Ja tää olis tää.
Jokaisen edessä ja joka säällä
tää ja vaan tää.
Ja joka hetki olis ihan tän elämää:
tää on tää,
vaikka joku tahtoisi enempää tai vähempää.
Olis tälle ihan unelmaa:
ihan vaan olemalla tää
sais jonkun tälleen kysymään
olisinks mäkin vaan mää.
Tää olis tää.
Vähän herkkää järkee,
pää joskus pilven pääl.
Ja vaikka tulis niskaan lehmää,
tää nyt olis tää.
Sillä tää ajatteli pötkiä pitkälle.
Onni merkityksetön.
Vasta onnemme eniten.
Onnellisimman onnen
päissä
sinä ja minä.
Emme aina käsi kädessä,
mutta onnemme päissä.
Koska mä olen oppinut uudelleen olemaan onnellinen, liiallinen tuntuu joskus pelkona.
Kurjenpolvi korvan takana.
Anna meidän elämälle etumatkaa.
Niittyleinikit nilkoissa.
Juostaan kiinni, kun ollaan valmiita.
Valkoisia ruusuja sidonnassa.
Kahdeksan vuotta kasvoi villinä.
Köynnöskaaren alla
elämämme edellä enää yhden sanan verran.
Neilikkaa rinnassa.
Tässä on meidän aukea.
Se saapuu toisinaan vielä
vastaan kytevää kasvua.
Se tunkeutuu kiinni kuroutuneesta
ja tekee hetkeksi menneestä nykyistä.
Se unhoittaa unohduksen,
pyyhkii yli ylipäästyn.
Vie minut täältä sinne päähän matkan,
joka johti tähän.
Taittelen itseni nätisti tulitikkuaskiin.
Ei niin pieni kaipuu pieneksi;
pieni kaipuu niin pieneksi.
Laula minulle onnesta.
Pidä minusta kiinni etelän pehmeässä tuulessa.
Sillä vedän pois kunnes vedät virtaasi.
Saata minut kallion korkeimpaan näkemään
kuinka peloton näkee enemmän.
Hyräile minulle rauhasta
vielä jälkeen häivähdyksen kasvoillani.
Puhu minulle onneasi.
Kerran kerroin kieltä vielä ymmärtäväni.
Ohjaa tänään perässäsi aukiollesi.
Kasvatan sinne sinulle kauneimpani.
Oi täytä omia.
Ohje täysin omiaan
tähän elämään.
Anna omien täyttyä.
Älä täydellistä,
tavoittelekin täysinäistä
oloa omista.
Toisten toisia vain
omia täydentämällä.
Keskity täyttämään omia
odotuksia.
Elämä kai on aika raskasta, kun keskittyy ulkopuolisiin odotuksiin: hän yrittää ensin arvuutella toisten odotuksia itseä kohtaan, epävarmuuksissaan täyttää niitä ja lopulta arvailla täyttymisen onnistumista. Ehkä siksi voisi ajatella, että odotukset ovat aina omia – omia odotuksia täytetään. Ja että ulkopuolelta tulevat ovat ennemminkin tavoitteita, jotka arvuuttelematta – parhaimmassa tapauksessa yhdessä tuumin – asetetaan. Koska ainakin mielestäni toisin kuin odotukset, tavoitteet pitävät tai ainakin niillä on mahdollisuus pitää sisällään selkeys ja avoimuus.
Tavoitteet voi pukea sanoiksi ja tavoitteiden täyttäjä edelleen ne konkreettisiksi teoiksi, kun odotukset usein vain hämmentyneenä (hämmentäen) leijailevat.
Läks säkki selästä
kuin Helvetinkolulla.
Hän kaikui solassa:
teit askeliin liian keveän.
Kivi kerralla keveämmäks
taakankantajaa.
Hän reunan verran korkeuksissa:
maankuoren taannoiseen tahtiin.
Susiansassa.
Ulos ylös leijaamalla.
Heitä säkki kerralla,
jätä koko kolu selästä.
Kaikui sinä päivänä solassa.
Wow, wow, wow. Mä tahtoisin huudahdella vain kaikelle tavattoman ihanalle. Mutta toisinaan mulla on vielä taakkaharhoja; tunnen taakan, joka on joskus ollut. Silloin musta saattaa myös tuntua, että elämässä mä olen kiinni vain sopivasti raahaamalla. Että liian keveä elämä on vain hyvin ohimenevää, jotain pilvenreunajuttuja. Ja siksi sellaista aika pelättävää. Sellaiselle sitten huudahtelen wow – antakaa kiviä selkään. Ihan vain pysyäkseni täällä.
Sisäinen sävel
melankolinen
tahtoo olla,
tahtoi olla alkujaan.
Onnellisen taivaan alla,
kuinka syntyi
syntyjään yksi surumielinen.
Sävel niin sisäinen
osa on.
Kulun uuden
poikkisointuisen
löytää tietoinen.
Mä olen tunnistanut itsessäni aina pienen melankolisen kolon – tai ennen tätä nykyistä hiukan suuremman, tänäpäivänä ainakin vähemmän hallitsevan. Aiemmin mä olen selittänyt koloa itselleni ensin pessimissisyytenä, sitten uskon, rohkeuden ja ties minkä puutteena. Mutta oikean oikeasti se taitaa olla vain pieni melankolinen kolo, joka on syntynyt maailmaan mun mukana. Ei se ole huono juttu, harmittava asia tai hienon hienokaan. Ainoastaan osa mua. Ihan vain pikkuruiseen melankoliaan toisinaan taivutteleva puoli, jota mä koen ajoittain jopa tarvitsevani. Siten mä olen päässyt yli ihmetyksestä, jopa itsesyytöksestä, kuinka onnellisen taivaan alla syntynyt onnellinen ihminen voi löytää itsestään sellaista melankoliaa.
On tosin todettava, että mun sisäinen sävel – se jokapäiväinen väri mielessä – voisi tänäpäivänä olla tummemmin melankolinen. Tietoisuus mun pienestä melankolian kolosta on ollut alku uusille sävellyksille, jotka alkuun tosin olivat väkinäisiä ja poikkisointuisiakin. Maailmankaikkeudessa on kaikenlaisia sisäisiä säveliä ja ehkä oikean mallin löytäminen toisesta on auttanut mua uudessa sävellysurakassa, jonka tarkoituksena ei kylläkään ole ollut korjata tai korvata, ainoastaan tarkastella.
Olkoon siliä kuin ennen murheita,
myötätuulen mukana hietikkoon lipuva.
Olkoon silkkiä kuin sinua aina vain,
hellältä tuntuva varmuus kosketuksessain.
Olkoon luotto kuin alppivyyhdin varaan,
yhteenkiedotulla kahdella yhteistä matkaa.
Jääköön armeliaisuus vastarakastuneilta,
pysyköön tahto kuin juuri vihityillä.
Anna elämän tuntua hyvältä.
Salli vaikeus, salli haikeus.
Salli jättää joskus urheus.
Sallit pysyvyyden.
Salli jälkeen kaiken muutos.
Salli itsesi kulkea edes ja takas.
Salli enemmän.
Salli välillä vähemmän kuin riittävästi.
Salli antaa, salli luovuttaa.
Salli välillä suurella kädellä ottaa.
Salli aurinko käsivarsilla.
Salli lämmön hikipisara otsalla.
Salli jäätelö ja jäätelötön päivä.
Salli valinta;
anna sen aina olla puolesta parhaan,
ei vastaan.
Anna elämän tuntua hyvältä. Antamatta jättäminen on kai suurin syy keskivertokaameaan eloon. Siinä ehkä yksi suurimmista oivalluksista, jossa voin mennä elämisessä vikaan. Vaikka puitteet olisivat kohdillaan ja itse asiassa elämä onnellista oikeasti, itse on annettava myös elämän tuntua hyvältä – muutoin selittämätön kaipaus johonkin – kenties onnellisempaan, parempaan – ei tunnu hellittävän. Näin mä luulen.
Elina Heidi Rinkeli 