Aamurauhassa.
Rakkain kello kuusi,
toivo ja hiljaisuus.
Olen jälleen uusi.
Ylläni päivän koskemattomuus.
Hetki aikaa ennen kuin
sodanjulistus
täytäntöön pannaan.
Alkakoon itsesyytöksien tykitys!
Miksi aamut ovat edelleen parasta? Koska ensimmäisinä tunteina syntyy aina aselepo ja aamurauha itseni kanssa. En ole koskaan aloittanut aamua itsesyytöksillä, jostakin syystä. Itseni piiskuri olen vasta – sanotaanko vaikka – siinä kympin jälkeen.
Olen kasa sanoja, jotka kaipaavat säveliä.
Olen valokuva, jonka näkee vasta kehyksissä.
Olen liekki, joka syttyy vain hämärässä.
Olen sivellin, joka ikävöi liikettä.
Olen kello vasta viisareilla.
Muutoin olen langaton villasukka.
Mitä ajatuksilla tulisi tehdä? Minä nimittäin ajattelen ajatukset liian usein pois. Tukahdutan alkavat ideat ajattelulla eivätkä ne ehdi nähdä päivänvaloa. Eikä kukaan ehdi kuulla niistä. Enkä itse lopulta edes hetkeä ehdi uskoa niihin. Olen kuin kasa sanoja, jotka kaipaavat säveliä kertomaan, kuinka ajatukset lauletaan ulos niistä itsestään. Kuinka itseä toteutetaan.
Käsi oli taskussa.
Kulki selän takana.
Oman käden kautta kiinni sidottuna.
Aina muualla kuin ojennettua ottamassa.
Ei koskaan taskuun päätynyt mitään.
Ei milloinkaan selän taakse yllätystä.
Kädetön omasta tahdosta.
Minä ihan käsin raivasin tilaa. Tein tyhjän paikan odottamaan. Vaikka niin mielelläni sen hävittäisin, tyhjä niin pelottaa. Mutta mitä syntyy, jos mahdollisuuttakaan ei ole valmis antamaan. Tai ehkä paremminkin, jos mahdollisuutta ei omin käsin ole valmis vastaanottamaan. Ei ainakaan unelmien täyttäjää.
Harvoin omaan taskuun mitään vahingossa sujahtaa.
Haaveessani on vika.
Paijasin
ja pinta oli kuin raastinrauta.
Kitkerä,
maistui lievästi etikalta.
Annoin tilaa puheissa,
hoo vain tippui haaveesta.
Illalla hellin
ja tuli painajaisuniin.
Sivelin siirappia ja malttia
unelman piinaan.
Miksi haave niin meni rikki.
Eikö haaveiden kuuluisi olla kaikkein suloisimpia? Hattaraa, makeaa, jotakin erityisen pehmeää. Sellaista utua, johon voi onnellisena vaipua. Entä jos haave raastaa? Jyskyttää sydämessä ja kalvaa unissa? Mikä vika mun haaveissa on?
Koska elämääni lepatat.
Käsikkäin vain kuljen,
kun poutapäivä antaa odotuttaa,
kun myrskynsilmä meitä tuijottaa.
Utuisen aamukajon valossa
aavalla, aavalla
minua hetken lennätät.
Sinulle hulmuan.
Sillä sinä elämääni niin lepatat.
Minä hankin laudat,
mutta sinä naulasit.
Kasasta
kapuamisen arvoisen tornin pystytit.
Minä alhaalla pelkäsin,
sinä tikkailla kultaa torniin taiteilit.
Niin huolettomasti vetelit,
että hengitykseni salpautui.
Minä kauas en katseella kajonnut.
Sinä puunlatvojen yltä kantamattoman esittelit.
Maiseman eteeni levitit,
sen kaikki mahdollisuudet minulle nappasit.
Leuan alta minua elämässä pitelit.
Elämäni tuli kerran kylään.
Laitoin tippumaan.
Istutin pöytään.
Käytettiin ihan hopeaa.
Itkin kermakkoon
vieraskoreuttaan.
Elämäni, olisitpa kuin kotonasi
kauhomassa aamiaispöydässäni.
Elämäni, kuinka jaan kahdeksi kotiavaimeni.
Oispa se ihan, ihan, ihan aina täällä eikä pistäytyisi vain. Se niin, niin, niin elämä. Mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Mietin vuosia, vuosia, vuosia takaperin.
Kuinka haamu pääsee lakanasta?
Murhetahroista valkoisella
ja kertomusten kahleista
tarinoitiin kansien välissä.
Oma sielu silmänreikiin.
Kuva peiliin.
Lakanaton identiteetti
kuvitetaan mieliin.
Annetaan kasa kopisevia askeleita,
jotka taittavat matkaa.
Taakse jää ullakko ja siirtymätila.
Haamun viimeinen huuto:
olemassaolo ilman uskomuksia edes tovin.
Poimi kämmenelle.
Kohotti puuskan korkeudelle
saatesanoilla
pakko löytää kanto siipien alle.
Liito alkaa pelolla.
Ilmavirta syntyy lentämällä.
Lintu siivillä,
sinä näillä omilla
ajatuksilla.
Monestiko uskallus on tuntunut turvalliselta ennen onnistumista.
Puolittaiseen liian lyhyt eloaika.
Ripustaudun ajatukseen, kun pettymyksestä ei tule loppua.
Josko tuntisin vain puolet kaikesta.
Enpä tekisi silloin mitään sydämellä. En tätä kaikkea.
Jos ryhdyn, rakastan ja rakastan paneutua. Muutoin jätän lähtemättä.
Puolittainen on väärään suuhun viety kakkulusikallinen.
Melkein maistoin, mutta en kuitenkaan edes metallin makua.
Käyttöön otettu elo ei kamalasti säästele
voimavaroja, tarjottavaa tai kyyneliä.
Itketystä, nauretusta, käytetystä elosta voi kuitenkin säästää
kokemuksia varastoon ehkä eniten.
Mitä järkeä on keksirasiassa, joka ei koskaan hupene,
mietin itseäni kaikessa kaikkea muuta kuin puolittaisessa
retuuttaessani.
Elina Heidi Rinkeli 