Pienenä istuin ulkona ja mietin, saisinko sitä ikinä nenästäni ulos, jos kerran testaisin ja tunkisin. Laadin hypoteesin. En tietenkään koskaan kokeillut käytännössä. Kunhan pohdin. Monina iltoina fudiskentän laidalla polvillani kyhjöttäessäni asettelin niitä sydämiksi, ympyröiksi, kolmioiksi. Myöhemmällä iällä kirjoittamaan opittuani elinoiksi. Etsin niistä hymynaamoja, kiiltävää pintaa ja jotain ainutlaatuista. Kauneimmat sujautin taskuuni. Hiihtolomilla kuivattelin niitä etelän auringossa. Paluupäivänä pakkasin huolellisesti matkalaukkuuni. Kotona ne olivat jotain paljon suurempaa – aarre kaukaisesta, symboli rakkaudesta ja välittämisestä äidille ne antaessani. Monen viikon jälkeenkin kaivelin pienimpiä niistä korvistani. Aaltojen tulijaisia. Monen vuoden jälkeenkin muistelen hullunkurista näkyä, kun veikka käveli niiden vuoksi kuin köntsät housuissa.

Niin monta kertaa olen potkinut niitä vihaisena. Olen heitellyt niitä huvikseni. Vieritellyt onnessani. Mutta en koskaan käyttänyt niitä toisen satuttamiseen. Olen istunut metsässä ison päällä. Ehdoton lempparini oli kovin sammaloitunut. Muistan edelleenkin rosoisen pinnan, jokaisen uoman. Se ja ne. Ovat olleet aina osa elämääni. Eteen katsoessani olen aina nähnyt niitä. Kävelytiellä, metsäpolulla tai vastaantulijan sisällä.

Joskus on tuntunut kuin ne olisivat painaneet hartioillani enemmän kuin tuhat tonnia. Kuin olisin kuljettanut niistä koostuvaa taakkaa selässäni monta vuotta. Joskus sydämeni on turtunut niiden kaltaiseksi. Hyvin kylmäksi. Toisinaan minun on vaadittu olevan enemmän niiden kaltainen. Kova. Mutta en ole halunnut. Koska joissain tapauksissa ne ovat lisäksi myös kovin hauraita.

Kun tuuli kuljettaa pienimpiä niistä mukanaan saaden silmät kirvelemään, tiedän kevään tulleen. Kun niiden hyvin hieno pöly leijailee auringossa, sisälläni pulpahtelee sulavan puron tavoin. Muistan eräs onneton kevät puristaneeni yhtä sellaista kädessäni sisällä istuessani ja ulos kaivatessani. Mietin, etten ikinä enää kiroaisi niitä kengissäni, vaan vapaa taas ollessani varmasti hymyilisin hiertymistä huolimatta. Kun vain taas kuulisin niiden rahinan lenkkitossujeni alla, en varmasti kaipaisi edes lakaisukonetta.

Tänään sydämessäni ei ole jäljellä kuin pieni lohjennut muru sellaisesta. En koe kantavani enää ainakaan kovin montaa niistä harteillani. Kuulen rapinan jalkojeni alla juostessani ja pyörällä ajaessani ne sinkoilevat tieltäni. Askelkyykkyjä pihalla tehdessäni olen usein liukastua niihin. Olen vihastua. Kunnes muistan jotain niistä joskus miettineeni. Olen sittenkin niistä kiitollinen.

Kuinka usein ihminen miettii kiitollisuutta. Tai on kiitollinen. Tai osoittaa sitä. Niin muulloin kuin saadessaan käteensä jotain toiselta. Silloinkin suusta pääsee ehkä vain kiitosta. Ja vain silloin. Vaikka syy kiitollisuuteen olisikin mukana elämässä jokainen päivä.

Ajattelin eräs kerta, että jos pystyn kirjoittamaan jotakin edes hivenen järkevää usein hyvin mitättömänä ja merkityksettömänä pidetystä asiasta, pystyn takuulla myös opetella kiitollisuutta sellaista kohtaan. Jolloin luultavasti yllättäen huomaankin elämässäni pieniä, mutta huomionarvoisia, uusia, hienoja asioita.

Aika usein asioita vain pidetään jonakin. Se ei tarkoita, että ne olisivat.

Minun tai sinun mielestä.

Päästää irti.

Salasana, jolla pääsee elämään.

Lapsille opetetaan, että vanha lelu on annettava pois uuden tilalta. Jostain on luovuttava, jotta mahtuisi uutta. Elämään. Luopuminen on vaikeaa, tuskallista, surullistakin. Se luo kuitenkin aina tilaa jollekin muulle. Ihanalle ja onnelliselle. Mahdollisesti. Uusi barbi ei välttämättä täytäkään vanhan nuken jättänyttä koloa. Kaipuu kalvaa. Mutta toisaalta uusi voi aivan yhtä hyvin olla jotain moninkertaisesti mahtavampaa. Harppaus tyhjään ja pimeään. Riskinotostakin kai joku puhuisi. Elämä vaatii rohkeutta. Tosin rohkeus vaatii elämää. Istuessasi kotinurkassa laput silmillä vailla elämää, et voi olla rohkea, vaikka joinakin päivinä ehkä haluaisitkin. Rohkeus edellyttää lappujen poisottamista, eli elämää.

Itse kannatan rohkeutta. Elämistä. Siitäkin huolimatta, että toisina päivinä minut yhäkin täyttää epämiellyttävä olo; mitä olenkaan mennyt tekemään, päästämään irti. Kuitenkin miettiessäni ihan kaikkea nykyisessä elämässäni, esimerkiksi sitä, ettei minun todellakaan tarvitse enää ajatella, kuinka monta kertaa jaksan päivän aikana nousta portaat sisälle, olen suunnattoman kiitollinen. Olen täysin varma, että irti päästäminen on ollut paras, oikeastaan ainoa oikea, vaihtoehto.

Kaikki nykyinen ihana elämässäni. Se ei ole tullut yrittämällä. Se on tullut ennemminkin luopumalla. Luopumalla liiasta yrittämisestä. Olemalla vain oma itseni.

 Minä näen kuvissa onnen äidin yöpuvussa ja (isoveikan) pandahaarukassa.

Mieleeni nousee ensimmäisenä lahjaksi antamani muki ja  hämmästys toisen kasvoilla juostuani kotoa äidille sunnuntaina (biologian kirja repussa).

Ei pähkinäpussi, vaan sen sisältämä rakkaus. Ei Starbucksin (paha) kahvi, vaan mukin pitelijä. 

Muistan kuvista jännityksen ja kipeät jalat.

Yllätys minulle joskus, ylpeys tuona iltana. Yhtä hymyä.

Kuvat kertovat minulle nauruun purskahtamisesta ja kyltymättömästä halusta luoda itse. Eivät lainkaan irvistyksestä tai ihmeellisestä kyhäelmästä.

Ihan paras ilta, ihan paras aamu. 

Helppo ajatella. Vaikea sanoa sama ääneen. Mutta nehän ovat vain sanoja. Jotka sisältävät valtavasti tunteita, vaikutusta, asenteita, koettua. Siis valtavasti voimaa. Minua pystyy parhaiten satuttamaan sanoilla. Aivan varmasti harkituilla sanoilla saa halutessaan enemmän aikaan kuin millään fyysisellä. Fyysinen kipu laantuu aikanaan. Sanoilla sivallettu ei niinkään. Helposti ainakaan.

Mutta miksi sanojen ulos päästäminen on niin haastavaa?

Katsoin silmiin ja vastasin; koska en halua tankata myrkkyä sisääni.

Kovin yksinkertaista. Oikeastaan. Sen ymmärsin. Ei iänikuista empimistä tai ainaisia epämääräisiä selityksiä. Vaatii ehkä harjoittelua, joka kuitenkin kannattaa. On huojentavaa tajuta, ettei kiertely ja kaartelu helpota tilannetta. Millään tapaa. Terveen itsevarma. Lähtökohta kai suoraan puhumisellekin.

En pelkää enää sanoja. Tai häpeä niitä. Ainakaan niin paljon. Kykenen antamaan ja ottamaan niitä vastaan. Aika hyvin ilman kauhua.

Katsoin silmiin ja sanoin; kiitos todella paljon.

Niin monta kertaa sitä vain ajattelee ja vaikka kurkusta kuinka kuristettaisiin, sanoja ei saa lausuttua ääneen. Aika usein todellakin on helpompi vain jäädä kyyristelemään hupun alle – kasvojen paljastamisen sijaan. Tosin olo, joka syntyy hupun laskettuasi on tuhat kertaa palkitsevampi kuin mikään sanomatta jättäminen.

Ei se tarkoita, että minun tulisi esitellä itseni fraasilla hei olen Elina ja sairastin monta vuotta anoreksiaa. Kuitenkin se, että kykenen katsomaan silmiin ja kertomaan sairastaneeni syömishäiriötä asian tullessa esille, on jonkinlainen merkki. Ehkä terveydestä, mutta ennen kaikkea siitä, että olen vihdoin riittävän vahva kohtaamaan sanat, niiden mukana seuraavat muistot, tunteet ja reaktiot.

Jos on vaikea katsoa toista silmiin ja huikata muutakin kuin soitellaan, on vähintäänkin yhtä haastavaa kertoa omalle peilikuvalle jotain muutakin kuin muista vetää vatsa sisään. Edelleen minun on hyvin vaikea puhua itselleni kivoja juttuja itsestäni. Toisin sanoen tyytyväinen itseeni olen yhäkin surullisen harvoin. Osin ehkä johtuen siitäkin, että mielessäni tyytyväisyys on automaattisesti täydellisyyttä, mikä taas on aika mahdotonta saavuttaa – ainakin omalla asteikollani. Kaikkea voi kuitenkin harjoitella. Mahdotontakin. Se on elämässä aika kivaa. Vaikka mahdotonta ei voisikaan saavuttaa, usko mahdottomuuteen ja siten sen tavoittelu voivat olla palkitsevampaa kuin loppupeleissä itse päämäärän saavuttaminen. Se on se matka, jonka kuljet. Ehkä usko ja asenne myös. Herkkyys huomata taivalletut kilometrit on rikastuttava taito. 

Kaksikymmentäyksi vuotta. Kun katson taaksepäin elämääni. Toisaalta tunnustellessani itseäni voisin arvioida oman ikäni helposti yläkanttiin. Ainakin kuljettujen kilometrien osalta. On ollut hetkiä, kun en ole kyennyt katsomaan taakse jäävää polkuani, vaan olen pitänyt katseen tiukasti suunnattuna tulevaan. Nyttemmin olen kuitenkin harjoitellut katsomaan itseäni suoraan silmiin ja kertomaan olevani ylpeä elämästäni. Enkä taatusti olisi yhtä onnellinen nykyisestä, jollen pystyisi myös hyväksymään mennyttä. 

Minä olen ehkä vähän näistä. Ilman ammattilaista ja suurelta osin ilman minkäänlaisia lisäravinteita. Riutuneesta kropasta rakennellut. Ainoastaan intohimolla. Eli Kesolla ja treenillä. 🙂

Lisäksi näistä. Sen ohentuneen hiirenhännän jälkeen.

Katson

Tiedän sinä katsot

pimeässä huoneessakin

perääni

Seuraat katsettani

olet askeleen jo edellä

mielessäsi

kättäsi ojentamassa

mahdollisuudelta pelastamassa

Itken

Kunpa tietäisin sinun itkevän

tuskaa minun sisälläni

Kättäsi vasten

kuivaat kyyneleeni

lämmität, tuuditat kehollasi

tuhannen matkan päästäkin

mielessäsi

Kunpa vain tietäisin

Menen

En ymmärtänyt sinun jo siellä olleen

Menneen

edeltä lakaisemaan polkua

siirtämään esteitä

Mielessäsi

ainoastaan askeleet

minun hetkellisesti epävarmat

Punavana polvessa

on huoli

sinulle

vain minun jalassani.

Seuraan

toisinaan kyseenalaistakin

Olen varma seuraisit

pahan toiselle puolellekin

minun selkäni takana

Mutten ole täysin varma

jatkaisitko yli onnen

kanssani

Ajattelisit antavasi

vihdoin onnen saavutettuani

vapauden

itsestäsi.

Yhtä asiaa et ymmärrä. Haluan sinut mukaani. Sinä olet onneni.

Minulla ei aina ole ollut ystävää. Nyt minulla on muutama täydellinen ja iso joukko hirvittävän kultaisia ympärilläni. Kun kerran on kokenut tulleensa hylätyksi, osaa arvostaa paremmin ystävyyttä. Ainakin kovasti yritän. Vaikka kiireisessä arjessa huomioiminen onkin toisinaan haastavaa, arvostus ei katoa hetkeksikään.

Lämmintä ystävänpäivää. Olen aina pitänyt teitä siellä ruudun toisella puolella ennemminkin kavereina kuin lukijoina.

Hän heräsi vasta puoli seitsemältä. Unta olisi ehkä riittänyt poikkeuksellisesti puoli kahdeksaankin. Mutta päivä odotti jo. Ei hän malttanut maata sängyssä enää. Jossain kohtaa väsymyksestäkin tulee ainoastaan asennekysymys. Silloin kun se on vain hentoa halua uinua hiukan kauemmin. Kahvin ja puurolautasellisen jälkeen olo on aina kuin hyrräävällä moottorilla. Hei, jokos mennään.

Ja meni hän. Ensin avaamaan oven kuullessaan rapsutusta. Musta karvakasa syöksyi sisälle märkine tassuineen – ja suukkoineen. Hän nauroi ääneen, kuitenkin hiljaa, jottei herättäisi puoli kahdeksaan nukkujia. Hän sai ensimmäiset onnentoivotukset. Murunpäivä? Ei. Tipunpäivä? Ei ihan. Elinanpäivä? Sepä se. Nimpparionnea siis hänelle.

Sitten hän asettui mahalleen. Keskelle lattiaa ja pinkkiä mattoa. Kahvikuppi kädessä ja karvainen kaveri kainalossa. Pääsykoekirja tietysti nenän edessä. Hän luki. Mietti vähän. Luki taas. Hän vastaanotti nimppariruusut. Tekstiviestillä. Hän oli niin onnellinen muistamisesta ja omasta varamummista.

Puoli yhdeltätoista hän käveli keittiöön. Lämmitti äidin tekemää kaalipataa. Söi ja haki vähän lisää. Ihan liian hyvää. Hän vetäisi trikoot jalkaan, sanoi heipat hauvalle, hyppäsi autoon, ajoi salille.

Arska kaksykköstä irvistellessään hän mietti, kuinka onnellinen onkaan. Tästäkin. Ihan liian hyvää ruokaa masussa ja ihan liian kivaa irvistelyä. Ihan liian mukavaa, ei koskaan liian yksinkertaista voi  elämä olla. Hän tajusi olevansa tyytyväinen vankkaan peilikuvaansa. Pieni, heiveröinen keijukainen. Ei hän halunnut todellakaan olla. Vahva ja Elina, sellainen todellakin.

Hän saapui takaisin kotiin. Löysi ulko-oven edestä kukkapuskan. Kimpun kauneimpia (pinkkejä) kukkia. Hän huokaisi hymyillen. Hän vetäisi paljaaltaan maitorahkan – melkein seisaaltaan. Keitti hiukan kahvia ja asettui jälleen keskelle pinkkiä mattoa. Ai että, olo mitä mainioin. Hän totesi ja syventyi jälleen ekologiaan. 

Siitä hänet löydettiin. Patistettiin pizzan tekoon. Kaksi taikinaa, kaksi peltiä, kaksi vaivaajaa, kaksi nälkäistä mahaa. Höpöresepti, se terveellisempi versio, oli hänen vastuullaan. Maitorahkaa, munia ja kaurahiutaleita hän sinne sekoitteli. Paistoi uunissa ja täytteli vähän. Ananasta, tonnikalaa ja juustoa. Herkkua, koska syödään?

No nyt. Hän oli innoissaan. Omasta pizzasta, tosin enemmän toisen sanoista tää sun oli rutkasti maukkaampaa. Eikös vaan!

Ulos sulattelemaan, pimenevään iltaan yhdessä talsimaan. Hän lähti pian syötyään. Ennen sitä kuitenkin vastaanotti muutaman muistamisen äidiltä, isiltä sekä siltä pizzanpyörittäjältä. Hän mietti, miten he hänet tuntevatkaan, tasan tarkkaan tietävät, millainen juttu ilahduttaa. Protskupatukkaa ja salalokeroilla varustettu (pinkki) sheikkaaja. Mahtavaa. 

Myöhemmin hän pikkuisen vielä ahkeroi. Luki silmät väsyksiin. Sujahti yöpukuun, vilahti jääkaapilla ja hyppäsi peiton alle. Päivä paketissa. Oli hyvä siihen ajatukseen nukahtaa. Uuden Poliisit-jakson katsottuaan. 

Olen kausittaiskokkailija. Joskus se vain iskee. Aivan jäätävä pullanpyörityshimo. Piirakanpainelupakko. Ja se taikina, se koostuu aika usein kaurahiutaleista, avokadosta, taateleista, bataatista tai protskujauhoista. Tein kai kerran sellaisenkin kyhäelmän, jossa oli kaikkia lueteltuja. Joskus tuotokset ovat itseideoituja, mutta hyvin usein luotan tositekijöiden, kuten Liinan, Hillan ja Pipsan, resepteihin. Leipomisvimman iskiessä mieleni halajaa jatkuvasti muovikulhojen ja kakkuvuokien ääreen. Hihkun joka kerta uuden tuotoksen tullessa uunista. Nerokasta, lanttusose pääraaka-aineena. Toisinaan en ole pysyä housuissani. Täähän näyttääkin ihan oikealta!

Mmmh. Joo-o. On tää. Ihan.

Kiikutan leipomuksiani milloin äidille tai varamummille, paketoin lahjaksi tai lahjon ihan muuten vain. Itseni iloksi, joidenkin kauhistukseksi. Ehkä. Myönnän, joskus on haastavaa löytää vapaaehtoisia suita. Maista, maista, maista nyt, maista, jooko. Omaan suuhuni melkein jokainen väkerrys on maistunut hyvältä, jotkut aivan hirvittävän herkuilta. Jonkinlainen raja taisi tosin tulla vastaan jokunen hetki sitten. Maapähkinävoipiirakka, joka omasta mielestäni oli onnistunein aikoihin, ei mennyt kaupaksi odotetusti. Syynä oli kuulemma maapähkinävoinmaku. Sitkeästi silti maistatutin. Maista, maista, jooko uusiks. Kuin pienen lapsen innolla – ja ylpeydellä. Punaposki-Rinkelille harvoin raaskitaan sanoa tää on pahaa, ainoastaan ei niin hirveän hyvää. Ja silti se Rinkeli sitkeästi jatkaa. Maapähkivoihinkin tottuu. Usko pois, äiti. 

 Hillan tiikerikakku ja Pipsan keksit

Kädet kookosjauhoissa ja kynnenaluset taateleista ruskeat. Samalla olen pohtinut myös makuaistia. Kuinka sitä voi kouluttaa ja opettaa, itse asiassa aika helpostikin. On selvää, että omat makunystyräni saa hyrisemään tyytyväisyyttä tätänykyä erilaiset maut kuin joskus ennen. Puhdas, suhteellisen yksinkertainen, raikas. Lisäksi mukaan on tullut myös ruoan tuottama olo. Se on minulle puoli ruokaa – kattaus ja esillepano eivät ehkä niinkään. Ymmärrän hyvin, kuinka toisten on vaikea käsittää terveyspöperöitä. Pulla pullana, voilla, jauhoilla ja rasvalla. Joskus ehkä juu. Mutta harva oikeasti tulee ajatelleeksi, että makuaisti on voinut ihan oikeasti ottaa harppauksen johonkin suuntaan – kenties pois perinteisestä pullataikinasta. Silloin viinerin ostamatta jättäminen ei ole suoranaisesti kieltäytyminen, vaan toiseen, miellyttävämpään, vaihtoehtoon päätyminen.

Juuri tästä syystä on hivenen riskialtista syöttää mustapapupohjaista mutakakkua suklaasuulle. Makuaisti on vain yksinkertaisesti tottunut niin erilaiseen. Raakasuklaasuut ovat toki asia erikseen. Tähän asti olen järjestelmällisesti maistatuttanut äidillä kaikki tekeleeni. Ensiksikin, koska muille todellisille sokerihiirille en ole kehdannut. Mutta myös sen vuoksi, että odotan yhä päivää, jolloin kuulen sanat tein kikhernepikkuleipiä meille suklaahippukeksittäjän (tai suklaakeksihipsuttajan) suusta.

Viikko sitten aloitin ihmiskokeen. Itseni kanssa. Koskien makumieltymysten muuttumista. Vaihdoin aamupuuroon tulevan mantelimaidon makeuttamattomaan versioon. Alkutuntemus oli karvas. Mielessä ja suussa. Kaipasin aamuun sokeria järjettömästi! Se hirvitti hiukan. Kaikkiruokaiselle teki tiukkaa saada velli alas, mutta nyt viikon jälkeen melkein jo pidän mausta. Viikon päästä luultavasti en muista enää edes haikailla entisen perään. Koko juttu makeudenkaipuusta karvaaseen makuun oli jännä tajuta. Sillä vuosi sitten en olisi pystynyt kuvittelemaan edes hivenen makeaa aamupalaa. Olin huomaamattani totuttanut itseni siihen.

Mistä se yleisoletus kumpuaakaan, että oikeata ruokaa on vain se, joka on kyllästetty voilla ja suolalla, kermalla ja valkoisilla jauhoilla? Voi nakkisoosi ja pottumuusi. Tai herkku on vain herkku siinä tapauksessa, jos se sisältää hampaisiin jumittuvaa toffeeta ja kolmen sentin paksuisen suklaakuorrutteen? Kaikki muu on diettiruokavaliota tai ainakin paremmasta kieltäytymistä, hifistelyä tai asioiden vaikeaksi tekemistä.

 Liinan protskupatukat (hiukan muunneltuna)

Toisinaan tuntuu, että joissakin piireissä on miltei tabu kertoa nauttivansa ruoan maun ohella aivan yhtä paljon – ellei enemmänkin – siitä tiedosta, että syöty murkina on terveellistä. Mutta minäpä nautin ja kerron sen nyt. Haluan erityisesti hoivata kovia kokenutta kehoani. Eikä se tapahdu säännöllisillä sokerihumalilla, alkoholitankkauksilla tai mättöannoksilla.

Eilen kassan takana istuessani sain aivan järjettömän jälkkäri-inspiraation. Rinkeli haluaa rullata. Jotakin. Ehkä kuulette myöhemmin. 🙂

Olen onnellinen, että toteutan juuri tällaista elämää. Treenaan salilla, käyn juoksemassa, katson, mitä suuhuni laitan, en juurikaan käytä alkoholia, perusruokavaliooni ei kuulu sokerijutut tai suolapommit, menen nukkumaan aikaisin (jep, Salkkareiden jälkeen), herään innokkaana aamukuudelta, riemastun itsetehdyistä protskupatukoista ja tarjouksessa olevista riisikakuista, harvoin juhlin aamuyöhön, rakastan kölliä kotisohvalla ja touhuta juttuja äidin kanssa.

Toisaalta olen iloinen, että voin halutessani syödä tavallisen suklaapatukan, tilata ravintolassa muutakin kuin kanaa ja vihanneksia, tanssia jalat kipeiksi yökerhossa, ehkä maistella Snickers-drinkin tai jättää hauistreenin väliin väsymyksen vuoksi.

Ainoa asia, jota en osaa, on yli kahdeksaan nukkuminen. 🙂

 Ei minusta oikeastaan tunnu, että toteuttaisin tietynlaista elämää. Saatika muotivillitystä. Ainakaan suunnitellusti. Olen kai vain ajautunut tällaiseen elämäntapaan etsiessäni tasapainoa. Parasta mahdollista tällä hetkellä, sitä tämä kai on. Näin voin hyvin, paremmin kuin moneen vuoteen. Ihan jo henkisestikin. Fyysisestikin tietysti. Ennen olin hyvin tasapainoton. Lähinnä sen vuoksi, että annoin ulkoisten seikkojen vaikuttaa liiaksi itseeni. Tasapainottelin, mutten koskaan kuitenkaan löytänyt tasapainoa. Horjahdin aina, kun hihasta nykäistiin johonkin suuntaan. Tai nykäisin. Varmaan ihan itse.

Valinta. Minun valintani. Tekisi mieli huokaista joskus. Tiedän joidenkin ihmettelevän, kun Mäkkäri ei maistu, eivätkä tequilashotit joka viikonloppu. Heidän ihmettelevän, kun mieluummin herään aamulla puuronkeittoon toisten vasta raahautuessa kotiin. Pyörittelevät silmiä treenikuville ja kaupasta kannetuille maitorahkoille. Yritätkö olla jotain. En oikeastaan, ihan vain elää sellaista elämää, joka tuntuu hyvältä.

Tasapainon löytäminen on ollut kasvua. En haluaisi sanoa ihmisenä. Ennemminkin Elinana. Jokainen rohkea teko on tuonut lisäsentin pituuteen. Kyyristynyt olemus on enää häivähdys. Olen löytänyt monien erheiden kautta oman tapani urheilla, syödä ja elää. Eikä se välttämättä ole nykyisessä tasapainotilassakaan muuttumaton paketti. Ei saa ollakaan.

Alkutalvesta olo oli tukkoinen ja tönkkö. Tunsin, että jonkinlainen muutos on tarpeen. Aloin taas juosta enemmän, pari lenkkiä viikossa. Rakastan tunnetta viimeisellä suoralla ennen kotikadulle kääntymistä: joka kerta olen voittaja. Juokseminen tekee keveän olon – ja mielen. Samalla tipautin salitreenimäärät neljästä kerrasta kolmeen: kolmijakoisella koko kroppa läpi viikossa. Ymmärsin, että elämä on suhteutettava senhetkiseen tilanteeseen ja oloon. Ei ollut helppoa vähentää siitä, joka on ollut ihan ykkönen elämässä. Kuitenkin tajusin, että aikaa ja jaksamista on tällä hetkellä riitettävä niin moneen muuhunkin asiaan. Ja mistään kun en haluaisi todella karsia. Mitään kun en haluaisi puoliteholla tehdä. Vähensin myös viljatuotteita päivittäisestä ruokavaliostani – vaikka yhä syönkin ruisleipäpalasen iltapalalla ja puurolla aloitan aamuni – ihan vain vatsani vuoksi. Päätin, että jotakin tehdessäni teen sen täysillä. Lepään, urheilen tai opiskelen. Pätee ihan kaikkeen. 

Itse asiassa kaikki aluksi hankalilta tuntuneet muutokset arjessa osoittautuivatkin hyvinkin toimiviksi. Niin onnistuneiksi, että tunnen saavuttaneeni tähän hetkeen sopivan tasapainotilan. Keho on selvästi mielissään kolmesta tiukasta treenistä viikossa, myös palauttavista lenkeistä. Tulokset salilla eivät liiemmin ole kärsineet, olo vain koko kropassa on paljon kepeämpi. Jalat eivät tunnu puupökkelöiltä, niin, muuten kuin ohjelmistoon ottamieni bulgarialaisten jälkeen. Ja silloinkin oikeastaan vain pakarat, heh.

Liikunta + ruoka + lepo ⇌ hyvä olo + jaksaminen

Vähän kuin kemiallinen tasapainotila. Rinkelin tasapainotila. Sopiva määrä oikeanlaista liikuntaa, sapuskaa ja lepoa tuottaa tietyssä suhteessa hyvää oloa ja jaksamista. Itsestään selvää, mutta onko käytännössä kuitenkaan? Sama reaktio toimii myös toiseen suuntaan kaksinuolimerkinnän mukaisesti: hyvä olo ja jaksaminen tukevat ruokavalintoja, herkuttelujakin, sekä ovat tietysti miltei välttämättömiä tekijöitä liikkujalle. Rauhallinen, hyvä olo tuottaa järkeviä valintoja, kuten riittävästi lepoa. Liikunta ei aina ole vain tie hyvään ja virkeään oloon, vaan voi olla seuraus sellaisesta, vähän kuin mukava palkinto, josta seuraa vuorostaan taas lisää loistavaa mieltä. Tasapainotilassa molemmat reaktiot tapahtuvat samalla nopeudella ja muutoksen, kuten jaksamisen vähenemisen, seurauksena systeemi pyrkii kumoamaan tapahtuneen, hyvän olon vähentyminen lisää lepoa, ruokaa ja liikuntaa – Rinkelin systeemissä tietenkin aina tilanteen mukaan.

Mietinkin, millaiset kertoimet asettaisin lähtöaineiden ja lopputuotteiden eteen. Millainen suhde lepoa ja liikuntaa tuottaa jaksamista? Ja kuinka paljon? Mitä mieltä olet?

Silloin kassan takana piilotellessani ja asiakkaasta huolimatta oli aivan pakko huikata työkaverille takaisin ihan todellako sun mielestä?:) En nimittäin piilotellut sattumalta näytön takana tai ollut hiissannut tuoliani vahingossa alas lattian rajaan. Tosin huomaamattani hymy kyllä nousi huulilleni, suoristin selkäni ja katsoin taas rohkeasti ihmisiä silmiin. Työkaverin sanojen ansiosta. Jep, yhden hassun huikkauksen ansiosta oloni koheni silmissä – kirjaimellisesti niin – eivätkä väsymyksestä roikkuvat silmäpussit viistäneetkään enää maata tai päässä takonut kipu tuntunut niin voimakkaalta. Olo ei ollut enää kuin rillipöllöllä, keikkuivathan päässä ihan tosi kivat lasit.

En tiedä, onko se nyt loppujen lopuksi niin hirveätä, jos itsetunto ei aina ole ihan kohdillaan. Sattuu varmaan monelle ihmiselle päiviä tai ajanjaksoja, jolloin syystä tai toisesta olo on aika tyhmä. Kun toista silmiin katsoessa ei näekään ainutlaatuista kertomusta, vaan mielen täyttää ainoastaan heijastus itsestä. Miltä mahdan näyttääkään hänen silmissään. On totta, että sellaisina hetkinä menettää paljon, monta huomionarvoista juttua, kuten vaikkapa toisen tarinassa meneillään olevan onnellisen kappaleen. Sellaisina hetkinä ei aisti, ei ehkä edes todella huomaa, vaikka toinen kertoisi ääneen omaa sisintään sinulle. Mutta jos se on vain hetkellistä tai joihinkin päiviin sidottua, luulen, ettei kyse ole kovin vaarallisesta. Jokainen tarvitsee joskus apua uskoakseen itseensä, tsemppiä muistaakseen pitää itsestään, kivoja sanoja pystyäkseen vastavuoroisesti itse kertomaan sellaisia eteenpäin.

Merkitsevä hymy, peukku ylhäällä, silmänräpäyksen pidempään kestävä katse, vilpitön kehu. Ohimenevän hetken olo on kuin erityisellä. Jäljelle jää mukava olo. Ai niin, mä olenkin ihan kiva tyyppi. Sen pikkuisen jutun voimin jaksaa taas porskuttaa eteenpäin varmana itsestä.

Joskus harmittaa, että nykymaailmassa on hankalaa, ainakin haastavaa, olla vilpitön. Mikä pyhimys sä luulet olevasi. Yleinen olettamus tuntuu olevan, että kaikessa on aina mukana taka-ajatus – joka sisältää luonnollisesti käsitteen hyötyminen. Hyödytöntä olla vilpitön? Ei minusta. Jos olen tuntenut toisen ansiosta jotain kivaa, esimerkiksi ilahtunut sanoista tai pyyhkinyt kyyneleet tsempattuna, haluan ehdottomasti toisenkin saavan tuntea samanmoisen kivan olon. Taka-ajatuksena ei ole mikään muu kuin mukavan olon tuottaminen toiselle. Eikä sen aina tarvitse olla vastavuoroista. Edes ystävälle tai tutulle tehtyä.

Jätin tänään salilla käydessäni jotain puhuhuoneeseen:

Joku voisi ehkä tokaista kun Elina ei se maailma pelkillä lappusilla pyöri. Ei ehkä, mutta jonkun treenailijan päivän pyörimistä sanat voivat kenties avittaa. Ilostuttaa ja antaa potkua. Nostaa edes sekunnin murto-osaksi virneen naamalle.

Tämä ei ole haaste. Koska tällaisten juttujen pitäisi kai oikeastaan lähteä ihmisestä itsestään. Halusta. Senpä vuoksi totean vain jos yhtään haluttaa, tartu ideaan ihmeessä. Kirjoita kivoja sanoja sisältävä lappu ja jätä yleiselle paikalle. Ehkä löydät sellaisen joskus itsekin. 🙂

Voisin aloittaa tarinan kertomalla, mikä mielestäni on kaunista. Tai sauhuamalla nykymaailman kauneusihanteista. Tai vaikka niistä paineista naisena olla huoliteltu ja nätti. Always. Oikeastaan ei latteasti nätti, vaan upea. Käsittämätön ilmestys. Ja samaan hengenvetoon voisin jatkaa miesten ulkonäköpaineista, yhä yleistyviä, luulisin. Pyykkilautavatsaa ja lihaksia, rusketusta ja valkoisia hampaita – sukupuoleen katsomatta.

Samaan syssyyn, antaa mennä. Olin joka tapauksessa aikeissa kirjoittaa uudesta puhelimestani, tarkemmin sen ominaisuudesta. Kaunistusominaisuudesta kuvaa otettaessa. Valtavat silmät ja virheettömän sileä iho. Siltä se näyttää, jokaisessa otoksessa, kuului kuvattava nassu kenelle hyvänsä. Nyt jokaisella on mahdollisuus olla kaunis. Minullakin vastaheränneenä ja hikisenä salilla. Kuinka siistiä! No ei. Olin nimittäin miettinyt kirjoittavani sen(kin) (piilo)viestistä; ole vähän enemmän jotain. Tällä kertaa vaikka kauniimpi.

Olin ajatellut jatkaa luettelemalla juttuja, joiden avulla voit olla vähän enemmän. Jotain. Pitkähiuksisempi. Räpsyripsisempi. Varmasti jollain vekottimella hetkessä hoikempi. Myös töröhuulisempi. Tietysti myös lihaksikkaampi. Nykypäivänä aina jollain ilveellä oikeastaan ihan mitä vain enempi. Viisaampi? Onnistuu, ainakin paperilla.

Mistä olisin päässyt polttavaan puheenaiheeseen; paakkuisiin räpsyripsiin salilla. BB-housuihin ja siihen sellaiseen PT-lippiksiin, joka asetellaan päähän siten, että alta voi vilkuilla salamyhkäisen seksikkäästi. Olisin varmasti yrittänyt jollain tapaa ilmaista mielipiteeni moisesta, kuten toisetkin tuntuvat tekevän. Muaniinkuärsyttääsellanentepastelusalilla.

Olisin varmasti siirtynyt pohtimaan seuraavaksi Salikissan riimejä. Ja sitä musavideota, joka on tuntunut nostattaneen aikamoisen mylläkän tosielämän salikissojen keskuudessa. Hyikamalamitenalentavaa. Siis se räppäri! Sovinistisika. Vissiin kuulin jonkun sanoneen. Olisin ehkä jaaritellut aiheesta monta riviä. Ilman hymynaamahymiöitä. 😡

Luulen, että ajatuksissani oli myös kertoa yläkerran ukosta, joka kehtasi tipauttaa postiluukusta uhkaavasti kirjoitetun syyterivistön. Koskien meidän hoidossa käyvää hauvaa. Olisin aivan varmasti paasannut monen rivin edestä koko lippusen perättömyydestä, järjettömyydestä, naurettavuudesta ja totaalisesta hermojenmenetyksestä. En olisi luultavastikaan muistanut vetäistä henkeä ennen kuin olisin jatkanut kuvailemalla vastinettani tuolla yläkerrassa kökkivälle ukolle. Olisin kertonut sietäväni yleisesti aika paljon, mutten ikinä aiheetonta syyttelyä. Niin kuin en silloin hiljaisena pikkutyttönäkään ala-asteella, kun toinen laittoi penaaliini saksensa ja yritti lavastaa pienen Rinkelin varkaaksi.

#häirikkö

Jep. Olisin voinut. Olin ehkä jo aikeissa. Meinasin jopa. Mutta sitten kuitenkin.

En jaksa olla nipo. Senkin ajan voisin hymyillä. Tai tuntea edes jotain järkevää sisälläni. Ihan sama, vaikka puhelimessa on joku hassu sovellus. Antaa olla, se on oikeastaan aika hupaisa. Joskus on kiva näyttää alieniltakin. Niin ja minä pidän erilaisista ihmisistä – ihan kaikenlaisista töröhuulistakin. Jos toisen missio on kerätä mahdollisimman paljon katseita, se on ihan ok. Se ei ole minulta pois. Sen vuoksi yritän olla käyttämättä lauseenaloitusta mua ärsyttää. Koska ei oikeasti ärsytä. Minä vain vierastan sellaista käyttäytymistä. Enkä oikeastaan jaksa ottaa omaan nokkaani jostain riimittelystä. Ymmärrän huumorin, vaikken itse sentyyppisestä ehkä niin huvitukaan. Ja onhan koko Salikissa aika hyvä veto – huomiota artisti saa ainakin. Entäs se yläkerran höppänä. Antaa olla. En tipauttanut älä höpötä -vastinettani postiluukusta. Kirjoitin kyllä. Jos elämän sisältö on turhasta valitus ja vihaisen mielen levitys, niin okei. Ihan vain yksinkertaisesti okei.

Ajattelin, että käytän tiukkaa pipoa ainoastaan lenkillä. Koska se on pinkki ja aika hyvä pimeillä kaduilla. Toisinaan tekisi mieli napata vähän liian kireiltä ihmisiltä heidän omansa pois. Tai vaihtoehtoisesti löysätä kaulassa kiristävää krakaa. Kyllä se elämä kulkee ilman ainaisia huolenryppyjäkin. Niin, sitä tässä yritän vain selittää. Itsellenikin.

Siltikin.

Pidän ehkä vähän enemmän siitä puhelimen hymysiepparista. 🙂