Miten se tehdään? Jos aina on ollut jo askeleen edellä, eikä oikeasti osaa pysähtyä tuntemaan. Nautintoa tai ylpeyttä. Vaikka ihan yksikertaista oloa, että kaikki on nyt okei. Entä jos osaa, mutta joku ei anna lupaa? Monimutkaistetaan. Minä en anna itselleni lupaa.

En sen vuoksi, ettenkö osaisi nauttia. Tai etten haluaisi. Osaan taidon paremmin kuin hyvin, olen suorastaan taitava lillumaan mukavissa tunteissa. Siis olisin. Myös haluan. Haluaisin enemmän kuin mitään. En ole sallimatta kivoista asioista syntyvää tunnetta pahuuttani. En sen vuoksi, että haluaisin sulkea itseni nautinnon ulkopuolelle. Ansaitsen omat, kivat tunteeni ja kuhertelun niiden kanssa.

Mutta tahallani olen kuitenkin sen tehnyt.

Katsos kun. Tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka ihmismieli voi toisinaan punoa ihan itse pajunköyttä ja syöttää sitä itselleen. Jotain täysin järjenvastaista. Ja kun sykkyrä on syntynyt, sitä on aika vaikea lähteä selvittämään. Tai edes löytää ja huomata kaikkien muiden ajatusten paljoudesta. Silloin siitä itse kehitellystä valheesta tulee totta omassa päässä kuin huomaamatta.

No, minusta tuntuu, että olen löytänyt yhden sykkyrän.

Kaiken lähtökohta on varmasti se, että olen aina ollut tällaisissa asioissa askeleen edellä nykyhetkeä. Murehdin jo tulevaa. Murhe peittää totaalisesti alleen kaiken – myös sen ilon, jota sinä hetkenä voisin tuntea. Minä erittelen päässäni näennäisen ilon ja sydämen syvimmän sopukankin saavuttavan ilon. Jälkimmäistä metsästän. Toinen seikka lienee epävarmuus. Oikeastaan epävarmuuteen nivoutuvan pettymyksen pelkääminen. Jos onnistun oikeasti iloitsemaan ja hurraamaan, teen sen vasta ollessani täydellisen varma ilosta. Siis silloin, kun olen pystynyt sulkemaan kaikki sellaiset riskitekijät pois, jotka voisivat muuttaa onnen pettymykseksi. En tunne käsitettä ennenaikainen ilo. Minulle ei koskaan tarvitse sanoa älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Ensimmäinen ongelma lieneekin juuri siinä, etten koskaan tule saavuttamaan tilaa, jossa kaikki riskitekijät olisi suljettu pois.

Syvimmällä sykkyrän sisällä on kuitenkin lisäksi vielä jotain muuta. Mieleni on muovannut ajatusmallin; katoavainen ei ole todellista. Ainakaan mitään sellaista, josta saisin iloita. Tai kannattaisi nauttia. Koska tiedän sen häviävän, katoavan. Sitten seuraa? Ehkäpä pettymys katoamisesta.

Katoavainen ei ole todellista. Sitä taas ei pidä mieltää liian konkreettisesti. Päässä kaikki on kaukana konkretiasta. Siten myös ristiriitaista, aivan liian ristiriitaista, sillä jotain konkreettistahan minä loppujen lopuksi sieltä haen.

Tunne on hetken mielessä. Se voi viipyä viikkoja. Voi se olla vuodenkin osa arkea. Mutta jossain vaiheessa se katoaa väistämättä. Se ei ole riittävän konkreettista ilon lähteeksi, siihen tapaan olen ehkä ajatellut. Ja kun se on vain minun sisälläni, yksi hölmöistä argumenteistani. Olen kenties saattanut epäillä tunnetta? Kun en näe toisten iloitsevan siitä, en ehkä anna itsenikään. Luulen, että piirteeni innostua sekunnin tuhannesosassa jostakin asiasta ja näyttää se kaikki muille, liittyy vahvasti ongelmaani; haluan tuoda ilon esille, jotta voin itsekin varmoin mielin nauttia siitä.

Toisaalta on täysin järjetöntä olla pitämättä totena jotain sellaista, joka jossain vaiheessa katoaa. Kaikki elämässä häviää jossain vaiheessa. Jättää ehkä jonkinlaisia jälkiä ja muistoja, mutta haihtuu kuitenkin.

Tunteet eivät elä ikuisesti, eivät tosin ihmisetkään.

Onnen voi löytää vahingossa. Löydettyään sen olemassaolon oikeastaan vasta tajuaa. Hups, miten tässä näin kävikään? Kaikki vinksahti oikeille paikoilleen. Kuin itsestään.

Siltikään. En usko sattumaan. Vaan kohtaloon. Suljen sen suureen syleilyyn. Haluan, haluan, haluan pitää sitä totena. Vähän kuin pienenä tyttönä valkopartaa. Halusin, vaikka tiesin. Ajatus lämmitti kylmän keskellä.

Tänä päivänä kun kohtaan kylmää, haluan, haluan, haluan edelleen. Uskoa, että asiat kulkevat sitten kuitenkin onnen suuntaan. Syrjäpolkujenkin kautta, mahdollisesti.

Ei onni siltikään ole vahinkoa. Ei sattumaa. Mutta ei täysin kohtalon aikaansaamaakaan.

Onni on rohkeutta ja omia askeleita. Omia päätöksiä ja hyppyjä tuntemattomaan. Onnen etsiminen on myös riskinottoa. Samaan aikaan arpapeliä ja harkittuja päätöksiä.

Jos vain keho saisi päättää, se raahustaisi lenkillä kaikkein matalimmalla askeleella. Tai ehkä se konttaisi maassa, kenties ei liikahtaisi hiventäkään. Ei koskaan nostaisi kättään, roikuttaisi vuodesta toiseen velttona sivulla maata jo viistäen. Jos keho edelleen päättäisi, se ei edes harkitsisi lisäpainoilla leikkimistä, ylimääräisiä voimainkoetuksia. Ei se kuin olisi ja möllöttäisi. Hiljaa, huomaamattomasti paikoillaan.

Jos vain helppous hallitsisi elämää, ei koskaan kokisi uutta. Ei tuntisi pelkoa uutta kohtaan, ei ehkä löytäisi onnea milloinkaan. Helppous on yksinkertaista, kyllä. Yksinkertaisin ei kuitenkaan aina ole palkitsevinta. Se ei välttämättä ole paras reittivalinta, jos tavoittelee jotain muuta kuin tasaisen harmaata. Jos rohkeutta ei olisi olemassa, pyörisi koko elämän samaa ympyrää vailla alkua ja loppua. Ilman tavoitteita ja unelmia. Liian tasaisesti kierroksesta toiseen.

Ihmisellä saattaa olla taipumus kulkea helpoimman kautta. Rohkeus on ponnistus, samalla tavoin kuin kädenheilautus. Vastoin sitä tilaa, jossa vain ollaan. Joka vaatii tahtoa, enemmän energiaa kuin oleminen.

Kannattaa. Ehdottomasti kannattaa. Rohkeus on usein palkitsevaa, se kädenheilautus. Ne voivat johtaa johonkin uuteen ja ihanaan, ennenkokemattomaan. Sellaiseen, joka ei ole olemassa vain ollessa.

Ainoastaan eläessä.

Ensin ajattelin minulla käyneen tajuton tuuri. Muikea munkki ja mahtava mäihä. Hetken ja toisen samamoisen jälkeen kuitenkin mieleeni putkahti, ettei koulupaikan saaminen välttämättä mikään koputusasia (koputan kolme kertaa otsaan, jotta tuuri olisi matkassani) olekaan. Vaan palkinto valtavasta työmäärästä. Palkinto myös suuresta rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta.

Tokaluokkalainen Rinkeli pelkäsi kasvamista. Etukäteishuolestui. Yläaste tuntui mahdottomalta muurilta. Lukio ja ylioppilaskirjoitukset käsittämättömiltä. Yliopisto, se tuntui suorastaan utopistiselta – aina viime maanantaihin asti.

Asiasta toiseen olen selvinnyt. Olen selvinnyt haasteista, joita eteeni on elämässäni heitelty. Joko kohta olisi aika edes hivenen uskaltaa luottaa elämään? Aluksi vaikka hajoitella ajatusta siitä, että minulla on mahdollisuus selviytyä tulevista tilanteista.

Mutta kun en mä ole mitään.

Mutta kun en mä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi.

Minusta tulee vielä jotain. Ajattelin siten pienenä. Piilouduin sukujuhlissa äidin selän taakse, enkä avannut suutani muuten kuin kakkua maistaessani. Koulussa jokainen koe tuntui maailmanlopulta, en luottanut itseeni vielä yläasteellakaan – lukiossa oikeastaan kaikkein vähiten. Kaikesta huolimatta jo pienenä tyttönä mietin, että minusta tulee vielä jotakin. Tai ehkä paremminkin halusin niin hirvittävän kovasti, että minusta tulisi jotakin.

Jotakin sellaista, josta äiti saisi olla ylpeä. Ehkä isikin.

Tässä on minun tyttäreni. Joistakin lauseista kuultaa läpi ihmisen suhtautuminen toiseen. Sellainen tarkoituksetonkin, ehkä vähän piiloteltu, vahingossa, puhujan huomaamatta. Halusin niin kovasti yrittää olla jotain. Itseni takia. Suurelta osin myös sen vuoksi, ettei kenellekään jäisi epäselväksi, millaista äänensävyä ja hentoista vivahdetta äidin lausahdus kantaa. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että olen saanut äidiltä niin hirveästi – rakkaus on niin suuren suurta ja voimakasta, että se on jo konkreettista, oikeasti käsin kosketeltavaa – ja haluan antaa jotakin jotenkin takaisin; edes tunteen, että se kaikki minulle annettu on synnyttänyt ja kasvattanut jotain pikkuisen hienoa. Sellaista, josta voi ylpeänä kertoa; tässä on minun oma tyttäreni.

Kyllä minä aina pienenä Rinkelinä myös mietin, että rakennan sitten isona äidille talooni oman siiven. Hienon tornin ihan vain äidille.

Lähivuosina olen kuitenkin tuntenut jonkinasteista masennusta tätä kaikkea kohtaan. Aika tuntuu kuluvan liian nopeasti, luisuvan hirvittävää vauhtia sormieni läpi. Enkä pysty hidastamaan sitä. En pysty kontrolloimaan ajan kulkua. On tuntunut, etten saa tartuttua mihinkään. Kuin sileää liuskakiveä, jonka päällä en vain pysy jaloillani. Katselen sivusta kuluvia vuosia saamatta mitään elämässäni aikaan. Olen kova yrittämään, mutta joinakin hetkinä olen tuntenut toivottomuutta. Tuleeko minusta koskaan mitään?

 Tässä on Elina Heidi Rinkeli. Espanjassa. Semmoinen Rinkeli, joka on oppinut olemaan vähäsen ylpeä itsestään ja siitä, mitä on elämässään saanut aikaan. Koska on se. On se saanut jotakin tehtyä

Niin, tuleeko. En ole koskaan pohtinut, että saatan ehkä olla jo jotakin. En mitään suurta ja hienoa, mutta kuitenkin jotakin.

Mun äiti luetteli mulle muutaman jutun yksi päivä.

1. Kuoleman voittaminen ja elämän takaisin saaminen. On se saavutus. Sen on pakko olla, koska se oli niin pirun vaikeaa ja raskasta. En tiedä, kuinka moni ymmärtää sitä. Ainakaan samalla tavoin kuin minä itse. Ja äiti.

2. Työpaikka. Olen ylioppilaaksi päästyäni paiskinut töitä hyvin ahkerasti. Olen pitänyt vain satunnaisesti lyhyitä lomia ja muuten ollut ympäri vuoden töissä, todella usein viikonloppuisinkin. Minulla on koko ajan ollut työpaikka. Olen selvinnyt vähän ikävämmistäkin duuneista. Olen löytänyt ihan superparhaan työyhteisön ja työkaverit. Helposti tätä kaikkea pitää itsestäänselvyytenä. Vaikka se on kaikkea muuta. 

3. Oma koti ja itsenäistyminen. Yksi suurimmista huolistani pienenä oli se, miten ikinä koskaan kykenen muuttamaan äidin luota pois. Sairastuttuani huoleni vain syveni. Olen kasvanut hirmuisesti lähivuosina. Kypsynyt, tietyillä osa-alueilla. Todella lapsenomainenhan olen vieläkin. Varmaan haluankin olla. Vähän hullunkurinen, kaikkea muuta kuin täysin kypsä – tylsä – aikuinen. Mutta asun omassa, kauniissa kodissa. Pystyn asumaan. Niin rahan kuin tunteidenkin puolesta. On se hieno asia, kun vähän tarkemmin asiaa miettii.

4. Haastava, mutta hirveän hassu. Olen miettinyt omaa profiiliani. Siis minun omaa ihmiskuvaa minusta itsestäni. Tiedän, etten ole helpoin ihminen. Oikeasti aika vaikea ihminen, luulen. Tuntuu tosi hurjalta sanoa – ihan kuin pitäisin itseäni jonain – mutta joskus mietin, että saatan kyllä olla niiden kaikkien hankaluuksien arvoinen; pystyn myös antamaan paljon toiselle. Itsestäni. Ja muutenkin. Ihailua, rakkautta, naurua, hassuja jutskia, tsemppiä ja kyllä myös tukea. 

Niin ja eilen mä sain postissa yhden uuden ylpeyden aiheen.

5. Pääsin Helsingin yliopistoon. Tuli niin täytenä yllätyksenä, etten oikeastaan vieläkään käsitä. Elintarviketieteet, toinen hakukohteeni. Kevään mittaan se kääntyi jo miltei ykkösvaihtoehdoksi. Niin monena yönä valvoin ja mietin kauhulla mahdollista Kuopioon muuttoa; pystyisinkö oikeasti jättämään kaiken tänne. Jäin Kuopion kokeissa harmittavasti 0.35 pistettä opiskelupaikasta, olen tällä hetkellä varasijalla yksi. Mutta se ei harmita. Oikeastaan yhtään. Olen niin mahdottoman ylpeä itsestäni. Helsingin koe oli vaikea. Mielestäni paljon vaikeampi kuin Kuopion. Opiskelin kaikki kymmenen kirjaa ihan yksin, omin voimin ja niin hyvin, että pääsin sisälle Helsingin yliopistoon. Kerran elämässä voi ainakin sanoa itselleen vau ja luulen sen hetken olevan juuri nyt; wau. Se on hieno suoritus keneltä vain. Mutta erityisen ylpeä itsestäni olen sen vuoksi, että tiedän, millaiset lähtökohdat minulla oli. Muistan niin selkeästi edelleen, kuinka lukiovuosina jäisillä aivoilla yritin ymmärtää, mitä opettaja luokan edessä puhuu. 

Eikä siitä tullut mitään.

Kaks viikkoa veljen kanssa samassa huoneistossa ja;

oon vakuuttunut, että C. Ronaldo on täysin turha jätkä, Messi taas kuningas. Mun syöttö vasurilla sai kehuja, mutta ulkosyrjäsyötöissä on harjoiteltavaa. Lisäksi mulle asetettiin tavoite, että syksyllä viimeistään on saatava ainakin yksi leuka. Niin ja opin, miten tosipunttaaja poseeraa. Joo ja osaan nyt myös lyödä biliksessä kierrelyönnin, joka onnistuu melkein aina. Oltiin Espanjassa, mutta kuuntelin aamusta iltaan italiaa ja opin tärkeimmät käsimerkit, kuten ”pelkäätkö minua” ja ”imbecille”.

Oli ihan paras loma.

Mutta on kiva olla myös taas kotona.

Oman koneen ääressä kirjoittelemassa.

Tsih.

Jatketaan.

Luulen, että minä olen entisessä elämässäni ollut espanjalainen. Tai sitten laulelin alakoulussa kuorossa vain vähän liian innokkaasti Feliz Navidadia. Tai vietin liian monta hiihtolomaa Kanarialla. Ulkonäöstä sitä ei voi päätellä, sinisilmäinen suomalainen, näh. Entisen elämän – tai Serranon perheen – rippeet löytyvät jostain vähän syvemmältä;

lämmin tunne läikähtää sisälläni joka kerta, kun kuulen ympärilläni espanjaa.

En osaa sanoa, mikä minua niin Espanjassa kiehtoo. Ehkä jokin osa sen kulttuurista. Kieli on aina ollut hyvin miellyttävän kuuloista korvaani, se on jollain tapaa kaunistelematonta ja rehtiä. Suurelta osin sydämeni on kuitenkin vienyt ihmiset. Olen itse vähän ujo, helposti vähäeleinen ja hiljainen suuressa porukassa. Usein myös pidän sellaisesta; hiljaisuudesta, ihmisistä, jotka eivät tee itsestään numeroa. Mikä on vähän hassua. Tunnen nimittäin aina olevani kuin kotonani espanjalaisten keskellä. Tai pikemminkin se on vähän nurinkurista. Oli käsittämättömän ihanaa kuulla sunnuntaiaamuna kovaa kälätystä ja naurua parvekkeen alta, nähdä selkääntaputusta ja käsien elehdintää. Eikä pelkästään espanjalaisten eläväisempi puoli saa sydäntäni pakahtumaan ilosta, vaan monet, monet muutkin asiat. En pidä stereotypioista, tässäkään asiassa. Vaikkakin on todettava, etten kovin montaa espanjalaista introverttiä ole tavannut.

Eilen täällä vietettiin keskikesän juhlaa. Jo kahdeksan aikoihin rannalle oli kerääntynyt ystäväporukoita, perheitä ja ilmeisesti naapurustoa. Kaikki tarvittava oli tuotu mukana; pöydät notkuivat herkkuja ja tuolit oli aseteltu ympärille – vaikka harva niissä iloltaan malttoi istua. Siltä se ainakin näytti. Rantakadulla vastaan kävelevillä paikallisilla oli poikkeuksetta grilli kärryissä ja hiiliä kainalossa. Toiset olivat taiteilleet nuotioita rannalle ja grillasivat siinä. Merkille pantavaa oli se, ettei koko juhliminen näyttänyt rakentuvan alkoholin varaan, ainakaan samalla tavoin kuin Suomessa. Itse asiassa ainakin täällä kaljatölkkejä sai ihan hakea. Oli ihana huomata, kuinka mukana menossa olivat kaiken ikäiset; pienet lapset juoksivat kilpaa pitkin rantaviivaa ja ne kovaäänisimmät seurueet koostuivat vanhimmista.

Espanjantaitoni on päässyt pahasti rapistumaan sitten ylioppilaskirjoitusten. Tai ehkä se ei missään vaiheessa päässyt edes puhkeamaan täyteen kukkaansa. On mieletöntä ajatella, mitä voisinkaan oppia, jos jättäisin turhat, pinttyneet ajatukset kielipäättömyydestä taka-alalle. Sen lisäksi, että varmasti pystyisin palauttamaan kieliopin ja sanaston mieleeni, oppisin varmasti myös puhumaan sujuvasti espanjaa – muutenkin kuin vain hiljaa omassa päässäni. Ja mihin se voisikaan johtaa? Ainakin sujuvampiin ulkomaanmatkoihin, jos ei muuta, heh.

Haaveilu ei satuta ketään, jos niihin suhtautuu kuin unelmiin, ei kuin toteutumattomiin toiveisiin. Olen sen nyt ymmärtänyt. Pikkuruinen haaveeni on oppia kunnolla espanja ja uskaltaa myös puhua sitä. Vähän suurempi haave taas, se liittyy asumiseen. Haluaisin kovasti jossain vaiheessa elämääni edes pienen hetken asua Espanjassa. Elää arkea.

Ja jos nyt aivan villiksi heittäydyn – niin mikä minua omassa elämässäni estää? Luulen, että avaimet omannäköiseen elämään ovat sellaisia asioita kuin ennakkoluulottomuus ja rohkeus.

Olenko joskus maininnut rakastavani projekteja? Vaikuttaa, että käsillä on yksi houkutteleva sellainen. 🙂

Sen lisäksi, että mun veikka näyttää espanjalaiselta, se harrastaa italian opiskelua ja puhuu italiaa täydellisellä aksentilla.


 Mikä maa on lähellä sydäntäsi?

Querido diario,

viisi päivää ja aika monta vielä edessä.

Sain monta ohjetta ennen matkaa, joista suurin osa sisälsi sanoman; nauti! Olen yrittänyt. Niin paljon kuin nauttimista voi yrittää. Kun se taitaa olla sellainen asia, joka hiipii vähän kuin huomaamatta; yhtäkkiä sitä vain huomaa nauttineensa viikosta, päivästä tai hetkestä täysin siemauksin. On selvää, että nautinto pelkää pakkoa – myös liiallista yrittämistä. Suurin nautinto syntyy tyhjästä päästä, ainakin tosi vähäisistä ajatuksista. Minä nautin kääntäessäni kasvot kohti porottavaa aurinkoa. Nautin myös maistaessani suussa miellyttävän maun. Nautintoa on myös hurjasti sykkivä sydän urheilusuorituksen aikana. Nautin lisäksi, kun poskeani paijataan. Kaikkia hetkiä yhdistää se, etten ajattele mitään. Ainoastaan tunnen.

Olen syönyt vaniljaista kukkakaalipyrettä. Nuoleskellut Kinder-jäätelöä. Sitten olen myös treenannut jalat aika kipeiksi ja etsinyt vaihtoehtoisia reittejä portaille. Olen ansainnut jo rusketusrajat, vahingossa myös punaiset sellaiset. Olen nukkunut pitkään, puoli kahdeksaankin asti. Olen pelannut veikkaa vastaan biljardia ja melkein voittanut. Olen myös melkein käynyt uimassa meressä, mutta en sitten kuitenkaan. Olen kokeillut rantalenttistä ja itse asiassa innostunut siitä. Olen nauranut aika paljon ja välillä meinannut tikahtua. Olen minä myös ikävöinyt ja ollut mieli maassa.

Eniten ehkä sen vuoksi, että sain tietää olleeni nolla piste kolkytviiden pisteen päässä isosta unelmastani.

Ei etelän aurinkokaan poista pettymystä. Vaikka samalla olenkin pikkuisen ylpeä itsestäni, ihan hitusen vain; olin todella lähellä.

Kauas merelle katsellessani ja erilaisia ihmisiä tutkaillessani olen pohtinut. Ei minulla ole hätää. Harmitus ja pettymys, ne ovat valtavan voimakkaita. Mutta ne ovat tunteita. Ne eivät kaada maailmaani. Olen onneksi rakentanut elämäni jonkin muun varaan kuin menestyksen. Tai koulupaikan, koulutuksen ylipäätään.

Joten olen minä ihan oikeasti täällä nauttinut. Ja aion seuraavasta viikostakin nauttia.

Elina,

Los Boliches

Koska pidän haasteista.

Ja siitäkin huolimatta, että kulunut viikko on ollut suhteellisen harmaa ja ankea. Ja olen ollut kipeä. Olen maannut lääkehöyryissä viikon päivät. Enkä luonnollisesti ole päässyt treenaamaan. Lihakseni ovat luultavasti surkastuneet pienistä minikokoisiksi. Olen joutunut jättämään monta kivaa juttua väliin, kuten kesäteatterin, ystävien näkemisen ja työporukan voitonjuhlat. Ja joo, olen kärsinyt omantunnontuskista sairauslomalla. Syyttä suotta tietenkin. Jospa ne isopäiset hevoset vihdoin ottaisivat huolet harteiltani. Lisäksi olen edelleen murehtinut taannoista epäonnistumistani, enkä ole yhäkään päässyt yli täysin. Silauksen viikolle antoi rikki mennyt pesukone – juuri kun vaatteita oikeasti pitäisi saada pestyä.

Niin kaikesta ihan tyhmästä huolimatta.

Kolme tämän hetken iloista asiaa, jotka nostavat hymyn huulille. Ja muuten tuntuvat pienoisen kurjuuden keskellä tuplasti mukavammilta. Kaikella on tarkoitus. Niinhän se meni? Kuluneen viikon ihan tyhmien juttujen tarkoitus on varmasti ollut kytevän kivan tunteen syntyminen. Jos en joskus sietäisi myös kurjuutta, en voisi tuntea iloakaan. Kaikki olisi tasapaksua.

Inhoan tasapaksuutta ihan kaikessa muodossa.

1. Sain kirjakaupasta kolme pokkaria kahdellatoista eurolla. Lukutoukka sisälläni nostaa taas päätään! Ala-asteikäisenä kesälomalla saatoin istua koko päivän lukemassa kirjoja ja tekemässä kirjallisuusvihkoa. Välissä ehkä poljin kirjastoon lainaamaan lisää Goosebumpseja ja Replicoita. Kesä ei ole mitään ilman lukemista! Hyvään kirjaan uppoutuessa avautuu aivan uusi maailma – se imaisee ainakin minut täysin mukaansa. Tällä hetkellä luen Torey Haydenia. Valitsin myös yhden englanninkielisen pokkarin.

2. Isoveikka lupasi pitää minulle ensi keväänä pääsykokeita ajatellen itseluottamusoppitunteja. Hän on ehkä paras henkilö siihen. Olen suunnattoman onnellinen. :’)

3. Sain tietää varavarasuunnitelmani onnistuvan. Myöhemmin siitä vielä lisää – yksi unelmistani on kuitenkin vähän taas lähempänä minua. Näillä näkymin aloitan elokuussa Helsingin Kansanopistossa liikunta- ja terveystieteiden opinnot (avoin yliopisto) ja samalla käyn PT-koulutuksen. Linja myös valmentaa kevään yliopistohakuun. Olen innoissani – nyt pahimman pettymyksen laannuttua.

Ai, niin. Tosiaan vielä yksi ylimääräinen.

4. Lähden huomenna pariksi viikoksi Espanjaan. Äiti on vuokrannut sieltä asunnon. Olen tietysti nyt jo ihan innoissani – enemmän ehkä kuitenkin perille päästyämme, kun lento on ohi ja jalat maankamaralla (ennen kuin alan huolestua paluumatkasta, hah). Veljeni haluaa ehdottomasti puntille, joten pääsen luultavasti itsekin. Lisäksi haluan ehdottomasti ratsastamaan; laukkaamaan pitkin rantoja, ehkä jopa kohti auringonlaskua.

Ootte ihania.

säväyksen toivat unelmat.

Tummat varjot,
ne olivat todellisuutta.

Tykkään kysyä. Kysymysmerkit ovat kivoja. Ne vievät vähän vastuuta minulta. Tällä kertaa kuitenkin kysymisen sijaan varmana totean; on aika maalailun sijaan rakentaa oikeita kokemuksia. Edelleen muotoilen päässäni kuvauksia, joissa yhdistyvät haaveet, muistot ja unelmat. Erona entiseen näen kuitenkin sen, että minulla on mahdollisuus elää nuo kaikki hetket oikeasti. Tai siis. Avaimet roikkuvat kädessäni, enää tarvitsee kääntää rohkeasti lukkoa vastapäivään. Eikä vain kerran. Vaan opetella tarttumaan tilaisuuteen heti. Ilman ylimääräisiä ja hidastavia pohdintoja. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan! Joskus voi olla, että oven takana odottaa pettymys – tai voi siellä nököttää myös pelkkä välinpitämättömyys. Vaikea toisinaan uskoa, että nekin kuuluvat kokonaisuuteen, joka rakentuu isolta osin oven takaa löytyneistä onnellisista asioista.

Olen oppinut, että rakas muisto voi olla myös kokemus pettymyksestä.

Olen aina ollut huono tasapainottelemaan kahden eri asian välillä. Olen aina ollut huono. Sanon sen, jotta tiedostaisin todella. Sen, että olen aina pitänyt itseäni jonain. Hirveän huonona. Ja jotta voisin tästä eteenpäin ehkä yrittää suhtautua itseeni vähän parempana. Koska aika moni ajatus on lähtöisin omasta suhtautumisestani. Ajatusmalli on varmasti usein syntynyt ihan tiedostamatta. Kun on kerran tottunut ajattelemaan jollain tapaa, on kovin hankala yrittää olla enää myöhemmin muunlainen kuin pinttymän kaltainen. Siitäkin huolimatta, että oikeasti olisi esimerkiksi keskinkertainen kyseisessä asiassa. Jopa hyvä tai erinomainen.

Mitä olenkaan tukahduttanut itsessäni?

Olen aina ajatellut olevani hirveän huono kielissä. Siis ihan aina, siitä asti kun englannin opiskelu kolmannella alkoi. Nimenomaan kielten puhumisessa. Siitäkin huolimatta, että osaan kielioppia. Osaan lausumistakin. Olen huono kielissä. Koska Elinalla ei ole sellaista kielipäätä.

En muista, kuka ja milloin sen sanoi minulle. Sanoiko suoraan vai sivulauseella. Se on edelleen päässäni niin voimakkaana, etten vieläkään selviydy ilman totaalista jäätymistä tavallisistakaan tilanteista englannin kanssa. Vaikka haluaisinkin. Haluaisin ihan hirveästi oppia puhumaan ilman paniikkia. Palautella mieleen espanjan. Ja unohtaa muistoni, joissa valinnaisen espanjan oppitunnilla olen luokkahuoneen ainoa musta möykky. Siis se, jolla ei ole kielipäätä. 

Jos palataan vielä siihen tasapainotteluun. Jossa olen siis hirveän huono.

Olenko tämä vai tuo? Osaanko sittenkin olla välistä? Voinko opetella? Miten löydän sen, millainen lopulta olen? Siis sitten, kun selkeästi liian voimakkaat ulkopuoliset paineet, voimat ja mielipiteet eivät enää vaikuta minuun. Niin sitten, kun olen riittävän vahva ja rohkea sulkemaan ne kaikki haitallisimmat itseni ulkopuolelle.

Kukaan ei käske minua. Edes minä itse en. Kukaan ei ole kertomassa, miten tai mitä kuuluu tehdä. Jos en välitäkään yleisistä oletuksista ja normeista. Vaan katselenkin usvan keskellä avointa peltoa ja mietin, haluanko liikkua tästä eteenpäin kävellen vai kärrynpyörin. Aivan hyvin voin valita sen tavallisen – omalla halullani, en toisten. Mutta myös poiketa totutusta, jos niin päätän. Heittää hurjia  kärrynpyöriä!

Olen ollut ulalla. Omasta identiteetistäni parannuttuani. On ollut hämmentävää. Koska haluaisin niin paljon ja erilaista, kahta ääripäätäkin yhtä aikaa. Etenkin olen hakenut kovin omaa ruokavalioidentiteettiäni. Haluan sellaisen. Elinan oman linjauksen. Mutta kuinka paljon yhteen voi sisällyttää erilaista? 

Rakastan ideologiaa mahdollisimman puhtaasta ruoasta. Terveellisestä ja ravitsevasta ja suhteellisen yksinkertaisesta. Jo senkin vuoksi, että olen sen keholleni velkaa. Olen hullaantunut vaihtoehtoisherkkujen leipomisesta. Innostun mielettömästi nerokkaista resepteistä! Oivaltavuus, se niissä onkin parasta, terveellisyys tulee vasta toisena. Tylsistyn tavallisista vehnäjauho-voi-kananmunaresepteistä. Etenkin silloin, kun intressini on nimenomaan leipominen. 

Kaikesta huolimatta. Joskus tarvitaan suklaata. Luulen, että olen toisaalta päälleni velkaa mahdollisimman sallivan ruokavalion. Toisinaan voin syödä sokeria, vaikka en sitä jokapäiväiseen elämääni haluakaan. Kun herkuttelen, sen ei pitäisi olla repsahtamista, periksiantamista tai ei ehkä edes sallimista. Vaan enemmänkin valinta muiden joukossa, jonka voi tehdä ilman erillistä siunausta.

Olen äärettömän utelias ihminen. Minua kiehtoo erilaiset kokeilut. Tykkään testailla. Joskus niistä voi olla hyötyäkin ja jäädä asioita arkielämään. Haluaisin testata kaikenlaisia raakaruokajuttuja. Myös viljatonta ja maidotonta ruokavaliota. Ihan vain mielenkiinnosta. Haluaisin opetella kasvisruokareseptejä, haluaisin kokeilla taas elää lihattoman kuukauden. Haluaisin tehdä aamulla meille ison kasan terveyslettuja ja nappailla välipalaksi pähkinöitä sekä protskupalleroita. Mutta joskus ajattelen myös haluavani syödä pöhnähampurilasen kipeänä, kuten pikkuisena. Tai äidin tekemää (kylmää) pannaria mansikkahillolla ja kermavaahdolla kuorrutettuna. Koska pidän minä niistäkin. Edelleen. Pystyn olemaan helposti ilman, eikä se ole oikeastaan edes suurta kieltäytymistä. Koska se, mitä eniten niistä kaipaan, on muistojen tulva, ei niinkään suuri makuelämys. Voinko syödä sen vuoksi, että tuntuu ajatuksissa mukavalta?

Periaatteessa luulen, että olen senkin velkaa itselleni.

Huomaan pohtivani usein, voinko tehdä tätä kaikkea. Siis yhdistää sekä kesäkurpitsa-banaanileivän että isot karjalanpiirakat? Terveyspannarit ja äidin tekemät? Voiko uuniparsakaali olla yhtä hyvää – tai parempaakin – kuin nauhapasta? Entäs Euroshopperin maksalaatikko, miten se sopii tähän kaikkeen?

Joskus tunnen saavani eri suunnista erilaisia viestejä, jotka kertovat oikeellisuudesta. En kestä ajatusta, että joku kuvittelee tietävänsä paremmin, mitä minä oikeasti haluan. Kyseenalaistaa aidon innostuksen ja halun. Kukaan ei oikeasti voi haluta noin. Miksei?

 Jos haluankin rohkeasti tätä kaikkea.

Faktoja Rinkelistä. En tiedä, kuinka tuttua tavaraa. 

1. En voisi kuvitella syöväni farkut jalassa. Ihan hirveän ahdistava ajatus. Kotonakin syön mieluiten jättipaita päällä ja mahdollisimman löysät housut jalassa. Hah. En käytä muutenkaan farkkuja. En edes omista sellaisia. Vatsa turpoaa riittävästi jo työhousuissakin.

2. Tykkään hirveästi keksiä lempparinimiä sellaisille ihmisille, joista pidän hirmuisesti – niin ja hauvalle kanssa. Tai en oikeastaan keksi keksimällä, ne vain tulevat suuhuni. Rakkaus synnyttää, heh. Äiti on ollut elämäni aikana lähes aina Mamu. Viikolla, kun oltiin vaateostoksilla yhdessä, huusin vahingossa Mamua. Vaikka yritän järjestelmällisesti kyllä käyttää julkisesti ihan vain äitiä. Eräs nainen kääntyi vähän kummeksuen katsomaan. Korjasin tietysti nopeasti, että äiti. Ettei tule väärinkäsityksiä. Pienenä kutsuin äitiä myös Mamukiksi, mutta se karsiutui aika nopeasti pois. Mamukin omasta tahdosta.

Santtu on yleisesti ottaen Lanttu. Nyt se on jo tottunut siihen, aluksi ei oikein pitänyt. Isompi veikka on Vege, nuorempana etenkin oli käytössä myös Vegetaristi. Pienempi isoveikka on Tumppu. Se tosin ei ole itsekeksimäni, mutten kyllä ikinä osaisi käyttää mitään muuta nimitystä. Enkä varmaan koskaan ole käyttänytkään. Tai tule käyttämään. Ystäväni on Marma, mutta myös Marmaliini, Mörmö ja aika paljon muutakin.

3. Kävelin torstaina Rantapuistossa shortsit jalassa ihmisten keskellä. Ja se oli iso asia minulle.

4. Olen opetellut spontaanisuutta Whatsappissa. Ihan oikeasti se on alkanut tehota. 😀 En enää suunnittele kaikkea päiväkausia ja miljoonaa vuotta etukäteen. Minulle edistysaskel on se, että edellisiltana lähetin whatappissa ystävälle viestin mennääks huomenna syöttää Vilille jäätelöä. Menimme me.

5. Uskon kohtaloon. Kohtalo kuljettaa oikeaan suuntaan ja siihen voi luottaa – kaikella on tarkoituksensa. Mutta se vaatii oikein toimiakseen sydäntä ja yrittämistä, ehkä myös tahtoa. Koska harva asia tulee suoraan valmiina lautasella nenän eteen – kohtalostakaan huolimatta.

Joitakin päiviä sitten kävelin kaupassa pakastealtaan ohi ja ihan vain hetken mielijohteesta nappasin mukaan pinaattikeiton. En ole sellaista ostanut useampaan vuoteen. Enkä kyllä ole edes ajatellut pinaattikeittoa pitkään, pitkään aikaan. Nytkin käsi kahmaisi sen hallitsemattomasti. Eilen tulin kipeäksi. Kurkku on älyttömän kipeä, enkä kykene puhumaan – hyvä että nielemään. Ilman lääkkeitä en ainakaan. Olen ihan varma, että kohtalo se oli, joka pisti käden pakastelaariin pinaattikeittopaketin ympärille. Tänäänhän on pyhäkin ja kaupat kiinni. Heheh.

6. Olen juuriltani ihan täysin maalainen, kaupungistuin vasta myöhemmin joskus kolmosella. Kävin ensimmäiset luokat pienessä maalaiskoulussa. Siellä sai jälkkäriäkin usein. Siis jälkiruokaa lounaalla. Jälki-istunnossa en ole ollut ikinä. Mikä ei kovin kummoinen paljastus kai ole. Olen onnellinen, että elin varhaislapsuuden ”metsän keskellä”. Jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvin puhdas paikka aloitella elämää. Muistan, kuinka aikaisin aamulla tavattiin lapsuudenystäväni kanssa aina puolessa välissä metsäpolkua, joka kulki meidän takapihalta heidän puuliiterin kulmalle. Oke, kallioilla. Se oli vähän kuin meidän oma pikakoodi. Ja tänä päivänä se edustaa minulle juuri sitä hetkessä elämistä, jota tavoittelen.

7. Toisinaan tuntuu, että koen tavallisetkin asiat tuplasti – tai varmaan triplastikin – voimakkaampina kuin ehkä jotkut toiset kokevat. Saattaa liittyä erityisherkkyyteen. Olen nimittäin HSP. Yksikin uneton yö tai vähän suurempi kuin pikkuinen väsymys kiepsauttaa (ajatus)maailmani täydellisesti ylösalaisin; olen silloin yhtä aikaa pelokas peura ajovaloissa ja eksynyt hiiri labyrintissä. Minun ei tarvitse olla kovinkaan kipeä, kun jo olen aivan voimaton, enkä kykene kuin makaamaan. Se ei todellakaan ole säälin keräämistä tai alhaista sietokykyä. En vain kestä tunnetta. Samaan tapaan kun en pienessäkään nälässä pysty keskittyä yhtään mihinkään. Niin muuhun kuin ruoan ajatteluun.

8. Kuten ihmisillä yleensäkin, minullakin on – ihan vahingossa – ennakko-oletuksia toisista ihmisistä. Sitäkin enemmän minulla on kuitenkin ennakko-oletuksia siitä, mitä toinen minusta ajattelee tai millaisena minua pitää. Aika harvoin ne ovat hurjan kauniita ajatuksia, joita olen ajatellut toisen minusta ajattelevan. On aina yhtä huojentavaa saada jokin konkreettinen todiste siitä, että olen mitä ilmeisimmin olettanut täysin väärin.

9. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jollakulla menee ruokahalut jostain iljettävästä, esimerkiksi asiasta tai hajusta. Tai tietysti ymmärrän, mutta itselleni se on ihan täysin vierasta. En ole koskaan ”päässyt” sanomaan  siis nyt mulla meni ruokahalu, en pysty syödä. Vaikka joskus pienempänä ajattelin, että olisi siistiä edes joskus sanoa niin. Luulin pitkään, ettei sellaista tilannetta koskaan tulekaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin, kun katsoin vahingossa Mad Cookin klipin, jossa syötiin jotain ruotsalaista mädäntynyttä perinnesilakkasäilykettä.

Kuitenkin esimerkiksi surun vaikutus ruokahaluun on asia erikseen.

10. Rakastan sitä tunnetta, kun tekisi mieli rutistaa joku ihan ruttuun. Viimeksi työkaveri eilen töissä. En kuitenkaan halunnut – koska olisi mennyt ihan ruttuun. 

11. Minulla on ihan hirveän voimakas tahto. Se ei ehkä ilmene aina perinteisesti, eli suutani soittamalla ja isoin teoin, vaan vaikuttaa ehkä enemmän pääni sisällä. Muutenkin minulle osuvampi kysymyksenasettelu olisi tavallisen nollasta sataan -asteikon sijaan nolla vai sata. Pystyn innostumaan, ihastumaan, suuttumaan, leppymään ja melkein mitä vain ihan hetkessä. Myös laittaa itseni kiinnostumaan sellaisestakin, mikä ei oikeastaan juurikaan kiinnosta minua. Kaikki kuitenkin voi lopahtaa ihan yhtä nopeasti. Siihen riittää pääni sisällä tapahtuva tunnetilanmuutos.

12. Näen edelleen painajaisia siitä, että asunnon joka nurkasta puskee lisää ja lisää gerbiilinpoikasia. Ensimmäisten gerbiilieni Täplän ja Laikun piti olla tyttöjä, mutta toisin kävi. Kolme poikuetta ne saivat yhteensä. Se oli kolmosluokkaiselle aika hurjaa. Rinkelille jotenkin traumaattista. :’D

Jatketaan Millan kysymyksiin.

1. Onko blogisi muuttunut alkuajoista, jos on niin miten ja minkälaiseen suuntaan?

Tuntuu, että olen saanut mielenrauhan kirjoittamisen suhteen. Voin kirjoittaa ihan mitä haluan, eikä minun tarvitse seurata minkäänmoista linjaa – etenkään muita ajatellen. Syvällistä tai pintapuolisempaa, jos sille päälle satun. Urheilusta tai kokkailusta tai omista ajatuksista tai muistoista. Oma päätökseni. Kivaa. 🙂

Olen tosi, tosi arka puhumaan blogistani kenellekään muulle kuin ihan lähimmäisille. Tai toisille blogien kirjoittajille. Nyttemmin olen ehkä vähän rohkaistunut. En tiedä, miksi se omassa päässäni oli pitkään jopa jonkinasteinen tabu. Kysyin äidiltä usein – joskus vieläkin – että onko blogissa jotain hävettävää. Koen tulleeni kaapista ulos, kun laitoin osoitteen Instagramiin julkisesti esille. 😀 Mietin sitäkin kyllä riittävän pitkään. En vieläkään pidä itseäni bloggaajana, vaan ihan vain tällaisena raapustelijana. Tosin intohimoisena sellaisena.

Jätski ainakin kuuluu kesään. Ja mansikat! Villeinä hetkinä myös kirsikat. Ah. 

Tietysti aina tavoite on kehittyä. Se, minkälaista kehitystä haen, oikeastaan saattaa jopa vaihdella. Heh. Joskus olen hirveän innostunut kehittämään mave-enkkaa ja joskus haluaisin hullunlailla, että olkapääni pyöristyisivät. Toisinaan haluaisin kehittyä siinä, että pystyn mennä salille tekemään ihan vain lempiliikkeitäni suunnitellun ohjelman sijaan. Siis joskus, sille päälle sattuessani.

Konkreettisempia, kuten kisatavoitteita, ei ole. Eikä kyllä tulekaan. Henkilökohtaisesti en usko, että kroppani kestäisi minkäänlaista dieettirääkkiä enää. Ja vaikka kestäisikin, en halua kiusata sitä enää ikinä siten.

Tämän vuoden puolella (osin lukemisen vuoksi) on asettunut viikkorytmi: 3 salia, lenkki ja toinen pidempi lenkki/pidempi kuntopyöräily. Ja lisäksi satunnaista kävelyä ja muita juttuja, jos tekee mieli.

Radio. 😀 En ikinä kuuntele muuta kuin salin radiota (joka kuuluu kauhean huonosti etenkin kenkkupäivinä). Joskus unohdan laittaa senkin päälle, kun aamuisin treenaan yksin. Tykkään silti aina, kun tulee se Lupaan olla sun. Kun silloin menen sellaiseen hurmioon. Hehe.

Pysyn paremmin järjissäni. 🙂

Kuuluuko Body Pump niihin? Se oli ihan kivaa, kun kerran testasin. Tykkään kuitenkin ehkä enemmän yksin puurtaa ja treenata täsmälleen silloin, kun itse haluan.

No joo. Varmaan liikaa. :S

Pakolliset, kuten salimaksu. Ja ihan joskus ”pakolliset”, kuten uudet treenipöksyt

Onnellisia kokemuksia ja niistä syntyviä muistoja, joita ajatella talvella.

Ja sitten Heidisen laatimiin.

Pidän monista sanoista niiden merkityksen vuoksi. Mutta muulla tavoin kaunein sana on mielestäni Pähkinä. Se tuntuu suussa kivalta ja näyttää paperilla kivalta.

Vähän samaan tapaan monistakin, joihin liittyy muisto tai merkitys. Mutta muuten taas sellaisista, jotka tuntuvat kovilta ja teräviltä. Esimerkiksi sanaan anoreksia liittyy hirveästi kaikkea sellaista, mistä en pidä. Se on silti myös ulkoisesti kamalan ruma sana, jotenkin ärrä ja koo juuri noin aseteltuna on jotain kamalan rumaa.

Niin moni asia! Olen hyvä roihahtamaan. Tällä hetkellä leipominen ja sitten myös ajatus kesäaamusta, kun ennen aamupalaa kävelen rantsuun tekemään askelkyykkyjä ja kaikkia kivoja hyppyjä, lämpö tuntuu iholla ja enteilee kuumaa päivää, kotiin palattuani syön aamupalaksi Puuppolan kaurapuuroa Kesolla ja mansikoilla. Pitää toteuttaa. :’)

Jos innostun jostain yhteisestä ja toinen ei ole jutussa yhtään mukana. Harvoin ajattelen että innostun sitten yksin.

Simpura. 😀 Se on ihan omani.

Keso-purkin välikannen avaamisesta syntyvää ääntä. Ainakin. No, okei. Paljon muitakin. Pidän hiljaisista ja rauhallisista.

Kovaa ja voimakasta. Kaikkea älämölöä. Jatkuvaa puheensorinaa.

Ei ole vielä omaa. Mutta sellaista, jossa voisin auttaa ja innostaa. Olla hyödyksi. Liikuntaan, ravitsemukseen, terveyteen ja hyvinvointiin jollain tapaa liittyvää.

On alkanut pelottaa, että olen kaupan kassalla vielä kymmenen vuodenkin päästä. En kestä sitä, miten alentavasti jotkut kassan takana olevaa kohtelevat. Enkä sen vuoksi pysty enää edes pakottaa itseäni olemaan yhtä hymyilevä (ja vilpitön) neiti piippailemassa kuin alussa – edes niille supermukaville asiakkaille.

Sellainen rempseä terve Elina.

Äidin tuoksu.

Vielä Petran omiin.

Ai ihan ’herkku’. 😀 Varmaan, öö, sellaiset riisirieskaset, eli ’karjalanpiirakat’. Ne maistuu ihan karjalanpiirakoiden keskustalta. Ja oli myös hyvää, kun kerran tein ’tiikerikakkua’ ja ’mustikkapiirakkaa’. Ne maistuivat aivan tiikerikakulta ja mustikkapiirakalta.

Molempia. Sopivassa suhteessa.

Juu! Ihan pikkuisesta asti balettia. Ja myöhemmin muitakin tanssilajeja, ainakin jazzia ja nykytanssia. Olen myös pienestä asti ratsastanut. Aloittanut fudiksen pelaamisen aina kesäisin veikan valmentamana. Olen aina touhunnut hirveästi kaikkea, vaikka en olisikaan virallisesti harrastanut. Mikä on mielestäni hieno juttu. Nykyään kaiken pitää olla niin suunnitelmallista ja tosikkomaista. Voi sitä pesistä mennä pelailemaan ihan muuten vain.

4. Kolme tärkeintä asiaa elämässä?

Perhe, terveys ja muut elämääni tiukasti kuuluvat tärkeät ihmiset.

Ei suurempia – nyt kun päävammasta on päästy suurin piirtein eroon. Se rajoitti aikalailla. Joskus joku polvi tai muu vihoittelee. Varmaan vain tosin rasituksesta ja venyttelyn puutteesta. 😀

Ei ehdi. Aina ehtii, itsestään huolehtiminen ei vaadi ylimääräistä aikaa, vaan on osa jokapäiväistä elämää.

Pitkin päivää puhelimeen saapuvat kuvat hauvasta milloin missäkin hullunkurisessa asennossa. :’)

En.

Yksi ystävä kutsuu Lelluksi. Ihan joskus jotkut Elluksi. Äiti kutsuu Tipuksi ja Tipsukaksi ja sellaisiksi. Ai niin, ja RT. Isi kutsui pienenä Kissaksi. Rinkeli olen itse itselleni. Ja ehkä Heidille. Minulla ei ole ikinä ollut oikeastaan sen kunnollisempia lempinimiä.

Ihan perusmaissa. Espanja, Ruotsi, Viro, Turkki ja Belgia.

11. Elämänohjeesi

Elä.

Olen ajatellut, että siihen kiteytyy oikeastaan kaikki oleellinen. Siitä saa myös väännettyä kaiken tarpeellisen. 😀