Olen aika kova tyttö analysoimaan. Muita ihmisiä, mutta ennen kaikkea itseäni. Osaan kuvailla itseäni hyvin – höpö, hyväsitkoinen, minäite ja nytheti, kipinäherkkä, aika kiltti, herkkis, naururikas, reipasroihuinen – ja kertoa myös tarkalleen, miksi joku päivä olen vähemmän höpö tai aivan liian minäite. Tiedän, että useat pitävät minua vähäpuheisena, vaikka oikeasti olenkin pikkuisen hölösuinen. Nykyisin tunnen itseni hyvin, aikalailla syvimmän sopukankin. Turhan tärkeää analysointia? Ei mielestäni. Haluan osata selittää itselleni, että tosiasiassa keskellä lattiaa lojuva sukkakasa potuttaa, koska maitopurkki lipesi hetkeä aikaisemmin tahmatassuistani lattialle. Tai ymmärtää, miksi Bio Luvilista tulee aina mieleen vappu.
Olen pitänyt tähän mennessä kaikkia juttuja itsessäni suhteellisen pysyvinä. Miellän itseni aina ja ikuisesti keltaiseksi, koska Annikan kanssa valittiin yhdessä – hei tietysti – keltaiset hajunallet koko värivalikoimasta. Silloin joskus siis. Itse asiassa en edelleenkään ymmärrä, miten äiti pystyi vastata menomatkalla lempivärikseen sininen ja tulomatkalla punainen. Kai lemppariväri nyt aika pysyvä juttu on? En ole edes ajatellut, että minun tulisi yrittää muuttaa itsessäni äkkipikaisuuttani johonkin suuntaan. Koska minä nyt vain olen sellainen. Samalla myös toivon, että se lapsenomainen innostuja on ihan tositositositosi tiukasti minussa.
Havahduin jokunen päivä sitten siihen, etten ehkä olekaan niin pysyvä pakkaus. Kesken treenien sarjatauolla alkoi potuttamaan urakalla. Treenitehottomuus. Ensin luulin, että syy on JVG, sitten ajattelin sen olevan ennemminkin jäykät lonkankoukistajat, sen jälkeen päädyin kiukuttelemaan tossuilleni, tossujen jälkeen koko salille. Oikeastaan siellä käyville ihmisille. Tai vielä oikeammin käymättömille. Kunnes tajusin perimmäisen syyn. Yksinäisyys. Minä, joka aina olen rakastanut autioita saleja ja yksin ähellettyjä treenejä, kaipasin seuraa aamuiselle urheilusuoritukselle.
Hämmennyin hivenen. Reilun kuukauden ehdin käydä salilla niin, että joka kerta treeniseuranani oli ainoastaan radio. Ei enää edes Aamupoikia. Vanha Elina olisi ollut siitä vain iloinen, siistii. Vieläkin se on ihan kiva. Samalla olen yllätyksekseni kuitenkin tajunnut kaipaavani jotakin. Muutamaa kanssatreenaajaa. Lisäboostia tuomaan. Ehkä paria sananvaihtoa. Hymyä. Hymähdystä. Moikkausta. Ihan vain jonkun toisenkin läsnäoloa aamulla kahdeksan aikaan jalkatreeniä aloitellessani. Siitäkin huolimatta, että haluan keskityä vain ja ainoastaan itse treeniin, en sosiaalisuuteen tai hyvältä näyttämiseen.
Yksinkin saan puserrettua aika kohtuullisesti viimeisetkin voimanrippeet treenin aikana. Oikeasti, vaikea myöntää, koska olen aina pitänyt itseäni erakkotreenaajana, mutta se puristus käy mukavammin, jollen ole aivan yksin. Tajusin myös, etten nykyiseltä saliltani läheskään aina lähde hymy huulilla tai pieni, erityinen muisto taskussani. Olo on usein kutakuinkin tulipahan tehtyä. Sen sijaan vaihdan yhäkin kuulumisia töissä kassalleni sattuessa vanhoja treenipappoja kaupungin salilta. Silloin hymyilen. Ja muistelen.
En edelleenkään pystyisi menemään suurelle, ihmisiä vilisevälle salille. En pidä katseista. Sen verran arka olen yhäkin. Mutta ehkä olen kuitenkin muuttunut ihan hiukan. En enää pakene ihmisiä, en enää häpeile itseäni niin valtavasti. En enää sulje ympäröivää maailmaa ulkopuolelleni ja piiskaa itseäni yksin sisällä, vaan sallin itseni motivoitua yleisesti myös toisista ihmisistä. Se on aika kivaa huomata.
Millaisia treenaajia te olette? Yksin vai yhdessä?
Elina Heidi Rinkeli 