Minä.
Tuulen tuiverrus sinun kasvoilla.
Lehtien pyörre jalan alla.
Leikki hiuksissa.
Eteen lennähtävä yllätys.
Lempeä vire poskella.
Paidanhelman lepattaja.
Viima suoraan sisälle.
Ravistava, kolistava.
Pyörremyrskyä lähentelevä.
Tuulahdus seesteisyydessä.
Viipyilevä tunne iholla.
Olenko ilmavirta keuhkoissasi.
Olen oma puuskasi.
Hetki,
jossa elämä ehtii olemaan
maailman onnellisin.
Ja maailma mahtuu olemaan
elämän onnellisin.
Hetki,
joka mentyäänkin
tekee tulevista onnellisimpia aikoihin.
Ja tapahtuu ajatuksissa monen monta kertaa uudesti.
Hetkien purkkiin niin mielelläni sellaisen sulkisin.
Lusikallisen liian pitkän ajan kuluttua maistelisin.
Mennyt lauantai oli ihana.
Turvaan
silmiin,
sanoihin
sä pärjäät tässä näin.
Oppiin,
neuvoon
rohkeasti vain.
Tukeen,
kasvuun
tästä sinne ja ylöspäin.
Ajatukseen
odotan sua palaavaksi aina vain
turvaan.
Ei yksi ihminen ole kaksin selvitäkseen yksin.
Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.
Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.
Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.
Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.
Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.
Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.
Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.
Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.
Mennään näillä mitä on.
Riittää kaipuu korkemmalle.
Ylletään sille oksalle, joka taipuu.
Annetaan periksi sen periksiantamiselle.
Kasvetaan ja kurotetaan
sen sijaan, että jo oksalla ollaan.
Eikä mennä vasta täydellisyyden kera.
Mä olen aina kantanut repussa tätä: olisitsä pikkasen vielä jotain suurempaa, no ethänsä ole. Siksi mä olen ollut huono vastaamaan tähän: kerro pystytsä vähän. Koska mä en ole koskaan mennyt näillä mitä mulla on. Vaan se on aina mennyt tähän: siihen vähään yritän yrityksellä olla enempi. Tähän päähän kun ei ole koskaan mennyt tämä: valjastetaan tämä mitä mulla on ja loput vähän oksaa taivuttamalla. Vaikka siitähän seuraa eittämättä tähän riittävä mä.
Moni olisi
valinnut valmiin
ja vähemmän kyhätyn.
Oli tukevat jalat
vähän vinksalleen itse ruuvatut.
Sojotti suunnista
kaikkialle paitsi oikealle.
Jatkuvasti hellällä otteella
oikealle paikalle korjasit.
Ei ollut valmis malli mielessä.
Vain helpompi huominen yhdessä.
Kaikki väärällään kenottava
oli sinulle vain korjausta odottava.
Ja alusta asti aina näin:
ainoastaan yhdessä
huojumme tässä pystypäin.
Tehdäänkö täällä paljonkin.
Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.
Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.
Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.
Jos tilkitsen,
hän jo totesi.
Oliko millaista
aukottomuutta elämässä,
hän vielä varmisti.
Kas näin,
muodoltaan menevä
ja aukkokorjailtu.
Kyllä vain,
epäilemättä yhtä sopiva.
Sopeudun kraatereita
paikkaamalla,
hän selvensi.
Ja usein on kaikkea liikaa,
niin silloin koverran,
hän lisäsi.
Monien vuosien jälkeen minä sitä kuuntelin itselleni ääneti toistellen: kunpa kukaan ei samaa virhettä toistaisi. Olisinpa osannut aikanaan kertoa, että vielä tulee päivä, kun on aika ympäristön sopeutua. Kuoppiini ja kraatereihini, asettua ympärilleni. Että minä tarjoan uudenlaisia ulottuvuuksia näin – geometriaa, jota on löydettävissä täältä minusta vain.
Niin kivasti sen taannoin hoksasin, että varmuus alkaa epävarmuuden esiintymisen sallimisesta itsessä ja elämässä ylipäätään.
Aina ensin itseä.
Todeksi uskoisin,
jos en toisin tietäisi.
Sinä minua
ja minä sinua
aiemmin kuin minä minua.
Kun minä sinua
ja sinä niin minua,
eräs päivä minäkin minua.
Nyt me meitä.
Ihmisellä oli päiviä peräkkäin kokonaisten vuosien verran, kun ajatteli maailman olevan liian valtava hänen elää. Velloi ajatuksessa valtavuudesta yhtä aikaa vähätellessään omaa olemistaan. Vaikka visioita vielä suuremmista kuin valtavat ihminen mielessään veisteli, vuoden kuin juuri kuluneen vannoi silloin utukuvaksi.
Ohoi. Hän merelle läksi.
Aika itse opetteli
merimiessolmut ja merenkäynnin.
Näytti pärjäävän myös
myrskynsilmässä.
Näytti maihin jääneille pärjäävänsä.
Purjehti pitkin rantaviivaa ja huiskutti:
täällä mennään, älkää te minusta huoliko.
Illan tullen hän aina ankkurit laski
ja kannellaan tähtien kautta kaihoissaan
maata mietti:
siltikin
ihminen taitaa tarvita sataman.
Ei myrskyn vuoksi,
vaan hetken levoksi tyynelläkin säällä.
Kotisataman, johon päivän päätteeksi kutsusta lipua.
Vaikka aavalla ankkureineen yksin pärjäisikin.
Elina Heidi Rinkeli 