Olen aina ollut huono tasapainottelemaan kahden eri asian välillä. Olen aina ollut huono. Sanon sen, jotta tiedostaisin todella. Sen, että olen aina pitänyt itseäni jonain. Hirveän huonona. Ja jotta voisin tästä eteenpäin ehkä yrittää suhtautua itseeni vähän parempana. Koska aika moni ajatus on lähtöisin omasta suhtautumisestani. Ajatusmalli on varmasti usein syntynyt ihan tiedostamatta. Kun on kerran tottunut ajattelemaan jollain tapaa, on kovin hankala yrittää olla enää myöhemmin muunlainen kuin pinttymän kaltainen. Siitäkin huolimatta, että oikeasti olisi esimerkiksi keskinkertainen kyseisessä asiassa. Jopa hyvä tai erinomainen.

Mitä olenkaan tukahduttanut itsessäni?

Olen aina ajatellut olevani hirveän huono kielissä. Siis ihan aina, siitä asti kun englannin opiskelu kolmannella alkoi. Nimenomaan kielten puhumisessa. Siitäkin huolimatta, että osaan kielioppia. Osaan lausumistakin. Olen huono kielissä. Koska Elinalla ei ole sellaista kielipäätä.

En muista, kuka ja milloin sen sanoi minulle. Sanoiko suoraan vai sivulauseella. Se on edelleen päässäni niin voimakkaana, etten vieläkään selviydy ilman totaalista jäätymistä tavallisistakaan tilanteista englannin kanssa. Vaikka haluaisinkin. Haluaisin ihan hirveästi oppia puhumaan ilman paniikkia. Palautella mieleen espanjan. Ja unohtaa muistoni, joissa valinnaisen espanjan oppitunnilla olen luokkahuoneen ainoa musta möykky. Siis se, jolla ei ole kielipäätä. 

Jos palataan vielä siihen tasapainotteluun. Jossa olen siis hirveän huono.

Olenko tämä vai tuo? Osaanko sittenkin olla välistä? Voinko opetella? Miten löydän sen, millainen lopulta olen? Siis sitten, kun selkeästi liian voimakkaat ulkopuoliset paineet, voimat ja mielipiteet eivät enää vaikuta minuun. Niin sitten, kun olen riittävän vahva ja rohkea sulkemaan ne kaikki haitallisimmat itseni ulkopuolelle.

Kukaan ei käske minua. Edes minä itse en. Kukaan ei ole kertomassa, miten tai mitä kuuluu tehdä. Jos en välitäkään yleisistä oletuksista ja normeista. Vaan katselenkin usvan keskellä avointa peltoa ja mietin, haluanko liikkua tästä eteenpäin kävellen vai kärrynpyörin. Aivan hyvin voin valita sen tavallisen – omalla halullani, en toisten. Mutta myös poiketa totutusta, jos niin päätän. Heittää hurjia  kärrynpyöriä!

Olen ollut ulalla. Omasta identiteetistäni parannuttuani. On ollut hämmentävää. Koska haluaisin niin paljon ja erilaista, kahta ääripäätäkin yhtä aikaa. Etenkin olen hakenut kovin omaa ruokavalioidentiteettiäni. Haluan sellaisen. Elinan oman linjauksen. Mutta kuinka paljon yhteen voi sisällyttää erilaista? 

Rakastan ideologiaa mahdollisimman puhtaasta ruoasta. Terveellisestä ja ravitsevasta ja suhteellisen yksinkertaisesta. Jo senkin vuoksi, että olen sen keholleni velkaa. Olen hullaantunut vaihtoehtoisherkkujen leipomisesta. Innostun mielettömästi nerokkaista resepteistä! Oivaltavuus, se niissä onkin parasta, terveellisyys tulee vasta toisena. Tylsistyn tavallisista vehnäjauho-voi-kananmunaresepteistä. Etenkin silloin, kun intressini on nimenomaan leipominen. 

Kaikesta huolimatta. Joskus tarvitaan suklaata. Luulen, että olen toisaalta päälleni velkaa mahdollisimman sallivan ruokavalion. Toisinaan voin syödä sokeria, vaikka en sitä jokapäiväiseen elämääni haluakaan. Kun herkuttelen, sen ei pitäisi olla repsahtamista, periksiantamista tai ei ehkä edes sallimista. Vaan enemmänkin valinta muiden joukossa, jonka voi tehdä ilman erillistä siunausta.

Olen äärettömän utelias ihminen. Minua kiehtoo erilaiset kokeilut. Tykkään testailla. Joskus niistä voi olla hyötyäkin ja jäädä asioita arkielämään. Haluaisin testata kaikenlaisia raakaruokajuttuja. Myös viljatonta ja maidotonta ruokavaliota. Ihan vain mielenkiinnosta. Haluaisin opetella kasvisruokareseptejä, haluaisin kokeilla taas elää lihattoman kuukauden. Haluaisin tehdä aamulla meille ison kasan terveyslettuja ja nappailla välipalaksi pähkinöitä sekä protskupalleroita. Mutta joskus ajattelen myös haluavani syödä pöhnähampurilasen kipeänä, kuten pikkuisena. Tai äidin tekemää (kylmää) pannaria mansikkahillolla ja kermavaahdolla kuorrutettuna. Koska pidän minä niistäkin. Edelleen. Pystyn olemaan helposti ilman, eikä se ole oikeastaan edes suurta kieltäytymistä. Koska se, mitä eniten niistä kaipaan, on muistojen tulva, ei niinkään suuri makuelämys. Voinko syödä sen vuoksi, että tuntuu ajatuksissa mukavalta?

Periaatteessa luulen, että olen senkin velkaa itselleni.

Huomaan pohtivani usein, voinko tehdä tätä kaikkea. Siis yhdistää sekä kesäkurpitsa-banaanileivän että isot karjalanpiirakat? Terveyspannarit ja äidin tekemät? Voiko uuniparsakaali olla yhtä hyvää – tai parempaakin – kuin nauhapasta? Entäs Euroshopperin maksalaatikko, miten se sopii tähän kaikkeen?

Joskus tunnen saavani eri suunnista erilaisia viestejä, jotka kertovat oikeellisuudesta. En kestä ajatusta, että joku kuvittelee tietävänsä paremmin, mitä minä oikeasti haluan. Kyseenalaistaa aidon innostuksen ja halun. Kukaan ei oikeasti voi haluta noin. Miksei?

 Jos haluankin rohkeasti tätä kaikkea.

Faktoja Rinkelistä. En tiedä, kuinka tuttua tavaraa. 

1. En voisi kuvitella syöväni farkut jalassa. Ihan hirveän ahdistava ajatus. Kotonakin syön mieluiten jättipaita päällä ja mahdollisimman löysät housut jalassa. Hah. En käytä muutenkaan farkkuja. En edes omista sellaisia. Vatsa turpoaa riittävästi jo työhousuissakin.

2. Tykkään hirveästi keksiä lempparinimiä sellaisille ihmisille, joista pidän hirmuisesti – niin ja hauvalle kanssa. Tai en oikeastaan keksi keksimällä, ne vain tulevat suuhuni. Rakkaus synnyttää, heh. Äiti on ollut elämäni aikana lähes aina Mamu. Viikolla, kun oltiin vaateostoksilla yhdessä, huusin vahingossa Mamua. Vaikka yritän järjestelmällisesti kyllä käyttää julkisesti ihan vain äitiä. Eräs nainen kääntyi vähän kummeksuen katsomaan. Korjasin tietysti nopeasti, että äiti. Ettei tule väärinkäsityksiä. Pienenä kutsuin äitiä myös Mamukiksi, mutta se karsiutui aika nopeasti pois. Mamukin omasta tahdosta.

Santtu on yleisesti ottaen Lanttu. Nyt se on jo tottunut siihen, aluksi ei oikein pitänyt. Isompi veikka on Vege, nuorempana etenkin oli käytössä myös Vegetaristi. Pienempi isoveikka on Tumppu. Se tosin ei ole itsekeksimäni, mutten kyllä ikinä osaisi käyttää mitään muuta nimitystä. Enkä varmaan koskaan ole käyttänytkään. Tai tule käyttämään. Ystäväni on Marma, mutta myös Marmaliini, Mörmö ja aika paljon muutakin.

3. Kävelin torstaina Rantapuistossa shortsit jalassa ihmisten keskellä. Ja se oli iso asia minulle.

4. Olen opetellut spontaanisuutta Whatsappissa. Ihan oikeasti se on alkanut tehota. 😀 En enää suunnittele kaikkea päiväkausia ja miljoonaa vuotta etukäteen. Minulle edistysaskel on se, että edellisiltana lähetin whatappissa ystävälle viestin mennääks huomenna syöttää Vilille jäätelöä. Menimme me.

5. Uskon kohtaloon. Kohtalo kuljettaa oikeaan suuntaan ja siihen voi luottaa – kaikella on tarkoituksensa. Mutta se vaatii oikein toimiakseen sydäntä ja yrittämistä, ehkä myös tahtoa. Koska harva asia tulee suoraan valmiina lautasella nenän eteen – kohtalostakaan huolimatta.

Joitakin päiviä sitten kävelin kaupassa pakastealtaan ohi ja ihan vain hetken mielijohteesta nappasin mukaan pinaattikeiton. En ole sellaista ostanut useampaan vuoteen. Enkä kyllä ole edes ajatellut pinaattikeittoa pitkään, pitkään aikaan. Nytkin käsi kahmaisi sen hallitsemattomasti. Eilen tulin kipeäksi. Kurkku on älyttömän kipeä, enkä kykene puhumaan – hyvä että nielemään. Ilman lääkkeitä en ainakaan. Olen ihan varma, että kohtalo se oli, joka pisti käden pakastelaariin pinaattikeittopaketin ympärille. Tänäänhän on pyhäkin ja kaupat kiinni. Heheh.

6. Olen juuriltani ihan täysin maalainen, kaupungistuin vasta myöhemmin joskus kolmosella. Kävin ensimmäiset luokat pienessä maalaiskoulussa. Siellä sai jälkkäriäkin usein. Siis jälkiruokaa lounaalla. Jälki-istunnossa en ole ollut ikinä. Mikä ei kovin kummoinen paljastus kai ole. Olen onnellinen, että elin varhaislapsuuden ”metsän keskellä”. Jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvin puhdas paikka aloitella elämää. Muistan, kuinka aikaisin aamulla tavattiin lapsuudenystäväni kanssa aina puolessa välissä metsäpolkua, joka kulki meidän takapihalta heidän puuliiterin kulmalle. Oke, kallioilla. Se oli vähän kuin meidän oma pikakoodi. Ja tänä päivänä se edustaa minulle juuri sitä hetkessä elämistä, jota tavoittelen.

7. Toisinaan tuntuu, että koen tavallisetkin asiat tuplasti – tai varmaan triplastikin – voimakkaampina kuin ehkä jotkut toiset kokevat. Saattaa liittyä erityisherkkyyteen. Olen nimittäin HSP. Yksikin uneton yö tai vähän suurempi kuin pikkuinen väsymys kiepsauttaa (ajatus)maailmani täydellisesti ylösalaisin; olen silloin yhtä aikaa pelokas peura ajovaloissa ja eksynyt hiiri labyrintissä. Minun ei tarvitse olla kovinkaan kipeä, kun jo olen aivan voimaton, enkä kykene kuin makaamaan. Se ei todellakaan ole säälin keräämistä tai alhaista sietokykyä. En vain kestä tunnetta. Samaan tapaan kun en pienessäkään nälässä pysty keskittyä yhtään mihinkään. Niin muuhun kuin ruoan ajatteluun.

8. Kuten ihmisillä yleensäkin, minullakin on – ihan vahingossa – ennakko-oletuksia toisista ihmisistä. Sitäkin enemmän minulla on kuitenkin ennakko-oletuksia siitä, mitä toinen minusta ajattelee tai millaisena minua pitää. Aika harvoin ne ovat hurjan kauniita ajatuksia, joita olen ajatellut toisen minusta ajattelevan. On aina yhtä huojentavaa saada jokin konkreettinen todiste siitä, että olen mitä ilmeisimmin olettanut täysin väärin.

9. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jollakulla menee ruokahalut jostain iljettävästä, esimerkiksi asiasta tai hajusta. Tai tietysti ymmärrän, mutta itselleni se on ihan täysin vierasta. En ole koskaan ”päässyt” sanomaan  siis nyt mulla meni ruokahalu, en pysty syödä. Vaikka joskus pienempänä ajattelin, että olisi siistiä edes joskus sanoa niin. Luulin pitkään, ettei sellaista tilannetta koskaan tulekaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin, kun katsoin vahingossa Mad Cookin klipin, jossa syötiin jotain ruotsalaista mädäntynyttä perinnesilakkasäilykettä.

Kuitenkin esimerkiksi surun vaikutus ruokahaluun on asia erikseen.

10. Rakastan sitä tunnetta, kun tekisi mieli rutistaa joku ihan ruttuun. Viimeksi työkaveri eilen töissä. En kuitenkaan halunnut – koska olisi mennyt ihan ruttuun. 

11. Minulla on ihan hirveän voimakas tahto. Se ei ehkä ilmene aina perinteisesti, eli suutani soittamalla ja isoin teoin, vaan vaikuttaa ehkä enemmän pääni sisällä. Muutenkin minulle osuvampi kysymyksenasettelu olisi tavallisen nollasta sataan -asteikon sijaan nolla vai sata. Pystyn innostumaan, ihastumaan, suuttumaan, leppymään ja melkein mitä vain ihan hetkessä. Myös laittaa itseni kiinnostumaan sellaisestakin, mikä ei oikeastaan juurikaan kiinnosta minua. Kaikki kuitenkin voi lopahtaa ihan yhtä nopeasti. Siihen riittää pääni sisällä tapahtuva tunnetilanmuutos.

12. Näen edelleen painajaisia siitä, että asunnon joka nurkasta puskee lisää ja lisää gerbiilinpoikasia. Ensimmäisten gerbiilieni Täplän ja Laikun piti olla tyttöjä, mutta toisin kävi. Kolme poikuetta ne saivat yhteensä. Se oli kolmosluokkaiselle aika hurjaa. Rinkelille jotenkin traumaattista. :’D

Jatketaan Millan kysymyksiin.

1. Onko blogisi muuttunut alkuajoista, jos on niin miten ja minkälaiseen suuntaan?

Tuntuu, että olen saanut mielenrauhan kirjoittamisen suhteen. Voin kirjoittaa ihan mitä haluan, eikä minun tarvitse seurata minkäänmoista linjaa – etenkään muita ajatellen. Syvällistä tai pintapuolisempaa, jos sille päälle satun. Urheilusta tai kokkailusta tai omista ajatuksista tai muistoista. Oma päätökseni. Kivaa. 🙂

Olen tosi, tosi arka puhumaan blogistani kenellekään muulle kuin ihan lähimmäisille. Tai toisille blogien kirjoittajille. Nyttemmin olen ehkä vähän rohkaistunut. En tiedä, miksi se omassa päässäni oli pitkään jopa jonkinasteinen tabu. Kysyin äidiltä usein – joskus vieläkin – että onko blogissa jotain hävettävää. Koen tulleeni kaapista ulos, kun laitoin osoitteen Instagramiin julkisesti esille. 😀 Mietin sitäkin kyllä riittävän pitkään. En vieläkään pidä itseäni bloggaajana, vaan ihan vain tällaisena raapustelijana. Tosin intohimoisena sellaisena.

Jätski ainakin kuuluu kesään. Ja mansikat! Villeinä hetkinä myös kirsikat. Ah. 

Tietysti aina tavoite on kehittyä. Se, minkälaista kehitystä haen, oikeastaan saattaa jopa vaihdella. Heh. Joskus olen hirveän innostunut kehittämään mave-enkkaa ja joskus haluaisin hullunlailla, että olkapääni pyöristyisivät. Toisinaan haluaisin kehittyä siinä, että pystyn mennä salille tekemään ihan vain lempiliikkeitäni suunnitellun ohjelman sijaan. Siis joskus, sille päälle sattuessani.

Konkreettisempia, kuten kisatavoitteita, ei ole. Eikä kyllä tulekaan. Henkilökohtaisesti en usko, että kroppani kestäisi minkäänlaista dieettirääkkiä enää. Ja vaikka kestäisikin, en halua kiusata sitä enää ikinä siten.

Tämän vuoden puolella (osin lukemisen vuoksi) on asettunut viikkorytmi: 3 salia, lenkki ja toinen pidempi lenkki/pidempi kuntopyöräily. Ja lisäksi satunnaista kävelyä ja muita juttuja, jos tekee mieli.

Radio. 😀 En ikinä kuuntele muuta kuin salin radiota (joka kuuluu kauhean huonosti etenkin kenkkupäivinä). Joskus unohdan laittaa senkin päälle, kun aamuisin treenaan yksin. Tykkään silti aina, kun tulee se Lupaan olla sun. Kun silloin menen sellaiseen hurmioon. Hehe.

Pysyn paremmin järjissäni. 🙂

Kuuluuko Body Pump niihin? Se oli ihan kivaa, kun kerran testasin. Tykkään kuitenkin ehkä enemmän yksin puurtaa ja treenata täsmälleen silloin, kun itse haluan.

No joo. Varmaan liikaa. :S

Pakolliset, kuten salimaksu. Ja ihan joskus ”pakolliset”, kuten uudet treenipöksyt

Onnellisia kokemuksia ja niistä syntyviä muistoja, joita ajatella talvella.

Ja sitten Heidisen laatimiin.

Pidän monista sanoista niiden merkityksen vuoksi. Mutta muulla tavoin kaunein sana on mielestäni Pähkinä. Se tuntuu suussa kivalta ja näyttää paperilla kivalta.

Vähän samaan tapaan monistakin, joihin liittyy muisto tai merkitys. Mutta muuten taas sellaisista, jotka tuntuvat kovilta ja teräviltä. Esimerkiksi sanaan anoreksia liittyy hirveästi kaikkea sellaista, mistä en pidä. Se on silti myös ulkoisesti kamalan ruma sana, jotenkin ärrä ja koo juuri noin aseteltuna on jotain kamalan rumaa.

Niin moni asia! Olen hyvä roihahtamaan. Tällä hetkellä leipominen ja sitten myös ajatus kesäaamusta, kun ennen aamupalaa kävelen rantsuun tekemään askelkyykkyjä ja kaikkia kivoja hyppyjä, lämpö tuntuu iholla ja enteilee kuumaa päivää, kotiin palattuani syön aamupalaksi Puuppolan kaurapuuroa Kesolla ja mansikoilla. Pitää toteuttaa. :’)

Jos innostun jostain yhteisestä ja toinen ei ole jutussa yhtään mukana. Harvoin ajattelen että innostun sitten yksin.

Simpura. 😀 Se on ihan omani.

Keso-purkin välikannen avaamisesta syntyvää ääntä. Ainakin. No, okei. Paljon muitakin. Pidän hiljaisista ja rauhallisista.

Kovaa ja voimakasta. Kaikkea älämölöä. Jatkuvaa puheensorinaa.

Ei ole vielä omaa. Mutta sellaista, jossa voisin auttaa ja innostaa. Olla hyödyksi. Liikuntaan, ravitsemukseen, terveyteen ja hyvinvointiin jollain tapaa liittyvää.

On alkanut pelottaa, että olen kaupan kassalla vielä kymmenen vuodenkin päästä. En kestä sitä, miten alentavasti jotkut kassan takana olevaa kohtelevat. Enkä sen vuoksi pysty enää edes pakottaa itseäni olemaan yhtä hymyilevä (ja vilpitön) neiti piippailemassa kuin alussa – edes niille supermukaville asiakkaille.

Sellainen rempseä terve Elina.

Äidin tuoksu.

Vielä Petran omiin.

Ai ihan ’herkku’. 😀 Varmaan, öö, sellaiset riisirieskaset, eli ’karjalanpiirakat’. Ne maistuu ihan karjalanpiirakoiden keskustalta. Ja oli myös hyvää, kun kerran tein ’tiikerikakkua’ ja ’mustikkapiirakkaa’. Ne maistuivat aivan tiikerikakulta ja mustikkapiirakalta.

Molempia. Sopivassa suhteessa.

Juu! Ihan pikkuisesta asti balettia. Ja myöhemmin muitakin tanssilajeja, ainakin jazzia ja nykytanssia. Olen myös pienestä asti ratsastanut. Aloittanut fudiksen pelaamisen aina kesäisin veikan valmentamana. Olen aina touhunnut hirveästi kaikkea, vaikka en olisikaan virallisesti harrastanut. Mikä on mielestäni hieno juttu. Nykyään kaiken pitää olla niin suunnitelmallista ja tosikkomaista. Voi sitä pesistä mennä pelailemaan ihan muuten vain.

4. Kolme tärkeintä asiaa elämässä?

Perhe, terveys ja muut elämääni tiukasti kuuluvat tärkeät ihmiset.

Ei suurempia – nyt kun päävammasta on päästy suurin piirtein eroon. Se rajoitti aikalailla. Joskus joku polvi tai muu vihoittelee. Varmaan vain tosin rasituksesta ja venyttelyn puutteesta. 😀

Ei ehdi. Aina ehtii, itsestään huolehtiminen ei vaadi ylimääräistä aikaa, vaan on osa jokapäiväistä elämää.

Pitkin päivää puhelimeen saapuvat kuvat hauvasta milloin missäkin hullunkurisessa asennossa. :’)

En.

Yksi ystävä kutsuu Lelluksi. Ihan joskus jotkut Elluksi. Äiti kutsuu Tipuksi ja Tipsukaksi ja sellaisiksi. Ai niin, ja RT. Isi kutsui pienenä Kissaksi. Rinkeli olen itse itselleni. Ja ehkä Heidille. Minulla ei ole ikinä ollut oikeastaan sen kunnollisempia lempinimiä.

Ihan perusmaissa. Espanja, Ruotsi, Viro, Turkki ja Belgia.

11. Elämänohjeesi

Elä.

Olen ajatellut, että siihen kiteytyy oikeastaan kaikki oleellinen. Siitä saa myös väännettyä kaiken tarpeellisen. 😀

Muistan tarkalleen, miltä tuntui, kun luin ne ensikertaa. Sanat. Varta vasten minulle kirjoitettu. Minua oli ajateltu.

Se oli sellainen iso ja vihreä pahvi, jossa luki tikkukirjaimin Elina. Olin itse yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman kivoja juttuja sellaisiin kuin Rosa ja Ari ja Lotta. Minua jännitti. Kädet hikosivat, kun mietinkin, mitä mahtoi pahvissa Elina lukea. Miten toiset näkivät minut? Samalla tavoin kuin minä näin itseni? Kysymykset. Ne polttelivat mielessäni. Olivat väijyneet jo pidemmän aikaa. Ei sen vuoksi, että odotin kehuja. Ja ylistystä. Sitä, että olisin samalla tasolla kuin toiset.

Kaipasin vain varmuutta. Varmuutta, että minut hyväksytään. Elinana.

Se oli todella kuuma kesä. Tai ainakin todella kuuma viikko. Jossain päin Keuruuta. Muistan, kuinka tukala olo oli. Vähiten kuitenkin kuumuuden vuoksi. Iltaisin vatsa murisi aivan liian kovaa. Päivällä vieressä istuva ronkki lounasta. Oli mahdotonta jättää se omaan arvoonsa. Aamuisin takapuoli näytti farkkuhameessa luvattoman leveältä. Siltikin muistan Maraboun suussa lähettäessäni äidille viestiä.

Kaikesta huolimatta. Elin onnellista viikkoa. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt tunne hyväksymisestä. Ajatus, etten ollutkaan ehkä liian iso. Ja outo. Ruma ja erilainen.

Elina. Siinä luki kaikenlaista. Tosi innostunut pihaleikeistä. Vähän hiljainen. Ei paljoa juteltu. Pitäisi olla vähemmän ujo, ne selkeästi viestittivät. Ja minähän tulkitsin; aivan liian tylsä, puuduttava ja kaikkea muuta kuin kiinnostava ihminen. Harmi, kun ei tutustuttu paremmin. En ole ihan varma, oliko sanat tarkkaan harkittuja. Etenkään ensimmäinen. Vähän epäilen, edelleen. Minulle kuitenkin se merkitsi aika paljon. Joku ehkä olisi halunnut, vaikka ihan vain vähän. Olla ystävä. Olihan minulla kavereita ja ystäväkin mukana. Uusien ihmisten keskellä tunsin kuitenkin itseni hyvin eksyneeksi.

Kaksi kynänjälkeä. Ne olivat ylitse kaiken. Koko viikon, muurinpohjalettujen ja iltauintien.

Ensimmäinen oli pieni sydän pisteen jäljessä.

Toinen. Ne olivat ne sanat. Sanat, jotka vastasivat kysymykseeni. Millainen olen toisten silmissä. Luin ne monen monta kertaa. Hymyilin. Luin vielä uudemman kerran. Luin ne leirin loputtua ja seuraavan kuukauden kolmantena päivänä. Yhdeksännen luokan ensimmäisenä päivänä. Aina sisälläni läikähti. Luin niin monta kertaa, että osasin ulkoa. Kaupungilla kävellessäni toistelin niitä itselleni mielessäni. Seuraavana vuonnakaan en ollut unohtanut niitä. Enkä vielä tänäänkään. Sanat kulkivat mukanani kaiken sen itseinhonkin keskellä. Sairaina vuosina ne olivat läsnä. Suurimman tuskan keskellä kaivoin Elina-pahvin esille ja luin nuo samat rivit uudelleen ja uudelleen. Ne auttoivat hetken. Sietämään itseäni. Hyväksymään itseni.

Tieto siitä, että joku oli joskus nähnyt minut kivana, kauniinakin, vaikka en sitä ääneen koskaan olisi pystynyt sanomaan itselleni tai toiselle, toi lohtua.

Tänään mietin. Voi kunpa kirjoittaja tietäisi, mitä nuo sanat minulle merkitsivät – ja merkitsevät edelleen. Kunpa tietäisi, millaisessa matkassa hänen sanansa ovat olleet mukana. Kunpa tietäisi, kuinka voimakas vaikutus niillä on ollut minuun ja minun elämääni. Kunpa tietäisi, miten monta kertaa ne on luettu. Miten monta kyyneltä ne ovat synnyttäneet poskelleni. Kunpa tietäisi, millaisena esikuvana häntä pidinkään.

Näen hänet harva se päivä. Töissä. Kaupungilla. Kaupassa. Se tuntuu ihan hassulta. En tiedä, muistaako hän sanoja. Edes minua. Katsoessani suoraan silmiin, luulen, että ehkä kaukaisesti. Mutta minä silti muistan. Aikalailla kaiken. Puhuin hänelle viimeksi eilen, kolme ja kolkytviis. Joskus leikittelen ajatuksella. Jos sujauttaisinkin loppuun muutaman ylimääräisen sanasen, en tiedä, muistatko mua, mutta. Ihan vain leikittelen. Teoriassa.

Tuo kuuma kesä oli viimeinen kesä ennen sairastumistani. On hivenen ironista, että muistan sen hirveän onnellisena. Lisäksi se tuo aina mieleeni suuren hyväksynnän tunteen. Etenkin se helteinen viikko rippileirillä. Leirin viimeisenä päivänä mietin, että saan olla juuri tällainen. Juuri tämän kokoinen. Kotiin palattuani muistan kuulleeni toteamuksen oletpas kutistunut. Kuulin sen ainoastaan positiivissävytteisenä. Tulkitsin taas. Itseisarvo on olla pieni. Kauneus on pienuutta. Tavoite on olla pienempi. Hyväksyntä syntyy pienuudesta. Avain pienuuteen – ja siten hyväksyntään – on nälkä.

Jos saisit valita aivan vapaasti, mihin lähtisit? Hawajille? Luksushotelliin? Kuuden tähden kylpylään?

Itse haluaisin ehkä Järvenpää-Imatra akselille, suunnilleen Monninkylän kohdalle, nälkäisenä autoon syömään oikeita ja isoja karjalanpiirakoita.

Koska muistan olleeni sellaisessa tilanteessa vuosia sitten hirveän onnellinen.

Kaipaan uudestaan ja uudestaan paikkoihin, joissa elämä on tuntunut ihanalta. Haluaisin ikään kuin maalata saman tilanteen uudemman kerran. Luoda saman tunnelman sisälleni; tuntea pellavahousut iholla, koivujen tuoksun nenässä, pussin rapinan korvissa ja tyytyväisen hymyn kasvoilla. Maistelen mielessäni usein muistoja, mutta joskus se ei riitä. Haluaisin elää saman vielä uudestaan.

En tiedä, onko jo koetun kaipuu hyvä vai huono juttu. Se voi vahingossa tukahduttaa uudet kokemukset. Tai mahdollisuudet kokea. Jotka nekin voivat kehittyä aivan yhtä onnellisiksi kuin vanhat. Ihan täysin mahdollista – jos niille antaa tilaisuuden. Kaikki uusi ja tuntemattomampi edustaa minulle usein jollain tapaa jotakin hitusen epämiellyttävää ja jopa pelottavaa. Valitsen lähes aina mieluummin vanhan tutun kuin uuden tuttavuuden. Silloin on vaarana, että jää paitsi jostakin vielä ihanammasta. Ennenkokemattomasta. Toisaalta, jos ei tiedä paremmasta, ei osaa myöskään haikailla sen perään. On hyvä näin, tarvitseeko silloin edes kurkotella aidan toiselle puolelle?

Viikonlopun risteilyssä kaikesta tutusta huolimatta parasta oli siltikin se, että matka oli meidän ensimmäinen yhteinen risteily ihan kahdestaan. Okei. Melkein yhtä kiva juttu oli aamupalan karjikset ja Keso mansikkahillolla. Ajattelin tietysti heti, että tästä voisi tehdä tradition – lähteä joka vuosipäivä risteilylle. Harmi, kun keksin sen nyt vasta neljäntenä vuonna, enkä silloin ensimmäisenä. Heh.

Pieni irtautuminen teki hyvää. Teki hyvää kulkea vain päämäärättömästi käsi toisen kädessä ja syödä hyvin. En ollut edes tajunnut, kuinka väsähtänyt olin (ja olen edelleen) koko keväästä. Minulle henkinen rasitus on aina ollut kovin pala. Stressi, jännitys ja pelko vievät totaalisesti voimat.

Olen ehkä liiankin hyvä miettimään, millaisissa asioissa olen huono. Ainakin mietin sellaisia liian usein. Tai väärässä paikassa, väärään aikaan. Olen aika kärsimätön. Tosi huono odottaja. Tietynlaisissa asioissa vähän hajamielinen. En ole hyvä lentopallossa. En edes haluaisi opetella, koska siinä tulee ranteet kipeiksi. Vitkuttelen usein liiaksi erinäisissä asioissa; laskujen maksamisessa ja viestien lähettämisessä esimerkiksi. Niin moni luulee. Oikeasti vain unohdan. Olen huono kulkemaan ihmisten keskellä. Alkaa pyörryttää. En osaa laulaa, vaikka haluaisinkin hirveästi.

On yksi asia, jossa olen erityisen huono. Spontaanisti eläminen.

Osaan kyllä ajatella spontaanisti. Innostun ihan hirveän nopeasti ja ajatuksissani olen valmis vaikka mihin. Käytäntö, toteutus, ne ovat taas asiat erikseen.

Ystäväni sanoi eilen, että haluaa siirtyä koulussaan toiselle linjalle. Miksi? Koska siellä tehdään jotain sellaista, mikä on vaikeaa. Sellaista, mitä hän ei kunnolla osaa.

Niin. Jo itsessään tunne, joka sinut valtaa opittuasi uuden asian. Suurta mielihyvää. Mutta lisäksi myös se, mitä uusi asia tuo tullessaan elämään. Se on mahtavuutta. Haasteita voi pelätä, mutta niillä voi myös maustaa elämää. Mun oman elämän pizzamauste.

Minulla on valtava tarve kehittyä ihmisenä. Ajattelijana ja pohtijana. Sitäkin enemmän eläjänä.

Tuleva vuosi on otollinen uuden opettelulle. Nimenomaan spontaaniseksi opettelulle. Mikä merkitsee minulle aika laajaa kokonaisuutta. Säkkituoli odottaa joka ilta täysin samassa asennossa istujaansa, minua. Samat painanteet ja kuopat, lisääntyvät riisikakkumuruset ja edelleen se kurttu vasemmalla puolella. Voisin aloittaa vaikka siitä. Että istuisinkin iltapalalle parvekkeen sohvalle. Salkkareiden tuijottamisen sijaan kuuntelisin vain iltaa ja omia ajatuksia.

Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta niin se vain on. Tuntuu, että kuljen helposti kotonakin samoja reittejä, poikkeamatta sivupoluille.

Lähdin toissapäivänä salille, vaikka kello oli jo yli lähtöajan. Lähtöaika on aiemmin laskettu siten, että ehdin ennen Suurta Nälkää kotiin. Tuijottelen yksinkertaisesti liikaa kelloa ja laskelmoin liikaa elämääni. Tulihan se Suuri Nälkä, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sai vain odottaa vähän kauemmin. Kotiin pyöräillessäni mietin, että tuntuu ihan kesälomalaiselta. Ala-asteikäiseltä Rinkeliltä. Vihdoin. Kun olen pitkään miettinyt, etten varmaan koskaan tule enää tuntemaan sitä. Sellaista lapsenomaista vapautta. Vähän taisin olla väärässä – koska oikeasti vähän tuntui siltä.

Se, että mietin olevani huono joissakin asioissa, ei välttämättä kuitenkaan ole täysin huono juttu. Tiedostaminen on muutoksen ensiaskel. Eilen jouduin jälleen ehkä yhden elämäni toistuvimman kysymyksen äärelle; raaskinko? Mietin usein, raaskinko. Ostaa, lähteä, ottaa tai käyttää. Eilen en tiennyt, raaskiako laittaa uutta vaatetta päälle. Jos vähän vielä säästelisin. Mutta toisaalta, jos jäänkin auton alle ja koko vaate jää käyttämättä, olisihan se suuri surku. Kirjoittaessani tämän kaiken ylös, koko asia tuntuu niin hullunkuriselta. Jos haluan valita ylleni hapsupaidan, varmaan sitten olisi vain parasta napata se vaatehuoneesta.

Huomasin eilen ihailevani. Olimme kaupassa ostamassa pieniä eväitä risteilyä varten. Santtu halusi cashew-pähkinöitä. Otimme myös Questeja. Huomasimme myös hyllyssä uusia raakapatukoita. Sellainen oli ollut aiemmin päivällä jo ostoskorissani, mutta jäänyt kuitenkin kaupan puolelle. Koska en raaskinut. En olisi missään nimessä ottanut neljän euron proteiinipatukoiden ja pähkinöiden lisäksi vielä uutuuspatukoita (uutuushinnoin). Tai ainakin olisin aika pitkään miettinyt, raaskiako nyt oikeasti hei. Santtu teki päätöksen ehkä kahdessa sekunnissa. Seurasin nöyränä ja ihaillen perässä. 

Otin omena-kaneli-taateli-patukan.

Ihan sama! Antaa mennä! Nytkö, okei! Ja monta tällaista :’D hymiötä perään.

Sellaista aion opetella tulevana vuonna. Eikä varmasti mene vuosi hukkaan.

Itkin keskellä Helsinkiä, itkin junassa, kotona ja Kuopiossa. Enkä oikeasti voinut sille mitään. Itkin ennen koetta, kokeen jälkeen, mutta en enää. Olen loistava kiduttamaan itseäni. Sättimään ja vaatimaan. En ole kovin ymmärtäväinen itseäni kohtaan. En kykene näkemään asioita edes pelkistetyn musta-valkoisesti; näen usein ainoastaan mustan puolen, epäonnistumiseni.

Olen pettynyt. Hirvittävän pettynyt huonosti menneistä koesuorituksista. Eniten ehkä sen vuoksi, että tiedän, että olisin ilman lamauttavaa jännitystä pystynyt paljon parempaan. Turhauttaa – päässäni on niin hirvittävästi tietoa, jota en päässyt hyödyntämään. Mitä sillä kaikella teen? Säästän ensi vuoteen? 

Kyllä.

Kun joku ovi väliaikaisesti sulkeutuu, tai ei millään suostu avautumaan, toinen luukku toisessa suunnassa usein aukeaa. Silloin kuitenkin kun avain ei vain käy lukkoon kovasta yrittämisestä huolimatta, on vaikea yrittää ymmärtää, miksi. Miksi kaikki tapahtuu siten kuin tapahtuu? Mitä murheille ja pettymyksille on tehtävä? Koen tunteet voimakkaina, niitä on lähes mahdoton sivuuttaa. Niistä on hankala päästää irti. Tai päästä irti.

Kaksi ohjetta. Yksi; antaa isopäisten hevosten murehtia. Toinen; kaikella on tarkoituksensa, vaikkei sitä sillä hetkellä – vielä – käsittäisikään. 

Itkin, kun sain nuo sanat. Itkin ne luettuanikin. Kovemmin, jos mahdollista. 

Helpotuksesta.

Iltaisin oli ihan parasta suikahtaa peiton alle ja sulkea silmät. Kuvitella ylle vaaleansininen juhlaleninki, valkoiset käsineet ja hiuspanta. Tanssiaisten keinuvat askeleet ja hiiriystävät. Tuhkimo oli ihana.

Mutta ei sekään silloin pikkutyttönä ollut kummoista haaveilua. Enemmänkin mukavaa ajatusleikkiä.

Minulla on ollut elämässäni toiveita ja tavoitteita, ensisijaisesti tavoitteita. Niitä olen asetellut itselleni pitkin elämääni; nyt, enemmän ja paremmin kuvaavat aika hyvin. Pehmoiset haaveet, joihin oikeasti olisin uskonut ja joita oikeasti olisin hellinyt suurella rakkaudella ovat jääneet kovin vähäisiksi. Olen leikitellyt ajatuksilla ja leikkinyt pääni sisällä, mutta en oikeasti haaveillut. Koska haaveita lyttäävät toiset, et sinä itse. Jos olen kovasti toivonut jotakin, olen samaa aikaa yrittänyt päästä siitä irti. Pelon vuoksi.

Pelkään enemmän kuin mitään epäonnistumista ja pettymistä. Sitä, että olen toivonut, halunnut, ollut jo melkein varma, kunnes mätkähdän karusti maanpinnalle. Jos joskus olen yrittänyt kulkea pää pilvissä hetken aikaa, olen silloinkin koko ajan kuunnellut kolkutusta takaraivossa; realismia, tyttö! Pelkään niin paljon, että ulkopuoliselle se saattaa näyttäytyä jopa pessimistisyytenä; vähän toivoa, pliis. Sitähän se ei ole. Vain puhdasta pelkoa.

Haluaisin osata haaveilla paremmin. Uskoa omiin unelmiin ja antaa itselleni luvan miettiä niitä. Edes hetken aikaa makoilla pehmoisessa tietämättömänä terävistä kulmista ja piilotetuista sahalaidoista.

On minulla unelmia ja haaveita. Ne liittyvät lähinnä tulevaisuuteen, tosin olen tajunnut viime päivinä, että myös ihan lähitulevaan. Tai no. Ajankohta riippuu tietysti aika paljolti itsestäni; lähdenkö tavoittelemaan niitä – koskaan – vai tartunko niihin rohkeasti jo piankin.

Olen kuullut, että monesti huono itseluottamus on peruja jostakin koetusta, ehkä puhtaasti siitä, että tuntee itsensä alempiarvoiseksi. Minä olen huono luottamaan itseeni. Siitäkin huolimatta, että olen kuullut kehuja ja kannustusta pikkuisesta asti. Aina on tsempattu. Huono itseluottamukseni, se on luultavasti syntynyt aivan toista kautta, eri reittiä, ikään kuin lähtenyt rakentumaan toisesta suunnasta. Se on rakentunut pelon päälle. Järjetön pelko epäonnistumisesta ja pettymyksestä, siis pelkkä tunne, ei niinkään usein  todeksi koettu ja todella tapahtunut, on sysännyt minut kuilun partaalle, jonka reunalla en uskalla hievahtaakaan suuntaan tai toiseen. Vain horjun. Osaamatta tehdä päätöksiä itse. Pelko epäonnistumisesta – ja siihen sekoittunut liiallinen realismi – on lamauttanut, estänyt suloisten haaveiden itämisen ja kasvamisen. 

Viikko aikaa pääsykokeisiin. Olen alkanut pelätä kokeiden jälkeistä aikaa. Itsesyytöksiä ja jatkuvaa itseni sättimistä. Sitä, kuinka reagoin tunteeseen, joka kokeiden jälkeen syntyy sisälläni. Minulle vähintään yhtä tärkeää on valmistautua jo ennalta siihen kuin itse kokeeseen.

Ehkä pitäisi vain tajuta, että aina on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Minullekin. Myös se onnistuminen.

Kotoisa. Hyvä olla itsensä kanssa. Lämmin tunne sisällä. Loppujen lopuksi se on ainoa asia, jota elämässä oikeasti kannattaisi tavoitella. Koska kun on itsensä kanssa hyvä olla, pyörii ympyrä, joka kuin itsestään napsii sisäänsä juuri sen elämän tärkeimmät asiat. 

Minun ympyräni sisältää ainakin äidin, veikat ja Santun. Olen onnellisimmillani, kun näen tärkeän ihmisen hymyn, istun saman pöydän ääressä perheeni kanssa tai saan kuvaviestin hra Keräsestä puhelimeeni. Kun olen valanut perustukset tunteesta, että minulla on hyvä olla itseni kanssa, en tarvitse enää kuin ulkopuolelta tulevan rakkauden. Kaikkeen muuhun pystyn tavalla tai toisella vaikuttamaan.

Kun on tuo tunne sisällä, on aina kaikki tarvittava mukana. Kaikki se, mitä tarvitsen pystyäkseni vastaanottamaan elämän tarjoamat hullunkurisimmatkin, toisinaan myös pelottavatkin, mahdollisuudet ja erilaiset aistittavat vivahteet.

Törmätessäni muuriin tai kohdatessani ylitsepääsemättömältä tuntuvan esteen, ajattelen kääriytyväni peiton sisälle kerälle. Saavutan hetkessä itseni ja tunnen silloin olevani valmiimpi kohtaamaan hankaluudet – jotka enää tuntuvat hidasteilta, korkeintaan pieniltä haasteilta. 

Ja mistä sen tavoiteltavan tunnistaa, jos olemassaoloa vähänkään epäilee? Siitä, ettei sitä pysty tuntea ilman kyyneleitä. Sadannen kerrankaan jälkeen.

Ei enää koskaan mauton vesiRinkeli. 

Mieluusti maukas voiRinkeli.

Nykyisin vähän myös hiusRinkeli.

Tämän päivän nimi voisi minun puolestani ennemminkin olla Arvosta itseäsi-päivä. Kuvastaisi ehkä paremmin päivän sanomaa, joka kontekstistakin (Syli) huolimatta tahtoo mennä toisilta sivu suun – eniten ehkä asiaan perehtymättömiltä ja kapeakatseisilta. Itsensä arvostaminen ilmenee eri tavoin. Toisille se on kilojen keräämistä ja halua parantua, toisille taas jokapäiväistä itsestään huolta pitämistä esimerkiksi liikunnan ja sosiaalisten suhteiden avulla, joillekin taas oman ajan ottamista miljoonista kotiaskareista huolimatta. 

 

Jokaisella on oikeus syödä ja tuntea itsensä merkittäväksi; niin laihoilla kuin tukevimmillakin, karkeasti yleistettynä. On typerää ajatella painon kanssa venkslaamisen yksissään olevan avain parempaan.

Kyse on ennemminkin ehkä valinnoista. Jokaisen tulisi arvostaa itseään niin paljon, että se ilmenee myös hänen konkreettisissa teoissaan. Mikä on automaattisesti näkyy kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. En usko kovinkaan monen sairaalloisen ali- tai ylipainoisen tuntevan suurtakaan arvostusta itseään kohtaan – tuntevan tyytyväisyyttä, onnea ja hyvää oloa. Voin tietysti olla väärässäkin.

Eikä sanoma, itsensä arvostaminen, rajoitu vain syömiseen, vaikka syöminen nykypäivänä vahvasti sitä heijasteleekin, vaan yltää elämän kaikille osa-alueille. 

Minä olen opetellut itseni arvostamista, kantapään kautta tosin. Tänään voin sanoa arvostavani itseäni, hitusen jo ainakin. Minun arvostukseni itseäni kohtaan näkyy kehon ja mielen hyvinvoinnista huolta pitämisenä; puhtaana ruokana, treenaamisena ja pohdiskeluna.

Entä sinun?

Mitä kauneus on? Kertoisitko ainakin yhden piirteen täydellisestä ihmisestä? Millainen on arvokas? Millaisista ihmisistä pidetään? Päällimmäinen tavoite? Mikä tekee onnelliseksi?

Kaikkiin kysymyksiin olisin silloin – onneksi jo aika monta vuotta sitten – vastannut yhdellä sanalla. Laihuus. Ei olisi riittänyt edes hoikka, koska miksi jättää jotain puolitiehen, kun voi saavuttaa jotain vielä vähän enemmän. Edellisen kymmenluvun. Ajattelin sen olevan ratkaisu. No, oikeastaan kaikkeen. Tosiasiassa tavoittelulla, edes tavoitteen saavuttamisella, en kahminut itselleni mitään. Ainakaan onnea. Päinvastoin. Menetin hirveästi. Monta vuotta, näin jälkeenpäin ajateltuna. Hiukseni, ystäväni, tunteeni, terveyteni, itseni. Eli koko elämän oikeastaan. Jäljelle jäi? Jugurttipurkkien selailu netistä.

Miten reagoit, kun kaadat maitoa yli lasin? Oho, hups. Aika moni, luulen. Kuinka suhtaudut hivenen pingottavaan housunnappiin? Siis kuinka sinä suhtautuisit, jos et ajattelisi seuraavan päivän kokousta töissä ja jalkaan mahtumattomia jakkupuvun housuja.

Laihduttaminen ei ole kuin elämän aikamoista tuhlausta. Uskallan väittää, että ihan joka tilanteessa. Vaikka nykypäivänä se tuntuu olevan jonkinlainen kansalaisvelvollisuus. On oltava laihdutuskuurilla tai ainakin puhuttava isoon ääneen sen aloittamisesta. Vähintäänkin arvosteltava viereisen päärynän viineriä. Ehkä toiminta herättää joissakuissa hyväksynnän tunteita. Ehkä sillä yritetään kertoa sanattomasti toisille jotakin itsestä. Hyvä kansalainen. Ei se keuhkoaminen – omasta tai toisen ulkomuodosta – loppupeleissä ole kuitenkaan kuin epävarmuuden viestittämistä muille epäsuorasti.

Toivon, että sen muistaisi seuraava nuori tyttö, joka on perustamassa kuuriaan toisten puheiden tai vaikutuksen varaan.

Mutta koska kieltäminen ei ole ratkaisu mihinkään tai koskaan, on oltava mieluummin realisti ja etenkin objektiivinen. Mikä on toisinaan vähän hankalaa. Siis pitää oma minä erossa toisen omasta. Vaikka liikakiloista. Edelleenkin olen sitä mieltä, ettei laihduttaminen yksissään ole avain mihinkään. Se on vain hetkellinen pakokeino. Sairaalloisen ylipainoisellekin. On niin kulunutta kirjoittaa elämäntapamuutoksesta. Vaikka ei se sitä sisäistettynä ole.

Lähti kehää kiertämään mihin suuntaan tahansa, anorektisesta normaalimpaan tai liikakiloista alaspäin, törmätään aina kuitenkin samaan päätepisteeseen. Onneen. Ihminen haluaa olla onnellinen ja tyytyväinen, terve ja elinvoimainen. Eikä niitä tavoiteta vain kiloja karistamalla, aivan kuin ei terveyttä pelkästään painoa seuraavalle kymmenluvulle hilaamalla. Halu tehdä pysyvä muutos. Halu oivaltaa jotain sellaista, jonka jälkeen ei tarvitse enää taistella. Repsahtaa syömiseen tai syömättömyyteen. Sillä aina on lupa syödä. Pätee ihan täysin molempiin tapauksiin.

Minä tiedän, mihin laihduttaminen voi johtaa. Helvetin kehä on koettava ennen sen täyttä ymmärtämistä. Toivon kuitenkin, ettei kukaan koskaan joutuisi siihen pyöritykseen. Se, ettei tunne enää itseään, eikä oikeastaan edes tiedä, onko olemassa, on melkein pahinta.

Joskus joku kuitenkin joutuu käymään läpi tuon kaiken. Sellaisia ihmisiä haluaisin pystyä auttamaan. On surullista, ettei nykyään oikeastaan voi käyttää enää sanaa joskus. Erilaiset syömishäiriöt ovat niin yleisiä, etten oikeastaan edes ylläty uuden tuttavan kertoessa taustastaan. Ainoastaan ymmärrän häntä paremmin.

Toisaalta, siten on myös paljon sankareita, jotka ovat selvinneet lieskoista voittajina.

Naisilla on paineita olla tietyn mallisia ja muotoisia. En oikeastaan tiedä, kuinka paljon miehet loppupeleissä asettavat vaatimuksia. Enkä välitäkään tietää. Monet naiset silti kokevat vähäisetkin valtavina. Mitä jos Elinasta tulee sellanen skrode tuolla salilla? Sinänsä hassu kysymys esitettiin Santulle. Mitä siihen nyt yleisesti vastaisi. Haha, no täytyy itse sitten vaan käydä vähän ahkerammin. Minä tiedän kuitenkin kysymättäkin, ettei Santun mielessä pyöri kuin terve tyttöystävä. Jos joku kysyisikin mieluummin, millaisen tyttöystävän haluaisit? Luulen, että vastaus olisi jotain sen tyyppistä kuin sellaisen, jonka kanssa voi käydä treffeillä ravintolassa ja jäätelöllä rullistelulenkin jälkeen. Pyöreän pyllyn ja hoikan uuman sijaan.

Kulttuuri vaikuttaa meihin. Kunpa kulttuurievoluutio harppaisi vähän samanmoisen kehitysaskeleen kuin evoluutio kokiessaan ”prekambrisen räjähdyksen” aika pitkän aikaa sitten. Tai vastoin luonnonlakeja palaisi kulttuurin evoluutiossa taaksepäin Marilynin aikaan. Miten vain, kunhan monimuotoisuus ja sen varjeleminen alkaisi koskea myös kehojamme.