Kategoria: vähän runoo

ajatuksia · häät · kihlaus · onnellisuus · vähän runoo

Tämä tuleva vaimo.

Elina5 kommenttia

Tämä
tuleva vaimo

pellin pyöräyttää välillä,
paistaa kyljyksiä
max.
kerran vuodessa.

Hoitaa pyykit
pienellä viiveellä,
saattaa odotuttaa
mm.
villakoiria.

Ei nyt pyhinä.

Mutta tämä
tuleva vaimo

lupaa kantaa huolta arjesta.
Hoitaa oman osansa
naurusta
plus
töihinlähtöhaleista.

Yrittää olla muuta kuin vaikee,
kun on haikee
olo
viikonlopun reissuerosta.

Tämä
tuleva vaimo

tahtoo ottaa homman haltuun siten,
että kotiinpaluu työpäivän jälkeen on vaihtoehdoista
mieluisin.

Mahdollisuuksien mukaan myös siten,
että liesi on edes välillä
lämmin.

Hassua. Yhtäkkiä seitsemän vuoden jälkeen tapahtui. Sinä yhtäkkisenä kaikki muuttui, vaikka mikään ei muuttunut. Hassua, kuinka lupasin sanoa reilun vuoden päästä tahdon ja se sai tärisemään vielä seuraavanakin päivänä, vaikka loppuelämän elo yhdessä on ollut molemmille jo selvää. Hassua. Yksi kysymys ja yksi vastaus ja kaksi sormusta tuntuivat saavan vuoretkin liikkeelle, vaikka arkinen keskiviikko tuli aamulla aivan ajallaan.

Pari päivää kosinnasta. Tiedäthän, ajatukseni ovat jo täynnä. Liian pitkä vieraslista, ihan pösilö kirkon varaussysteemi, hääpaikan katsastamistilaisuus, häämekosta haaveilua, meikkaajan etsiskelyä, rentojen musisoijien metsästystä, koristeiden suunnittelua, teemavärien valkkausta, vaivaannuttamattoman ohjelman mietiskelyä, avunpyyntöajatuksia.

Onneksi häävalssin olen jo valinnut pikkutyttönä.

Muutenhan puolessatoista vuodessa saattaisi jopa tulla kiire. No ei. Kaikki on just nyt ihanaa.

 

kihlaus · rakkaus · vähän runoo

Kyllä, sanon vielä tahdon.

Elina5 kommenttia

Sanoin kyllä.

Haaveille, joista tuli
meidän.
Loppuelämälle,
josta kerroit kuin
omastamme.

Kyllä, sanoin.

Mahdottomuudelle
elää ilman
toista.
Tarpeettomuudelle
odottaa enää
meitä.

Kyllä.

Kaikelle
sinussa.
Rohkeudelle antaa ihan kaikki
itsestäni.

Kyllä, sanoin.

Seitsemälle vuodelle ja
tuleville hetkille
rinnakkain.

Sanoin

kyllä,
sanon sinulle vielä
tahdon.

blogi50

Tuusulanjärven rannalla mä olen pienenä tyttönä syöttänyt sorsia. Vastakkaisella puolella Santtu on heitellyt veteen kiviä. Rannalla mä olen kuluttanut kesälomia, käärinyt mansikkatuutin kuoria ja kumonnut Pepsi Maxia. Tuusulanjärven rannalla mä olen viettänyt juhannuksia, häitä ja omia vapaapäiviä. Järven jäällä mä olen tarponut lumihangessa ja huutanut täyttä kurkkua sen keskellä. Järveä ympäri juoksemalla mä olen voittanut itseäni.

Tuusulanjärven rannalla mä olen tavannut ensimmäisiä kertoja Santtua. Onkinut yhdessä mandariineja tölkistä ja leikkinyt piknikkiä. Järven rannalle moni ilta-ajelu on päättynyt ja aina aurinko laskenut. Tuusulanjärven rannalta me olemme löytäneet kallioluiskamme, meidän paikkamme. Järven liplatusta katsellessamme yhdessä itkimme, istuimme ja haaveilimme, puhuimme, nauroimme ja joskus pussasimme. Mä olen istunut siellä yksin. Kai Santtukin.

Eilen kallioluiskalla tuuli kuin seitsemän vuotisen suhteemme aikana. Kipakka, ei navakka tai raaka. Yhdessä olo lämmitti ja helpotti kuin jokainen kerta seitsemän vuoden aikana. Oli onnellinen tiistai, koska oli arki. Koska onnemme lähtökohta on ollut aina yhteinen arki.

Tuusulanjärven rannalla sanoin kyllä ja toivon saavani myös vastata tahdon.

vähän runoo

Oli syvä kuoppa, on syvä rakkaus.

Elina2 kommenttia

Ei kai monikaan

ole käynyt yhtä pohjalla,

jyrkän syvässä kuopassa

käsi kädessä.

Käsi ei irronnut toisesta

edes tuon kuopan pohjan

romahduksessa.

Reppuselässä, sylissä,

joskus vain toisiimme lohduttomasti takertuneina

yritettiin ylös yhtenä.

Jos yhdenkin säteen valosta tänne nään,

ei tää saa vielä tänään riittää,

huokailin päivinä, kun hiekka pois jalkojeni alta karkaili.

Ei lassottu tulevaisuuden suunnitelmia, ei tarkoitettu köyttää toisiamme,

punottiin vain rakkauttamme

ylös päästäksemme.

Ei päivästä toiseen taistelua,

vaan parempien päivien puolesta taistelua.

Luulen,

että lopulta siinä kävi näin:

rakkaus täytti kuopan, jokaisen onkalon ja

tyhjältä tuntuvan toiveen.

Sä puristit mun kättä.

Rakkaus riitti.

Kirkkaudessakin se tuntui samalta sun otteessa.

Enkä edelleenkään osaa olla ihmettelemättä,

kuinka tunnistit mut kuopan pimeydessä,

siinä syvyydessä.

Näit mut, et välittänyt tapaamispaikasta.

Seitsemän vuotta.

Taputtelen täytettyä kuoppaa.

Aiomme istuttaa

sen päälle jotakin kovasti versovaa.

Tää on tosi rikasta maata,

mä sulle huokaan.

Nyökkäät;

pitelet käsissäsi multaa ja

valintaa

viettää loputkin elämästä käsi kädessä.

blogi40

 

inspiraatio · kevät · vähän runoo

Kevätsuoni kukkii.

ElinaKommentoi

Liian ohut takki päällä

sitäkin ohueemmalla järven jäällä.

Tosin kaulahuivista luopuminen

vasta hellesäällä.

Puhkeaminen,

leskenlehtien, vappupallojen ja suomalaisten,

jälleen keväällä.

On kuraista kangaskenkää

ja työpäivän jälkeistä elämää

taas.

Loputtomalta tuntuvaa kello kahdeksaan kestävää iltaa,

oi, tätä kasvavan valon määrää.

Herää

moni muukin kuin talvenkohmea pää.

Syyttä ihan virnistyttää.

blogi21.jpg

Kuulet ja näet, mutta tunnetko? Siis kevään. Juuri näihin aikoihin, ensimmäisinä kunnollisina keväältä tuntuvina päivinä, koen ehkä suurinta onnellisuutta siitä, että olen suomalainen. Tottakai, talvellakin on kiva olla suomalainen – kesälläkin ehdottomasti. Mutta keväisin aivan erityisesti; mä en usko, että täysin identtistä tunnetta, tokikin ihan hurmokseksi sitä voi kutsua, pystyy yhtään etelämmässä kokemaan. Nimenomaan sellaista, kun luonnon lisäksi ihminen itse tuntee heräävänsä aivan uuteen eloon päivän ympäri kestäneen pimeyden väistyessä pikkuhiljaa

Ja vaikka aika moni suomalainen taitaa ihmetellä, kuinka hitsissä sitä tuli taas selvittyä kaikkein synkimmistä ajoista, jollain tapaa lyhykäinen kesä aina riittää ja kesäkuukausien jälkeen syksyä melkein jo odottaa. Nyt ollaan kuitenkin vasta keväässä – mä itse ainakin jännään jo kesää.