivaallinen tuoksu – jos palovaroitin ei ala ulvomaan ennen sitä…

Niin siis, ihan kuin ei olisi tarpeeksi työtä jo siinä, että yritän pitää itseni pois sieltä autotieltä. Autoilijat nimittäin varmasti rakastavat elämää (myös minun) sen verran, etteivät halua liiskata pöhköltä vaikuttavaa tyttöä, hehe. Ehkä tyydyn huutelemaan vain rappukäytävässä naapureille kuinka minä todella elän täydellä sydämellä, jokaisella hengenvedolla, juuri tällä hetkellä!

Kehotan; möyrikää märässä maassa, juoskaa sateeseen, naurakaa kuin mikäkin mielipuoli tänä sunnuntaina! Tuntekaa elämä sisällänne!