Tekijä: Elina

Uncategorized

Hitsi, se on perfektionisti.

Elina13 kommenttia
Onko opeteltava sanomaan tämä on ihan hyvä näin? Ihan. Suhteellisen. Aika. Minä kun olen aina inhonnut keskinkertaisuutta. Itsessäni.
Olen hyvä haparoimaan kohti täydellisyyttä. Tavoittelemaan ja yrittämään. Minulla ei ole tapana nipistellä itseäni, mieluummin piiskaan – vaatimalla, pelottelemalla ja asettamalla tavoitteita. Niin, olla aina harppauksen edellä ja parempi kuin aiemmin. Kolmannen luokan keväällä lähes täydellinen todistus kädessä itkin huolissani jo seuraavaa todistustenjakoa. Saavuttamisesta en sitten tiedä. Toisinaan tuntuu, ettei se ole itse tarkoituskaan. Kunhan kiusaan itseäni ajatuksella ole täydellisempi, se riittää. Saan sellaisesta jo oivasti stressitasot nousemaan ja sydämen tykyttämään, saan rutkasti unettomia öitä ja kyltymättömiä kyynelvanoja.
Mutta kun. Toisaalta. Minä pidän itsessäni siitä, että vaadin itseltäni. Vässykkä, nössykkä, lössykkä. Eli Elinan sanoin ihan kiva. Pystyisin opetella sietämään sellaista itsessäni, mutta en halua oppia. Jos en oikein viihdy ihan kivojen ihmisten seurassa, miksi minun pitäisi yrittää itse olla hivenen ja aika? Minä haluan olla täysin, kokonaan ja täydellisesti. En vain sinnepäin. Se kuitenkin vaatii aina jotakin. Kuinka paljon saan vaatia itseltäni?
Luonto suosii vakaissa oloissa keskivertoyksilöitä ja luonnonvalinta karsii huonosti sopeutuvat pois. Ihmisellä taas on taipumus suosia ääriominaisuuksia, jalostaa luontoon sopeutumisen kustannuksella. Joku suorasukainen ajattelija saattaisi vetää johtopäätöksen; keskinkertaisuus on luonnollista, äärimmäisyyksiin viety ei. Mietitään; syöminen, treenaaminen, organisointi, opiskelu, työnteko, luonteenpiirteistä vaikkapa vastuullisuus, kiltteys, auttavaisuus, huolehtivaisuus. Oho. Luettelin juuri kaikki, joissa olen itse elämäni aikana mennyt lähes yli äärimmäisyyden – palannut onneksi myös takaisin. Ei ollut kivaa, sittenkään.
 
Niin, ehkä se äärirajoilla liikkuminen, äärimmäisyyksiin meneminen ei olekaan ihmisen päämäärä, elämäntarkoitus tai ainakaan täysin terveellistä ja tarkoituksenmukaista. Uskon, että esimerkiksi stressi ja sen oireet ovat kehon puuttumista sille epäluonnolliseen ja haitalliseen, ilmastonmuutos ja luonnonmullistukset taas ihmisen luonnolle aiheuttamiin äärimmäisyyksiin.
 
 
Mutta miksi täydellisyys ja äärimmilleen viety kaikesta huolimatta kuitenkin kiehtovat ihmistä? Suuremman, paremman, tehokkaamman ja edistyksellisemmän tavoittelu täyttää mielen. Eikö ihminen osaa olla vain tässä, katsella ympärille ja olla tyytyväinen senhetkiseen?
 
Yksi ihminen voi jo äärimmäisyyteen hapuilulla tuhota itsensä. Kai kaikki voisi tapahtua suuremmassakin mittakaavassa.
Olisikin niin yksinkertaista. Jotta olisin vähemmän täydellisyyksien tavoittelija, minun tulisi höllätä vaatimuksiani itseäni kohtaan. Olla kurkottelematta sen tietyn rajan toiselle puolelle. Millä muulla estän sen kuin jonkinlaisella itsekontrollilla, älä hyppää sinne, Rinkeli, senkin. Niin, kuten sanottu, olisikin niin yksinkertaista. Joskus se kontrollin ylläpitäminenkin tuppaa menemään vähän yli. Ja kun kontrollia pitäisi yrittää vielä kontrolloida – äh.
Luulen, että täytyisi vain yrittää imeä suoraan isoveikalta letkeämpää asennetta koko elämää kohtaan. 🙂
Uncategorized

Uutta, ihanaa vuotta!

Elina10 kommenttia
Vuoden viimeisenä päivänä ihmettelen aina kulunutta. Ihan aina vuoden mieltää niin kovin lyhyeksi, ihan pieneksi osaksi elämää, kelatessa aikaa taaksepäin. Nytkin, vain yksi kahdestakymmenestäyhdestä. Silti samalla se voi olla niin hurjan muhkea, täysinäinen ja kokemusrikas, että mennyt vuosi tuntuu miltei puolikkaalta elämältä.
Vuonna 2013
* Luulin vuoden olevan vain typerä väli elämässäni, opiskelemaan pääsemisen odottelua, mutta loppupuolella sainkin huomata sen olleen yksi elämäni merkittävimmistä ja tärkeimmistä vuosista.
* Olen oppinut itsestäni valtavasti. Kuten esimerkiksi sen, etten ole pelkkä maanmatonen. Toisinaan olen itsestäni jo ylpeäkin.
* Opin myös letittämään itse hiukseni – kheh – sekä nauttimaan oikeasti ihmisten seurasta. Pelkäsin pitkään, että olen menettänyt taidon kokonaan. En onneksi, sen todisti vuosi 2013.
*Sain monta uutta, ihanaa ystävää. Ymmärsin vanhojen ystävien merkityksen.
* Opin lisäksi aikuisten työelämästä kaikenlaista ja päädyin loppujen lopuksi ihanaan työpaikkaan mahtavien työkavereiden keskelle. Ei tarvitse pelätä työpäivää. Se on ihanaa.
* Kehityin. Juu, salilla tietysti, mutta myös pääkoppani sisällä. Minulle on tärkeää, että pystyn hallitsemaan omia ajatuksia ja tuntemuksiani. En halua olla jatkuvasti niiden armoilla, vaan ennemminkin haluan ammentaa niistä asioita elämääni – aina halutessani.
* Kasvoin. Joka suuntaan ja kaikella tapaa. Ja näen ne vain positiivisina muutoksina, vaikeimmatkin.
 
* Tajusin jotakin hetkessä elämisestä. Ja tulevaisuudesta.
 
* Pidän itsestäni jälleen hivenen enemmän.
 
* Elämästä taas aivan hirvittävä paljon enemmän.
 
* Oivalsin, että Rinkelin on oltava sellainen kuin sen kuuluukin olla. Pyöreä, maistuva ja hivenen vaniljainen. Ei kuivakka ja hauras.

Vuosi sitten ajattelin, että olen onnellisempi kuin edellisvuonna. Nyt olen varmasti onnellisempi kuin viime vuonna. Kehitys jatkukoon.
 
Yhä voimakkaampi ja onnellisempi. Sitä toivon tulevalta vuodelta.
 
Myös teille kaikille siellä. ❤
Uncategorized

Höpsänkeikka.

Elina12 kommenttia
Mietin joskus, millaisen kuvan ihmiset saavat minusta blogini perusteella. Oma toivomukseni on aito. Haluaisin, että ihmiset pitäisivät sanojani suoraan sydämestä tulevina, Rinkeliä teeskentelemättömänä tyttönä. Kirjoittaessani pohdin paljon asioita, vaikeita ja kaikkea muita kuin iloisiakin. Toisinaan pohdin myös, saavatko ihmiset minusta turhan vakavamielisen kuvan. Sillä joskus. Joskus tekisi mieli vain
:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDihihihihiiiihhihihhihhihihihihihihiihii.
 
Koska sellainen minä oikeasti olen. Sen syntyjä syviä pohdiskelevan otsaryppykasan lisäksi. Joinakin hetkinä en malta istua hetkeäkään paikoillani, vaan vähintäänkin keinun edes ja takaisin – pahimpina aikoina pompin ja säntäilen pitkin taloa ihitellen. Kuten jokunen päivä sitten. Se keskiviikko oli vähän levoton. Heh.
 
Minua naurattaa ainakin meidän hauva, tilannekomiikka, höpsöt tokaisut, menneiden muistelu, tietynlainen hassuus ja huvittavat hetket. Minä nauratan taas usein toisia sääliessäni kaikenlaista pientä, söpöä ja vähän reppanaa. Kuten harvaahapsihyasinttia tukikeppeineen ja muille kuin äidille kelpaamatonta lanttulaatikkoa. Pienenä oli ihan hirveää katsella perheen kanssa yhdessä yleisurheilukisoja, koska minua säälitti aina niin kamalasti pitkänmatkanjuoksuissa kierroksen muita jäljessä maaliin tullut häviäjä.
 
Pidän itsessäni siitä, että näen arjessa kaikkea sellaista pientä iloa ja hassuutta, joka jää monen silmiltä huomaamatta. Se voi olla hymyilevä auto (tiedättekö, kun joillakin autoilla on ihan selvä virnistys) tai oravan harvakarvainen häntä (se oli kyllä säälittävää). Iloitsen ihan hirveästi joka kerta avatessani uuden Keson, koska ensimmäinen lusikallinen on aina kuin pala taivasta.
 
Toisinaan yritän selittää, mikä minua niin hörötyttää tai säälittää. Turhaudun, kun en saa siirrettyä tunnetilaani toiselle sanojen kautta. Haluaisin vain yksinkertaisesti kinnittää piuhan päästä päähän ja antaa tunteen toiselle maisteltavaksi samaan tapaan kuin suklaakarkin.

 
Tässä tämä harvaahapsihyasintti. 😥

Olin varmaan viikon putkeen innoissani, kun sain työkaverilta lappusen. Se oli kiinnitetty kassapaikkani näyttöön. :’)

 
Työpäivän jälkeen olin vähän väsy. Kävin kaupassa ja yritin pakata ostoksia pyöränselkään. Hauvan joululahjaluu ei mahtunut enää koriin ja kuljetin sen sitten tarakalla kotiin. Nauratti jostain syystä ihan hirveästi jättiluu tarakalla.

Lähettelen iltaisin äidille kuvaviestejä mahdollisimman reppanasta Rinkelistä. Voi murua:* -vastaus on kiva saada ennen nukkumaanmenoa. :’) Oikeasti minua naurattaa aina koko juttu kamalasti.

Tietynlaiset virnistykset ovat ihania – siis toisten ihmisten.

Pikku-alien. :’D Vanhat kuvat saavat minussa aikaan säälinsekaisen naurun.

Aina kuvia itsestäni ottaessani, mietin huvittuneena, kuinka itserakkaalta luultavasti vaikutan. Tosiasiassa pidän asiaa vain ja ainoastaan velvollisuutenani: jos haluan kirjoittaa, tarvitsen myös kuvia, sillä blogi puolestaan tarvitsee kuvitusta. 😀 

Ei tarvitse kuin vilkaista tuota karvanaamaa…

Sain työpaikan puhelinmyyjäpojalta suklaakarkin. Se pelasti päiväni ilkeän asiakkaan jälkeen. Tosin vähän säälitti pikku-Pätkis, joka ehti välissä mössääntyä taskussani. 😦

 
Sain joululahjaksi niskatyynyn luku-urakkaa varten. Kutsun sitä Pinkki-Keräksi. Sillä on kalju kohta etujalassa, koska oikea Kerä oli ehtinyt napata sen paketoinnin yhteydessä. Jouluaattona (ja oikeastaan vieläkin asiaa ajatellessani) minua nauratti ihan hirveästi koko juttu.
 
Hei, älä pidä minua ihan pöhkönä. Sillä todellisuudessa olen ihan vähän vain. :–)

Uncategorized

Koska joulu muistoineen on aina myös sisintä raastava.

Elina2 kommenttia
Vähän kuin aina kulkisi juhlamekossa.
Eihän se tuntuisi enää miltään. Elämä ei aina voi olla kivaa. Raaka tosiasia, joka tuntuu joillekin aikuisillekin olevan vaikea käsittää. On olemassa velvollisuuksia, kivoja ja tyhmiä, pakollisia asioita, vähemmän houkuttelevia. Toisinaan törmää myös vastoinkäymisiin, isoihin tai suuriin, joita kukaan ei ehdoin tahdoin haluaisi kohdata. Tietenkään. Elämän epämiellyttäviin puoliin ihminen voi kuitenkin suhtautua niin monella eritavalla. Suhtautumistapa riippuu tietenkin ihmisestä itsestään, hänen persoonastaan, myös opitusta käytöksestä ja senhetkisestä tilanteesta. Esteen ylitys on luonnollisesti aina enemmän tai hivenen vähemmän haastavaa, mutta oma asenne voi auttaa ponnistamaan yllättävänkin paljon. Olen kokeillut.
 
Jos ei välillä tarpoisi mäkeä ylös, ei pulkalla laskeminen tuntuisi miltään.
Luin juuri biologiankirjasta lepoitiöistä. Toiset bakteerit muuttuvat vaikeana hetkenä lepoitiöksi ja saattavat viettää sellaisena hyvinkin pitkään odottaen suotuisampaa aikaa. Ne hyppäävät vaikean ajan ylitse. Järkevää. Olen huomannut, että niin tekevät toiset ihmisetkin. Vaikean hetken tullen he vetäytyvät kuoreensa ja ovat valmiita kohtaamaan maailman vasta pölyn laskeuduttua. Silloin ehkä ongelmien jonkinlainen ratkaiseminenkin alkaa. Ei tunteella, vaan järjellä.
Minä en ole lepoitiö. Vaikka toisinaan ehkä kaipaisin edes siihen viittaavia piirteitä. Minulle luonnollisin, persoonaani liittyvä, suhtautumistapa on tunneperäinen. Reagoin lähes aina asioihin kuin asioihin tunteella. Myös vastoinkäymisiin. En ikinä kykenisi laittamaan ongelmanivaskaa hetkeksi sivuun ja palaamaan asiaan myöhemmin järjen kera. Ei. Minä syöksyn suoraan kohti liekkejä. Luulen, että jopa tarvitsen sen pienen hetken kärvistelyn tulen keskellä. Ehkä se on se, joka herättelee järjenäänen päässäni tunnekuohujenkin keskellä. Minä haluan selvittää asiat heti. Inhoan epätietoisuutta yhtä paljon kuin odottamista. Sekava tilanne on päässäni usein moninkertainen. Joskus ongelma on ainoastaan minun mielessäni, eivätkä toiset näe asiassa minkäänlaista epäselvyyttä. Toisaalta, minä näen joskus todelliset ongelmien aiheuttajat jo etukäteen ennen muita.
Tai jos hymyilisi ihan aina ja kaikelle, ei pystyisi ikinä antamaan sitä erityistä hymyä.
 
Se, että haluan selviytyä vastoinkäymisistä -mieluiten heti – on yhteydessä sinnikkyyteeni. En luovuta ennen kuin voitan. Useinkaan. Vaikka joissakin tapauksissa luovuttaminen ehkä olisikin järkevin tapa. Pyyhin kuraroiskeet yhä uudelleen ja uudelleen kasvoiltani, vaikka päälleni kaadettaisiin kerta toisensa jälkeen saavillisia moskaa. Toisinaan elämässä kaikki ei vain tapahdu hetkessä, edes ongelmien raukeaminen, tarvitaan pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Sellaiset tilanteet ovat minulle haastavia, sillä pidän tiedostamattanikin taistelu- ja valmiustilan koko ajan päällä. Se syö sinnikästäkin. Ehkä minussa on sittenkin lepoitiön vikaa. Vaikka kuortani koverrettaisiin ajan mittaa, en taatusti anna periksi kuin aivan äärimmäisissä tilanteissa.
 
Niin, minulla on siis tarve käsitellä ongelmat itseni kanssa. En voi vain jättää niitä ilmana roikkumaan tai unohtaa. Joskus olen halunnut unohtaa ja unohtanutkin, mutta joutunut palaamaan niihin. Ne kaihertavat muuten sisältäpäin. Nyt aikuisena olen muistanut esimerkiksi nuoruudesta asioita, jotka olen silloin paniikissa sysännyt vain pääkopan nurkkaan. Näin myöhemmin olen joutunut ottamaan ne takaisin tajuntaani tiedostamattomasta ja miettimään, kuinka tänäpäivänä mietin samaisia asioita. Suhtautumistapaani. 
 
Jos maanantai olisi osa viikonloppua, perjantai ei tuntuisi enää saavutetulta voitolta.
Olen myös pohdiskellut, kuinka vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet minuun – erityisesti sen jälkeen, kun olen ylittänyt ne. En ole vielä täysin vakuuttunut, mutta aika varma kuitenkin, että esteitä kohdattuani olen oikeasti ainakin hitusen onnellisempi kuin mitä olisin vain tasaista polkua tallanneena. Toki vastoinkäymiset ovat muuttaneet minua, kasvattaneet, kliseisesti ilmaistuna. Mutta se on ihan totta. Ne ovat myös avanneet silmiäni. Kyllä, kaikelle elämän ihanallekin.
Olen jo pidemmän aikaa tiennyt, että ilman kokemiani kuoppia olisin aikalailla eri ihminen. Mutten ole jotenkin käsittänyt, että en ehkä olisin myöskään ihan näin kokonainen. Eli onnellinen. Siten ennen vastoinkäymisiä olen ollut jollain tapaa rikkinäinen kokonaisena. Tai sitten olen nyt vain entistä eheämpi.
 
Jos kaikki menisi aina suunnitelmien tai tahdon mukaan, ei mahanpohjassa kutkuttaisi ikinä ihanasti.

 

Hyvin vaikeina hetkinä mulla on tapana tuijottaa  peilistä itseäni suoraan silmiin ja kysyä, millainen sä Rinkeli oikeasti haluat olla.
Uncategorized

Opittu ja totuttu joulu ja elämä.

Elina13 kommenttia
Traditiot. Ne liittyvät tiukasti erilaisiin juhlapäiviin. Pääsiäisenä laitan yhäkin sukan roikkumaan keittiöön, juhannuksena haluan käydä saunassa ja lähteä katsomaan kokkoa, vappuna kinuan edelleen vappupalloa (koska itseostettuna se ei tuntuisi miltään), halloweenina haluan kuljeskella pimeässä, syntymäpäivänäni taas olla keskipiste perheessä. Jouluaattona, niin ylihuomenna, haluan herätä ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa, koristella kuusta samalla ja olla lahjojen jakaja illalla (kuopuksen etuoikeus). Tavat ja tottumukset ovat minulle tärkeitä. Ne ovat osana luomassa tunnelmaa.
 
Asuinpaikka muuttuu, elämäntilanteet muuttuvat, ajatukset muuttuvat, jollain tapaa minä muutun, äiti muuttuu, Joonas muuttuu ja Tumppukin muuttuu. Silti ihan aina, etenkin jouluna, tavoittelen sitä samaa tunnelmaa kuin aina ennen. Kelaan mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen sitä iltaa, kun veikan kanssa tuijotimme nenä kiinni ikkunassa pimeyteen ja tarkkailimme punaisia vilahduksia metsässä. Taustalla soi jouluyö, juhlayö ja nenässä tuoksui hyvä sintti (eli hyasintti). Mahanpohjassa kutkutti malttamattomuus ja jännitys, veikan salamyhkäiset kuiskutukset hiippalakeista. Nyt mutustelen muistoja ja tekisin ihan mitä vain, että saisin elää mennyttä vähintäänkin joka joulu uudelleen. Palata siihen iltaan ja pienen lapsen vilpittömään tunteeseen.
 
Mutta koska se ei ole mahdollista, haparoin mennyttä kohti tekemällä kaiken kuten ennenkin. Samassa järjestyksessä, samaan tapaan ja samalla pikku-Elinan innostuksella. Minun joulurauhani syntyy traditioista.
 
 
Tein Liinan ohjeella kikhernesuolakeksejä ja paketoin ne herkkujuuston kanssa joululahjaksi varamummilleni. 🙂
 
Olen lähipäivinä miettinyt paljon sitä, mitä olen elämäni aikana oppinut. Eniten olen oppinut äidiltäni, luulen sen olleen ihan tarkoituksenmukaista; en voi esimerkiksi sietää maiskutusta, koska meillä käytöstavat ruokapöydässä ovat olleet aika tarkat. Mutta on kuitenkin paljon, paljon asioita, joita olen tiedostamattani imenyt itseeni ja nyt vanhempana vasta kunnolla tajuan sen. Traditiot sijoittuvat näiden kahden välimaastoon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Herneet kuuluvat joulupöytään, vaikka harva niitä sitten kuitenkaan syö. Minä kerron tämän nyt ja muistan äidin kertoneen minulle silloin joskus, että niin oli mummilla tapana.
 
On ihan hyödyllistä ajatella omaa ajattelua. Miksi ajattelee jollain tapaa ja mitkä asiat ajattelua ohjaavat tai ovat aikoinaan ohjanneet. Totuttujen ja opittujen ajatusmallien kyseenalaistaminen on mielestäni tärkeää. Siitä voi syntyä uusia oivalluksia, sellaisiakin, jotka vaikuttavat merkittävästi elämään.
 
En ikinä ostaisi (jos ostaisin lööppilehtiä) Iltalehteä, vaan Iltasanomat. Minulla ei ole järkevää selitystä valinnalle. Ainoastaan totuttu tapa lapsuudesta. Äiti on aina käyttänyt hajusteetonta pesuainetta, en voisi kuvitellakaan omille vaatteilleni Arielia tai muuta hajustettua pulveria. Se on fudis. Selkäpiitäni karmii sana jalis. Arvatenkin veikoilta omaksuttua. Naisen asema on minulle tärkeä, oma-aloitteisuus ja itse pärjääminen myös. Aina en onnistu pitämään kynsiä siisteinä (koska olen liian kova touhuamaan ja rapsuttelemaan), mutta pidän kuitenkin siistejä kynsiä hyvin tärkeänä asiana. Jos ostan meikkejä, ostan lähes aina merkkiä Lumene tai tietyissä jutuissa hajusteetonta vaihtoehtoa esimerkiksi Cliniquelta. Tahtomattani paheksun hivenen kaupassa kailottajia ja tupakoitsijoita. Mopoissa ei ole mielestäni paljoakaan järkeä. Ostan ja juon aina rasvatonta maitoa, punaisesta tulee vain mieleen mummu. En ikinä pussituta pakasteita kaupassa ja salaa ihmettelen koko pakasteiden pussituskulttuuria.
 
Eivät elämään merkittävästi vaikuttavia asioita, mutta hyvin hauskoja kuitenkin tajuta. Ihan täysin automaattisia juttuja elämässäni. On kiva miettiä, mistä kaikesta minä koostun. Opitusta, omaksutusta, omista ajatuksista, totutusta, traditioista, pään sisällä pohditusta, muistoista, koetusta.

Yksi yö enää jäljellä. Olen paketoinut lahjat ja pieni, söpö kuusi on hankittu. Ensimmäinen joulu omassa kodissa, sillä viime vuonna skippasimme koko juhlan rantalomalla. Nyt vasta ymmärrän sen kaiken joulusiivoushössötyksen – ihmeteltyäni sitä ensin koko tähänastisen elämäni. Olin miltei jo stressaamassa, kunnes muistin, etten ikinä halua kasvaa yrmyaikuiseksi. 🙂

huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 3: onksihanpakko

Elina4 kommenttia
[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]

Onko ihan pakko? Suhteellisen nopeasti yleistyvä kysymys asiakaspopulaatiossa. Kassaneiti kuulee erilaisia variaatioita kysymyksestä tätänykyä jo harvasen päivä. Itsestäänselvyys on muuttunut asiakkaiden mielissä vapaaehtoiseksi. Johtuneeko nykypäivän kiireestä, rapistuneesta fyysisestä kunnosta, viitsimättömyydestä, kykenemättömyydestä vai yhä vain asiakaslähtöisemmästä kaupankäynnistä. Ystävällisesti kysymykseen vastaamisesta ei tee haastavaksi toistuvuus ja samojen asioiden kertaus – siihen hymyilevä asiakaspalvelija on rutinoitunut – vaan ennemminkin ongelmia aiheuttaa lokeroimattomien yksilöiden reaktiot vastaukseen kyllä, jokainen erilainen jugurttipurnukka on nostettava hihnalle. Suuttumus ja phyi lienevät yleisimpiä vastareaktioita.

 
Jos onksihanpakko-kysymykset rajoittuisivat vain jugurttipurkkeihin ja kevyisiin vessapaperipakkauksiin, kassaneidiltä ei vaadittaisi kuin parin sekunnin pidempään kestävä aito hymy pehmentämään tilannetta. Piip ja tilanne selvitetty ilman turhaa kitkaa. Mutta kun vaaditaan puolen kilon ylittävän (kalja)pakkauksen hetkellistä nostamista, eli toisten mielestä kohtuuttoman suurta voimainponnistusta itse asiakkaalta, ei tilanteesta kassaneiti selviäkään enää ilman konditionaalia. Rouva, herra, jos voisitte pyöräyttää sitä tässä, lukisin viivakoodin. Suureen osaan asiakaskunnasta vilpitön, kohtelias pyyntö puree. Niin, toisaalta. Paras purrakin, sillä ei, meillä ei ole pikakoodeja ykköskaljalle, ei kakkoskaljalle, eikä valitettavasti sille kolmoselle tai kiinalaisellekaan.
 
Kassaneidille on yllättävän haastavaa yrittää kertoa kymmenettä kertaa jugurttitarjouspäivänä kyllä, maku mansikka on nostettava hihnalle samaan tapaan kuin päärynäkin, mukaan lukien mustikka että banaanikin. Samalla kun on pidettävä mielessä, että kyseinen rouva kuulee ensimmäistä kertaa, ettei edes metsämarja tee poikkeusta.
 
Toisaalta aina on poikkeuksiakin. Heitä harvinaisuuksia, jotka selkeästi ovat innokkaita itsepiippailijoita. Kun itsepiippailija heilauttaa oma-aloitteisesti ja omin kätösin muovipussin kulman viivakoodinlukijaan, kokeneempikin kassaneiti kavahtaa. Ei ehkä niinkään asiakkaan käytöksestä, sillä se voi olla hyvinkin ennustettavissa, mikäli kyseessä on kantis, vaan ennemminkin kassaneidin omalle reviirille tunkeutumisesta. Puolustautumisvaistot heräävät: hei wouuuu, vähän takapakkia pliiiis. Käytöksellään asiakas saattaa viestiä ihan vain hyväntahtoisuuttaan, minäpä avitan hieman, mutta myös pönkittää omaa kantisegoaan – missä ei sinänsä ole mitään pahaa. Iloiset kantikset ovat usein kassaneidin suosikkeja.
 
Kuitenkin, huolestuttavaa on onko ihan pakko -mentaliteetin leviäminen koskemaan, no, vähän kaikenlaista. Vielä maksamaton kenkä on otettava pois jalasta maksun ajaksi, myös kuolainen, parhaat hetkensä nähnyt Pätkis on saatava Pirjon nakkisormista viivakoodin lukemisen ajaksi. Se, että kassaneidin tervehdykseen vastataan luettelemalla, kuinka monta maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään on, ei varsinaisesti nopeuta yhtään ostotapahtumaa, pikemminkin päinvastoin. Kassaneidin on siitä huolimatta saatava kurkata kärryyn ja varmistettava jaa montakos maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään siis olikaan. Alkujaan hyvät tarkoitusperät saattavat kääntyä asiakasta itseään vastaan.
 
Jos onksihanpakko-kulttuurin leviäminen asiakaspopulaatiossa yhäkin lisääntyy ja yleistyy samaa tahtia, on odotettavissa suuri murrosaika. Ei ole kuin ajan kysymys, koska ensimmäinen hei onko ihan pakko maksaa -kysymys heitetään ilmoille. Ja silloin. Silloin ovat padot murtuneet totisesti.
 
Se sunnuntai. Se oli taistelua alusta loppuun. Tuplapalkka mielessä, yhdeksän tuntia edessä. Kuoleman väsyneenä. Selvittiin. 🙂
Uncategorized

Pää, olkapää, peppu, varpaat.

Elina7 kommenttia
Kun katson itseäni nyt, en voi lakata ihmettelemästä ihmiskehoa. Sen lähes rajattomalta tuntuvaa uusiutumiskykyä. Kykyä parantaa itseään. Niin. Jos sille antaa eväät siihen.
 
 

Aina kun minulta kysytään pitkistä hiuksistani – mikä on niiden salaisuus, mitä ihmettä oikein syön – tekisi mieli kertoa niiden tarina. Koska kehoni on ansainnut sen. Vielä kolmisen vuotta sitten ne olivat olkapäille ulottuvat hiirenhännät, rehellisesti paksuudeltaan eivät edes puolta nykyisistä. Aina kun joku ihmettelee ääneen kehitystäni treenisalilla, haluaisin vastata, etteivät lihakseni järin ihmeelliset ole. Mutta kehitys anorektisen laihasta tähän päivään kyllä on. Kehoni on ansainnut hehkutuksen. Oli aika, kun en jaksanut seistä omilla jaloillani. Nyt hyvänä päivänä teen maastavetoa 80 kilolla. Väliin ei kuitenkaan mahdu hirvittävästi vuosia, ei yhtään sairaalassa vietettyä yötä tai kunnollista lääkärisuhdetta. Ainoastaan äiti-tytär-suhde.
Kyllä, muistan edelleen sen kalseuden, kylmyyden ja jäykkyyden niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan myös sen ajanjakson, kun mietin, olenko jo vanha Elina vai näyttelenkö vain vanhaa Elinaa. Näin jälkeenpäin etenkin on hyvin helppo huomata, kuinka väärältä ja vieraalta oma keho aivan joka hetki tuntui – vaikka sen piti olla omien järkeilyjeni mukaan sellainen, joka tekisi minusta hyväksyttävän, kauniimman ja paremman. Keho edusti minulle ainoastaan ulkokuorta. Ja luulin ulkokuoren olevan se, josta ihmiset minussa pitävät – jos ylipäätään pitävät. Ironista kyllä, sairastaessani olin ulkonäkökeskeisimmilläni ja jokaisen hiussuortuvankin kontrollointi tuntui elämäntehtävältä. Niin, vaikka nyt ajateltuna olin rumimmillani. Kyllä vanhakin Elina piti kivoista vaatteista ja kivasta ulkonäöstä, mutta ei niinkään täydellisistä vaatteista ja täydellisestä ulkonäöstä.  Perfektionismi, se suuntautui silloin ennemminkin toimintaan, kuten opiskeluun.
 
Nykyisin suhteeni kehooni? Ensinnäkin, olen hyväksynyt olevani nainen, en tyttö. Ymmärrän kehon olevan ulkoinen minäni, ymmärrän esimerkiksi sen olevan osa ensivaikutelmaa, mutta ennemminkin miellän sen osanani, joka mahdollistaa valtavasti asioita. Kehoa käyttäessäni koen mielihyvää, tunnen olevani yhtä sen kanssa, puhallamme yhteen hiileen. Se on tila, johon pyrin sohvalla istuessanikin – vielä se ei vain täysin onnistu.
Minua on auttanut, että ajattelen elämää kaiken sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta. Uusien ja vanhojen asioiden kokeminen, tekeminen, oppiminen sekä itsensä ylittäminen. Toiminnallisuus ja kokemusmaailma. Keskityn mieluummin elämässäni sellaiseen. Siitäkin huolimatta, että näen ulkokuoressani edelleen epäkohtia.
Jos mieleni pystyy, myös kehoni pystyy. Ja jos kehoni kykenee, pian myös mieleni kykenee.
 
Istun autossa, tuijotan sivuikkunasta ulos. Pitkä poninhäntä heiluu joka askeleella. Kirkkaanpunaiset tossut hädin tuskin ehtivät koskettaa maata ennen jo uutta harppausta. Katse eteenpäin suunnattuna. Posket punaisina. Hymynkare kasvoilla. Tuolla tytöllä. Ehkä minäkin. Joskus. Päätän. Sipaisen haperoita hiuksiani. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin poskiani. Mutta eivät ainoastaan surusta.

Uncategorized

Pimeän maanantain valoisa puoli.

Elina6 kommenttia
Jos joku joskus sattuisi kysymään intohimostani, tietäisin tarkalleen, mitä vastata. Sanat. Sutkautukset. Osuvat ajatukset. Elämänviisaudet. Vertaukset. Leikittelevät lausahdukset. Usein paperille kirjoitettuna. Se, mitä sanoilla voi tehdä. En tiedä mitään hienompaa. Kun löydän ihanan oivalluksen tai hienosti muotoillun virkkeen, haluaisin tallettaa sen automaattisesti päähäni, imeä sen sisääni ja jollain ilveellä saada sen omaan repertuaariini. En haluaisi kimpaleen menevän hukkaan, unohtuvan, kun käännän seuraavan sivun.
Olen huono käyttämään itse mitään valmista: jo keksittyjä oivalluksia tai tekstipätkiä, toisten ottamia kuvia tai kliseisiä inspiraatiokollaaseja. Ai, miksikö? Koska haluan keksiä itse, haluan luoda itse. Olen oikeasti helposti vähän jopa kateellinen toisen oivalliselle ajatukselle. Koska olisin halunnut osata ajatella niin itse. Ensin. Heh.
Haen oikeastaan aina kaiken inspiraation omasta elämästäni: siitä, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut, kokenut, ajatellut, haistanut, maistanut tai ihan vain vahingossa saanut tietää. Minulle on vähän vieras ajatus, että jokin tuntematon tai kaukainen saisi minussa aikaan suuren tunnemyrskyn ja ajatusaallokon. Itse asiassa en edes pidä sanasta inspiraatio. Se on liian ruma ja kulunut kuvaamaan sitä kaunista, sanan merkitystä.
 
Tänään väsyneenä ja vähän alamaissa tarvitsin kuitenkin nimenomaan jotakin ulkopuolista tsemppiä. Näistä minä pidän.  
“You only live once, but if you do it right, once is enough.”  
Mae West
“To live is the rarest thing in the world. Most people exist, that is all.”
Oscar Wilde
 
“There are only two ways to live your life. One is as though nothing is a miracle. The other is as though everything is a miracle.”  
Albert Einstein
 
“Good friends, good books, and a sleepy conscience: this is the ideal life.”
Mark Twain
 
“Today you are You, that is truer than true. There is no one alive who is Youer than You.”
Dr. Seuss
 
“I’ve got nothing to do today but smile.”  
Paul Simon
 
“Live to the point of tears.”
Albert Camus
 
 

“I don’t like people who have never fallen or stumbled. Their virtue is lifeless and it isn’t of much value. Life hasn’t revealed its beauty to them.
Boris Pasternak
 
“The saddest people I’ve ever met in life are the ones who don’t care deeply about anything at all. Passion and satisfaction go hand in hand, and without them, any happiness is only temporary, because there’s nothing to make it last.”  
Nicholas Sparks
 
“People aren’t born good or bad. Maybe they’re born with tendencies either way, but its the way you live your life that matters.”  
Cassandra Clare
 
“I live in my own little world. But its ok, they know me here.”  
Lauren Myracle
“Often, it’s not about becoming a new person, but becoming the person you were meant to be, and already are, but don’t know how to be.”
Heat L. Buckmaster
 

 
“It was always the becoming he dreamed of, never the being.”
F. Scott Fitzgerald
“If you’ve never eaten while crying you don t know what life tastes like.”
Johan Wolfgang von Goethe
“Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like.”  
Lao Tzu
“There was a moment in my life when I really wanted to kill myself. And there was one other moment when I was close to that. . . . But even in my most jaded times, I had some hope.”  
Gerard Way
“The more I live, the more I learn. The more I learn, the more I realize, the less I know.”  
Michel Legrand
 
 
 
 
 Niin ja. Minusta suomenkielen kaunein sana on pähkinä. Se olisi myös hurjan kaunis nimi, Pähkinä.
Change is the law of life. And those who look only to the past or present are certain to miss the future
Read more at http://www.brainyquote.com/quotes/quotes/j/johnfkenn121068.html#dAMEH46i5vY9APWh.99
Change is the law of life. And those who look only to the past or present are certain to miss the future
Read more at http://www.brainyquote.com/quotes/quotes/j/johnfkenn121068.html#dAMEH46i5vY9APWh.99
huumori · ruokavinkki

2 x sydänystävä

Elina2 kommenttia
Hän on niin puhtoinen. Oikein huokuu luonnollisuutta, tunnen sen. Ja se hyvä omatunto, joka minulle tulee hänen seurassaan. Ah. Se on jotain sanoinkuvaamatonta. Mikä pakkaus! Kuinka hänessä voikaan yhdistyä kaikki se hyvyys: puhdas, luonnollinen, hellä ja lisäksi vielä paikallinen. Miltei kaikkein parasta on kuitenkin meidän molempien intohimoinen suhtautuminen mantelimaitoon. Minä ryystän ja hän imee. Nautin todella hänen seurastaan. Aamut yhdessä, rauhassa kahvikupposen ja Keson äärellä. Ihmisen parasta aikaa. Toisinaan hän liittyy seuraani myös päivisin, silloin kuitenkin usein kiireessä, mikä on suuri harmi. On hetkiä, kun pelkään kyllästyväni häneen. Silloin minun on rajoitettava tapaamiskertojamme. Ennen pidin ehdottomana ylärajana yhtä annosta päivässä – nykyisin lipsun. En vain voi vastustaa hänen hellivää vaikutustaan.
 
 
Uusi tuttavuus. Kuvailisin toista ystävääni siten. Emme ole vielä kovin kauaa tunteneet, mutta jo nyt voin sanoa hänen tulevan olemaan vakiokalustoani. Hänellä on ihmeellinen vaikutus minuun; elämäni tuntuu helpottuvan kertaheitolla aina tavatessamme. Kiire kaikkoaa ja aikaa jää vaikka mihin. En vain saa silmiäni irti siitä pakkauksesta! Ei mitään ylimääräistä, jota minä kammoksuisin. Tiedättehän, toisissa vain on jotain sellaista, mikä ei mene kurkustani alas. Kuvainnollisesti ainakaan. Toisinaan kaipaan elämääni vaihtelua siitäkin huolimatta, että pidän nykyisestä hirvittävän paljon. Uusi ystäväni onkin enemmän kuin tervetullut tuulahdus arkeen. Minusta kritiikki vain kasvattaa ja sen vuoksi uskallan kertoa muutaman ei-niin-imartelevan puolen hänestä: hän on kovin kallis sijoitus, vaikka tuottaakin rutkasti energiaa päiviini. Toisekseen, hän on kokonaisuudessaan ehkä hivenen liian pienikokoinen minulle. Tai ainakin ilomielin ottaisin hänet tuplattunakin. Ei tarvitsisi joka päivä odotella saapuvaksi.
 
Ystäväni, Pirkka Luomu Kaurahiutale, valmistaja Helsingin Mylly Oy (ainakin osa on tehty Järvenpäässä).

 
Sekä uusi tuttavani, Korpelan kevyt broilerin fileepallero (ilman mitään lisäaineita).

Onko teillä luottoystäviä tai uusia tuttavuuksia esitellä?