Linnut alkoivat laulaa kello viisi ikkunan ulkopuolella. Tai ainakin minä ne silloin ensimmäisen kerran kuulin. Nousin ylös, en malttanut nukkua enää. Tyhjensin tiskikoneen ja siistin keittiön. Niin, samalla kun odottelin kesäkurpitsapuuron valmistumista kattilassa. Ennen kuutta olin ratkaissut ensimmäisen vaikeamman laskutehtävän. Kello seitsemältä olin lenkkitossut jalassa letittämässä hiuksiani. Puoli kahdeksan aikoihin olin taittanut jo jokusen kilometrin. Tasan kahta minuuttia vaille puoli yhdeksän seisoin takaisin kotipihassa. Aurinko ei enää vain pilkistellyt, vaan kurkki jo rohkeasti. Yhdeksältä jatkoin seuraavaan oppikirjaan ja kymmeneltä suihkunraikkaana suunnittelin lounasta.

Elämä on vähän kuin muovailuvahaa. Oikeanlaisella käsittelyllä yhdestä yksinkertaisesta komponentista voi syntyä merkittävä taideteos, johon on tyytyväinen ja jota ei haluakaan enää aloittaa alusta – ainoastaan hienosäätää.

 Ps. Mahtavatko videopätkät näkyä?

Osin tyytyväisyys ja onnellisuus vaativat vertailupohjaa. Ei niinkään niiden syntyminen, mutta löytäminen. Etsimään alkaminen on toisinaan haastavaa, jos ei ole koskaan käynyt vastakkaisessa suunnassa kokeilemassa.

Olen kysellyt lähipäivinä itseltäni, miksi ihmeessä mahanpohjaani alkaa kutitella ryhtyessäni laskemaan kemian tehtäviä keittiön pöydän ääressä – miksi se tuntuu kivalta, vaikken ehkä koskaan tule pääsemään sisään sinne, jonka vuoksi oikeastaan lasken?

Yksinkertaista. Minulle tajuta. Olen järjettömän onnellinen päästä, joka toimii ja järjestä, joka leikkaa. Kohmeinen ajatus on yhä muisto, joka ei tänä päivänä kuitenkaan lamauta. Enää.

Keittiön pöydän ääressä minut valtaa tunne – kaikkivoipaisuudesta ja rajattomuudesta. Juoksen kaksitoista ja puoli kilometriä, nostelen maasta kahdeksankymmentä kiloa ja lasken oikein laskun, joka ennen oli vain käsittämättömiä numeroita rivissä. Hymyilen leveästi ilman yhtäkään möykkyä mielessä.

Sellaisena hetkenä voisin juosta ulos aurinkoon ja karjua kaiken, siis aivan kaiken, sisältäni ulos. Pienen Rinkelin muistot, menetetyt vuodet, taistellut hetket, sairaan Rinkelin menneen tuskan, kasvavan onnen, salassa hoivatun ilon ja nykyisen saavutetun. Elämän.

Kun aurinko siintää taivaanrannassa aamuisin, tunnen suunnatonta rakkautta sisälläni tätä kaikkea kohtaan. Joskus tuntuu, että minulle on suotu toinen mahdollisuus. Olen jopa hivenen luottavainen, sillä tiedän, etteivät satunnaiset huonot päivät tai suuremmatkaan epäonnistumiset pysty viedä tätä pois minulta. Oli kehoni minkä muotoinen vain, pääsin sisään kouluun tai en, minä olen kuitenkin koko ajan täällä sisälläni. Siinä en epäonnistu, sitä en kadota. Enää.  

Stabiili. At this moment. Tosin.

Nostaisin kättäni, jos vain pystyisin; hei ihan riittävän vakaa, tule sieltä pleksin takaa pois luokseni, äiti! Sormen liikautus. Pikkurillin taivutuksellako saisin hänet tänne. Tai pienen pienellä henkäyksellä käden poskelleni. Hentoisella inahduksella kerrottua minä olen täällä. Silmien muljautus. Kerrankin äiti rakastaisi sitä. Mahdottomuuttani. Nyt se on kuitenkin mahdotonta. En hallitse itsessäni enää kuin ajatuksiani, jotka yhdistyvät kuulemaani.

Olen pahoillani. Onnettomuudesta.

Minäkin olen pahoillani. Neljäntoista pimeyden turvin olen matkannut edes ja takaisin. Jatkuvasti. Itkisin, jos pystyisin. Itseäni. Suren sisälläni, siihen kykenen. Rutistaisin otsani ryppyyn. Tunnen silti ilman kurttujakin vihaa. Onneksi, sanoisinko. Vihaa itseäni kohtaan ainoastaan. Vähiten vallitsevasta tilanteesta. Ennemminkin sormieni läpi valuneista vuosista.

Vähäpätöistä, ajattelet varmaan. Olisikin tapahtunut vain kerran. Tai edes pelkästään hampparin edessä tiskillä. Kun se on jatkuvaa. Oli.

Sano. Sano. Sano. Sano. No en. Olen hiljaa. Et siis anna anteeksi? Selvä. Enhän niin sanonut. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Et. Et sanonut mitään.

Kun ihminen pystyisi, hän ei käytä tilaisuuttaan, ehkä haluttomuuttaan, ehkä viitsimättömyyttään. Kun hän ei enää kykene, se on ainoa asia, jota hän todella haluaisi. Todella? Vai vain sen vuoksi, ettei hän enää pysty.

Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina heräsin, kävelin keittiöön, napsautin kahvin tulemaan, keitin puuron. Vedin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesin hampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisestä maanantaista seuraavana tiistaina heräsin, kuljin keittiöön, laitoin kahvin tippumaan, hämmensin ryynit. Välissä vetäisin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisen maanantain jälkeisenä keskiviikkona heräsin, suuntasin keittiöön, keitin kahvit sekä puurot. Seisahduin, vedin ilmaa keuhkoihin ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Syyskuun kolmantenatoista päivänä minä – tiedätte tähän mennessä paremmin kuin minä itse tiedostin elämäni sitä kyetessäni elämään.

Eli en sitten ollenkaan. Kuljin katse alas luotuna samoja reittejä ilman uteliaita vilkaisuja, huomaamatta houkuttelevia sivupolkuja. En ollut oikeastaan iloinen, mutta en surullinenkaan. Ei ollut aikaa tuntea, koska piti herätä, napsauttaa kahvi tulemaan, keittää puuro, vetäistä henkeä ja opiskellaopiskellaopiskellakävellätasankaksikilometriäseitsemänmetriäpestähampaatkäydänukkumaan.

Kuolinvuoteellaan moni kuulemma katuu sitä, mikä jäi elämässä tekemättä. Olen nyt loppuelämänvuoteellani, en vielä omien tuntojeni mukaan kuolemassa, ja kadun ehkä myös syömättä jäänyttä hamppariateriaa ja sitä, etten antanut anteeksi tai sanonut rakastavani yli kaiken. Sitäkin enemmän kadun kuitenkin niitä lukuisia samanlaisia päiviä, jotka sotkeutuvat nyt mielessäni samaksi harmaaksi massaksi kuin väljähtänyt aamupuuro lautasella. Kadun, etten kokeillut ja yrittänyt, haastanut ja katsellut ympärilleni. Kadun, että kuljin päämäärättömästi mukana sen sijaan, että olisin itse kuljettanut.

Kadun, etten nyt pysty tarttua muistoihini, erottaa harmaasta massasta kuin harvakseltaan satunnaisia asioita. Jotka ovat merkityksettömiä. Elokuun viidentenä kaurahiutaleet olivat suurempikokoisia.

Suljettu vankeus. Sisälläni. Ajattelin ensin tämän olevan sitä. Olevani siellä nyt. En pysty kuin olla. Maata valkoisessa huoneessa. Kuulla ja ajatella. Kuin? Sehän on valtavasti! Niin valtavasti, että olen tajunnut eläneeni näihin päiviin asti lukkojen takana. Koko elämäni olen sullonut sisälleni jotakin, vaihtoehtoisesti yrittänyt sulloa itseäni johonkin. Ehdoin tahdoin vankilaan. Vapaaehtoisesti kahleisiin. Nyt olen fyysisesti rajoitteisempi kuin koskaan, voinko sanoa, ettei minulla ei ole enää fyysisyyttä, siltikin tarkemmin ajateltuna olen vapaampi kuin milloinkaan aiemmin. Mielessäni voin kulkea vapaana kuin metsälintu matoja etsiessään tai muuttohaukka kotiin palatessaan. Siitäkin huolimatta, etten koe tuulenvirettä kasvoillani enää koskaan.

Siitä on jo aikaa, kun pienen pieni Rinkeli lauloi kuoron kanssa levylle kevät tuli tänään kaupunkiin, talvisaappaat vaihdoin lenkkareihin... Muistan sen kuitenkin yhä edelleen hyvin; erityisesti sen vuoksi, etten ujostellut lainkaan kovaa laulamista, vaan yritin tosissani laittaa (tai laulaa) parastani – jopa niin, että poskia oikein koski …otin hyppiksen mukaan leikkeihin. Muistan lisäksi sen, etten vain päästellyt sanoja suustani, vaan todellakin elin niitä, kun aurinko poskia suukottaa, kevättuuli korvia kutittaa… Mielessäni on yhäkin tallessa samainen maisema ja tunnelma, joka syntyi päähäni kappaletta laulaessani. Ja syntyy tänä päivänä edelleen hyräillessäni sitä.

Jälkeenpäin muistelen hetkeä lämmöllä, sillä päivästä puuttui jotakin. Häpeä. Lauloin niin kovaa kuin suinkin pystyin, silmät suurina ja aina välillä pieni hymynkare huulilla. Jänskäsi vähän. Minulla oli kivaa ja olin iloinen. …varpaita alkaa naurattaa, olen hetken niin onnellinen.

Siitäkin huolimatta, etten oikeasti osaa laulaa. Mutta ei se haitannut.

Viime päivinä minulla on ollut täysin samanlainen olo kuin tuolloin pikkuisella Rinkelillä. Varmaan sen on tehnyt mahtava kevätsää ja suloisesti paistava aurinko. Tuntuu kuin olisin karistanut jonkin tumman ja raskaan hartioiltani, alkanut versoa uusia lehtiä ja nuppuja. Olen usein miettinyt, kuinka hirveän iloisia etelämpänä asuvat ovatkaan, tai voisivat ainakin olla, kun saavat kylpeä auringossa vuodet ympäri. Valon vaikutus minuun on suuri ja lähes poikkeuksetta kaunis päivä saa vatsassani kuplimaan – vielä keskikesälläkin. En oikeastaan tiedä, miksi aurinkoon liittyy niin vahvoja muistoja ja tuntemuksia. Toisinaan niin kestämättömiä, että tirautan kyyneleen. Muistan aina sen liukuvärjätyn, liehuvan ja pitkän pinkkisävyisen mekon kesäloman ensimmäisenä päivänä.

Jokunen kaunis päivä sitten olin hölkkäilemässä ulkona auringon paisteessa. Laitoin merkille jotakin. Sen lisäksi, että olen itse havahtunut jonkinlaisesta kaamoksesta ja karistellut pölyt hartioltani pois, tuntuu kuin koko kaupunki olisi heräillyt eloon vähitellen. Valoisassa toki näkee silmillä paremmin, sen pienimmänkin, mutta kevätsää saa myös aina tuntemaan ja aistimaan niin paljon enemmän talven pimeyteen verrattuna. Hölkötellessäni hiekasta puhdistettua tietä pitkin kaikki tuntui sinä nimenomaisena hetkenä hirmuisen täydelliseltä. Ainakin sisälläni asustavan pikku-Rinkelin maailmassa, jossa ei ole tilaa jatkuville huolille ja murheille. Vaivoin sain hillittyä itseni, etten olisi kajauttanut rannassa kädet taivasta kohti kurkottaen; katso äiti, ilman hanskoja ja pipoja, ilman takkia!

Lämmintä viikonloppua luvatusta takatalvesta huolimatta!

Siinä se taas nähtiin. Turhista, pinttyneistä tavoista irti päästäminen- edes kerran – saa aikaan mahtavuutta. Ja monipuolisuutta. Sen perään olen alkanut haikailla erityisesti lähiaikoina. Etenkin liikunnan saralla. 

Viime sunnuntaina ylitin yhden henkisen esteeni lenkkipolulla. Olen juossut tähän asti muutamia lenkkejä viikossa, sitä yhtä ja samaa tuttua kiekuraa. Koska. Koska. Koska? Koska olen kai vain tottunut juoksemaan sitä. En ole jaksanut alkaa miettiä uusia maisemia tai laskea sopivia kilometrimääriä. Vauhtimuutoksilla en taas tietoisesti ole halunnut hakea virikettä lenkeille: kovaa juokseminen ei ole ikinä kiehtonut minua, eikä oikeastaan tue tavoitteitani. Niinpä olen päätynyt hölköttämään vain samaa lenksua. Niin, ihan hyvä kiekura se on ollut. Pidemmän päälle vain vähän puuduttava. Oikeastaan lenkillä käynti on ollut täysin toissijainen muoto liikkua minulle nyt reilun vuoden, ei pakollinen paha, vaan vain hivenen tylsähkö.

Ja en minä olisi tästä kaavastani varmasti sunnuntainakaan päästänyt irti, jos joku ei olisi hiukan töytäissyt. Santtu totesi jokunen aika sitten minun olevan muuten aika kaavoihin kangistunut. Ja se, mikä tulee siitä suusta ulos, on aika varmasti tarkoin mietittyä. Samaisen ihmisen innostamana lähdin sunnuntaina teille tietämättömille. Kirjaimellisesti. Tukijoukko pyöräili edellä ja näytti reitin, minä juoksin takana mukisematta. Tosin K-raudan kulmilla alkoi tökkiä aavistuksen verran, ei jalkojen vaan nimenomaan pään vuoksi – noinkohan mahdan jaksaa juosta koko reitin. En olisi uskonut, että kahdentoista ja puolen kilometrin kohdallakin tuntui vielä suhteellisen iisiltä, enkä olisi malttanut suunnata kotikadulle. Mutta minkäs teet silloin, kun äidin jauhelikastikkeet ovat jo tulilla.

Olo kotona oli mitä mahtavin. Oikeasti, riemulla ei ollut rajaa, sillä suoritus oli minulle itselleni merkittävä. Kilometrienkin puolesta juu, mutta myös tutusta irtipäästämisen takia. Jos aikataulut vain sallisivat, haastaisin itseni ja lähtisin Santun mukana toukokuiselle HCR:lle. Kesällä viimeistään suunnittelimme juoksevamme yhdessä jossakin tapahtumassa.

Tästä kaikesta mieleeni nousi kaipuu monipuolisuudesta. Toki haluan keskittyä edelleen täysillä salihommiin – se nyt vaan on parasta. Mutta siinä sivussa haluaisin ehdottomasti monipuolistaa liikkumistani. En ole esimerkiksi koskaan kokeillut kunnollista HIIT-treeniä, mäkitreenit olisivat myös hirveän kiva ajatus. Haluaisin hirvittävästi kokeilla myös tankotanssia ja seinäkiipeilyä. Ehdottomasti jatkaa läpi kevään järven ympäri pyöräilyä ja pidempiä lenkkejä. Jos vain löytyisi jostakin lisää aikaa, mielessäni olisi mielettömästi kokeilun arvoisia juttuja. Jooga, pilates, melonta, erilaiset ryhmäliikuntatunnit…

Ja mitä salihommiin tulee: kaipaan sinnekin enemmän vaihtelevuutta. Ihan jo kehityksenkin kannalta, mutta ennen kaikkea mielekkyyden säilyttämisen vuoksi. Jumitun hyvin helposti samoihin (tosin kyllä tehokkaiksi todettuihin) liikkeisiin ja liikeyhdistelmiin. Tänään itse asiassa repäisinkin ja tein täysin totutusta poikkeavan jalkatreenin aamusalilla. Siitäkin huolimatta, että kannustaja koisi vielä sängyssä. 🙂

Aivan uudestisyntynyt olo. Ihan jo pienestä. Illalla luultavasti istahdan vastoin kaavojani vasemman puoleiseen säkkäriin iltapalalle. Heh.

En ole koskaan tuntenut käsitettä hyödyllinen stressi. Ainakaan itsessäni. Teoreettisesti kyllä, luin siitä lukiossa. Kuitenkin itse kun olen kaikki-tai-ei-mitään-persoona, stressaankin kunnolla tai sitten en huolehdi lainkaan. Osasin ajoissa jo varautua tämän kevään stressimäärän kasvuun ja olenkin miettinyt, kuinka saisin pidettyä paniikin hyppysissäni – täysin poistamaan sitä en kykene, sen tiedän. Onneksi koko ajan lisääntyvä valo, ajoittain pilvien takaa pilkistävä aurinko ja töissä jatkuvasti käsieni kautta kulkevat kevättennarit nostattavat kuin huomaamatta mielialaa ja ajoittain saavat sen kohoamaan pilvienkin yläpuolelle. Olen niin kevätihminen!

The first. Jalat. Ahdisti oma vatsamakkara tai epävarma tuleva kuinka paljon vain, lohduttaudun usein ajattelemalla jalkojani. En vahingossakaan reisiäni, vaan nimenomaan niitä kahta toimivaa raajaa, joilla voin kävellä minne haluan. Kenestäkään välittämättä. Jalat symboloivat minulle jollain tapaa vapautta. Ehkä sen vuoksi two-legged chihu sulattaa aina uudelleen ja uudelleen sydämeni. Pahan mielen vallatessa ajattelen kaksijalkaista pikkukoiraa, laitan napit korviin ja painun rantaan kävelylenkille.

The second. Ei pessimisti tai negis, ihan vain varmuuden vuoksi pahimpaan varautuja. Luulen, että suojelen sillä itseäni. Valtavalta pettymiseltä (itseeni) tai silkalta epäonnistumiselta, ehkä? En ikinä lähde taistoon voittajana tai edes selviytyjänä. Ennakko-oletukseni on aina päinvastainen, mikä ei missään nimessä kuitenkaan tarkoita luovuttamista tai puoliteholla yrittämistä. Tai edes järjetöntä itseni mollaamista. Ikään kuin pidän sitä vain faktana. 

The third. Pääsääntöisesti en ajattele liian pitkälle. Vaikeita asioita ainakaan. Toisaalta en halua, osin en uskalla. Olen kyllä tietoinen ja miettinyt asiat kertaalleen päässäni – en ikinä lähtisi suunnittelematta taistoon – mutta sulkenut ne sen jälkeen visusti oven taakse odottamaan. Haastavan prosessin ollessa käynnissä keskityn vain senhetkiseen, enkä vatvo etenkään mahdollisesta onnistumisesta seuraavia asioita.

The fourth. Mahdolliset epäonnistumiset ovatkin asia erikseen. Stressaavissa ja vaikeissa tilanteissa minulle on tärkeää varauloskäynti. Kehittelen päässäni aina jos-lauseen. Jos en haluakaan viedä tätä loppuun asti, voin aina lopettaa kesken. Jos en jaksakaan, voin aina jäädä kotiin. Jos en onnistukaan, voin aina yrittää uudemman kerran. Käytännössä jos-mantra sisältää esimerkiksi ajatuksen varasuunnitelmasta opiskelupaikan suhteen tai vaikkapa mahdollisuuden jäädäkin illalla kotiin väsymyksen vuoksi. Usein ahdistus hälvenee, kun en pakota itseäni mihinkään, vaan tiedän minulla olevan muitakin vaihtoehtoja.

The fifth. Hyväksyntä ja vastuun jakaminen tai poisantaminen. Toisinaan se vain on järkevintä. Olen äärimmäisen huono tekemään päätöksiä ja ratkaisuja. Tai oikeammin kaikki toimisi hyvin, jos vain luottaisin riittävästi itseeni. Pystyn, kykenen, kehtaan, osaan. Ainakin opin. Vaikean tilanteen edessä unohdan, mitä minun tulisi harjoitella; itseeni luottamista. Sen vuoksi minulle tärkeän ihmisen hyväksyntä, neuvo tai ohjeistus on merkittävässä osassa stressinhallintaani. Nyt aikuisenakin poikkeuksellisen hankalissa tilanteissa turvaudun joskus vastuun poisantamiseen (osin) esimerkiksi äidille. Eikä se ole mielestäni paha asia, jos vastaanottaja on valmis sen ottamaan ja auttamaan. 

The sixth. Muurahainen muiden miljoonien joukossa. Ei sen ihmeellisempää tai monimutkaisempaa. Olen kokenut hyödylliseksi singahtaa toisinaan itseni ulkopuolelle korkealle stratosfääriin ja tarkkailla sieltä itseäni; omat ongelmat ovat itselle tietysti aina suurimpia, mutta siltikin niiden näkeminen suuremmassa mittakaavassa sen enempää vertailematta voi olla hyödyllistä.

The seventh. Mitä se tekee minulle? Vaikka olenkin kovin tunnevaltainen ihminen, raa’at tosiasiat ovat aina iskeneet minuun täysillä – olleet myös olon helpottajia. Se, mitä jatkuva stressi voi tehdä mieleni lisäksi myös keholleni, on jopa pelottavaa. Tarkemmin ajateltuna on ihmeellistä, että pelkkä tunne päässä saa aikaan fyysisiä muutoksia kehossa. Vatsamakkaroista viis, mutta stressi on todistetusti yhdistetty lisäksi erinäisiin sairauksiin, kuten sydäntauteihin ja jopa Alzheimeriin. Oikea asenne määrää stressin vaikutukset kehossa, kirjoitti stressin isä, tutkija Hans Selye. (Mm. lähde) Kortisolimäärät siis mielessä! 🙂

The eighth. Kelailen aikajanaa päässäni – alusta tulevaan. Mitä olenkaan käynyt läpi. Mistä olenkaan selvinnyt. Mitä voinkaan vielä kokea. Selkeä voimavara haastavissa tilanteissa on niin menneiden vaikeiden kuin onnellistenkin juttujen muistelu. Silloin hahmotan itseni enemmänkin kokevana ja elävänä systeeminä kuin vain pelkkänä lihallisena ruumiillistumana. Kun tunnen, tiedän olevani elossa. Elämän kaikista haasteista on mahdollista selvitä, kunhan on vain elossa. 

 

Naiset. Tyytymättömyys. Keho. Ei varmaan tarvitse selventää?

Tyytymättömyyskin tosin voi olla sairasta yhtä lailla kuin normaaliakin joskus. Usein se hallitsee liiaksi elämää. Ymmärrettävissä rajoissa kuitenkin. Tunteen estäessä jotakin elämässä ollaan silti jo liian pitkällä. Veikkaisin. Ei kenenkään pitäisi olla menemättä joulukirkkoon, koska pelkää penkkirivistössä takana istujien kauhistuvan näkökentän peittävää takapuolta.

Takapuoli. Päärynä. Ja. Ihan erikseen. Pienikokoisuus. Kuvastavat minun päähäni hyvin tiukasti pinttyneitä ajatusmalleja. Oma matkani kuoppaan ja ylös lähti yhdestä ainoasta valokuvasta, jossa alavartaloni näytti mielestäni suhteettoman isolta ylävartaloon verrattuna. En ole edelleenkään unohtanut hetkeä, kun ”tajusin” olevani päärynä. MeNaisten jutussa päärynän kuvailukin sopi mielestäni kehooni täysin. Vaikka ennemmin olisin halunnut olla edes käyrä banaani. Jos suoraa purjoa en koskaan saavuttaisi.

Päässäni päärynä asetti pakotteita. Seistä ei saa tasajaloin suorassa. Lantiohan siinä levenee. Tuolilla istuessa on sula mahdottomuus lötköttää hajareisin. Nehän kun levähtävät päärynällä aika mukavasti. Tunikoihin piiloutuminen on jees, takapuolta korostavat farkut ehdoton no-no. On hyvä pitää selkä seinää vasten mahdollisimman usein yleisillä paikoilla. Paksut reidet eivät sokaise aivan yhtä voimakkaasti kuin leveä takapuoli. Uudet, valkoiset farkut. Ne on ehdottomasti karsittava vaatevarastosta. MeNaisten mukaan valkoinen korostaa ja alavartaloani ei isonneta enää yhtään lisää.

Merkittävin oli ehkä kuitenkin käsky kärsi. Päärynänmallinen kroppa on geeneissä. Toisin sanoen purjo on mahdottomuus.

Olin todetusti sairas. Kestän ajatuksen siitä, että itse kärsin. Surulliseksi minut tekee se, että tiedän monen näennäisesti terveen nuoren pohtivan samankaltaisia asioita joka päivä. Jos keskustelupalstalla tehdään gallup leviääkö sinullakin reidet vessanpöntöllä istuessasi, kertoo jo se jotakin.

Toinen pinttymä päässäni. Pienikokoisuus on itseisarvo. Asia, johon tulee pyrkiä. Asia, jota arvostetaan. Asia, joka tekee kauniiksi. Asia, joka tekee hyväksyttäväksi. Asia, jollaisen naisen kuuluu olla. Pieni. Ehkä myös sopivasti avuton. Mikä johti auttamatta siihen, että olin mielestäni aina muihin verrattuna iso. Isompi. Liian iso. Eikä pinttymä ollut oikeastaan ihmekään. Minä suorastaan imin kaiken ympäriltäni itseeni. Voii, katso tuota hentoista tyttöä ja jättimäisiä karvasaappaita jalassa. Piti olla pieni ja suloinen ollakseen jotakin. Pinttymän iskeytyminen tajuntaan oli kolaus vankkarakenteiselle ja tomeralle tytölle. Olin tottunut touhuamaan paljon ja tottunut voimakkaaseen kehoon. Pienikokoisuuden saavuttaminen vaati rajoitteita, jotka taas vaikuttivat suoraan jaksamiseen.

Tänä päivänä en yhäkään katso mielelläni itseäni peilistä, kun seison tasajaloin. Olen opetellut kehoni hyväksymistä, erityisesti tunnetta omassa kehossani. Ensin se oli silkkaa sietämisen harjoittelua. Jossain vaiheessa elämää toivottavasti tajuan rakastavani kroppaani.

Salilla käyminen ei ole haastanut minua vain fyysisesti, vaan lisäksi myös henkisesti. Olen joutunut kiepsauttamaan ajatusmaailmani vinksalleen. Oikeastaan oikeinpäin, tarkemmin ajateltuna. Tavoitteena ei olekaan enää heiveröisyys, sen enempää kuin pienikokoisuuskaan. Luulen, että yksi syy valtaisaan fitnessbuumiin on sen viesti (naisille etenkin) voimakkaampi ja isompi.  Minun mielestäni myös terveempi. Jos housut kiristävät, se on enemmän kuin ok – tavoiteltavaa. Eikö, salikissat? Ja jos elämässä on kidutettava itseään, on huomattavasti järkevämpää tehdä se jalkaprässissä kuin syömättömyydellä. Heh. 

Useana aamuna nähtyäni loskassa pyörätuolilla kouluun rullaavan pojan tajusin, että voin lähestyä kehoani eri suunnasta kuin tähän asti. Kyllä minä oikeastaan osin sitä rakastankin. Salilla ennätyspainoja nostellessani ainakin. Rakastan sitä, mitä voin sillä tehdä. Voin opetella lähestyä itseäni toiminnallisuuden kautta. On mielestäni siistiä lähteä käppäilemään ulos aamukuudelta kaupungin vielä uinuessa. Olla riippumaton kenestäkään toisesta. Lisäksi voin keskittyä tyytyväisyyteen. Olen iloinen hiuksistani ja kivasti kaartuvista ripsistäni. Ja jos joku päivä menetän jostain syystä kaikki hiukseni, voin edelleen olla onnellinen kädestäni. On aika kivaa, kun on toimiva käsi. Peräti kaksi.

Hei, minkä asian sä olet itsessäsi opetellut hyväksymään? Mikä on sun lemppari kohta itsessäsi?
 Eioota ei lasketa. Ainakaan jälkimmäisen kysymyksen kohdalla. 🙂

Jos olisin laulaja, haluaisin varmaan olla kuin Jenni Vartiainen. Tummaa ja tunteisiin vetoavaa. Ja jos taas olisin poliitikko, tykkäisin olla Aleksander Stubbin kaltainen. Urheilullinen ja hymyilevä. Toisaalta voisin olla myös säveltäjä, silloin olisin varmaan kuin naapurin Sibelius. Mahtipontisuutta ja paatosta. Jos minussa vain olisi koomikon vikaa, haluaisin hassutella kuin Jussi Vatanen. Pienistä asioista syntyvää hauskuutta. Jos minusta olisi kirjailijaksi, toivoisin pystyväni luoda kuin J. K. Rowling. Täysin uuden maailman.

Entä jos välillä keskittyisin olemaan ihan vain minä? 

Havahdun usein siihen, että peilaan itseäni helposti muihin. Vertaan. Mietin vastineita itselleni. Haen niitä lähipiiristä, mutta myös vähän kauempaakin. En tiedä, toisinaan ehkä yritän muokata itseäni jonkun toisen kaltaiseksi. Hassua ensiksikin sen vuoksi, että se tapahtuu usein tiedostamatta, mutta myös siksi, että olen havainnut aika monen tekevän samaa: imevän itseensä toisen eleitä, käyttäytymistä, tapaa ristiä kädet tai tervehtiä ja etenkin sanavalintoja. En ole tajunnut ennen ulkopuolisen huomautusta, että minulla ja parhaalla ystävälläni on täysin samanlainen tapa käyttää fraasia (ja nyökäytystä) siisjoo. Siisjoo, kyllä mä muistan. Siisjoo, tehdään ihan niin. Luulen, että olen itse ollut se imevä osapuoli, heh. Toisaalta eräs kerta huomasin selkeästi, että tietyt tutut tervehtivät täysin samoin sanoin ja intonaatioin kuin minä itse. Tosin toinen tervehtimistapani on peräisin vanhalta ratsastuksenopettajaltani. Sen hoksasin oikeastaan itse miettiessäni töissä niin tutulta kuulostavaa moikkauksen painotustani. Mooooooi.

Tavoitteeni on kuitenkin aina ollut rakentaa Elinaa. Tosiasia silti on, että ympäristö ja kanssaeläjät vaikuttavat yksilöön väistämättä eri tavoin. Se nyt on aivan luonnollista. Pakostakin sitä alkaa miettiä, kuinka moni asia minussa on lähtöisin toisilta ihmisiltä? Tarkoitan erityisesti suhteellisen tarkkaa kopiota, en niinkään omaa sovellusta jostakin. Sanavalinnat tai moikkaukset eivät välttämättä ole omaa maailmaa mullistavaa, vaikka olisivatkin peräisin toisilta. Mutta joidenkin merkittävämpien, syvemmällä olevien kopioiden hoksaaminen itsessä voi johtaa ymmärrykseen. Ja sehän tässä elämässä on aika tärkeätä – että ymmärtää itseään muutenkin kuin vain pintapuolisesti.

Jos ihminen miettii itseään usein vain muiden kautta, ei oman olemassaolon kyseenalaistaminen ole kovin kaukana. Olen kokeillut. Hukuttautumiskuolemaa. Kun ei vain löydä itseään enää. Lopulta edes heijastuksena. Itse törmään näitä asioita pohtiessani kysymykseen; kenelle minä elän täällä? Kenelle minä olen? Olla pitäisi vain itselleen. Sen pitäisi riittää. Siihen tulisi olla tyytyväinen. Sillä ainoastaan on oltava merkitystä. Koska vasta sen jälkeen ihminen pystyy antaa itsestään jotakin muillekin.

Jos yksinkertaistaa ajatuksen tästä elämästä, itse ainakin päädyn aina yhteen ja samaan: vain elolla on merkitys. Sillä, että olen elossa. Vaikka olisin isompi, kauniimpi, pienempi, laihempi, lihaksikkaampi tai erilaisempi, en tekisi ominaisuudella mitään, jos en olisi elossa. Vakaa pyrkimykseni on olla, ei yrittää olla. Yrittäessäni olla elämänsisältöni on enemmän tai vähemmän yrittäminen, vaikka ihan vain olemalla tuo samainen elämä voisi sisältää hyvin paljon muuta. Mielekästä ja kivaa, sen elon arvoista.

Alun jossitteluihin palatakseni. Niiden muotoa hiukan viilatakseni. Kun minä olen Elina, olen parasta. Elossa ja itselleni, sen myötä myös muille.

Kun ensin löydän rauhan olla minä (1). Pystyn jakamaan minästä muillekin (2). Saan takaisin jotakin arvokasta ehkä toisilta (3).  Salitouhu on minulle tyytyväisyyden harjoittelua. Erikoisjuustonakkileipä on rakkautta minulta toiselle. Kotiinviemisiksi pakattu maailman herkullisin raakakakku on toivottavasti osoitus minulle ystävyydestä.

Kello on viisi aamulla. Olen syönyt jo kesäkurpitsaisen aamupuuroni. Ehtinyt juoda ensimmäisen kahvikupillisenkin. Lisäksi olen jo hetken istunut tyhjä ruutu edessäni. Miten aloitan? Harvoin törmään ongelmaan, etten tiedä, kuinka kirjoittaisin. Mikä määrittää oman postauskynnykseni? Mikä ylittää sen? Kuinka turhasta voin raapustella? Pohdintaa ja paatosta. Ne tulevat vähän kuin luonnostaan. Sinä voit pitäytyä yhä edelleenkin vain niiden lukemisessa, jos siltä tuntuu. Haluaisin kirjoittaa toisinaan kuitenkin myös kuluvasta arjesta, tavallisen tylsistä jutuista. Ajattelinkin ujuttaa väliin tulevaisuudessa myös tätä ihan tavallista.

Seuraavassa takkutukkaa, aikaisia aamuja ja hurjaa jalkatreeniä.

Viisi päivää. Se on melkein kokonainen viikko. Vietin juuri viisi kokonaista päivää, joiden aikana en kertaakaan peittänyt unettomista aamuöistä johtuvia mustia silmänalusia, pukenut kunnollisia vaatteita (treenivaatteita lukuun ottamatta) ja hiuksetkin harjasin ehkä kolme kertaa. Mikä on normaali määrä tällaiselle pitkähiukselle yhtenä päivänä. Vähän eläimellistä menoa. Vähän rentoa. Vähän terapeuttista. Istuin nenä kiinni kirjassa, söin, juoksin, nostin punttia ja nukuin. Okei, kävin ehkä muutaman kerran välissä suihkussa. Yhden kerran innostuin jopa kokkaamaan. Ja fiilistelemään auringon pilkahdusta. Vaatii hieman totuttelua, etten enää asu työpaikalla.

Kolmantena päivänä olin tekemässä jalkatreenin aamulla. Puoli kahdeksalta. Vähän myös leikkimässä personal traineria, sillä normaalista poiketen en ollut yksin, vaan Santtu oli mukana. En myönnä, että olisin raahannut – ehkä vähän ehdotellut vain. Treenin alussa varovaisesti huomautin, että voi olla jaloille pieni järkytys aloittaa täydellä ja täysiä vedettävällä ohjelmalla. Tiedättehän miehet, jalat eivät useinkaan ole lempparilistan kärkipäässä. Tiedättehän edelleenkin miehet, miehinen kantti ei aina anna periksi. Niin ja, teidän on syytä tietää myös intohimoni pakarapainotteisiin jalkarääkkeihin. Treeni koostui split squateista, tavallisista kyykyistä, bulgarialaisista smithissä, lantionnostoista sekä viimeistelevistä liikkeistä. Rennosti heitettynä, normi setti. Tällä kertaa hurjan siitä teki kuitenkin keskeytys ja kaksi kertaa vessaan ryntäys huonon olon vuoksi. Jääköön arvoitukseksi, kuka jätti leikin kesken. 🙂 Oli aika rankka pyörämatka kotiin – niin vierestä arvioituna.

 
Koska aiemmin loihtimani marjapiirakka odottaa puolittain syötynä edelleenkin jääkaapissa, ajattelin neljäntenä vapaapäivänä (mikä on kovin suhteellinen käsite, lukuprosessi on nimittäin piippailua huomattavasti rankempaa), etten viitsi leipoa toista moista viereen syöjää odottelemaan. Kohdistin kokkailuintoni sen sijaan lounaaseen, tarkemmin soijarouhesuippiksiin. Kyllä, keksin idean taas omasta päästäni. Mikä ei tietenkään poissulje sitä, että joku toinenkin on voinut keksiä saman nerokkuuden joskus aiemmin. Olin tyytyväinen lopputulokseen; riittävän yksinkertaista ja nopeaa, mutta hirveän hyvää ja terveellistä. Tein soijarouhekastikkeen tomaattimurskaan, maustoin ja nakkasin sekaan sipulia sekä vihanneksia. Jätin riittävän tönköksi, jotta täyttäminen onnistui ilman levähdyksiä. Viimeistelin juustoviipaleella. Kuten todettu, en ole mikään kodinhengetär. Siispä totta kai napsaisin puhelimella kuvan harvinaisesta tapahtumasta ja lähetin suippisotoksen niin äidille kuin Santullekin. Ylpeä Rinkeli!

Viikonlopun olen töissä ja huomenna käyn vielä viimeistelemässä treeniviikon lenkillä. Muuten viikkoa taaksepäin katsellessani olen iloinen. Onnelliseksi minut on tehnyt erityisesti helmikuun kevät ja ilta, kun kävimme ajelemassa vanhoissa maisemissa. Sillä reissulle nimittäin tajusin, kenelle tätä elämää oikeastaan elänkään. Oivalluksen jälkeen kaikki on niin nastaa satunnaisista töyssyistä huolimatta.

Keväistä viikonloppua tämä Rinkeli täältä toivottelee. 🙂

Istuin eilen autossa. Katselin vanhoja, tuttuja maisemia. Mieleni täyttyi luikuisista nyyteistä, joista jokainen sisälsi menneen hetken, siis muiston, tuntemukset, aistimukset ja väreilyt. Puiden vilahdellessa ohi matkasin syvälle itseeni. Kysyn usein itseltäni, mikä sinua nyt vihastuttaa, ilostuttaa tai surettaa. Ihan vain koska haluan olla rehellinen, mutta myös jäljillä ajatuksenjuoksustani. Haluan lisäksi vastaukset kysymyksiini. Mikä vaatii oman itseni tuntemista. Mikä taas ei ole luonnollisesti mahdollista ilman itseni ymmärtämistä. Se edellyttää koko aikajanan tutkiskelua, alkumetreistä tähän päivään asti. Kumpuilevaa maisemaa katsellessani, lehmät pelloille taas kuvitellessani hoksahtelin. Siis päässäni ikään kuin poksahteli hoksaamisesta.

Aika moni asia jättää jäljen ihmiseen. Joskus sitä ei pysty silmin näkemään. Edes omin. Toisinaan sitä on jopa hankala tuntea sisällä. Ennen kuin joku sohaisee sitä. Silloin tekee kipeää. Mutta ei välttämättä kivun, vaan esimerkiksi sen hoksahtamisen vuoksi. 

Minulla on itseni kanssa suhteellisen vahva kontrolli. Asetan itselleni rajat järjellä. Niiden sisällä sallin tunteiden mukana menemisen, mutta vain ja ainoastaan sisällä. Enkä tarkoita vain mielen tiukkaa hallintaa. Joskus on vaikea istua tuntemattoman ihmisen edessä, koska yritän kontrolloida liiaksi suupieliäni. Asettaa ne sopivaan kaareen. Nykimiseksihän se menee. Usein mietin, että oikeasti olisi siistiä joskus sanoa ”voi, vedinpäs överit”. Haluaisin joskus syödä koko tertullisen banaaneita. Tai hetken mielijohteesta klikata tilaukseen kokonainen treenivaatekerrasto kaikkine hikilenksuineen. Olla hetken järjetön! Mutta kun. Se kontrolli. Rahan, ruoan, aikataulujen, no niiden suupielien, kaiken kanssa. Pitkään olen automaattisesti miettinyt tiukan otteen olevan jäännöksiä menneestä. Olenhan oppinut taas nauramaan, opin varmasti myös heittäytymään sopivina hetkinä ranttaliksi.

Hoksahdin sitten pahemman kerran niitä nyyttejä päässäni aukoessani. Ehkä se kontrolli ei ole jäännös, ehkä se olen minä. En lapsuudessani kuullut kertaakaan no niin, nyt sitten nukkumaan, hops. En käskynä, en edes kehotuksena. Koska siihen ei yksinkertaisesti ollut ikinä tarvetta. Jo reilusti alle kouluikäisenä stressasin joka ilta, että pääsen ajoissa nukkumaan. Itkin äiti, on mentävä nukkumaan. Valvominen ja yö tuntuivat pelottavilta. Ne olivat pienessä päässäni jollain tapaa minimaailmanloppuun verrattavissa. Pelkäsin olevani aamulla hirveän vihainen. Niin kerroin aina kaikille. Rutiinien, oman pääni kaavojen kontrollointia ja toteutusta. Sitä se taisi loppujen lopuksi ainakin osin olla. Pystyn muistamaan samaan rinnastettavia asioita useita.

Missä määrin minun on lähdettävä rajoittamaan itseäni? Liian kontrollin kanssa ainakin hivenen. Joskus pelaan ajatusleikkiä. Siinä touhutaan kaikkea Elinan maailmassa järjetöntä, kuten syödään kaksi proteiinipatukkaa peräjälkeen ja herätään kello yksi yöllä treenaamaan. Eletään hetkellisten halujen mukaan, yksinkertaisesti, välittämättä tekojen seurauksista. Esimerkkien tapauksissa kärsitään seuraavan työpäivän eväiden puuttumisesta johtuvaa järjetöntä nälkää ja valvomisesta johtuvaa järjetöntä väsymystä. Hetki kahden patukan ja treenivimman kanssa keskellä yötä. En ole pitänyt senkaltaisen hetken synnyttämää mielihyvää arvossa järjen puuttumisen vuoksi.

Vaikka nyt ja näin asiaa lähestyessäni arvostaisin edes pientä järjettömyyttä, harkitsemattomuutta, itsessäni selkeästi enemmän kuin minkäänmoisia järkiratkaisuja.

Ja Liina, ihailen ehdottomasti pähkinäövereitäsi, tiedä se. Katso, mitä se sai aikaan! Järjettömyyden kaipuun! 😉