Tekijä: Elina

Uncategorized

Hetki ennen.

Elina10 kommenttia
Muistan tarkalleen, miltä tuntui, kun luin ne ensikertaa. Sanat. Varta vasten minulle kirjoitettu. Minua oli ajateltu.
Se oli sellainen iso ja vihreä pahvi, jossa luki tikkukirjaimin Elina. Olin itse yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman kivoja juttuja sellaisiin kuin Rosa ja Ari ja Lotta. Minua jännitti. Kädet hikosivat, kun mietinkin, mitä mahtoi pahvissa Elina lukea. Miten toiset näkivät minut? Samalla tavoin kuin minä näin itseni? Kysymykset. Ne polttelivat mielessäni. Olivat väijyneet jo pidemmän aikaa. Ei sen vuoksi, että odotin kehuja. Ja ylistystä. Sitä, että olisin samalla tasolla kuin toiset.
Kaipasin vain varmuutta. Varmuutta, että minut hyväksytään. Elinana.
Se oli todella kuuma kesä. Tai ainakin todella kuuma viikko. Jossain päin Keuruuta. Muistan, kuinka tukala olo oli. Vähiten kuitenkin kuumuuden vuoksi. Iltaisin vatsa murisi aivan liian kovaa. Päivällä vieressä istuva ronkki lounasta. Oli mahdotonta jättää se omaan arvoonsa. Aamuisin takapuoli näytti farkkuhameessa luvattoman leveältä. Siltikin muistan Maraboun suussa lähettäessäni äidille viestiä.
Kaikesta huolimatta. Elin onnellista viikkoa. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt tunne hyväksymisestä. Ajatus, etten ollutkaan ehkä liian iso. Ja outo. Ruma ja erilainen.
Elina. Siinä luki kaikenlaista. Tosi innostunut pihaleikeistä. Vähän hiljainen. Ei paljoa juteltu. Pitäisi olla vähemmän ujo, ne selkeästi viestittivät. Ja minähän tulkitsin; aivan liian tylsä, puuduttava ja kaikkea muuta kuin kiinnostava ihminen. Harmi, kun ei tutustuttu paremmin. En ole ihan varma, oliko sanat tarkkaan harkittuja. Etenkään ensimmäinen. Vähän epäilen, edelleen. Minulle kuitenkin se merkitsi aika paljon. Joku ehkä olisi halunnut, vaikka ihan vain vähän. Olla ystävä. Olihan minulla kavereita ja ystäväkin mukana. Uusien ihmisten keskellä tunsin kuitenkin itseni hyvin eksyneeksi.
Kaksi kynänjälkeä. Ne olivat ylitse kaiken. Koko viikon, muurinpohjalettujen ja iltauintien.
Ensimmäinen oli pieni sydän pisteen jäljessä.
Toinen. Ne olivat ne sanat. Sanat, jotka vastasivat kysymykseeni. Millainen olen toisten silmissä. Luin ne monen monta kertaa. Hymyilin. Luin vielä uudemman kerran. Luin ne leirin loputtua ja seuraavan kuukauden kolmantena päivänä. Yhdeksännen luokan ensimmäisenä päivänä. Aina sisälläni läikähti. Luin niin monta kertaa, että osasin ulkoa. Kaupungilla kävellessäni toistelin niitä itselleni mielessäni. Seuraavana vuonnakaan en ollut unohtanut niitä. Enkä vielä tänäänkään. Sanat kulkivat mukanani kaiken sen itseinhonkin keskellä. Sairaina vuosina ne olivat läsnä. Suurimman tuskan keskellä kaivoin Elina-pahvin esille ja luin nuo samat rivit uudelleen ja uudelleen. Ne auttoivat hetken. Sietämään itseäni. Hyväksymään itseni.
Tieto siitä, että joku oli joskus nähnyt minut kivana, kauniinakin, vaikka en sitä ääneen koskaan olisi pystynyt sanomaan itselleni tai toiselle, toi lohtua.
Tänään mietin. Voi kunpa kirjoittaja tietäisi, mitä nuo sanat minulle merkitsivät – ja merkitsevät edelleen. Kunpa tietäisi, millaisessa matkassa hänen sanansa ovat olleet mukana. Kunpa tietäisi, kuinka voimakas vaikutus niillä on ollut minuun ja minun elämääni. Kunpa tietäisi, miten monta kertaa ne on luettu. Miten monta kyyneltä ne ovat synnyttäneet poskelleni. Kunpa tietäisi, millaisena esikuvana häntä pidinkään.
Näen hänet harva se päivä. Töissä. Kaupungilla. Kaupassa. Se tuntuu ihan hassulta. En tiedä, muistaako hän sanoja. Edes minua. Katsoessani suoraan silmiin, luulen, että ehkä kaukaisesti. Mutta minä silti muistan. Aikalailla kaiken. Puhuin hänelle viimeksi eilen, kolme ja kolkytviis. Joskus leikittelen ajatuksella. Jos sujauttaisinkin loppuun muutaman ylimääräisen sanasen, en tiedä, muistatko mua, mutta. Ihan vain leikittelen. Teoriassa.
Tuo kuuma kesä oli viimeinen kesä ennen sairastumistani. On hivenen ironista, että muistan sen hirveän onnellisena. Lisäksi se tuo aina mieleeni suuren hyväksynnän tunteen. Etenkin se helteinen viikko rippileirillä. Leirin viimeisenä päivänä mietin, että saan olla juuri tällainen. Juuri tämän kokoinen. Kotiin palattuani muistan kuulleeni toteamuksen oletpas kutistunut. Kuulin sen ainoastaan positiivissävytteisenä. Tulkitsin taas. Itseisarvo on olla pieni. Kauneus on pienuutta. Tavoite on olla pienempi. Hyväksyntä syntyy pienuudesta. Avain pienuuteen – ja siten hyväksyntään – on nälkä.

Uncategorized

Onnelliseen paikkaan.

Elina6 kommenttia
Jos saisit valita aivan vapaasti, mihin lähtisit? Hawajille? Luksushotelliin? Kuuden tähden kylpylään?
Itse haluaisin ehkä Järvenpää-Imatra akselille, suunnilleen Monninkylän kohdalle, nälkäisenä autoon syömään oikeita ja isoja karjalanpiirakoita.
Koska muistan olleeni sellaisessa tilanteessa vuosia sitten hirveän onnellinen.
Kaipaan uudestaan ja uudestaan paikkoihin, joissa elämä on tuntunut ihanalta. Haluaisin ikään kuin maalata saman tilanteen uudemman kerran. Luoda saman tunnelman sisälleni; tuntea pellavahousut iholla, koivujen tuoksun nenässä, pussin rapinan korvissa ja tyytyväisen hymyn kasvoilla. Maistelen mielessäni usein muistoja, mutta joskus se ei riitä. Haluaisin elää saman vielä uudestaan.

En tiedä, onko jo koetun kaipuu hyvä vai huono juttu. Se voi vahingossa tukahduttaa uudet kokemukset. Tai mahdollisuudet kokea. Jotka nekin voivat kehittyä aivan yhtä onnellisiksi kuin vanhat. Ihan täysin mahdollista – jos niille antaa tilaisuuden. Kaikki uusi ja tuntemattomampi edustaa minulle usein jollain tapaa jotakin hitusen epämiellyttävää ja jopa pelottavaa. Valitsen lähes aina mieluummin vanhan tutun kuin uuden tuttavuuden. Silloin on vaarana, että jää paitsi jostakin vielä ihanammasta. Ennenkokemattomasta. Toisaalta, jos ei tiedä paremmasta, ei osaa myöskään haikailla sen perään. On hyvä näin, tarvitseeko silloin edes kurkotella aidan toiselle puolelle?

Tavallinen Ruotsin risteily. Ei suurta glamouria. Niin nähty juttu. Sen vuoksi minä siitä pidänkin.
Laivalla olen nauranut katketakseni veikalle, joka aina buffetissa suostui syömään vain paahtopaistia ja suklaamoussea. Laivalla olen puristanut tiukasti kädessäni yrmynaamaista ja punahiuksista noitaa, jonka olin valinnut kaikkien legopakettien joukosta. Laivalla olen pelannut lukuisat korttipelit ja harkinnut aina tarkkaan, kuinka suuren karkkipanoksen asetan. Laivalla olen huutanut yykaakooneeviikuuseekasiysikymppilukko ja voittanut aina yläsängyn. Laivalla olen antanut itselleni luvan syödä mahani täpötäyteen monen vuoden itseni kuihduttamisen jälkeen. Laivalla olen kulkenut käsi kädessä äidin kanssa. Käsi kädessä Santun kanssa. Laivalla olen ollut monen monta kertaa ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Aina olen kuitenkin onnistunut olemaan onnellinen.

Viikonlopun risteilyssä kaikesta tutusta huolimatta parasta oli siltikin se, että matka oli meidän ensimmäinen yhteinen risteily ihan kahdestaan. Okei. Melkein yhtä kiva juttu oli aamupalan karjikset ja Keso mansikkahillolla. Ajattelin tietysti heti, että tästä voisi tehdä tradition – lähteä joka vuosipäivä risteilylle. Harmi, kun keksin sen nyt vasta neljäntenä vuonna, enkä silloin ensimmäisenä. Heh.

Pieni irtautuminen teki hyvää. Teki hyvää kulkea vain päämäärättömästi käsi toisen kädessä ja syödä hyvin. En ollut edes tajunnut, kuinka väsähtänyt olin (ja olen edelleen) koko keväästä. Minulle henkinen rasitus on aina ollut kovin pala. Stressi, jännitys ja pelko vievät totaalisesti voimat.

Uncategorized

Antaa (kerrankin) mennä!

Elina12 kommenttia
Olen ehkä liiankin hyvä miettimään, millaisissa asioissa olen huono. Ainakin mietin sellaisia liian usein. Tai väärässä paikassa, väärään aikaan. Olen aika kärsimätön. Tosi huono odottaja. Tietynlaisissa asioissa vähän hajamielinen. En ole hyvä lentopallossa. En edes haluaisi opetella, koska siinä tulee ranteet kipeiksi. Vitkuttelen usein liiaksi erinäisissä asioissa; laskujen maksamisessa ja viestien lähettämisessä esimerkiksi. Niin moni luulee. Oikeasti vain unohdan. Olen huono kulkemaan ihmisten keskellä. Alkaa pyörryttää. En osaa laulaa, vaikka haluaisinkin hirveästi.
On yksi asia, jossa olen erityisen huono. Spontaanisti eläminen.
Osaan kyllä ajatella spontaanisti. Innostun ihan hirveän nopeasti ja ajatuksissani olen valmis vaikka mihin. Käytäntö, toteutus, ne ovat taas asiat erikseen.
Ystäväni sanoi eilen, että haluaa siirtyä koulussaan toiselle linjalle. Miksi? Koska siellä tehdään jotain sellaista, mikä on vaikeaa. Sellaista, mitä hän ei kunnolla osaa.
Niin. Jo itsessään tunne, joka sinut valtaa opittuasi uuden asian. Suurta mielihyvää. Mutta lisäksi myös se, mitä uusi asia tuo tullessaan elämään. Se on mahtavuutta. Haasteita voi pelätä, mutta niillä voi myös maustaa elämää. Mun oman elämän pizzamauste.
Minulla on valtava tarve kehittyä ihmisenä. Ajattelijana ja pohtijana. Sitäkin enemmän eläjänä.
Tuleva vuosi on otollinen uuden opettelulle. Nimenomaan spontaaniseksi opettelulle. Mikä merkitsee minulle aika laajaa kokonaisuutta. Säkkituoli odottaa joka ilta täysin samassa asennossa istujaansa, minua. Samat painanteet ja kuopat, lisääntyvät riisikakkumuruset ja edelleen se kurttu vasemmalla puolella. Voisin aloittaa vaikka siitä. Että istuisinkin iltapalalle parvekkeen sohvalle. Salkkareiden tuijottamisen sijaan kuuntelisin vain iltaa ja omia ajatuksia.
Kuulostaa ehkä hullunkuriselta, mutta niin se vain on. Tuntuu, että kuljen helposti kotonakin samoja reittejä, poikkeamatta sivupoluille.
Lähdin toissapäivänä salille, vaikka kello oli jo yli lähtöajan. Lähtöaika on aiemmin laskettu siten, että ehdin ennen Suurta Nälkää kotiin. Tuijottelen yksinkertaisesti liikaa kelloa ja laskelmoin liikaa elämääni. Tulihan se Suuri Nälkä, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sai vain odottaa vähän kauemmin. Kotiin pyöräillessäni mietin, että tuntuu ihan kesälomalaiselta. Ala-asteikäiseltä Rinkeliltä. Vihdoin. Kun olen pitkään miettinyt, etten varmaan koskaan tule enää tuntemaan sitä. Sellaista lapsenomaista vapautta. Vähän taisin olla väärässä – koska oikeasti vähän tuntui siltä.
Se, että mietin olevani huono joissakin asioissa, ei välttämättä kuitenkaan ole täysin huono juttu. Tiedostaminen on muutoksen ensiaskel. Eilen jouduin jälleen ehkä yhden elämäni toistuvimman kysymyksen äärelle; raaskinko? Mietin usein, raaskinko. Ostaa, lähteä, ottaa tai käyttää. Eilen en tiennyt, raaskiako laittaa uutta vaatetta päälle. Jos vähän vielä säästelisin. Mutta toisaalta, jos jäänkin auton alle ja koko vaate jää käyttämättä, olisihan se suuri surku. Kirjoittaessani tämän kaiken ylös, koko asia tuntuu niin hullunkuriselta. Jos haluan valita ylleni hapsupaidan, varmaan sitten olisi vain parasta napata se vaatehuoneesta.
Huomasin eilen ihailevani. Olimme kaupassa ostamassa pieniä eväitä risteilyä varten. Santtu halusi cashew-pähkinöitä. Otimme myös Questeja. Huomasimme myös hyllyssä uusia raakapatukoita. Sellainen oli ollut aiemmin päivällä jo ostoskorissani, mutta jäänyt kuitenkin kaupan puolelle. Koska en raaskinut. En olisi missään nimessä ottanut neljän euron proteiinipatukoiden ja pähkinöiden lisäksi vielä uutuuspatukoita (uutuushinnoin). Tai ainakin olisin aika pitkään miettinyt, raaskiako nyt oikeasti hei. Santtu teki päätöksen ehkä kahdessa sekunnissa. Seurasin nöyränä ja ihaillen perässä. 

Otin omena-kaneli-taateli-patukan.

 En olisi ennen ikimaailmassa edes sovittanut kuviopöksyjä. No, en nytkään viitsinyt ja raaskinut kuljettaa niitä sovituskoppeja pidemmälle. Mutta ehkä vielä opin käyttämään enemmän ilmausta ihan huvin vuoksi…
Ihan sama! Antaa mennä! Nytkö, okei! Ja monta tällaista :’D hymiötä perään.
Sellaista aion opetella tulevana vuonna. Eikä varmasti mene vuosi hukkaan.

Uncategorized

Uutta matoa vaan koukkuun.

Elina32 kommenttia
Mottaus. Tuuppaus. Tönäisy. Isku. Lyönti. Mukilointi. 

Horjuu. Kaatuu. Ja. Lentää lopulta rähmälleen. 

Kyynel. Toinen. Kolmas. Neljäs. Tuhanteen asti ainakin.
Itkin keskellä Helsinkiä, itkin junassa, kotona ja Kuopiossa. Enkä oikeasti voinut sille mitään. Itkin ennen koetta, kokeen jälkeen, mutta en enää. Olen loistava kiduttamaan itseäni. Sättimään ja vaatimaan. En ole kovin ymmärtäväinen itseäni kohtaan. En kykene näkemään asioita edes pelkistetyn musta-valkoisesti; näen usein ainoastaan mustan puolen, epäonnistumiseni.
Sattuu. Kivistää. Koskee kunnolla. Tuska sisällä.

Olet riittämätön. Tunne on kestämätön.

Katse alhaalla. Siltikin. Tiukkaakin tiukempana.
Olen pettynyt. Hirvittävän pettynyt huonosti menneistä koesuorituksista. Eniten ehkä sen vuoksi, että tiedän, että olisin ilman lamauttavaa jännitystä pystynyt paljon parempaan. Turhauttaa – päässäni on niin hirvittävästi tietoa, jota en päässyt hyödyntämään. Mitä sillä kaikella teen? Säästän ensi vuoteen? 
Kyllä.
Venytä. Suuntaan ja toiseen. Äärirajoille asti.

Kokeile. Kyllä vaan venyy. Jos vielä vähän.

Ei napsahda poikki. 
 #uuttamatoakoukkuun #varasuunnitelmatoteutukseen
Kun joku ovi väliaikaisesti sulkeutuu, tai ei millään suostu avautumaan, toinen luukku toisessa suunnassa usein aukeaa. Silloin kuitenkin kun avain ei vain käy lukkoon kovasta yrittämisestä huolimatta, on vaikea yrittää ymmärtää, miksi. Miksi kaikki tapahtuu siten kuin tapahtuu? Mitä murheille ja pettymyksille on tehtävä? Koen tunteet voimakkaina, niitä on lähes mahdoton sivuuttaa. Niistä on hankala päästää irti. Tai päästä irti.
Kaksi ohjetta. Yksi; antaa isopäisten hevosten murehtia. Toinen; kaikella on tarkoituksensa, vaikkei sitä sillä hetkellä – vielä – käsittäisikään. 

Ihmettelen, olenko oikeasti ansainnut niin ihanan ja välittävän ystävän. Heidin antamat ohjeet ovat enemmän kuin käyttökelpoiset, kullanarvoiset – ja toimivat. Mutta tosiasiassa minun ei tarvitse kuin ajatella ystävääni ja mieleni on jo moninverroin levollisempi. :’)

Se on aina tarpeeksi, vaikka se ei veisi sinne, minne sen toivoi vievän. Mutta tarpeeksi se on. Sä olet tarpeeksi. 

Itkin, kun sain nuo sanat. Itkin ne luettuanikin. Kovemmin, jos mahdollista. 
Helpotuksesta.
Kiitos ihan kaikille lohdutuksen sanoista. Etenkin äidille kaikesta. Hoksasin taas, mitkä asiat tekevät elämästä upean.
Uncategorized

Jospa ne haaveet ei aina kaatuisikaan.

Elina7 kommenttia

Olen aina ollut vähän huono haaveilemaan.

Iltaisin oli ihan parasta suikahtaa peiton alle ja sulkea silmät. Kuvitella ylle vaaleansininen juhlaleninki, valkoiset käsineet ja hiuspanta. Tanssiaisten keinuvat askeleet ja hiiriystävät. Tuhkimo oli ihana.
Mutta ei sekään silloin pikkutyttönä ollut kummoista haaveilua. Enemmänkin mukavaa ajatusleikkiä.
Minulla on ollut elämässäni toiveita ja tavoitteita, ensisijaisesti tavoitteita. Niitä olen asetellut itselleni pitkin elämääni; nyt, enemmän ja paremmin kuvaavat aika hyvin. Pehmoiset haaveet, joihin oikeasti olisin uskonut ja joita oikeasti olisin hellinyt suurella rakkaudella ovat jääneet kovin vähäisiksi. Olen leikitellyt ajatuksilla ja leikkinyt pääni sisällä, mutta en oikeasti haaveillut. Koska haaveita lyttäävät toiset, et sinä itse. Jos olen kovasti toivonut jotakin, olen samaa aikaa yrittänyt päästä siitä irti. Pelon vuoksi.

Pelkään enemmän kuin mitään epäonnistumista ja pettymistä. Sitä, että olen toivonut, halunnut, ollut jo melkein varma, kunnes mätkähdän karusti maanpinnalle. Jos joskus olen yrittänyt kulkea pää pilvissä hetken aikaa, olen silloinkin koko ajan kuunnellut kolkutusta takaraivossa; realismia, tyttö! Pelkään niin paljon, että ulkopuoliselle se saattaa näyttäytyä jopa pessimistisyytenä; vähän toivoa, pliis. Sitähän se ei ole. Vain puhdasta pelkoa.
Haluaisin osata haaveilla paremmin. Uskoa omiin unelmiin ja antaa itselleni luvan miettiä niitä. Edes hetken aikaa makoilla pehmoisessa tietämättömänä terävistä kulmista ja piilotetuista sahalaidoista.
On minulla unelmia ja haaveita. Ne liittyvät lähinnä tulevaisuuteen, tosin olen tajunnut viime päivinä, että myös ihan lähitulevaan. Tai no. Ajankohta riippuu tietysti aika paljolti itsestäni; lähdenkö tavoittelemaan niitä – koskaan – vai tartunko niihin rohkeasti jo piankin.
Olen kuullut, että monesti huono itseluottamus on peruja jostakin koetusta, ehkä puhtaasti siitä, että tuntee itsensä alempiarvoiseksi. Minä olen huono luottamaan itseeni. Siitäkin huolimatta, että olen kuullut kehuja ja kannustusta pikkuisesta asti. Aina on tsempattu. Huono itseluottamukseni, se on luultavasti syntynyt aivan toista kautta, eri reittiä, ikään kuin lähtenyt rakentumaan toisesta suunnasta. Se on rakentunut pelon päälle. Järjetön pelko epäonnistumisesta ja pettymyksestä, siis pelkkä tunne, ei niinkään usein  todeksi koettu ja todella tapahtunut, on sysännyt minut kuilun partaalle, jonka reunalla en uskalla hievahtaakaan suuntaan tai toiseen. Vain horjun. Osaamatta tehdä päätöksiä itse. Pelko epäonnistumisesta – ja siihen sekoittunut liiallinen realismi – on lamauttanut, estänyt suloisten haaveiden itämisen ja kasvamisen. 
Viikko aikaa pääsykokeisiin. Olen alkanut pelätä kokeiden jälkeistä aikaa. Itsesyytöksiä ja jatkuvaa itseni sättimistä. Sitä, kuinka reagoin tunteeseen, joka kokeiden jälkeen syntyy sisälläni. Minulle vähintään yhtä tärkeää on valmistautua jo ennalta siihen kuin itse kokeeseen.

Ehkä pitäisi vain tajuta, että aina on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Minullekin. Myös se onnistuminen.

Uncategorized

Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Sanottiin jossain joululaulussa.

Elina5 kommenttia
Se on vähän kuin painaisi väsyneenä pään pitkän päivän jälkeen tyynyyn. Huokaisisi ja vetäisi peiton korvannipukkaan asti. Asettelisi tyynyn sopivasti ruttuun. Kääräisisi täkin kulman oikean käden ympärille ja keräytyisi kyljelleen. Pörrösukat jalassa, masu täynnä ja sateen ropina katossa. Sitä koko tilannetta kuvailisi sanoin tuitui, jos pitäisi.

Tai se on vähän kuin omaan valtakuntaan sulkeutuminen silloin joskus pienenä. Ihan oma juttu. Tuntuu samalta kuin pikku-Elinasta hänen rakentaessaan tyhjistä pulloista aitausta Kuutarille ja Hadille. Ulkona oli pilkkopimeää, mutta omassa huoneessa loisti lämmin kattolamppu. Ovi oli visusti suljettu ja lankakerä pyöri. Aidat sidottiin langalla kiinni ja puolen litran Jaffa-pullosta tuli laitumen ovi. Se oli Rinkelin itse juoma ja juotu vain sen vuoksi, että aitaukseen saataisiin portti.
Kotoisa. Hyvä olla itsensä kanssa. Lämmin tunne sisällä. Loppujen lopuksi se on ainoa asia, jota elämässä oikeasti kannattaisi tavoitella. Koska kun on itsensä kanssa hyvä olla, pyörii ympyrä, joka kuin itsestään napsii sisäänsä juuri sen elämän tärkeimmät asiat. 
Minun ympyräni sisältää ainakin äidin, veikat ja Santun. Olen onnellisimmillani, kun näen tärkeän ihmisen hymyn, istun saman pöydän ääressä perheeni kanssa tai saan kuvaviestin hra Keräsestä puhelimeeni. Kun olen valanut perustukset tunteesta, että minulla on hyvä olla itseni kanssa, en tarvitse enää kuin ulkopuolelta tulevan rakkauden. Kaikkeen muuhun pystyn tavalla tai toisella vaikuttamaan.
 
Tyrnishotti aamuun, vähän treeniä väliin, täydellinen vuosipäivälahja, vasta-avattu Keso, pikkuisen stressaantunut Rinkeli, äidin oma ötökkä ja tosi tuhma hauva.
Kun on tuo tunne sisällä, on aina kaikki tarvittava mukana. Kaikki se, mitä tarvitsen pystyäkseni vastaanottamaan elämän tarjoamat hullunkurisimmatkin, toisinaan myös pelottavatkin, mahdollisuudet ja erilaiset aistittavat vivahteet.
Törmätessäni muuriin tai kohdatessani ylitsepääsemättömältä tuntuvan esteen, ajattelen kääriytyväni peiton sisälle kerälle. Saavutan hetkessä itseni ja tunnen silloin olevani valmiimpi kohtaamaan hankaluudet – jotka enää tuntuvat hidasteilta, korkeintaan pieniltä haasteilta. 
Ja mistä sen tavoiteltavan tunnistaa, jos olemassaoloa vähänkään epäilee? Siitä, ettei sitä pysty tuntea ilman kyyneleitä. Sadannen kerrankaan jälkeen.
Ei enää koskaan mauton vesiRinkeli. 
Mieluusti maukas voiRinkeli.
Nykyisin vähän myös hiusRinkeli.

Uncategorized

Arvosta itseäsi, paremminkin.

ElinaKommentoi

Tämän päivän nimi voisi minun puolestani ennemminkin olla Arvosta itseäsi-päivä. Kuvastaisi ehkä paremmin päivän sanomaa, joka kontekstistakin (Syli) huolimatta tahtoo mennä toisilta sivu suun – eniten ehkä asiaan perehtymättömiltä ja kapeakatseisilta. Itsensä arvostaminen ilmenee eri tavoin. Toisille se on kilojen keräämistä ja halua parantua, toisille taas jokapäiväistä itsestään huolta pitämistä esimerkiksi liikunnan ja sosiaalisten suhteiden avulla, joillekin taas oman ajan ottamista miljoonista kotiaskareista huolimatta. 
 
Jokaisella on oikeus syödä ja tuntea itsensä merkittäväksi; niin laihoilla kuin tukevimmillakin, karkeasti yleistettynä. On typerää ajatella painon kanssa venkslaamisen yksissään olevan avain parempaan.
Kyse on ennemminkin ehkä valinnoista. Jokaisen tulisi arvostaa itseään niin paljon, että se ilmenee myös hänen konkreettisissa teoissaan. Mikä on automaattisesti näkyy kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. En usko kovinkaan monen sairaalloisen ali- tai ylipainoisen tuntevan suurtakaan arvostusta itseään kohtaan – tuntevan tyytyväisyyttä, onnea ja hyvää oloa. Voin tietysti olla väärässäkin.
Eikä sanoma, itsensä arvostaminen, rajoitu vain syömiseen, vaikka syöminen nykypäivänä vahvasti sitä heijasteleekin, vaan yltää elämän kaikille osa-alueille. 
Minä olen opetellut itseni arvostamista, kantapään kautta tosin. Tänään voin sanoa arvostavani itseäni, hitusen jo ainakin. Minun arvostukseni itseäni kohtaan näkyy kehon ja mielen hyvinvoinnista huolta pitämisenä; puhtaana ruokana, treenaamisena ja pohdiskeluna.
Entä sinun?
Uncategorized

Älä laihduta.

Elina12 kommenttia
Mitä kauneus on? Kertoisitko ainakin yhden piirteen täydellisestä ihmisestä? Millainen on arvokas? Millaisista ihmisistä pidetään? Päällimmäinen tavoite? Mikä tekee onnelliseksi?
Kaikkiin kysymyksiin olisin silloin – onneksi jo aika monta vuotta sitten – vastannut yhdellä sanalla. Laihuus. Ei olisi riittänyt edes hoikka, koska miksi jättää jotain puolitiehen, kun voi saavuttaa jotain vielä vähän enemmän. Edellisen kymmenluvun. Ajattelin sen olevan ratkaisu. No, oikeastaan kaikkeen. Tosiasiassa tavoittelulla, edes tavoitteen saavuttamisella, en kahminut itselleni mitään. Ainakaan onnea. Päinvastoin. Menetin hirveästi. Monta vuotta, näin jälkeenpäin ajateltuna. Hiukseni, ystäväni, tunteeni, terveyteni, itseni. Eli koko elämän oikeastaan. Jäljelle jäi? Jugurttipurkkien selailu netistä.
Miten reagoit, kun kaadat maitoa yli lasin? Oho, hups. Aika moni, luulen. Kuinka suhtaudut hivenen pingottavaan housunnappiin? Siis kuinka sinä suhtautuisit, jos et ajattelisi seuraavan päivän kokousta töissä ja jalkaan mahtumattomia jakkupuvun housuja.
Laihduttaminen ei ole kuin elämän aikamoista tuhlausta. Uskallan väittää, että ihan joka tilanteessa. Vaikka nykypäivänä se tuntuu olevan jonkinlainen kansalaisvelvollisuus. On oltava laihdutuskuurilla tai ainakin puhuttava isoon ääneen sen aloittamisesta. Vähintäänkin arvosteltava viereisen päärynän viineriä. Ehkä toiminta herättää joissakuissa hyväksynnän tunteita. Ehkä sillä yritetään kertoa sanattomasti toisille jotakin itsestä. Hyvä kansalainen. Ei se keuhkoaminen – omasta tai toisen ulkomuodosta – loppupeleissä ole kuitenkaan kuin epävarmuuden viestittämistä muille epäsuorasti.
Toivon, että sen muistaisi seuraava nuori tyttö, joka on perustamassa kuuriaan toisten puheiden tai vaikutuksen varaan.
Mutta koska kieltäminen ei ole ratkaisu mihinkään tai koskaan, on oltava mieluummin realisti ja etenkin objektiivinen. Mikä on toisinaan vähän hankalaa. Siis pitää oma minä erossa toisen omasta. Vaikka liikakiloista. Edelleenkin olen sitä mieltä, ettei laihduttaminen yksissään ole avain mihinkään. Se on vain hetkellinen pakokeino. Sairaalloisen ylipainoisellekin. On niin kulunutta kirjoittaa elämäntapamuutoksesta. Vaikka ei se sitä sisäistettynä ole.
Lähti kehää kiertämään mihin suuntaan tahansa, anorektisesta normaalimpaan tai liikakiloista alaspäin, törmätään aina kuitenkin samaan päätepisteeseen. Onneen. Ihminen haluaa olla onnellinen ja tyytyväinen, terve ja elinvoimainen. Eikä niitä tavoiteta vain kiloja karistamalla, aivan kuin ei terveyttä pelkästään painoa seuraavalle kymmenluvulle hilaamalla. Halu tehdä pysyvä muutos. Halu oivaltaa jotain sellaista, jonka jälkeen ei tarvitse enää taistella. Repsahtaa syömiseen tai syömättömyyteen. Sillä aina on lupa syödä. Pätee ihan täysin molempiin tapauksiin.

”Mulle elämä näyttäytyy parhaimmillaan juuri tällaisena; ei-aina-ihan-justiinsa, epätäydellistäkin, mutta sitäkin aidompaa.”

Minä tiedän, mihin laihduttaminen voi johtaa. Helvetin kehä on koettava ennen sen täyttä ymmärtämistä. Toivon kuitenkin, ettei kukaan koskaan joutuisi siihen pyöritykseen. Se, ettei tunne enää itseään, eikä oikeastaan edes tiedä, onko olemassa, on melkein pahinta.
Joskus joku kuitenkin joutuu käymään läpi tuon kaiken. Sellaisia ihmisiä haluaisin pystyä auttamaan. On surullista, ettei nykyään oikeastaan voi käyttää enää sanaa joskus. Erilaiset syömishäiriöt ovat niin yleisiä, etten oikeastaan edes ylläty uuden tuttavan kertoessa taustastaan. Ainoastaan ymmärrän häntä paremmin.

Toisaalta, siten on myös paljon sankareita, jotka ovat selvinneet lieskoista voittajina.

Naisilla on paineita olla tietyn mallisia ja muotoisia. En oikeastaan tiedä, kuinka paljon miehet loppupeleissä asettavat vaatimuksia. Enkä välitäkään tietää. Monet naiset silti kokevat vähäisetkin valtavina. Mitä jos Elinasta tulee sellanen skrode tuolla salilla? Sinänsä hassu kysymys esitettiin Santulle. Mitä siihen nyt yleisesti vastaisi. Haha, no täytyy itse sitten vaan käydä vähän ahkerammin. Minä tiedän kuitenkin kysymättäkin, ettei Santun mielessä pyöri kuin terve tyttöystävä. Jos joku kysyisikin mieluummin, millaisen tyttöystävän haluaisit? Luulen, että vastaus olisi jotain sen tyyppistä kuin sellaisen, jonka kanssa voi käydä treffeillä ravintolassa ja jäätelöllä rullistelulenkin jälkeen. Pyöreän pyllyn ja hoikan uuman sijaan.

Jospa jokainen poikaystävä, avomies, aviomies ja kumppani osaisi arvostaa tervettä toista puoliskoa rinnallaan. Vaatisi vain ja ainoastaan terveyttä. Se olisi minusta hienoa.

Kulttuuri vaikuttaa meihin. Kunpa kulttuurievoluutio harppaisi vähän samanmoisen kehitysaskeleen kuin evoluutio kokiessaan ”prekambrisen räjähdyksen” aika pitkän aikaa sitten. Tai vastoin luonnonlakeja palaisi kulttuurin evoluutiossa taaksepäin Marilynin aikaan. Miten vain, kunhan monimuotoisuus ja sen varjeleminen alkaisi koskea myös kehojamme. 
6.5 vietetään syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivää.
Uncategorized

Vähän ajasta ja vappupallosta.

Elina2 kommenttia
Joskus se on vain otettava.
Vaikka sitä ei muka ole.
Uskottelee joku.
Itse se ei ainakaan tule.
Mutta kun pienikin riittää.
Lyhykäisyys ei tee sitä mitättömäksi.
Oikeastaan vain arvokkaammaksi.

 Aikaa (ja voimia) ei ollut perinteisille vappuhulinoille. Toisten viilettäessa kaupungilla minulle onneksi seuraa piti Hello Kitty. Taidan olla aina ja ikuisesti äidin pikkutyttö vappupallo kädessä. Nyt ehkä osaan jopa nauttia enemmän siitä. Vappupallosta. Pieni Rinkeli kun pelkäsi ja murehti aina vain sen tyhjenemistä. Oikeastaan se jokavuotinen oli aina aikamoinen taakka. 
Onni on se, että syömiselle on aina aikaa. Syömisen varjolla pääsin kuin pääsinkin viettämään hivenen vappua. Itsetehty perunasalaatti, ohje omasta takaa. Kesolla terästettynä tietysti. Simapullonkin löysin jääkaapista, itse pullotettua, luonnollisesti. Tuli mukava mieli, vaikka rusinoita tuijotellessani kertasinkin vain alkoholikäymisen kaavaa.

Uncategorized

Nautitaan siitä, että saadaan näyttää kaikki se, mitä osataan.

Elina10 kommenttia
”Mennään ja nautitaan. Nautitaan siitä, että saadaan näyttää kaikki se, mitä osataan.”
Muistan varmasti ikuisesti sanat, jotka minulle lausuttiin abikeväänäni. Olin korviani myöten stressissä, panikoin edessä olevia kirjoituksia ja oikeastaan ihan kaikkea mahdollista. Lukiokaverini lausui nuo sanat. Ensin olin päästää ne oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos – ennen kuin todella tajusin, mitä kaverini sanoillaan tarkoitti. Oli ihmeellistä, miten joku pystyi suhtautua siten koitokseen. Se oli jotain niin hienoa, että halusin ehdottomasti itsekin kokeilla. Koska huomasin, että pystyin sittenkin itsekin tavoittamaan saman lähestymistavan ja tunnetilan.
Okei. Muutama vuosi välissä ja olin jo unohtanut koko asian. Ajattelin tosin muistella taas sen uudelleen päähäni.
Tiedän, että pääsykokeissa suurin haasteeni tulee olemaan oma suhtautumistapani. Se, pääsenkö tilanteessa niskanpäälle, kokeen herraksi, vai uupuuko itseluottamukseni ja uskoni taitoihini, jolloin tapahtuu totaalinen puuroutuminen; kaikki kysymykset, perusjututkin, tuntuvat kummallisilta, enkä kykene nappaamaan mistään kiinni. Koetilanne ja ympäristö eroavat niin kodin keittiönpöydästä. Jokaisella tilanteella on mielessäni aina oma luonteensa, se syntyy kaiken yhteisvaikutelmana. Jotkin tilanteet koen hyvin voimakkaina ja vastemielisinä, vaikka niissä ei mitään inhottavaa päällisin puolin olisikaan. Ne vain maistuvat suussani karvailta. Toivon, että pääsykoetilanteet olisivat suloisen makeita. Silloin keskittyminenkin olisi helpompaa.

Kahvirahkaa ja mietteliäitä nassuja.

Mietin pitkään, kuinka paljon haluan kirjoittaa pääsykokeista ja puhua ylipäätään. Mikä nolous, jos en ensimmäisellä yrittämällä pääsekään, ensin ajattelin. Hirvittää pelkästään jo se, kun joku kertoo toivovansa, että pääsen sisälle. En tiedä, pelkäänkö enemmän pettymyksen tuottamista toiselle vai itselleni. Valmennuskurssilla sätin itseäni, jos en saa heti kiinni opettajan selityksestä tai kurssikaverin kysymyksestä. Jokaisen tuntitehtävän jälkeen ennen oikean vastauksen saamista olen varma, että olen aivan hakoteillä vastaukseni kanssa.
Tasan kuukausi pääsykokeisiin ja uuden asenteen on aika astua mukaan.
Muistan todella hyvin vieläkin ajan, kun en oikeasti pysynyt kunnolla perässä toisen puhuessa, esimerkiksi opettajan selittäessä tunnilla. Johtui ehkä siitä, että odotin ruokavälkän salaattiannosta maha kurnien tai siitä, että aivoni olivat oikeasti kärsineet aliravitsemuksesta, eivätkä toimineet kuin jotenkuten. En voi sanoin kuvailla, kuinka hienolta tuntuu nyt laskea kemianlaskuja. Jokaisen oikean vastauksen jälkeen sisälläni läikähtää; minä ymmärrän ja osaan. Vielä uskomattomammalta omaan korvaani kuulostaa se, että olen itse yksin opiskellut kaiken sen.
Kävi miten kävi, olen hyvin ylpeä jo tähänastisesta.
Mieltäni rauhoittaa hienoisesti myös se, että tiedän löytäneeni oman juttuni ja vielä enemmän se, että tiedän minusta olevan siihen. Sellaista jaksaa odottaa, vaikka vuoden tai toisenkin, jos heti ensimmäisellä ei onnista. Vuosi välissä ei ole kulutettavaa aikaa, vaan mahdollisuus toteuttaa muita haaveita.
Nautin ihan suunnattomasti kaikesta oppimastani. On kiehtovaa – puoliksi ehkä leikilläänkin – soveltaa opittua omaan itseen. Olen esimerkiksi pohtinut, toimiiko minulla aivoissa limbinen järjestelmä jotenkin normaalia tehokkaammin. Tunteet, motivaatio ja riippuvuus. Olen hirvittävän vahvoilla niissä kaikissa, heh. Puhumattakaan nerokkaista muistisäännöistäni, joista yhden olen perinyt äidiltä; typpi nyppi ja vety hety. Opettelin sen avulla jo yläasteella ännän ja hoon. Silmän aistinsoluista tappien muistan olevan värinäön mahdollistavia, koska Tiivitaavi, Hipsu, Laalaa ja Pai. Iltaisella melatoniinia nappaillessani jaksan muistaa käpylisäkettäni. Lymfosyytti-T kypsyy kaTeenkorvassa ja B-imusolujen kypsymispaikka on punainen luuydin (ilman teetä).
Luulen, että aika monella on edessä tänä keväänä jonkinlaiset  pääsykokeet. Kehotan miettimään vanhan lukiokaverini sanoja. Nauttikaa. 🙂