Kiire on ollut tämän viikon teema. Huolimatta siis siitä, että maanantaina ja tiistaina pidin kesälomaani, ennen uuden työn aloittamista. En paljon kuitenkaan ehtinyt vain oleilemaan noina vapaapäivinäni (mikä oikeasti sopi hyvin minulle, tylsistyn niin nopeasti:D) , sillä olin tietenkin buukannut päivät täyteen jos jonkinlaista hommaa ja touhua. Priorisointi ennen kaikkea: poikakaveri, ystävät ja urheilu keikkuvat kärkipäässä – blogia unohtamatta. 

Päällimmäisenä mielessä on ehkä vieläkin maanantain tatuointi. Jep, loppujen lopuksi sain sitten valittua sen kirjasimen tatuoijani avustuksella. Ja olen kyllä niin tyytyväinen itse tatutointiin, mutta myös siihen, että uskalsin. Tatuoinnin merkitys on minulle nimittäin suuri. Tällä hetkellä leima punoittaa vielä hieman ja parantuminen on vielä kesken ahkerasta rasvailusta huolimatta, mutta eiköhän se vici voita!

Kävimme Santun kanssa tatuoinnin jälkeen syömässä romanttisesti (haha) Subwayssa, jossa en ollut muuten ennen käynyt, ja huristelimme sitten Porvoon vanhaan kaupunkiin. Juhlistimme tatuoinnin lisäksi kymppipäiväämme ja ehkäpä myös sitä, että näimme toisiamme, hah. Aika on ollut lähiaikoina kovin kortilla.

 Subwayn patonkiin petyin kyllä hieman. Ajattelin makuelämyksen olevan vielä ihmeellisempi. Luulen syynä olevan sen, että odotan ulkonasyömiseltä vieläkin jotakin maailmaa mullistavaa, vaikka ruokaahan sekin on muiden joukossa. Ja asia tuli jälleen kerran huomattua. Siinä subia mutustaessani Santun vieressä ja vici-tatuointiani samalla katsellessani kaikki asiat tuntuivat olevan kohdillaan, jokainen palanen ikäänkuin paikallaan. Toisin sanoen tunsin itseni terveeksi.

Edit: Jäin tuossa lenkillä juostessani miettimään ilmaustani tunsin itseni terveeksi. No joo, ehkä sitäkin, mutta ei minulla oikeastaan päällimmäisenä ollut mielessä, että jeejee terve tyttö. Ennemminkin kaikki tuntui taas normaalilta ja luonnolliselta, aivan kuin ennen.

Porvoo ei sen sijaan tuottanut pettymystä. Vanha kaupunki on joka kesä yhtä kaunis ja vaikka paikat ovat tulleet tutuiksi lukuisilla reissuilla, on jokakesäinen Porvoo-visiitti traditio, jonka haluan säilyttää. Ja tämä traditio pelasti edes hieman muuten niin työntäyteisiä kesäkuukausiani. Hienoisen pettymyksen koimme kuitenkin huomattuamme, että suklaakauppa oli sulkenut ovensa viisi minuuttia ennen saapumistamme. Möh. En saanut suklaamaistiaisia.

Ensimmäinen työpäiväni keskiviikkona uudessa paikassa sujui alkukangerteluiden jälkeen ihan hyvin. Onnistuin tyrimään minulle annetun ensimmäisen työtehtävän, joka oli niinkin yksinkertainen kuin astioiden kuljetus salista keittiöön. Facebook-päivitystäni lainaten:

Ei, en aio hehkuttaa siitä festarista, vaan…

…ihan uskomattomasta fiiliksestä!

Sängystä ylös klo 06.27. Ihan itsestäni heräsin, ei tarvinnut herätä sen paremmin puhelimen herätykseen kuin koiran pomppimiseen vatsan päällä. Unta taisi siis olla kaalissa tarpeeksi – tai sitten ensimmäinen työpäivä uudessa paikassa vain jännittää (no jännittää kyllä hirmusti!!!). Oli miten oli, aamupala maistui hyvältä yhdessä äidin kanssa ja Huomenta Suomikin oli palannut kesälomalta.

En kaasutellutkaan meidän pikkupösöllä salille, vaan vetäisin lenkkitossut jalkaan, salikengät käteen, kolikot sekä avaimet juoksuhousujen piilotaskuun ja 15 minuutissa olin kuntosalin ovella. Oujee! Tuli liiskattua monta kärpästä yhdellä iskulla: ajankäytön maksimointi (pakollista työssäkäyvälle aikuiselle;), loppukesän viimeisten auringonsäteiden imeminen syksyn ja talven varalle (turha toivo kai enää kuitenkaan haikailla ruskeasta nassukasta), ekologisuus (kompensoi ehkä eilistä minishoppausta…) ja tietenkin kaikkein tärkeimpänä alkulämmittelyn suorittaminen (ennen salille menoa). Eipä tarvnnut jonotella crossareihin:-) Ja mikä fiilis! Treeni lähti huisisti paremmin käyntiin, kun kroppa oli jo naksautettu urheiluvaihteelle taas yön jälkeen.

Näytin varmaan iditootilta huhkiessani ja puhkuessani penkkipunnerrusten kanssa, kun väkisin vain hymyilytti. Tuntui niin hyvältä!!! Radiosta raikasi ihan paras kappale, isoja bodariköriläitä ei näkynyt koko tilassa  ja ennätyspainot nousivat ylös (meinasin aluksi kirjoittaa kepeästi, mutten nyt ala ihan kamalasti liioittelemaan, haha. Sai siinä töitä tehdä:D). Olin kunnon flow-tilassa!

Vielä jaksoin juosta takaisin kotiin tärisevillä jaloilla. Jokunen ohikulkija ehkä ihmetteli, kun hölkkäilin yhdet kengät jalassa ja toiset käsissä pitkin jalkakäytäviä, heh. Jonkilainen juoksureppu voisi olla kiva, mutta toisaalta hyvin se meni näinkin.

Puhelimessa kerrotut sanat saivat eilen äidin itkemään yksin autossa. Samasta syystä kuin minä hymyilin Subwayn patonki suussa. Onnesta. Vihdoin, monen vuoden jälkeen ruoasta on tullut jälleen ystävä. Tai ainakin kaveri. 

Aamiaiseni on lähes joka aamu samanlainen, minä kaavoihin kangistuja, haha. Juustoruispoikaa, kylmää mehukeittoa ja purkki jugurttia. Luonnonjugurtti omenasoseella on ihanaa! Ja vatsa tykkää – enemmän kuin aspartaamijugurteista. Syön todella aikaisin aamupalan, sillä aamuvirkkuna ja illan torkkuna maha kurnii jo heti herättyäni. Yleensä katselen telkkara aamupalaa mutustaessani. Varsinkin nyt kesällä puoli seitsemän aikaan ohjelmatarjonta koostuu lähinnä ostosteeveestä ja chateistä. Onneksi on kuitenkin olemassa TV5, jonka ohjelmistoon olen jäänyt koukkuun: typerääkin typerämpi, ruotsalainen Böda Camping on kaikessa ärsyttävyydessään nii(iiiiii)n koukuttava – samoin kuin (ihan oikeasti hyvä) Lentokenttä. Heh.

Koska vedän aamiaiseni nassuun jo varhain, syön myös lounaan usein samoihin aikoihin kuin monet vasta suunnittelevat päivän ensimmäisiä suupalojaan. Tuolloin minä olen kuitenkin ehtinyt käydä useimmiten urheilemassa – lenkillä tai salilla – ja touhunnut muutakin, joten vatsa  kurnii jo yhdentoista hujakoilla. Mitään kovin raskasta ei vielä puolilta päivin yleensä tee mieli, vaikka periaatteessa nälkä onkin. Olenkin ottanut tavaksi syödä lounaaksi jotakin keittoa tai puuroa (juusto)leivän kera. Raejuusto kuuluu oleellisena osana sekä keitto- että puurolounaisiin;)

Nyt kesällä olen syönyt toiseksi kunnon ruoaksi usein ruokasalaatteja: (Abban tomaatti)tonnikalasalaatti on lempparini, mutta pidän myös nakkisalaatista. Jep, luit aivan oikein, nakki ja vielä nimenomaan kalkkunanakki. Salaattien ohje on itse keksitty ja se kuuluu näin: kaikkia mahdollisia kasviksia + maissia, raejuustoa ja jotakin lihaa (kana, kala, nakki jne). So simple. Päälle vielä töräys salaatinkastiketta. Päivälliseksi saatan syödä myös esimerkiksi (mamun) kaalipataa, laatikkoruokia, vokkeja, ihan vain leipää tai perunaa+jotakin lisäkettä. Riisi ja pasta eivät kuulu päivittäiseen ruokavalioon, mutta en kuitenkaan ole sulkenut niitä pois syömisistäni ja voin ihan hyvin syödä niitä silloin tällöin. Aina ruoka-annokseeni kuuluu lisäksi lisäkesalaattia ja ruisleipäsiivu päällisineen.

…on illan ihanin hetki ja melkein koko päivän! Rakastan istahtaa hieman väsähtäneenä sohvalle iltapala edessä ja lukea samalla päivän lehtiä (=mainoksia) läpi. Etenkin työpäivän jälkeen on taivaallista rauhoittua niiden päärynöiden, Totalin (tai viilin) ja parin kurkulla päällystetyn sulatejuustonäkkärin kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kuten aamupala, myös iltapala on päivittäin lähes samanlainen – kurkkusiivuja myöten, haha. Ehkä tänä iltana repäisen ja laitan neljä siivua kurkkua tai vaihdan ne kokonaan tomaateiksi. Tai sitten otan vain tavallisen iltapalasatsin tilalta pullaa. 😉

Jos ihan yksinkertaisesti ajattelee, ruoka on vain polttoainetta, jotta jaksaa elää, pursuta intoa ja kuplivaa naurua silmät säihkyen. Vielä jokin vuosi sitten en halunnut elää syödäkseni, mutten kyllä halunnut sen paremmin syödä elääkseni. Tällä hetkellä syön elääkseni, mutta toisinaan osaan jo elää syödäkseni. Olen oppinut pakollisen energiatankkauksen lisäksi nauttimaan.

Tein sen. Voitin.

Apua-apua-apua! Olen ihan häsessä ja jänskää, tai paremminkin pelottaa, todella paljon. Tähän hetkeen asti olen sulkenut koko tatuointijutun pois mielestä, kuten minulla on usein tapana tehdä pelottavien tai hankalien asioiden kanssa: siirrän niiden käsittelyä  tuonnemmas, kunnes on pakko alkaa funtsailemaan, että mitäs tässä nyt tapahtuukaan.

Tulin juuri salilta ja tajusin tässä olevan vain muutama hassu tunti tatuointiaikaan, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä siitä, millaisella fontilla haluan leiman jalkaani. Oi, onneksi rakas ystäväni ehdotti hermokahvittelua ennen tatuointiliikkeeseen menoa ja lupasi tulla puristamaan kädestä klo 14.30. Tällä hetkellä tuntuu, että Rosa saa tulla ennemminkin repimään minut sinne, haha.

 Jotain yksinkertaista sen olla pitää…

… mutta ei kuitenkaan tavallista Arialia…

..eikä Comic Sansia, sillä Santtu kielsi:D 

Vaikka eiväthän miehet minua ennenkään ole määräilleet. Minun jalastanihan tässä on kyse haha.

…saahan kaiken aina laaserhoidolla pois;D

* Jaan vaatteeni ns. parempiin vaatteisiin, joita käytän ihmistenilmoilla ja niihin kuuluisiin kotirytkyihin, jotka heitän niskaan heti kotiovesta sisään päästyäni. Ensinki mainituista olen todella tarkka ja kohtelen niitä hellällä kädellä. Esimerkiksi lempparimekko päälläni olen aina tosi varovainen, etten istahda likaiselle penkille tai ettei helma mene ryttyyn. Olen myös huomannut, että tuo parempien vaatteiden varovainen käyttö saa minut itsenikin käyttäytymään jotenkin jäykemmin kuin kotirytkyt päällä kotona löysäillessäni:D

* Mielestäni jääkaapin pitää olla kunnolla kylmä, inhoan esimerkiksi puolilämpimiä juustoja, jugurtteja ja margariinia. Tulen hyvin kiukkuiseksi aamulla, jos en saa juodakseni kylmää mehukeittoa. Ja siis ihan oikeasti kylmää, niin että se tuntuu melkein liian kylmältä kurkussa, haha.

* Pelkään vieläkin olla yksin kotona yötä siinä määrin, että jätän kaikki olohuoneen valot aina päälle käydessäni nukkumaan.

* En ole mitenkään epäsiisti ihminen, mutta pienenä oli aina kamala taistelu hiustenpesulle menemisestä – tänäpäivänä taas en millään haluaisi tulla pois kuuman veden alta (vilukissa kun olen). Senpä takia väännän lopuksi aina hanat niin tulikuumalle, etten kestä enää ja minun on pakko lähteä kuivattelemaan. Joskus täytyy käyttää itseensä pakkokeinoja:D

* Suihkuteemaan liittyen: inhoan märkien hiusten selvittämistä, kammalla takkujen raastamista. Pitkiin hiuksiini niitä syntyy helposti ja paljon. Käytän todella paljon hoitoainetta – sekä pois pestävää että hiuksiin jätettävää!

* Olen varmaan miljoona kertaa kuullut pienestä asti, että hoitoaine pitäisi levittää pyyhekuiviin hiuksiin. En ole kuitenkaan ikinä ajatellyt sitä sen tarkemmin, vaan tiedättekö, antanut vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vähän aikaa sitten (kampaajakäynnin jälkeen) aloin miettimään asiaa vähän tarkemmin ja tajusin, että hiuksia pitäisi vissiinkin hiukan kuivata ihan oikeasti pyyhkeellä ennen hoitoaineen laittamista (?). Olen koko pienen ikäni vain iskenyt sen päähän huuhdeltuani shampoon. No, hyvin ovat hiukset päässä pysyneet…haha.

* Jos jotain olen äidiltäni oppinut, niin sen, että ryttysissä vaatteissa ei lähdetä ulos. Sydäntäni raastaa, kun näen ihmisiä kaupungilla hienot ja kalliit vaatteet päällä, mutta kledjuja ei ole kuitenkaan viitsitty käydä silitysraudalla läpi. Sehän on melkein vaatteiden raiskausta!!

* Omistan jonkinlaisen sisäisen herätyskellon ja se on oikeasti aika kätevää, mutta joskus myös häiritsevää. Jos illalla ennen nukkumaan menoa mietin, että aamulla on herättävä klo 06.30, jotta ehdin lenkille, alan pikkuhiljaa heräilemään siinä varttia yli kuusi. En nimenomaan havahdu hereille tasan puoli seitsemän, vaan uni kevenee aste asteelta ja puoli seitsemän olen valmis nousemaan ylös – vähän kuin joku kirkasvalolamppu, haha. No, ei tämä ihan aina toimi, mutta melkein aina kuitenkin: silloin, kun en ole luonnottoman väsynyt univelkojen vuoksi. 

* Olen pienestä asti ollut sellainen koko ajan menossa -tyyppi ja tylsistyn todella nopsasti. Koko ajan pitäisi olla jokin projekti meneillään (ja niin lähestulkoon aina onkin:D). Tämän lisäksi ajatuksenikin ovat hyvin vilkkaita – välillä tuntuu, että ihan liian. Lenkillä, kun pitää se hieman vajaa tunti vain juosta, ajattelulle ja ajatuksille on aikaa rutkasti – tässäkin tapauksessa ihan liikaakin. Välillä tuntuu, että haluaisin vain pysähtyä, repiä hiuksiani ja huutaa eiei, en kestä enää tätä ajatuksenjuoksua, kun ajatukseni vain sinkoilevat ja tuntuu, että pää räjähtää, haha. Tarvitsen sellaisen Harry Potterin ajatuseulan:D

* Söi sitten mitä tahansa, viimeisen suupalallisen pitää olla se kaikkein paras: viimeiseen leipähaukkaukseen voi lisätä nokareen margariinia, viimeinen puurolusikalliseen pitää säästää kaikista eniten hilloa, samoin kuin viimeiseen keittolusikalliseen raejuustoa, ketsuppia tursotetaan viimeiseen makaronilaattikohaarukalliseen Mount Everestin kokoinen keko. Ja leivistä ja näkkäreistähän jyrsitään tietenkin ensin reunat, sehän nyt on ihan selvä juttu.

* Teen aina omia ruokayhdistelmiä ja sekoituksia. Parhaimpia komboja ovat: Skyr-vaniljarahka+Keso-raejuusto (nousi muuten eilen suosikikseni), ruisleipä ja ketsuppi, raejuusto+rakettispagetti+ketsuppi, kaikki keitot raejuustolla höystettynä (myös kirkasliemiset), kaalipataan (kuten lähes kaikkeen) sopii myös ketsuppi ja tietenkin tämä perinteinen kaurapuuro+Keso+margariini (voi). Tästä voisi vetää johtopäätöksen ruokafilosofiastani: kaikesta saa hyvää Keso-raejuustolla ja ketsupilla (voin hyvin kuvitella, että joku ruokaexpertti repii nyt siellä hiuksiaan haha).

* Oma pikkuhaarukkani on ehdoton kotona syödessä. Tavalliset haarukat tuntuvat isoilta kohlakkeilta:D

* Meidän hauva on niin inhimillistynyt (siis pidämme sitä äidin kanssa jo melkein ihmisenä:D), että minusta tuntuu kuin se puhuisi meille, esimerkiksi halutessaan ulos takapihan ovella kärkkyen – ja me tietenkin juttelemme sille kuin kenelle tahansa muulle henkilölle. Jostain syystä aina, kun olemme Vilin kanssa kahdestaan kotona, tuntuu, että se ei ole niin puheliaalla päällä (oikeasti se siis on rauhallisempi, kun äiti ei ole kotona).

* Rakastan tunnetta, kun sisällä kuplii nauru, mutta sitä ei jostain syystä ole soveliasta päästä ilmoille ja se on pidettävä sisällä. Naurun kupliminen sisällä on nimenomaan se juttu, ei siis se, että naurattaa väärässä tilanteessa.

* Myös se on ihana tunne, kun huomaan itselläni olevan jokin typerä ennakkoluulo, esimerkiksi jostakin ihmisestä, pystyn tiedostamaan sen ja huomaamaan kuinka väärässä olinkaan.

* Olen aina ollut sellainen puhdas pulmunen tai siis ajatukseni ovat aina olleet jotenkin pehmoisia. Tajusin esimerkiksi vasta joskus yläasteella, että minun ikäiseni (siis siihen aikaan) nuorethan ihan oikeasti vetävät kännejä viikonloppuisiin niin, että yrjöävät vessanpöntön äärellä. Siihen asti olin luullut puheiden olevan vain puheita. No, nyt vanhemmiten maailma on (onneksi) vähän avartunut.

Hahaa, arvatkaa kuka (ainakin luulen niin) nukahti eilen sokerisäkin päälle keskellä Linnanmäkeä? No, itsehän en myönnä, mutten kyllä kielläkään… Entä kuka tajusi vasta muutama päivä sitten, että Magnum-jäätelö onkin MaGnum, eikä suinkaan MaNgnum, kun englantilainen asiakas tuli ostamaan jätskiä? Siis ei aavistustakaan.

Sellaista lähipäivinä. Kaikki menee selkeästi univelan piikkiin;-)

Mutta arvatkaa vielä, kuka piiskasi itsensä salille aamuseitsemältä ennen töihin lähtöä? No MINÄ!! Nyt on loistava fiilis ja energiaa rutkasti enemmän, vaikka ehdin ladata akkuja nukkuen vain kuusi tuntia. Nyt juoksujalkaa (=autolla kaahaten) asemalle ja junamatkalla rahkaa nassuun.

En ole nyt kesällä ihan kamalasti shoppaillut. Ensinnäkin olen ollut töissä (ja tunnollisesti laittanut lähes koko palkan säästöön) ja toiseksi tämä sää ei ole oikein houkutellut hellevaatteiden ostoon (syysmallistot jo kaupoissa jeejee!!). Kaapissa roikkuvat vaatteenikin ovat jääneet vähälle käytölle, sillä olen kulkenut työmatkat lähes poikkeuksetta joko vanhoissa mustissa capreissa tai shortseissa. Tämä sen takia, että työpaikan pukukaapissa makkaraperunoiden ja ranskisten (=rasvan) aromit ovat lievästi sanottuna voimakkaat ja haju tarttuu – tai paremminkin pinttyy – vaatteisiin aika mukavasti. Luonnollisesti en ole halunnut altistaa hyviä vaatteitani sille, vaan vanhat kledjut ovat saaneet kelvata, haha. 

But four days left, sitten Lintsi-urani on aika varmasti paketissa. Ihan mahtavat työkaverit ovat korvanneet raskasta työtä ja huonoa palkkausta, mutta en silti usko, että palaan ensi kesänä (niinhän kaikki aina kuulemma sanovat).

Ennen kuin eksyn jälleen kerran väärille teille ja kirjoittelemaan aivan muusta kuin siitä, mikä tämän postauksen alkuperäinen idea oli, isketään kehiin muutamia kuvia kesän ostoksista.

 Turussa meihin iski äidin kanssa jokin selittämätön shoppailuvimma. H&M ei yleensä kuulu kummankaan vakkaripaikkoihin, mutta jotenkin eksyttiin sinne ennen kesäteatteria ja mehän ihan villiinnyimme, haha. Asusteita ja muuta pientä Henkasta ja Maukasta löytyy aina takuuvarmasti, muuten olen hiukan karsastanut sitä huonolaatuisten vaatteiden vuoksi. Nyt kuitenkin huomasin, että kyllä sieltä niitä vähän paremman laatuisiakin löytyy trikoorättien (:D) lisäksi.

 Ostoslistalla on jo pidempään ollut jokin rento, mutta silti villatakkia siistimpi yläosa, jonka voi heittää ilmojen tai illan viiletessä niskaan ja joka käy malliltaan ja väriltään lähes kaikkien kanssa yhteen. Kaiken lisäksi sen piti olla vielä nätti ja siro, ei mikään laatikkomainen jakku. Kovat olivat kriteerini, mutta yllätyksekseni löysin etsimäni H&M:stä – vieläpä ihan mukavalla hinnalla. Kyseinen jakuntapainen oli viimeinen kappale ja sattui olemaan juuri sopiva minulle! Kuvasta ei näy selvästi, millaista materiaalia se on: nimittäin se ei ole tavisjakun kaltaista, sileää matskua, vaan vähän kuin vohvelikangasta. Itse asiassa ei ole hajuakaan materiaalin oikeasta nimestä, haha, mutta hirmu kivan tuntuinen se on.

 Kun kerta löytää jotakin tajuttoman ihanaa, miksi jättää se kauppaan odottamaan, jos kuitenkin tietää, että myöhemmin sen osto on edessä? Jokasyksyinen kenkäkriisi selvitetty jo heinäkuussa! Vagabondin syksyn uutta mallistoa oli jo saapunut kauppaan ja iskin silmäni näihin ihaniin nilkkureihin. Ihan törkeän hyvät jalassa ja tarpeeksi sirot  jalkaani tolppakoroista huolimatta. Lisäksi rakastan kenkien takaosassa roikkuvia yksityiskohtia!

 Tervetuloa syksy! Kaksinkappalein huiveja, syyskengät, jakku sään viiletessä ja alla näkyvä Espritin syyshame. Enää tuleva pimeys ei hirvitä niin paljon. Rakastuin Espritin hameen yksinkertaisuuteen ja laadukkaaseen materiaaliin. Hametta on helppo piristää erilaisilla asusteilla ja siitä saa helposti erinäköisen.

 Sulkakorviksia olen himoinnut siitä asti, kun edelliset menivät rikki erään baari-illan päätteeksi (liian hurjien tanssiliikkeiden vuoksi?). Nyt asia on onneksi korjattu ja sulkia löytyy useampia:)

Viimeisin (ja samalla viimeinen) alennuslöytö meidän omasta Veromodasta. Aika elinamainen vai kuinka?  Oletteko te shoppailleet paljon kesällä, vai onko tyhmä sää vaikuttanut teilläkin vaatteidenostointoon?

Aamu. Auringonpaiste. Lämpötila lähentelee kahtakymmentä. Yllätys. Meteorologien erhe. Minun onneni. Rauha. Juustoruispoikaa. Kesän viimeisiä mansikoita ja pensasmustikoita luontojugurtin kanssa. Musiikkikanavan Elokuu. Kaksi kokonaista kuppia kahvia. Märkä nuolaisu kasvoille. Äidin hyvän huomenen toivotukset.

Kello lähentelee jo yhdeksää. Vihdoin voi lähteä salille. Aamut ovat ihania. Päivän parasta aikaa.

Tänään tein havainnon, josta tulin erittäin iloiseksi. Samalla, kun olen saanut elämääni järjestykseen, toisin sanoen terveemmäksi, itsetuntoni ja itseluottamukseni on pikku hiljaa kavunnut porras portaalta korkeammalle. Minä voin aivan samalla tavoin käydä salilla nostelemassa juuri minulle sopivia painoja, käyttää juuri sellaisia vaatteita kuin itse haluan, päättä itse haluanko todella lähteä illalla juhlimaan vai jäädä mieluummin kotiin lepäämään. 

Tuntui taas isolta kynnykseltä lähteä salille. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut ja jaksanut, vaan juurikin sen takia, että ajattelen niin paljon, mitä toiset mahtavat minusta ja (vielä:D) pienistä painoistani miettiä. Meinasin jo kääntyä takaisin avatessani punttisalin oven: täynnä  kovaäänisiä bodarimiehiä. Kuullostaa ehkä huvittavalta, mutta ylitin itseni ja marssin köriläiden keskelle tekemään omia juttujani. Ja keskityin parhaani mukaan niihin omiin juttuihini. Ja nautin. Ah.

Ihan oikeasti minua hermostuttaa tällaiset tilanteet. Varsinkin salilla pidän vain usein katseen maassa ja toivon, ettei kukaan arvostele juttujani. En minä mikään kamalan arka ihminen ole, ei saa saada väärää kuvaa. Vain hieman epävarma tällaisissa tilanteissa. Tänään kuitenkin mietin, että jokaisellahan on salillakin omat lähtökohtansa, tavoitteensa ja motiivinsa. Niin vähän samaan tapaan kuin painoa käsittelevässä postauksessa kirjoitin: ihmiset ovat edelleen erilaisia. Silti en pystynyt vielä aivan kokonaan keskittymään vain omaan tekemiseeni, vaan valmistelin päässäni puolustuspuheita pikkupainoistani: olen ollut sairas, olen enemmän juoksijatyyppiä, työkiireet verottavat saliaikaani. Haha, naurattaa ihan omat ajatukset. Ihan kuin jotakuta kiinnostaisi 😀

Paitsi että kiinnosti. Minulle esitettiin ehkä maailman huonoin iskurepliikki. Heh. Se oli hyväntahtoinen ja vähän vitsillä heitetty. Piristi aamupäivää.

Nyt, kun olen päässyt  hyvään vauhtiin tässä täysillä elämisessä, muun muassa tatuoinnin muodossa, eiköhän ole aika laittaa hanat kunnolla auki. Se Kaivarin benjihyppy saa vielä odottaa. Sen sijaan ajattelin lisätä ostoslistalleni (ja käyttölistalle) tummanpunaisen huulipunan. Suuri askel minulle, arkipäivää toisille:-)

Minulla on päässäni miljoona aihetta, joista haluaisin rustata postauksen: ainakin postaus tatuoinnista, ruokapäiväkirjaa, (tulevia)sisustushankintoja ja loppukesän shoppailulöytöjä. Joten pysy kuulolla!;)

Ai miten niin väsynyt? Nukahdin eilen puoli kahdeksan aikaan illalla, vaikka ajatuksena olikin kerrankin ehtiä lukemaan ostamaani pokkaria. Toinen kerta sitten. Vajaa yhdentoista tunnin yöunet tekivät kyllä terää – en ollut tajunnutkaan, kuinka väsynyt olin. Tai no, kyllä vähän pohdin, onkohan univelkaa kertynyt snadisti, kun töihin kävellessäni ihan vain hiukan lepuutin silmiäni – siis sulkemalla ne, haha. Työn raskaan raataja.

Olen nyt nauttinut parista vapaapäivästä ja todellakin yrittänyt nauttia niistä. Työputki on vissiin jäänyt vähän päälle, sillä kumpanakin aamuna olen ollut valmiina syöksymään juna-asemalle. On muuten mahti fiilis, kun tajuaa, että hei koko päivälle ei ole kerrassaan mitään ohjelmaa. Eilen jo sitten kyllä valittelin tylsyyttäni puhelimessa…

Tosin olen minä pieniä juttuja saanut aikaiseksi nyt vapaallakin. Kävin mm. varaamassa sen tatutointiajan (!!!). Ihan sellainen pikkujuttu. Jonkun pitää varmaan tulla ihan oikeasti raahaamaan minut sinne maanantaina 13.8, sillä sain taistella tottelemattomien jalkojeni kanssa nyt jo mennessäni varaamaan vasta aikaa. Että sen verran jänskäsi, heh.

Niin ja tilasin itselleni K-plussa-kortinkin. Ja suunnittelin uuden puhelimen ostoa (mutten sentään vielä sännännyt kauppaan) ja tein vertailuja. Kävin myös lenkillä ja kuvittelin muutaman salikerran vaikuttaneen reisilihaksiin niin, että juoksu kulki lentäen. Ehdittiin me Santun kanssa Lintsillekin, kun en malttanut pysytellä työpaikalta poissa vapaapäivänäkään… No se oli kyllä vitsi.

Emme me loppujen lopuksi jaksaneet kovin monessa laitteessa riekkua: vuoristorata ja maailmanpyörä olivat tietenkin pakollisia – ja maisemajuna Santun mielestä, hehe. Tajusin muuten vasta, että nykyinen maailmanpyörähän on Rinkeli nimeltään, toisin sanoen blogini nimikkolaite;) Blogin Rinkeli on tosin maailmanpyörää huomattavasti vanhempi nimitys, kuta kuinkin kohta kaksikymmentä vuotta vanha.

Pitihän sitä vähän työkavereiden tuotoksia arvioida – taitaa muuten olla hiukan Spice Icen standardikokoa suurempia nuo dippisoftikset haha. Onneksi en ole saanut koulutusta Spice Ice -kopperoon, himoitsisin kuola valuen koko työvuoron asiakkaiden annoksia. Muuten se on jännä, miten kaiken maailman makkaraperunat (ranskalaiset eritoten), hodarit ja pitakebut ällöttää, eivätkä ole sen ensimmäisen päivän jälkeen houkuttaneet. Toivottavasti tämä työurani eri herkkupaikoissa ei tästä kovin paljon laajene tai en voi kohta syödä ulkona enää mitään. Lintsi-safkat ja Valion irtojäätelöt kun etovat jo.

Rinkeli Rinkelin kyydissä. Olen oikeasti aika jänishousu ja maailmanpyörässäkin jänkäsi ihan tarpeeksi. Siellä se pelko kohdistuu kuitenkin vähän eri asiaan kuin muissa kieputtimissa: pelkään aina, että juuri sen meidän korin tekniikka pettää ja se tipahtaa alas me mukanaan. Asiaa ei auta se, että näin vanhemmiten olen huomannut kuinka (äidiltä peritty) korkeanpaikankammo vahvistuu ja vahvistuu.

Vähän epäilen, että Santtu oli käynyt urkkimassa Natalian blogissa tämän poikaystävän tyyliä ja tilannut netistä uuden t-paidan isommalla kaula-aukolla, haha. Noei, vitsit vitseinä. Tosin se ei ole vitsi, että poikaystäväni taitaa olla parempi alennysmyyntishoppailija kuin minä. Siis neljälläkympillä Hilfigerin farkut! Ja lähti tuo paitakin useampaa kymppiä halvemmalla (G-Star Raw). Hienosti shopattu<3

Piti ottaa vähän lepiä Lintsi-illan aikana. Suosittelen muuten ehdottomasti lähtemään Lintsille vasta illasta hurvittelemaan, jos huvipuistopäivä uupuu vielä tältä kesältä. Tunnelma Linnanmäellä on nimittäin aivan eriainen kuin päivällä lapsiperheiden hääriessä tuttipullojensa kanssa penkeillä. Lisäksi varsinkin nyt kesän kääntyessä jo syksyyn illasta alkaa jo hieman hämärtämään ja laitteiden valot luovat ihanaa tunnelmaa. Muutenkin illalla ihmiset ovat jotenkin rennompia – johtuneeko siitä, että kaikki rupeavat olemaan jo niin väsyjä, että juttua riittää ja kaikki alkaa menemään vähän yli:D Tiedättekö, vähän kuin sokerihumalassa (mikä sekin tietysti on mahdollista Lintsillä), haha.

Mielestäni oli ihanasti sanottu, kun Santtu kertoi, että parasta on nähdä minut hymyilemässä aidosti silmät loistaen:) Minusta itsestäni on puolestaan ihana huomata se, kuinka vapaudun päivä päivältä enemmän. Tällaista sen elämän kuuluu olla: elämistä täysin rinnoin! Vaikka vieläkään en kyllä tykkää tuosta hamsterihymystäni…

Tänään aion ylittää itseni ja jaksaa vielä yhdeksän ja puoli tuntisen työpäivän jälkeen klo 22 lähteä juhlistamaan ystävääni Helsingin yöhön. Paha vain, että se Pepsi max -lakkoni alkoi jo. No jaa, Rosa  lupasi meille Pallokalat. Ehkä sen turvin sitten. Lauantait kaikille!:-)

Olen miettinyt tässä lähiaikoina painoa. Tai no fysiikan tunnit muistaen massa taitaa olla se oikea termi. Massa vaan kuulostaa jotenkin inhottavalta, oletpas sä massava (eli ronski, iso, jättis), haha. Oli mikä oli, mutta asia on kuitenkin pyörinyt mielessäni. Siis ihan terveellä tasolla. Itsehän en ole painoani reilu vuoteen enää seuraillut: se on mielestäni suoraan sanottuna turhaa. Seuraavassa omia mietteitäni miksi.

Ensinnäkin minä olen 170,5cm ja paras ystäväni on lähes saman pituinen. Toinen hyvä ystäväni on meitä melkein viisi senttiä pidempi. No, Santtu huitelee siellä parissa metrissä. Kuitenkin, kaikki me olemme eri pituisia. Aivan samalla tavoin kuin olemme myös aivan eri ruumiinrakenteisia. Esimerkiksi toinen isoveljeni on pitkä ja roteva luonnostaan, toinen taas on aina ollut lyhyeempi ja  pienikokoisempi, vaikkakin nykyisin hänkin aikamoinen kaappi saliharjoittelun tuloksena. On ihan luonnollista, että olemme eri pituisia ja erilaisia johtuen geeneistämme: toisilla on pitkä selkä, toisilla taas pitkät raajat, toisilla kopsahtelee pää tuon tuosta oven yläkarmeihin ja toiset joutuvat varvistamaan yltääkseen jääkaapin ylähyllylle. Olemme jokainen kehittyneet ja kasvaneet sellaisiksi kuin perimä on määrännyt. Koska meillä on geenien määräämä pituus, meillä on myös luontainen paino, jossa kehon on hyvä olla. Eihän kukaan taistele pituuskasvua vastaan, mittaa joka päivä pituuttaan ja ahdistu, jos aamupituus on enemmän kuin iltapituus (mikä muuten voi hyvinkin olla mahdollista). Miksi meidän siis tarvitsee kontrolloida niin paljon painoamme? Koska sen kontrollointi on mahdollista ja ainakin huomattavasta helpompaa kuin pituuden? Jokaisen keholla on oma luonnollinen painonsa, jossa sen on hyvä olla ja johon sillä on taipumus hakeutua. Ei kukaan terve lihoa tai laihdu hallitsemattomasti, jos syö monipuolisesti ja yleisterveellisesti, liikkuu ja elää normaalisti. Ihminen on loppujen lopuksi fysiikaltaan aika hienosti luotu kokonaisuus. Kehon balanssin voi tietenkin sotkeakin ihan konkreettisilla jutuilla, mutta myös henkisen puolen asioilla: roskaruoalla, syömättömyydellä, stressillä, ahdistuksella jne. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Ja mitäpä muuta nykypäivän aivan liian yleisten syömishäiriöiden eri muodot ovat kuin juurikin taistelua kehon luonnolista toimintaa vastaan? Mielestäni ihmisten pitäisi enemmän luottaa omaan kehoonsa ja sen toimintoihin sekä viesteihin, eikä väen väkisin yrittää taistella sitä vastaan.

Toisekseen, mitä väliä joillakin vaa’an numeroilla on? Nehän ovat vain numeroita. Tiedän, kuulostaa ihan sairaan kliseiseltä, mutta mietipä asiaa ihan oikeasti kunnolla. Jos peilikuvaan on tyytyväinen ja olo omassa kehossa tuntuu hyvältä, mitä ihmeen väliä joillakin numeroilla on? Kyllähän sitä huomaa jo omassa olossaan ja jaksamisessa, jos paino jostain syystä laskee tai nousee liikaa. Sitä paitsi suolistossa olevan tavaran määrä (:D)  ja nestetasapainon vaihtelut voivat vaikuttaa jopa useita kiloja painoon ja aiheuttaa heilahteluja. Ja se kuuluisa lihasmassa. Kaikkihan nyt tietävät, että kaksi kokoa pienemmissä vaatteissa kulkeva timmi mimmi voi painaa numeroissa selvästi enemmän kuin lihakseton ja suurempi ystävänsä. Kyllä tavallaan ymmärrän joitakin selvästi ylipainoisia laihduttajia, jotka haluavat nähdä joitakin konkreettisiä tuloksia nopeasti säilyttääkseen motivaationsa ja siksi hyppäävät vaa’alla. Toisaalta luulen (koska minulla ei tähän hätään nyt mitään todistettua faktatietoa ole) myös, että kyllä se paino laihdutuksessakin hakeutuu omaan luonnolliseen painoonsa samaan tapaan kuin liiallisen laihdutuksen jälkeen painonnostoprojektissakin, jolloin vaa’an kyttäily on itse asiassa aivan turhaa. 

Itselläni oli pitkä vaihe, kun hyppäsin vaa’alla monta kertaa päivässä, mietin juomiani vesilaseja ja niiden vaikutusta vaa’an numeroihin, ahdistuin, jos muutosta oli edelliseen aamun pari sataa grammaa (hei haloo!!??) ja päivä oli automaattisesti tällöin pilalla. Tämän ja vaa’asta vieroituksen jälkeen seurasi vaihe, kun ummistin täysin silmäni numeroilta, en uskaltanut edes ajatella asiaa, eikä tullut kuuloonkaan, että olisin astunut varpaallanikaan vaa’alle. Tällä hetkellä tiedän senkin takia olevani jo terve, että pystyn menemään vaa’alle, jos tulee tarve, mutten syyttä suotta hyppää siinä pävittäin. En vieläkään mielelläni käy vaa’alla tai mieti painoani, sillä sairas kontrollin tarve nostaa päätään vielä helposti. Mutta eihän minulla olekaan syytä painon aktiiviseen seurantaan tai kontrollointiin, sillä luotan kehooni. Yleisterveellinen ruokavalio ja herkkupäivät, liikunta ja terve pääkoppa ovat ainoat asiat, mistä minun täytyy huolehtia:-)