Täällä on sellaisia päiviä.
Kun kaikki on aika heiveröistä.
Kyseenalaistaminen läsnä.
Kysymysten tulvasta päissä.
Kuuluvuuden tunne on laiska.
Kykenevyys, hän yksi pelokas häiskä.
Heittäytyä saappaat jalassa sängylle.
Mitä muuta näiden kanssa.
Ennen kuin kerroit.
Aiemmin kuin arvasin.
Et tällä yllätä.
Minä jo näin.
Sitä oli
tavassasi avata ovi,
kohdata huomen,
katsoa muka ohi.
Sitä samaa oli
sanavalinnoissa,
valinnoille jättää sanomatta
et niin tarjonnut suojaa.
Opin sinua
huomaamalla
huomaamattomimman
liikehdinnän.
Näin
aiemmin kuin arvasin.
Minäkin
tietämättäni
liikehdin silmissäsi syvempänä?
Hurja tunne oppia toista ihmistä tavasta astua porras alas tai ojentaa toiselle esine. On hurjaa nähdä kaikessa sellaisessa toisen ihmisen sanomatta jättämät asiat; nähdä nuo asiat esimerkiksi lämpönä tavassa toimia. Koska silloin kuulemattakin tietää toisen elämään kuuluvan lämmön lähde. Ja silloin sitä jo tuntee oleellisimman, kuuleminen ei enää yllätä.
Vaikka siltikään en ole vakuuttunut, kuinka pitkään voi selviytyä ilman suoria sanoja.
Rakkauttani
antaisin itseni.
Päälle kirjaisin:
sinulle minut kokonaan.
Rakkauttasi
laittaisit paketilla takaisin:
noudathan pisteestä,
johon jätit odottamaan itsesi.
Hellästi
sanoillasi koskettaisit:
rakkauden mielettömyys aikeessasi,
rakkauden vaikeus teossani.
Annathan
itsestäsi vain sen,
jonka minä synnytin sinussa,
jonka sinä löysit vasta meistä.
Tämän rakkauden välillämme.
En lentää
haukan lailla
mä halua.
En yhtään
näkymättömämmäksi
mä haikaile.
En varastetuilla,
toiselle tarkoitetuilla
ajatuksilla
mä mitään tee.
Yhtä vain
yliluonnollista itselleni
mä haaveena pidän:
näkisinpä
heijastukseni
edes hetkittäin
vierailla silmillä
ja itsessäni sen näkemisen arvoisen,
josta sivukorvalla kerran kuulin.
Kuinka sana upea istuisi
mun suuhun.
Joskus mä todella haikailen sen perään, mitä toiset näkevät.
Sama se kai on,
kuka käsipuolessa roikkuu.
Jos itsensä kanssa on
puolittaisella tiellä.
Ojentamatta omaa
et voi kulkea
käsikkäin.
Onneako välität
antamalla hänelle
vihaamasi käden.
Tuskin.
Rohkene ensin kulkea
käsi omassa kädessä.
Purista sitten
otteellasi
rakkautta hänelle.
Rakkaus ei odota, katso ajankohtaa tai paikkaa. Siten en ole kai koskaan uskonut, etteikö rikkinäinen voisi rakastaa tai rakastua – yhtä voimakkaalla intensiteetillä ja aitoudella kuin ehjäkin. Vaikka joskus sitä onkin ehkä toivonut, että olisipa toisin. Olisi säästänyt itseä, ennen kaikkea toista. Jos rakkaus toteuttaisi sääntöjä, ensimmäinen niistä saattaisi olla juuri tällainen: opettele ensin kävelemään käsikynkkää itsesi kanssa, tarjoa sitten vasta kätesi toiselle. Ihan vain sen vuoksi, että se on molemmille helpompi tie.
Mutta toisaalta. Jos sitä opettelisi ensin rakastamaan itseä ja sitten vasta jakamaan tunteesta toiselle, en itsekään rakastaisi yhtään ketään vielä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan. En ole hullaantunut, saati rakastunut, itseeni edelleenkään, mutta voin jo elää suhteellisen sopuisasti samassa kehossa. Toisen kädestä pitäminen on näyttänyt esimerkkiä siitä, kuinka nätisti kuljetaan käsikkäin. Joskus olen kokeillut ottaa itseäni riuhtomatta kädestä kiinni – tiedätkö, se on tuntunut oudolla tavalla tutulta.
”Älä kerro mulle, kuinka ehjiä ihmisiä tehdään. Tai ohjeista, kuinka rakkaus toimii. Jokainen tekee kuitenkin aina oman poikkeuksensa.”
Juoksen oloa.
Onni sisällä
askel kepeä.
Karkuun
toisinaan surua.
Sumussa vain
juoksureitti on selkeä.
Pois pakottavia ajatuksia,
useammin
nautiskellen kilometrieväänä
makeita mietteitä.
Hermostunut, innostunut,
juoksun jälkeen kuitenkin aina
olo helpottunut.
Harvoin mä juoksen kelloa vastaan. Vielä harvemmin nopeita kilometrejä tai sähäköitä vetoja tai tarkoin suunniteltuja väliaikoja. Kun mä sidon lenkkarit jalkaan, mä olen valmis juoksemaan oloa – oli vallitseva olotila sitten millainen vain. Apea, yli-innokas, hermostunut, onnesta pakahtunut tai kiukkuinen, ihan jokaiselle tunteelle on löytynyt tähän asti sopiva askel. Ja jokaisella askeleella mä juoksen vallitsevaa tunnetta ulos itsestäni. Usein juuri lenkillä mä pääsenkin kiinni ajatuksiini, joita on ehkä aiemmin peittänyt paksu tunnemönjä.
Joka säällä, joka päällä. Olisi varmaan mun juoksumotto, jos joku joskus sattuisi kysymään.
Eilen mä juoksin hurmiota, vähän myös jännitystä. Mun elämän toinen virallinen puolimaraton, Helsinki City Run, tuntui mahan pohjassa yhtä lailla kuin vuosi sitten ensimmäinenkin. Vaikka lämmin sää sai vatsan sekaisin ja pää oli muuten vain aikalailla sekainen, onnistuin ylittää maalilinjan omassa ennätysajassani.
Juoksin itselleni sellaisen olon, jota mä en ole muulla tavoin onnistunut vielä saavuttamaan. Sanojakaan mä en ole sille vielä täysin löytänyt.
Maailmastani häviää
rauhattomuus
paikkani löytyessä
silmistäsi.
Omilta teiltäni
palaan illalla
vierellesi.
Kerro päivästäsi.
Yksinäinen
katseesi kantamattomissa.
Ihmisjoukon keskellä
en pelkää eksymistä
loistaessani silmissäsi.
Pidän kiinni kädestäsi
vain leijaillakseni
korkeuksiin kanssasi.
Aina säännöllisin väliajoin jossakin päin elämää kysytään, kuinka voi koskaan tietää oikeasta ihmisestä. Vaikka olisi aidoista aidoin, aito ei välttämättä ole oikea vierelle. Olen monesti miettinyt, mitä itse vastaisin. Kyllä sen tuntee on ohjeelliselta sisällöltään tyhjä tokaisu. Ei elämässä välttämättä ole aikaakaan kokeilla ja odottaa vuosia, alkaako tuntua aidon lisäksi oikealta. Ja jos tyytyminen vähemmän oikeaan ei ole vaihtoehto, kuinka kysymykseen voi edes vastata.
Onko sinulle paikka hänen katseessaan. Vastaisin kysymyksellä.
Rakastan sitä, kuinka katsot minua.
Ootsä tosissas.
Kysellyt minä olen
työpaikan tarjoajalta,
tulevalta aviomieheltä,
eniten
elämältä.
Mulle kaikki
on minulle
mulleko kaikki.
Kyselemättä olen
vastaanottanut
ainoastaan taakat.
Elämä, mitä sä haluat.
Vastapalvelukseksi.
Käsittämättömän hyvistä
hetkistä ja
saduntuntuisista
ajanjaksoista.
Tukon
olen valmis tarjoamaan.
Maksuvalmius on hyvä
tällä onnen määrällä.
Miksi
koen olevani velkaa
itsetehdystä työstä.
En edelleenkään ymmärrä, miksi valtava onni synnyttää ohessa aina myös valtavaa epävarmuutta. Kun vuosia sitten kohtasin vaikeuksia elämässäni ja aloitin parantumisprosessin, en muista koskaan aiemmin tai jälkeenpäinkään olleeni yhtä luottavainen ja varma omasta etenemisestäni; vaikka olin kuin vuoristoradan holtittomasti poikkoileva viimeinen vaunu, varmuus päätepysäkistä oli siltikin läsnä jokaisessa kurvissa. Sen vuoksi on hämmentävää, että täydelliseltä tuntuva onnellisuus kulkee käsi kädessä epävarmuuden kanssa.
Kai kyseessä on ikuisuuskysymys siitä, kuinka paljon ihmisellä itsellään saa olla ennen kuin omastaan on laitettava jakoon luopumalla. Vaikka kaiken olisikin omilla ponnistuksilla ansainnut, toisten mielestä se ei reiluuden nimissä ole oikeutus siitä nauttimiseen. Onnen suhteen taidan itse kertoilla itselleni juuri sellaisia juttuja. Ja ehkä sen vuoksi olen näin onnellisena jatkuvasti valmiustilassa, valmis luopumaan omastani ja vastaanottamaan onnen tilalle vähemmän arvokkaampaa.
Koska tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen monen menneen vuoden edestä. Sellaisten vuosien, joihin olisi mahtunut älytön määrä onnea, mutta jotka olivat täysin tyhjiä. Voinko siis itsekään kuvitella tätä onnen ryöppyä?
Yksi polvistuminen.
Hei sitä mennään jo.
Olin itse kelannut vasta
ensimmäisen kesän jätskikiskalle.
Yksi kyllä.
Olisko sitten shampanjaa vai murrettua.
Nytkö tämä sanotaan ääneen:
okei. Haaveilin pikkutyttönä vitivalkoisesta.
Yksi rinkula.
Toinen sitten rivitimanteilla.
Rinkelin sormi se kai edelleen.
Isoin toive olisi se herkkupöydän
donitsitorni.
Tiedän, että toiset ovat sellaisia, joita kuvaillaan helposti muutosvastaisiksi. Tuttuun samaan vanhaan tapaan on paitsi turvallinen ajatus, niin usein kai myös oikeasti heidän parhaaksi näkemänsä toimintatapa. Vaikka muutosten käsitteleminen ei ole minulle ollut koskaan keveää puuhaa, tunnistan itsessäni kuitenkin puolen, joka kaipaa jatkuvasti uudenlaisia näkökulmia elämään – ja niitä ennen kaikkea edestäpäin. Lisäksi koen, että olen lähes koko eloni ajan ollut sykleittäin pienessä muutoksessa; jokaista kulunutta vuotta jälkikäteen miettiessäni huomaan itsessäni muutakin muutosta kuin iän tuomaa kokemusta. Kai osin pyrin toisaalta kehittämään itseäni ja toisaalta taas läpikäydyt asiat ovat pakottaneet minut muutokseen.
Kyllä, vastasin. Se teki minusta tulevan vaimon, sovitti jo valkoista päälle ja toista sormusta nimettömään. Ei ajatus omasta identiteetistäni ollut ensimmäinen mieleen noussut asia, ehkä kymmenes kaikkien onnen ja epäuskon täyttämien tunteiden jälkeen. Eikä se ollut varsinaista kyseenalaistamista, vaan ennemminkin vain ihmetyksissäni kyselemistä. Voinko edelleen suuttua kuin pikkusisko? Saanko vielä nauraa kuin räkättirastas? Pystynkö olla menettämättä lapsenomaista uteliaisuutta?
Sen jälkeen, kun vastasin uudemman kerran kyllä, tällä kertaa itselleni esittämiini kysymyksiin, ymmärsin, miksi muutokset ovat monesti olleet minulle kuormittavia. Turhan usein olen nimittäin kulkenut niitä kohti identiteetti edellä. Toisin sanoen tarjonnut identiteettiäni muutokselle sen sijaan, että olisin kohdannut ne identiteetilläni.
Siten tuleva vaimo on kai oikeutettu yhtenä isona innostuksena pomppimaan tasajalkaa donitsitorni mielessä.
Jaan sun kanssa
jokaisen palan,
jonka mun kanssa leikkaat.
Lupaan ottaa vastaan
sun tarjoamista paloista
jokainen kerta paksuimman.
Nautitaanhan.
Kakuttomien vuosiemmekin
edestä.
Kuin viimeistä kakkua
vietäisiin.
Suut sokerissa
ja mä tiedän,
kuinka hellästi katsot mun
lautasta.
Tahtoisin antaa sulle
kymmenellä lusikalla
yhtä aikaa ja parhaasta.
Olethan mun rinnalla
vastedeskin
suklaakakun äärellä.
Santtu on aina antanut omasta palastaan mulle. Sellaisinakin vuosina, kun mä olen ehdottomuudellani kieltäytynyt. Ja juuri se on sellainen juttu, joka on jo aiemmin merkinnyt samaa kuin sormusten vaihtaminen tällä viikolla: leikkaan puolestasi, kun et pysty. Siten tahdon luvata itsekin hänelle.
Tästä kakusta on kuitenkin huomattavasti helpompi jakaa. Myös perheelle ja ystäville. Juhlistaa yhteistä onnea ihmisten kanssa, jotka synnyttävät onnentunteita meidän onnestamme. En ole ajatellut onnea koskaan kovin yksityisenä asiana, toisissa tilanteissa onnen aikaansaajaa ehkä. Joskus olen pohtinut, kuinka paljon omaa onnea on soveliasta jakaa – toiset kun eivät edes kieltäydy, vaan eivät vain halua ottaa vastaan. Sillä onnen pitäisi saada kuitenkin aikaan lisää hyvää eikä missään tapauksessa mitään pahaa.
Vaikka kihlaus on hyvin paljon kahden ihmisen keskinäinen, intiimikin, tapahtuma, onneamme on lisännyt hurjasti perheen ja ystävien halu jakaa kanssamme tämä onni.
Elina Heidi Rinkeli 