Sinun läpi
pääsee tuuli,
riekaleeni.
Tuulta purjeisiin
kuuluu huuto
kokonaisille.
Riekaleeni,
tuulessa lepatat
hurjimmin.
Kokonaisiakin
komeammin.
Sen enempää
kuin riekaleesi
ei maailmakaan ole.
Hulmua.
Kai ihan jokaisella ihmisellä olisi parsittavaa; syystä tai toisesta riekaleita mukanaan. Mutta en ole varma, onko tarkoitus tulla tilkkutäkiksi. Sillä riekaleethan hulmuavat niin hienosti.
Ja kaiku vastasi
tuskaan tuskalla,
samoilla sanoilla.
Ja lähetti ilon takaisin
siihen koskematta,
korkeammalle nostamatta.
Kaikui kysymykset.
Vastausten toivossa
takaisin lähetettyihin
lähes tukehduin.
Olen mun elämän akustiikka.
Eripari villasukissa.
Kahviviiksistä.
Valvoneita silmiä.
Rakastaisi ja katselisi
kuin täydellistä paria.
Anna mulle joku,
joka rakastaa mua
ysärin yöpuvussa.
Rakastaisi niin,
että kehuisi vuolaimmin
nappiverkkareissa.
Ennen kuin
ja kun
kuljetaan tuulipuvuissa.
Eniten olen elämältä kysynyt
aitoutta.
Sillä tunnen ja annan rakentua. Sen sijaan, että rakentaisin.
Vasta vartuttuani olen ymmärtänyt, kuinka kiihkeästi olen pienestä saakka kysynyt elämältä aitoutta. Varsinaisuutta, siten aitouden omassa päässäni ymmärrän. Minulle elämällä ei ole merkitystä, jos en löydä siitä aitouden aspektia; ilman tunnetta varsinaisuudesta miellän elon aikalailla tyhjäksi. Joskus jopa elämän näyttelemiseksi. Ehkä sen vuoksi nuorempana suuri huoleni oli se, että aidoimmillani olen kevyesti hassu. Tiedäthän, aidoimmillani kuljen yhdeksänkymmentäluvulta peräisin olevassa yökkärissä ja kahviviikset suupielissä laulellen epävireisesti Mikko Harjun korkeimpia säveliä Italian muotoiseen öljypulloon kädessäni. Että salliiko tämä elämä todella – varsinaisen Rinkelin.
Tässä kaikki.
Tässä kaikki,
minä toistin.
Tunne vatsanpohjassa,
osoitin.
Paljon päässä.
Suurin täällä,
sydäntäni näytin.
Jalat maassa,
kädet kiinni,
mutta sydän auki.
Aivan.
Aivan kaikki,
aamulla mietin.
Tänään ensimmäisenä aamuna kakskytviisivuotiaana mä tajusin; mulla on olemassa aivan kaikki aivan kaikkeen.
Rapakossa.
Rumimmillani,
sisälläni ulisin.
Kourasi sangen liejuiset,
silmäsi aidon tuntuiset.
Kuiskasit.
Kuivui muta.
Vasta vuodet karisuttavat,
totesit.
Siispä savisen kätesi omaani otan.
Silmiäsi siihen asti katselen.
Ja vielä valkoisessa sinut vastaanotan.
Minulle muotoilit.
Säästelemättä sanoja.
Säätämättä ajatuksia
ennen ulostuloa.
Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.
Kitkuttelematta
kaiken kuvaamalla.
Kuinka olenkaan
suuresti sun ainutlaatuisuutta katsellut.
Ohimenevän hetken. Sekunnin tuokioisen.
”Kappas kaulahuivia, hieno huivi. Kertoi muuan rouva mulle tavaratalon liukuportaissa. Kiirehdin autoon itkemään. Ensimmäistä mieleen iskenyttä ajatustani: onks tää joku piilokamera. Pettymystänikin omiin ajatuksiini. Sillä kai ne kertoivat riittävän paljon säästelleeni itse aivan liikaa sellaisia sanoja.”
Mä synnyinkö
todentamaan itseäni.
Suhteessa todellisuuteen
tosiasialliseksi jään.
Mä synnyinkö
määrittelemään minääni.
Mahdan maailmasta olla
teoillani pitkälle mitätöity.
Mä synnyinkö
etenemään intohimotta.
Askel ja toinen
onnistunee siten suoriutumalla.
Mä synnyin
kuin toiset.
Jäikö tarve päälle:
pumppaamalla ympätty
kaikki toisista yhteen ihmiseen.
Mä kysyn:
synnyinkö
metsän keskelle vain rämpiäkseni.
Hengittämättä.
”Kuule hei. Mä kysyn sulta yhden jutun. Synnyitkö sä tänne vain maksaaksesi laskuja?”
Enää muistoista mettä,
ajatteli korjattu ihminen.
Näillä varaosilla
tuskin tunnen hääppöistä,
sanoi kuntoon uusiksi laitettu.
Vietävän metallilevy;
pitääkö kasassa liiankin hyvin.
Antakaa korjatunkin romahtaa,
en ehjä ollut edellisessäkään.
Elämässä äärimmäiset on tälle ihmiselle
mettä.
Tuttua, luulen. Ihan jokaiselle – vaikka vain hetkellisesti ruostuneesta – rojusta kokoon kyhätylle. Että miten sitä ihminen pystyy palata korjattuna samaan vanhaan aiempaan tuntemaan sellaisia asioita, jotka ehjänä olivat yksinkertaista ja totta.
Auringon siltaa järven pinnalla tuijotellessani sattui tajuntaani. Pystyy. Mitenkö. En mä tiedä. Mutta pystyy.
Mä olisin voinut ihmetellä tätä vuosia sitten, kun vasta etsiskelin varaosia. Varmasti ihmettelinkin. Tänään mä kuitenkin tiedän – kokemuksesta.
Aurinkoni laskee etelään.
Nousen yöaikaan aamuun.
Kaatosateessa olen kiireettömin.
Laulan ajatukseni sävelittä.
Rikon kuplani vasta itse lyijykynällä.
Uskon siilin pehmeisiin piikkeihin
ja lentämisen taitavien lintujen tahtotiloihin.
Luotan vain toteen.
Hymyilen herkimmin ajatuksien aikeille.
Navigaattori on vain matkaseuralaiseni.
Näet minun pääni.
Mutta mites tämä perässä tuleva
hännänpääni.
”Joskus mulla on ollut huoli, että mun pitäisi heti kättelyssä heittää väliimme hännänpääni. Näyttää muutakin kuin pääni. Niin kertoa, mikä mä oikeasti olen peiton päältä käärittyäni. Oli mulla huoli, että mut nähdään väärin. Siis pelkkä olkapäiden välinen pääni. Ja jätetään huomiotta jokaisen ihmisen perässään vetämä historiasta koostuva häntä. Sillä sääli olisi heittää hukkaan edes sen päätä.
Oikeastaan olen aina toivonut hännänpään olevan syy pitää tästä näin.”
”Katselin kahta järven äärellä. Kaipasin. Mietin sanoja heidän suuhunsa. Omaani nousi vain: tällaisen tulisi olla jokaisen maailman mahtavin. Ja ylös sen kirjoitin.”
Kaipuuni
kietoutuu häneen.
Kaipaukseni
hän käsittelee
varovasti irti
sormenpäillään.
Kaiken minussa hän
kannattelee
vain sormensa päillään.
Hän näkee
minut järvenkin takaa.
Näkee uusin silmin
jokaiseen ylitykseen
alkaessaan.
Ole vain.
Rohkenen rannalle hakea
sinusta kaiken,
yhä vain
hän korvaani humisee.
Hän pulppuaa
vatsanpohjassani.
Hän ankkuroi
ajatuksissani.
Hän täyttää
maailmani
peittämättä
aurinkoani.
Maailmani mahtavin.
Elina Heidi Rinkeli 