Joskus se on vain otettava.

Vaikka sitä ei muka ole.

Uskottelee joku.

Itse se ei ainakaan tule.

Mutta kun pienikin riittää.

Lyhykäisyys ei tee sitä mitättömäksi.

Oikeastaan vain arvokkaammaksi.

 Aikaa (ja voimia) ei ollut perinteisille vappuhulinoille. Toisten viilettäessa kaupungilla minulle onneksi seuraa piti Hello Kitty. Taidan olla aina ja ikuisesti äidin pikkutyttö vappupallo kädessä. Nyt ehkä osaan jopa nauttia enemmän siitä. Vappupallosta. Pieni Rinkeli kun pelkäsi ja murehti aina vain sen tyhjenemistä. Oikeastaan se jokavuotinen oli aina aikamoinen taakka. 

Onni on se, että syömiselle on aina aikaa. Syömisen varjolla pääsin kuin pääsinkin viettämään hivenen vappua. Itsetehty perunasalaatti, ohje omasta takaa. Kesolla terästettynä tietysti. Simapullonkin löysin jääkaapista, itse pullotettua, luonnollisesti. Tuli mukava mieli, vaikka rusinoita tuijotellessani kertasinkin vain alkoholikäymisen kaavaa.

Muistan varmasti ikuisesti sanat, jotka minulle lausuttiin abikeväänäni. Olin korviani myöten stressissä, panikoin edessä olevia kirjoituksia ja oikeastaan ihan kaikkea mahdollista. Lukiokaverini lausui nuo sanat. Ensin olin päästää ne oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos – ennen kuin todella tajusin, mitä kaverini sanoillaan tarkoitti. Oli ihmeellistä, miten joku pystyi suhtautua siten koitokseen. Se oli jotain niin hienoa, että halusin ehdottomasti itsekin kokeilla. Koska huomasin, että pystyin sittenkin itsekin tavoittamaan saman lähestymistavan ja tunnetilan.

Okei. Muutama vuosi välissä ja olin jo unohtanut koko asian. Ajattelin tosin muistella taas sen uudelleen päähäni.

Tiedän, että pääsykokeissa suurin haasteeni tulee olemaan oma suhtautumistapani. Se, pääsenkö tilanteessa niskanpäälle, kokeen herraksi, vai uupuuko itseluottamukseni ja uskoni taitoihini, jolloin tapahtuu totaalinen puuroutuminen; kaikki kysymykset, perusjututkin, tuntuvat kummallisilta, enkä kykene nappaamaan mistään kiinni. Koetilanne ja ympäristö eroavat niin kodin keittiönpöydästä. Jokaisella tilanteella on mielessäni aina oma luonteensa, se syntyy kaiken yhteisvaikutelmana. Jotkin tilanteet koen hyvin voimakkaina ja vastemielisinä, vaikka niissä ei mitään inhottavaa päällisin puolin olisikaan. Ne vain maistuvat suussani karvailta. Toivon, että pääsykoetilanteet olisivat suloisen makeita. Silloin keskittyminenkin olisi helpompaa.

Mietin pitkään, kuinka paljon haluan kirjoittaa pääsykokeista ja puhua ylipäätään. Mikä nolous, jos en ensimmäisellä yrittämällä pääsekään, ensin ajattelin. Hirvittää pelkästään jo se, kun joku kertoo toivovansa, että pääsen sisälle. En tiedä, pelkäänkö enemmän pettymyksen tuottamista toiselle vai itselleni. Valmennuskurssilla sätin itseäni, jos en saa heti kiinni opettajan selityksestä tai kurssikaverin kysymyksestä. Jokaisen tuntitehtävän jälkeen ennen oikean vastauksen saamista olen varma, että olen aivan hakoteillä vastaukseni kanssa.

Tasan kuukausi pääsykokeisiin ja uuden asenteen on aika astua mukaan.

Muistan todella hyvin vieläkin ajan, kun en oikeasti pysynyt kunnolla perässä toisen puhuessa, esimerkiksi opettajan selittäessä tunnilla. Johtui ehkä siitä, että odotin ruokavälkän salaattiannosta maha kurnien tai siitä, että aivoni olivat oikeasti kärsineet aliravitsemuksesta, eivätkä toimineet kuin jotenkuten. En voi sanoin kuvailla, kuinka hienolta tuntuu nyt laskea kemianlaskuja. Jokaisen oikean vastauksen jälkeen sisälläni läikähtää; minä ymmärrän ja osaan. Vielä uskomattomammalta omaan korvaani kuulostaa se, että olen itse yksin opiskellut kaiken sen.

Kävi miten kävi, olen hyvin ylpeä jo tähänastisesta.

Mieltäni rauhoittaa hienoisesti myös se, että tiedän löytäneeni oman juttuni ja vielä enemmän se, että tiedän minusta olevan siihen. Sellaista jaksaa odottaa, vaikka vuoden tai toisenkin, jos heti ensimmäisellä ei onnista. Vuosi välissä ei ole kulutettavaa aikaa, vaan mahdollisuus toteuttaa muita haaveita.

Nautin ihan suunnattomasti kaikesta oppimastani. On kiehtovaa – puoliksi ehkä leikilläänkin – soveltaa opittua omaan itseen. Olen esimerkiksi pohtinut, toimiiko minulla aivoissa limbinen järjestelmä jotenkin normaalia tehokkaammin. Tunteet, motivaatio ja riippuvuus. Olen hirvittävän vahvoilla niissä kaikissa, heh. Puhumattakaan nerokkaista muistisäännöistäni, joista yhden olen perinyt äidiltä; typpi nyppi ja vety hety. Opettelin sen avulla jo yläasteella ännän ja hoon. Silmän aistinsoluista tappien muistan olevan värinäön mahdollistavia, koska Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai. Iltaisella melatoniinia nappaillessani jaksan muistaa käpylisäkettäni. Lymfosyytti-T kypsyy kaTeenkorvassa ja B-imusolujen kypsymispaikka on punainen luuydin (ilman teetä).

Luulen, että aika monella on edessä tänä keväänä jonkinlaiset  pääsykokeet. Kehotan miettimään vanhan lukiokaverini sanoja. Nauttikaa. 🙂

Kyllä muistan vielä aikaa, jolloin en kerta kaikkiaan voinut hymyillä, edes virnistää pikaisesti. En tiedä, olinko unohtanut taidon. En ehkä osannut. Voi olla. Mutta en myöskään vain voinut. Se tuntui väärältä. Sellaiselta asialta, jota minun tuli pidätellä. Vaikkakin kuplinta sisälläni oli kovin olematonta. Niin, siltikin.

Kyllä olen koko elämäni miettinyt, että pitäisi pystyä olla kuin muut. Olen tavoitellut korkeammalle tasolle, jolla muut ovat olleet – sinne kuitenkaan koskaan pääsemättä. Mielestäni. On ollut hyvin ahdasta. Niin, koettaa sulloutua muottiin. Ei se ole vain tuntunut minulle oikealta mallilta. Siitäkin huolimatta olen jatkanut ja jatkanut kamppailua; ehkä vielä joku päivä…

Kyllä olen jatkuvasti kokenut oman kehoni suureksi taistelutantereeksi. Aina se on ollut huono. Useimmiten aivan liian iso. Yksinkertaisesti vain. On se kyllä kuljettanut minua vaikka minne, totellut kuuliaisesti vaikeissakin paikoissa ja ottanut vielä yhden askeleen äärirajoilla. Mutta en ole siltikään koskaan tuntenut muuta kuin valtavaa taistelumieltä sitä kohtaan. Kyllä sinulle vielä joku kaunis päivä näytetään…

Kyllä olen niin pitkään kuin muistan miettinyt, kehtaanko ja viitsinkö. Olen taistellut omaa haluani vastaan tunteella, etten ole riittävä. Haluaisin, mutta en kerta kaikkiaan voi. Miksi? Äiti on usein kysynyt. Koska en vaan voi. En ole sellainen, joka voisi.

Kyllä olen niin monet kerrat katsellut vain vierestä järjen ääni päässäni – ehkä liian voimakaskin, ei enää kuiskaus, vaan suoranainen huuto – osaamatta päästää siitä irti. Oikeammin olen taistellut kynsin ja hampain pitääkseni siitä kiinni. Irtihän en päästä. En minä.

Kyllä olen aina taistellut päässäni pientäkin sekamelskaa vastaan. Näin, näin ja näin. Ei noin, ei todellakaan noin, ei noin päin, kuules ehei. Entropia, luonnon pyrkimys epäjärjestykseen. Se ei todellakaan ole pätenyt minun päässäni. Kuten ei usein energiaminimiperiaatekaan. Täydellisessä järjestyksessä ja mahdollisimman suurella energialla. Siis vastoin luonnollista, voisi ajatella. Taistelua heikkoutta vastaan, siis luisumista luonnolliseen suuntaan.

Vähän kuin valokehä olisi syttynyt pääni päällä oivallettuani, ettei jatkuva puskeminen ole suinkaan tarkoitus. Joskus voi antaa itsensä ulkopuolisen voiman kuljetettavaksi, aina ei tarvitse räpiköidä vastavirtaan. Se ei nimittäin tuo mitään erikoista lisää elämään, oikeastaan vain vie viimeisetkin vaatteet päältä.

Elämän tarkoitus ei ole pyrkimys sirompaan kehoon, toisilta hyväksynnän saamiseen tai ylenpalttiseen paremmuuteen. Vaikka se elämän tarkoitus ei ehkä – ainakaan kaikille – ole vain pelkkä oleminenkaan, niin siltikin joskus voi vain olla. Olla juuri tässä ja nyt, olla tavallistakin tavallisempi, olla pieni yksi ihminen monesta miljardista, olla ja tuijottaa, olla hetken ihan vain näin.

Ehtii sitä yrittää ja taistella vähän taas huomenna. Jos välttämättä haluaa.
Äheltää ainakin. Salilla ehdottomasti.

Hassua, että välillä tuntuu siltä. Siis uupuneelta kaikesta touhusta. Hassua erityisesti sen vuoksi, ettei näennäisesti ole kuin istunut kotona – ja töissä. Tosiasiassa sitä on kuitenkin ehtinyt päivän aikana vaikka mitä; oivaltaa, ilahtua, pähkäillä, huomata, arvuutella, kiittää, syöksyä epätoivoonkin ehkä, tietysti kavuta sieltä ylös, ikävöidä, huolestua, huolehtia, yrittää, onnistua, nauraa ja räkättää. Ja kaikki vain ja ainoastaan oman pään sisällä, mahdollisesti edes kättä liikauttamatta. Vähemmästäkin väsähtää.

Ihan tavallistakin tavallisempi päivä. Se näyttäytyy monelle sellaisena. Pienien asioiden pitäminen suurena voi tehdä päivästä kuitenkin erityisen. Jokaisesta maanantaista ja joka viikko uudelleen saapuvasta keskiviikosta. En tiedä, luulen, että toisaalta suuria asioita alkaa helposti pitää pieninä, tavallisinakin, jos niitä ilmestyy elämään liian usein ja paljon. Yltäkylläisyyttä. Entä sitten, kun valtava muuttuu pikkuruiseksi? Silloin on jo aika kaukana elämän hienoudesta, siitä ytimestä, eli ihan pienestä.

Tavallinen lauantai. Jolloin mustikkasormetkin aamu neljältä olivat huomionarvoiset.

”Ei hääppöinen pikaeväs. Tauolla sitä popsii nälkäisenä iloiten mitä vain.” 

 
”Aamuisin olen tyytyväinen päätöksiini, vaikka illalla ne usein mietityttävätkin.”

”Pääsiäinen ei ole mitään ilman traditioita.”

Sekunti potenssiin miinus yhdeksän. Silmänräpäys, ei ehkä sitäkään. Ei kuitenkaan ohi ennen kuin alkoi, vaikka nanohetken kestääkin. Kymmenen potenssiin tsiljoona, kun sen sisältämästä energiasta puhutaan. Jos minulta kysytään. Huomaatko? Nappaatko? Ja mikä tärkeintä, tartutko? Sellaiseen ihan pikkuruiseen, nopeaan ohimenevään.

Kun tajuat, se on jo kadonnut. Mutta jättää silti jäljen, sellaisena lämpimänä olona. Sen tavoittaa aina katseesta. Se on hyvin hetkellinen, mutta sitäkin voimakkaampi. Sitä pidetään liian usein visusti sisällä, ei päästetä ulos valloilleen. Tosin juuri ohimenevänä sykähdyksenä se on kaikkein kiehtovin. Toisen onni.

Usein puhutaan lapsen vilpittömyydestä. Lapsen pyyteetön onni, kirkkaan sinisenä loistavat silmät. Voiko sen hienompaa ja puhtaampaa olla? Vastaan kyllä. Jokin vielä harvinaislaatuisempi. Ehtyvä luonnonvara. Aikuisen ihmisen onnea säkenöivät silmät. Onnellinen on se, joka sellaisen katseen nappaa. Seuratessani aidosti onnellisen ihmisen toimintaa, tulen väistämättä itsekin hyvin onnelliseksi.

Mutta mikä on vielä hivenen kiehtovampaa? Ehkä myös hitusen katoavaisempaa. Intohimo. Syvä intohimo katseessa. Kohteella, sillä ei oikeastaan ole väliä. Vain valtavalla latauksella, jonka jo pelkkä sanakin sisältää. Passion. Pasión. Passione.

Intohimo on ihan oma juttu. Se on suurta, vaikka rajautuisikin vain yksilöön itseensä. Koen itse suhtautuvani elämän moneen juttuun intohimoisesti. Vanhat intohimon kohteet joskus sammuvat uusien tieltä. Se on luonnollista. Kiihkeys synnyttää energiaa, ympärillekin, mutta myös kuluttaa sitä. Intohimon avulla voin olla oman elämäni mikävain – ei vertailua, ei häpeää, ei ulkopuolisia paineita. Minulta vei pitkään tajuta, etteivät kaikki ihmiset koe samalla tavoin tunteita ja paloa. Tai eivät ainakaan näytä niitä. Haluaisin hirveästi auttaa sellaisia ihmisiä innostumaan ja löytämään sisäisen palonsa.

Järki on kiva juttu. Mutta sillä ei aina saavuta kaikkea. Järki voi tyrehdyttää jotakin kokemuksellista. Elämä on järjen ohjaamana aivan erilainen kuin tunteiden johdattelemana. Mielestäni elämää voi edetä menemällä tai maistelemalla. Niitä vaihtelemalla, myös.

Intohimo on yksi elämän hienoimmista asioista. Sen kokeminen on mahtavaa – täydellinen heittäytyminen – mutta sen näkeminenkin saa kylmät väreet aikaan. Palo silmissä jättää jäljen ulkopuoliseenkin. Intohimon valtaama ihminen on mielestäni kaunis. Kertoessaan kiihkeästi hymyillen omasta jutustaan. Voitko itse olla innostumatta? Sellainen tekee poikkeuksetta ihmisestä itsestään lumoavan. Sellaisen, josta on hankala saada katsetta irti.

Kun viime viikonloppuna katselin sellaista onnea, jota en ole toisen silmissä pitkään aikaan – jos koskaan – nähnyt, tulin hirveän onnelliseksi itsekin. Onnelliseksi toisen puolesta, mutta tunsin onnen kasvavan myös omassa elämässäni.  

Nanohetki voi sisältää valtavasti. Kaikkea. Sekuntikin on pitkä aika sitä energiamäärää miettiessä. Kuinka paljon kokonaiseen elämään voikaan sisällyttää mahtavuutta, jos oikein osaa katsella. Ja maistella.

Niin käy oikeastaan suhteellisen usein. Joudun paniikkiin, en enää luota itseeni, olen jo luovuttaa, mutta en sitten kuitenkaan, vaan teen uudet suunnitelmat ja jatkan taistelua. Millaista taistelua? Kamppailua nimenomaan itseäni vastaan; liian vähäistä uskoa itseeni sekä vänkyrälleen vinksahtanutta suhtautumistapaa.

Torstai ja perjantai olivat pienoisia pohjanoteerauksia. Vielä torstaina olin pettynyt siihen, etten osannut tarpeeksi; valmennuskurssilta saatu tehtävänippu tuntui liian vaikealta kevään ollessa näin pitkällä. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt ensimmäisen kurssitapaamisen jälkeen. En tiedä, ehkä tehtävien on tarkoituskin olla haastavia, pääsykoetta helpompia tehtäviä ei ainakaan ole mielekästä harjoitella. Niin ja ehkä ei olisi ollut järkevää syöksyä suoraa päätä lukuisten tehtävien kimppuun ennen ohjeistuksia. Haluan oppia nyt enkä huomenna -mentaliteetti minussa nosti kuitenkin jälleen päätään.

Kadotin hetkellisesti – lisäksi täydellisesti – sen oikein järkän;

että mitä tämä elämä nyt oikeasti olikaan.

Siihen olen pettynyt itsessäni tällä hetkellä.

Koen saaneeni elämässä kaksi kertaa uuden mahdollisuuden. Ei sillä, että elämän olisin itse tahallisesti hukannut. Oikeastaan luulen saaneeni kaksi kertaa takaisin mahdollisuuden elää. Viimeisimmän jälkeen, siis sen jälkeen, kun oikeasti suunnittelin jo hautajaisiani, lupasin itselleni, etten ikinä, ikinä tuota pettymystä sille – kuka ikinä tuolla jossain ylhäällä onkaan – joka palautti minulle mahdollisuuden tulevaisuuteen. Enkä tietysti itsellenikään.

Toisinaan minulla on kovin riepoteltu olo. Mutta vastaavasti myös koen kasvaneeni kaiken sen riepottelun keskellä. Kun on kokenut, mitä ei ole oikea elämä ja millaista taas on sisällötön elämä, on sitten kuitenkin, niistä pohjanoteerauksistakin huolimatta, suhteellisen helppo palauttaa mieleen se elämän oikea järkkä. 

 Mottoni eilen illalla oli minijättiksellä uuteen nousuun. Kunnon iltapalatankkaus ja elämä näyttää taas valoisampaa puoltaan. 

Ennen ajattelin, etten missään nimessä halua jäädä loppuiäkseni kassan taakse istumaan; haluan olla jotain enemmän. Niin tuntuu ajattelevan lisäksi aika moni muukin ikäiseni. Ja tuo ajatus on painanut koko tämän lukuprosessinkin ajan takaraivossa, vaikka olenkin yrittänyt miettiä vaihtoehtoja ja varasuunnitelmia. Niin, siltikin. Ne sellaiset pienet, sitkeät, takaraivossa jyskyttävät pinttymät ovat inhottavasti usein hallitsemattomia. Monessa tapauksessa niillä(kin) on kuitenkin jokin suurempi, joskin hiukan piilevä, tarkoitus.

Minulle tuo tarkoitus merkitsi elämäni kokonaisuuden tajuamista. Minä en ole yhtä kuin koulutus, opiskelupaikka tai edes työympyrät. Minä en rakenna itseäni ja elämääni niiden varaan –  siitäkään huolimatta, että toiset niin tekevat tai haluavat tehdä. Siinäkin on vissi ero. Itse asiassa minua ei edes haittaisi, jos jäisin loppuelämäkseni kassan taakse istumaan. Voisin hymyillä siellä. Tajusin, että elämässäni on niin paljon kaikkea muuta hienoa. En edelleenkään sano, että minä olisin jotain hienoa, mutta ainakin olen paljon, paljon enemmän kuin vain tyttö, joka ei saa, saanut tai tule saamaan koulupaikkaa.

Tänä päivänä elämässäni on sisältöä, intohimoa ja paloa. Rakastan enemmän kuin mitään kirjoittaa. Herään aivan uudenlaiseen eloon edelleen jokaisesta vuodatetusta hikipisarasta. Se, mitä tänään pystyn kehollani tekemään on ihmeellistä. Minä rakastan ja minusta välitetään. Eilen hirveän surkeana töissä ollessani suurisydäminen työkaverini laski minut kotiin ennen vuoroni loppumista. Olisin voinut rutistaa hänet kasaan. Torstai-iltana silmät märkinä kotimatkalla sain viestin äidiltä; vein sinulle mustikoita, mansikoita ja kanapalleroita. Taivaanlahja on äitini! Aivan ehdottomasti elämäni rikkaus on myös lähipiirini ja ystäväjoukkoni.

Kaiken tämän tekee tuplasti ihanammaksi se, että kaikki tuo ihana elämässäni on täysin riippumatonta siitä, istuinko sitten kassan takana vai koulun penkillä.

Pienoisen pissatauon jälkeen minulla on vanha suunnitelma, mutta uusi toteutustapa. En ajattele, etten tätäkään osannut, vaan mietin, että tämänkin uuden asian voin yrittää nyt painaa mieleeni. Luen, mutten kuin hullu. Haluan, mutten rakenna kaikkea halun varaan. Ja katson, mihin se riittää. 

Olen kiitollinen siitä jukuripäästä. Vähän on vastarannankiiski. Asioissa ainoastaan oikeassa, jos häneltä itseltään kysytään. Minulle roolimalli, juurikin sen vuoksi; seisoo vahvasti omilla jaloillaan ja tekee mitä tahtoo rajattomalta tuntuvan itseluottamuksensa turvin. Toisinaan ehkä vähän liiankin luottavaisesti. Se pistää vain hymyilyttämään. Hän puhalsi silloin vuosia sitten polveni haavaa – vaikka ei itse varmaan myönnä, eli muista. Minä muistan. Myös ne kaikki pienet eleet. Ja sen valokuvan, jossa poski poskea vasten oli tiukasti painautuneena. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka olla itsevarma.

Olen kiitollinen elämäni tärkeimmästä ihmisestä. Hänestä, joka on oikeastaan osa minua. Mielessä mukanani aina ja kaikkialla. Ei ole toista, jota arvostaisin yhtä paljon, eikä ole toista, jolle minun tulisi olla enemmän kiitollinen. Kaikesta. Tähänastisesta ja tulevasta. Toisinaan pidän huomaamattani itsestäänselvyytenä sitä valtavaa rakkaudenmäärää – apua ja turvantunnetta – jota saan kokea ja jota en ole koskaan, hetkeäkään joutunut epäillä. Pyyteetön. Tarkoittaa mitä? Omaa etua, hyötyä, itsekkäitä tarkoitusperiä tavoittelematon, epäitsekäs, puhdas. Se tarkoittaa häntä. Kiitos kaiken muun lisäksi, että olet näyttänyt, mitä vilpittömyys on.

Olen kiitollinen hänestä, joka aina ymmärtää. On aina valmis auttamaan, kuuntelemaan ja tukemaan. Jolle haluan vastavuoroisesti antaa kaiken saman takaisin – moninkertaisena, jos vain pystyisin. En laske vuosia ensimmäisestä kohtaamisesta. Prisman pyöröovilla, jos oikein muistan. Jonkin aikaa sitten oli kulunut jokunen vuosi, nyt varmasti jo yli jokusen. Tärkeintä on, että tiedän enemmän kuin jokusen olevan edessä. Eikä sitä tarvitse epäillä. Hetkeäkään. Me niin ollaan samasta puusta. Elämässä on vielä ainakin muutamia asioita, joita ei voi rahalla saada; yksi on senkaltainen ymmärrys, joka vallitsee meidän välillämme. Kiitos, että olet näyttänyt minulle, mitä tosiystävyys on.

Olen kiitollinen niistä tummista silmistä, jotka ovat katselleet minua yöllä ja päivällä, huonoina ja hyvinä hetkinä, itkuisena ja onnellisena, vihaisena ja hymyilevänä. Kestäneet aika paljon. Kuitenkin aina katselleet rakastavasti. Silloin, kun en ole kyennyt itse katsoa tulevaisuuteen ja olen ummistanut silmät paniikissa, on vierelläni ollut toinen johdattamassa. Neljä vuotta sitten tuo silmäpari näki kuoreni alle, siellä sellaisen oikean Rinkelin, tosin puoliksi syödyn; ei pitkiä hiuksia, ei aina niin aitoa hymyä, paljon selittämätöntä. Siltikin otti omakseen. Onnellisesti alkoi ja onnellisesti tulee päättymään, vaikka väliin on mahtunutkin kaikenlaista. Kiitos, että olet tänään kanssani. Ja kiitos lisäksi, että olet opettanut, kuinka huolia käsitellään.

Olen kiitollinen aika uudesta ihanasta. Joka ei sitten kuitenkaan tunnu uudelta, vaan ihan vanhalta tutulta. Täysin juuri sopivalta. Minulle. En ole nähnyt – tai kuullut. Mutta tuntenut olen, montakin kertaa. Syvällä sydämessä. Ja se kertoo jotain. Ainutlaatuisuudesta. Monen monta kertaa olen miettinyt sanovani, sanonutkin; kiitos, että haluat olla ystäväni. Koska edelleen on ihmeellistä, että ystäväni halutaan olla. Etenkin ihminen, jota olen sivusta ihaillen seurannut. Hän tuntee itsensä, toimii määrätietoisesti sen mukaan, kuitenkin muut huomioonottaen. Arvostan, koska sellainen toiminta ei aina ole itsestäänselvyys. Kiitos, että löysit minut.

Olen kiitollinen siitä hassusta. Ihan höpsöstä. Niin kiltistä. Punttisidolistani. En tarkoituksella johdatellut vuosia sitten polkujamme erilleen, joskus elämä vain päättää puolesta, eikä silloin auta kuin seurata. Onneksi olen – ja olet – löytänyt taas takaisin sille vanhalle tutulle, jolla pikkuisinakin tallustelimme. Muistan edelleen, kuinka korjasit uuden, vahingossa pallosta rikkimenneen polkupyöräni heijastimen. Tehden siitä porkkanan. Pyörivä porkkana oli hienointa, mitä tiesin. Kiitos muun muassa siitä, että olet näyttänyt mitä kiltteys ja kärsivällisyys oikeasti ovat.

Olen kiitollinen hänestä, joka on kannustanut minua nauttimaan elämästä, juuri tästä hetkestä, tämän ikäisenä, juuri tällaisena. Antanut lyhyen oppimäärän hetkessä elämisestä. Sädehtivä sisältä ja ulkoa. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka unelmia tavoitellaan.

Olen kiitollinen teräksisestä, joka hyvän fyysisen kunnon lisäksi on voimakkaampi vielä moninkertaisesti mieleltään. Vaikka ei verrattaisi edes elettyjä vuosia – moni sitä silti ihmettelee. Hänen myötänsä olen saanut jotakin kauan sitten menetettyä takaisin elämääni, uudenlaisessa muodossa. Olen saanut varmistuksen ajatuksilleni, että ikä on ainoastaan numero. Asenne elämässä ennemminkin ratkaisee; minulla on nimittäin elävä esimerkki. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka elämästä otetaan paljon irti. 

Olen kiitollinen ihan hirveän rohkeasta, joka kulkee varmoin askelin itse suunnittelemaansa reittiä, menee milloin missäkin, useimmiten pohjoisessa ja siltikin aina tavatessamme tuntuu, ettei kuluneita kuukausia olisi väliin mahtunut yhtäkään. Elämässä voi kieritellä itsensä naruihin, sitoa jalkansa tuttuun, olla kokeilematta uutta. Mutta voi myös kokea oivalluksen, että elämä rajallisuudessaan on oikeastaan aika rajatonta, usein ainoastaan rohkeuden rajoittamaa. Jotain sen tapaista luulen hänen joskus tajunneen. Olen varma, että tuo rohkeus on peräisin rauhasta sydämessä. Joku kulkee aina mukana. Pienessä mökissä metsän keskelläkään ei tunne silloin yksinäisyyttä. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka olla rohkea ja ehkä tietämättäsi osoittanut, mitä aitous on. 

– Maksa sä.

– Eikun sä.

– Maksoin viimeks. Jos muistat. Ai niin. Et.

– Haha. Ok. Mut miinusta noi sun rättis.

– Mä otan sit bonarit. 

– Mä maksan, mä otan. Mees ny pakkaa.

Tyyppi 2:

– Hei, anna mä maksan

– Hmph. Eiks me jo puhuttu. Mun vuoro!

– Jookos hei, maksa sit joskus…

– … seuraavalla kerralla varmasti, senkin…

– …juu, juu. Laita ne kengät vaan tälle puolelle kapulaa.

– No, mä sitten edes pakkaan!

– Tällä kertaa, okei. 

Pariskunnat jaetaan yleisellä tasolla kahteen ryhmään; hieman jo harsuuntuneisiin ja arjen kohdanneisiin monivuotisiin (tyyppi 1) sekä tuoreisiin, juuri vasta muodostuneisiin (tyyppi 2). Harvoin havaitaan ominaisuuksiltaan tyyppiä yksi muistuttavia pariskuntia, joiden yhdessäoloaika on < 5 vuotta. Sen sijaan kymmenisen yhdessäolovuoden jälkeenkin on mahdollista edelleen toteuttaa tyypin kaksi mukaista toimintaa. Harvassa tosin ovat sellaiset yhteenlöytäneet ihmiset. Näin observoituna.

Konfliktit maksupäätteellä ovat suhteellisen yleisiä. (Kassaneidin) onneksi vain tyypille yksi on luonteenomaista pidemmälle viety taisto, joka käydään muuten kuin vaivihkaa epäselvällä muminalla – ja silloinkin vain poikkeustapauksissa. Mitä tulee kassaneidin toimintaan, parasta on pidättäytyä puhtaissa faktoissa esimerkiksi etupisteiden kertymisen selventämisessä. Näin objektiivisesti huomauttaisin, että on itse asiassa sama, kuka etukortin vetää silloin, kun teillä on yhteinen tili. Muut kannanotot räjähdysherkässä tilanteessa on syytä jättää lausumatta ääneen. 

Tunnunomaisia piirteitä tyypille yksi ovat ei-niin-hienovarainen sanaton hoputtaminen (käsielein, kyllästynein ilmein), ostoskärryillä toisen pökkiminen, puhumattomuus sekä selvästi monen vuoden aikana rutinoitunut työnjako (muissa tilanteissa kuin maksamisessa). Tyypin kaksi voi helposti taas tunnistaa leikkimielisestä kiusoittelusta ja katseista, maksamaan tarjoutumisesta, jonka ei edes ole tarkoitus olla vakuuttava, etukortin avuliaasta lainaamisesta (kassaneidiltä varmistettuna onhan tää ok) sekä parisuhdetta rakentavasta keskustelusta, kuinka viilit on totuttu pakkaamaan. 

Itse asiassa kassa on suhteellisen toimiva paikka tarkistaa oman parisuhteen tilanne; toimiiko arki kitkattomasti vai hiertääkö jokin yhteiseloa.

Jospa kaikki?

Alkaisivat ajatella siten.

Minä ainakin opettelen.

Ajattelemaan niin.

Oli raskasta yrittää olla

täydellinen
nimittäin.

Koska aina on melkein,

ei ikinä täysin.

Täydellinen.

Ei mahdollisimman hyvä

itselleni,

vaan

paras kaikessa

kaikille.

Siltikin

iski usein.

Vaikka sillä yrittämisellä

olisi pitänyt olla lähellä

täydellistä.

Kenelle?

Nyt

tavoitteeni on olla sopiva.

Ei kaikille.

Mutta sopiva Elinaksi.

Elämäni ei ole täydellistä lähelläkään.

Se on juuri sopivaa 

juuri minulle.

En yritä olla aina huoliteltu,

vain sopivasti kivannäköinen omaan silmääni.

Yritän olla tavoittelematta täydellistä onnistumista

missään.

Sen sijaan

halajan

ainoastaan sopivasti yrittämistä.

Se riittää.

Uskon.

Tosin

sopivasti onnellinen

en halua olla.

Ennemminkin

ihan hirvittävän onnellinen.

Sopivasti täydellinen,

se sopii 

juuri sopivasti. 

En ikinä pystynyt mennä kokeisiin ajatuksella toivotaan, että kysytään sopivat kysymykset. Minun oli pakko hallita kaikki, en halunnut koskaan jättää tuurille sijaa. 

Korvaani särähtää edelleen sanat ihan ja aika. Myös tavallinen ja normaali. Vaatimuksena kun on aina ollut jotain vähän enemmän, vähintään sata prosenttia. Ajatuksesta on hankala päästä eroon. Sopivasta on vaikea opetella pitämään.

Kun kyse on itsestäni.

Salilla olen harjoitellut sitä. Sopivasti. Heti ei voi napata suurimpia painoja, ensin on aloitettava aika pienistä. Sitten siirryttävä vähän suurempiin. Suhteellisen pienet ne ovat pitkään. Sitten on vasta ihan normipainoissa.  Ja myöhemmin, silloinkin on taakan oltava sopiva. Täydellisyyttähän salilla ei oikeastaan saavuta koskaan.

Voi, kunpa tietäisinkin. Haluaisin tietää. Mutta toisaalta. Tarvitseeko minun tarkasti määritellä. Sitten kuitenkaan. Niin tismalleen kuin itse tekisin. Jos tietäisin. Muuttaisiko tieto jotain. Minussa.

Siirtymät ovat aina jotain hivenen häilyväistä. Syksystä talveen. Talvesta kevääseen. Mihin piirrät rajan? Vedät viivan? Joku on joskus määritellyt jotain. Marraskuu on vielä syyskuukausi. Minulle se on kuitenkin aina ollut talvea. Siitäkin huolimatta, että näen oman talveni keskellä vielä rippeitä syksystä; jäätyneitä lehtiä ja vasta pimeyteen totuttelevia katulamppuja. Kuka on väärässä? Maaliskuun alku on kai lopputalvea. Yleensä. Paitsi tällaisina vuosina, kun helmikuussa voi käyttää jo kevättakkia. Määritelläänkö uudestaan? Vai määritelläänkö ollenkaan?

Minä olin sairas. Minä olen terve. Ehdin olla myös jotain siltä väliltä. Tuleeko terveyden jälkeen vielä jotain? Täydellisen terve. Olen joskus miettinyt. Sellainen tila, kun lehden kärjetkin ovat peittyneet lumen alle. Ei rippeitä menneestä. Koetusta. Läpikäydystä. Onko se mahdollista? Paremminkin, onko se tavoiteltavan arvoista? Sitten kuitenkaan.

Mitä jos en haluakaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Edes siistityltä. Vaan jos haluankin jatkaa, en aloittaa, roiskeista ja vahingoista huolimatta. Ottaa opikseni, kasvaa ja muovautua. Arvatkaa, myös olla ylpeä. Niistä jo aikalailla haalistuneista rähmistä.

Voinko olla terve rippeillä? Jäännökset, voivatko ne estää minua olemasta terve? Eivät mielestäni. Ne ovat pieni osa tuolla jossain perukoilla, mielessä vain satunnaisesti. On kuitenkin yksi ehto. Sen tulee täyttyä. Minä en saa pitää rippeitä poissa mielestäni. Niiden on pysyttävä. Ihan itsekseen, omin avuin. Silloin olen terve. Vain heikkoina hetkinä minä työnnän ne pois. Sellaisia hetkiä tulee kaikille. Oma rajani, jonka olen itselleni vetänyt. Vaikken sellaisten määrittämisestä niin välitäkään.

Mitkä rippeet. Ja ovatko ne rippeitä, vai ainoastaan muuttuneita käsityksiä tai uusia valintoja. Olen kyllästynyt kysymyksiin ja arvailuihin. Kyllähän minä täällä, sydämessäni, tunnen.

En edelleenkään hahmota täysin omia fyysisiä rajojani. Henkiset sitäkin paremmin. En yhäkään tarkalleen tiedä, minkä kokoinen olen. Niin, muihin verrattuna. Tarvitseeko minun tietääkään? Voin silmäillä, vilkaista, katsoa ja tuijottaa omaa peilikuvaani. Siltikään en mielessäni hahmota täysin. Iso vai pieni? Liian iso? Toinen jäännös, joka hyppää sieltä jostain toisinaan. En tiedä, vaikka tiedän, ettei loppujen lopuksi mikään muu merkitse kuin oma olo omassa kehossani.

Siitä on aika monta vuotta, kun olen viimeksi syönyt hampurilaisaterian. Miksi? Sitä olen pohtinut. Sitä syvintä ja rehellisintä vastausta. Onko se jäännös menneestä, vai uusi käsitys asiasta? Onko käsittelemätön jäännös voinut matkan varrella muuttua uudeksi valinnaksi ilman, että on ensin saavuttanut käsitellyn lopputuleman? Moni uskoo, että ei. Moni asioista tietämätönkin. Jos en ensin ole oppinut syömään hampurilaisia uudestaan, en ole myöskään voinut rehellisesti tulla tulokseen, etten esimerkiksi terveyssyistä halua koko hampurilaisia ruokavaliooni.

Täyttä pötypuhetta. Etten muka voisi. Omalla kohdallani. Vaikkakin tiedän, että moni on hyvä uskottelemaan kaikenlaista itselleen. Minäkin. Olin.