Tekijä: Elina

Uncategorized

Satuin vain pohtimaan.

Elina14 kommenttia
Elämän tarkoitus?
 
Kun sipulia kuorii, ensimmäinen kerros irtoaa helposti. Kuoriutuu lähes itsestään. Jos kuitenkin haluaa jatkaa, on tehtävä riittävän syvä viilto. Alemmat kerrokset ovat tiukemmin osa sipulia. Vaatii työtä irroittaa sellaista, toisessa tiukassa olevaa. Kuorikerros toisensa jälkeen. Pian alaston sipuli. Kerros kerrokselta paljastuu sen sisin. Sipulin sydän. Kitkerä, makea? Se vähän riippuu. Ainakin putipuhdas.
 
Kun minä kuorin itseäni, ensimmäiset kerrokset on helppo irroittaa. Lähes naurettavan helppoa. Irtoavat itsestään. Lempilyikkäri, nahkalaukku, kesähamonen, kaikki turha materia. Ne voi yhdellä käden heilautuksella pyyhkäistä pois elämästä. Mutta jos haluan jatkaa kuorimistani, minun on koeteltava itseäni. Minun on kysyttävä itseltäni vaikeita kysymyksiä, minun on kyseenalaistettava omia, pinttyneitäkin ajatusmalleja. Toisinaan se sattuu. Elämän tarkoitus? Se ei ole kouluttautuminen ja rahan tienaaminen. Yksi kuori irti. Menestyminen ja ihailun saavuttaminen. Seuraavaksi sisin kuoritaan. Haasteisiin ja vaatimuksiin vastaaminen. Ei. Haluan myös sen kerroksen kuoria. Toisten miellyttäminen. Suhteellisen helposti sekin vielä irtoaa. Omien vaatimusten  täyttäminen. Luulen, ettei se ole sitäkään. Toisten auttaminen. Aion kuoria senkin. Ei elämäntarkoitus ole suoranaisesti ja pelkästään toisten auttamistakaan, koska auttaa ei voi, jos on irrallaan itsestään.
 
Kerros kerrokselta kuorin itseäni ja mitä syvemmälle pääsen, sitä keveämmäksi tunnen itseni. Puhdas, aito, alkuperäinen. Siltä minusta alkaa yhä enemmän tuntua. Sitä se on, siis se sisin. Elämän tarkoitus? Olla onnellinen, olen aika varma.
 
Sipulilla on juuret. Se levittää ne ympärilleen. Se kasvattaa niiden avulla itseään. Ja joku on onnellinen sen mullasta poimiessaan. Sipuli ottaa, sen jälkeen antaa. Itsestään.
 
Olla onnellinen. Kun minä ensin keskityn itseeni, minusta tulee vielä onnellinen. Asiat järjestyvät, ajatukset järjestyvät. Kun minä olen onnellinen, olen tyytyväinen elämääni – riippumatta koulutuksesta, varakkuudesta tai mistään materiasta. Koska onnellisena minun on hyvä olla ihan juuri näin. Onnellinen tuppaa käyttämään hänelle suotua elämää, eikä vain tuhlaamaan sitä jatkuvaan murehtimiseen tai kiukkuisuuteen tai suorittamiseen. Onnellinen ei pidä oloaan vain itsellään, vaan usein levittää sitä tiedostamattaankin ympärilleen. Nauruna, hymyinä, mutta lisäksi tekoina, apuna. Kun minä olen onnellinen, koen kykeneväni auttamaan myös muita. Haluan auttaa. Kun minä olen onnellinen, kaikki tuntuu oikealta.
 
Kun minä olen ensin onnellinen, pystyn lähteä kasvattamaan kuoria takaisin ympärilleni. Harkiten. Esimerkiksi koulutus voi olla osa onnellisuutta ja mielekästä elämää, mutta ei elämän syvin ja tärkein tarkoitus.
 
Elämäntarkoitus ei ole jahdattava asia, onnellisuuttakaan ei voi ajaa takaa. Molemmat on oivallettava.
 
 
Kaksi onnellista hetkeä.
 
Minä ajattelen, että jokainen määrittelee itse oman elämänsä tarkoituksen. Ei ole oikeaa tai väärää vastausta kysymykseen, mikä on elämän tarkoitus. Mikä on sinun vastauksesi?
ennen ja nyt

Ohjenuoraa Rinkelille.

Elina4 kommenttia
Sulje nainen silmät
sinä olet tyttö
vain kuuntele
mitä korviisi kantautuu
nyt on hetki
älä ajattele
vaan odota
sen saavuttavan tajuntasi.
Uskalla
sulkea silmäsi
nuuhkaista
tuntea
ja nähdä
muuten kuin silmilläsi.
Sinä olet tässä
vain nyt
varmasti tämän hetken
kuitenkin
nytkin
myös se pieni tyttö.
 
Jos tunnet
lupaan
olet.
 
 
Toisinaan tuuditan itseäni ajatuksissa, lohdutan ja paijaan. Elämä kulkee ja järjestyy, aika varmasti. Toistan samoja asioita. Rauhoittavat minua. Muistuttavat minua. Kiteytyvät ylläolevassa. Kertovat seuraavaa:

Elina elä rauhassa. Elina et ole muuttunut, vain kasvanut. Elina säilytä aina Rinkeli sisälläsi. Elina ole tässä hetkessä. Elina uskalla luottaa tunteisiin. Elina ole kärsivällinen. Elina rohkene olla oma itsesi. Elina muistele mennyttä, mutta elä vain tätä hetkeä. Elina arvosta aitoutta ja vilpittömyyttä, mitä ikinä teetkin. Elina kuuntele sydäntäsi, niin saavutat tarkoitetun.

 
itsensä kuuntelu

Ruoka, milloin siitä tuli näin hankalaa.

Elina11 kommenttia
Mikään ei ole yksinkertaista enää nykypäivänä. Vähiten ruoka ja syöminen. Välillä tuntuu oikeasti siltä. Olen kuullut, että aika monen muunkin mielestä. Ohjeita ja suosituksia tulee joka suunnasta, usein ristikkäisiä ja päällekkäisiä. Ei saa syödä maitotuotteita, gluteenia, mitään viljoja, kananmunia, lihaa, e-koodeja, voita, eikä margariinia, lisäaineita, rasvattomia tai rasvallisia tuotteita, eettisesti epäilyttäviä tai oikeastaan edes sitä porkkanaa, koska hiilareita on liiaksi. Tai ainakin se voi olla geenimuunneltu. Parempi olisi olla laittamatta mitään suuhun. Paastoa hyvä ihminen! Se lienee pinnallakin näin joulunalla.
 
Ihmisen tulee olla aikamoisen vahva selviytyäkseen tästä ruokaviidakosta. Pystyäkseen koostamaan itselleen sopivimman ruokavalion ja sivuuttamaan kahvipöydän pätkäpaastolaisen vinkit nälän sietämiseen. En ihan oikeasti välillä tiedä, tukkiako korvat vai alkaako paasata järjettömyydestä, kun työkaveri vieressä selittää suu vaahdoten nutrauksesta tai 5:2 -dieetistä. Toisaalta se on hänen valintansa. Tietoa kyllä löytyy, jos sitä haluaa. Järkevästäkin ruokapelleilystä.
 
Kuinka paljon on soveliasta puuttua toisen ruokavalioon? Vanhoina päivinä oli sopimatonta miehelle kysyä naisen ikää. Hyh, sietäisit saada korvillesi! Kai se nykyäänkin vielä on, muttei samassa määrin. Sen sijaan sen voisi rinnastaa tänäpäivänä toisen ruokavalion uteluun ja sen kommentoimiseen. Ainakin itse koen, että kaiken maailman miljoonien dieettien myötä ihmisen omasta ruokavaliosta on tullut kovin henkilökohtainen ja herkkä asia, jota ei sovi arvostella tai ainakaan kyseenalaistaa. Jos vieras ei suostu koskemaan pullaan, on parasta tyytyä siihen ilman lisäuteluita.
 
Liika uteliaisuus on hyvä pitää aisoissa. Usein toisen ruokavaliosta keskusteleminen on kuin ampiaispesän sohimista. Aika riskialtista. Varsinkin, jos keskustelijoina sattuu olemaan vanhemman polven suurustettua-lihakastiketta-ja-pottumuusia-väestöä. Ymmärrän, että etenkin vanhempien ihmisten on hankala käsittää nykypäivän monimutkaisuutta. Enää kaupasta ei vain haeta perunapussia, vaan ennemminkin Van goghia, Nicolaa, Lady Clairea tai Blue Congoa. Jugurttejakin on bulgarialaista, kreikkalaista, turkkilaista ja venäläistä. Kermahylly on nykyisin yksi kasvisrasvasekoiterivistö. Nuorempikin pää menee sekaisin. Monimutkaista. Vai monimutkaista? Teemmekö syömisestä itse vain monimutkaista?
 
Vähintäänkin työlästä. Sen olen huomannut nyt puhtaamman ruokavalion myötä. Jokainen purnukka on syynättävä ja tarkistettava sisältö. Mitä en näe kylläkään ainoastaan huonona asiana.  Uskon vakaasti, että esimerkiksi syöpämäärien kasvulla on  jonkinlainen yhteys nykypäivän elintarvikkeisiin, jotka ovat täynnä kaikenlaista ylimääräistä. Taito lukea ravintosisältö ja ainesosaluettelo pitäisi sisältyä yleiseen opetussuunnitelmaan. Kärjistettynä. 😀 Yhäkin olen sitä mieltä, että jokaisella on täysi valta päättää, mitä kurkustaan alas laskee – ja se jokaiselle suotakoon – mutta väitän, että aika moni ei tiedä, mitä suuhunsa laittaa. Se on vähän pelottavaa.

Oli ruoka ja syöminen sitten kuinka vaikeaa, hankalaa tai monimutkaista tahansa, silti se jaksaa kiinnostaa ihmisiä loputtomasti. Bloggaajien ruokapäiväkirjapostaukset ovat taattuja tunteiden nostattajia ja kommenttimagneetteja, ruoka-aiheiset telkkariohjelmat lisääntyvät koko ajan, lehdet tursuavat kaikenlaisia ohjeistuksia ”ravintoneuvojilta” ja kyllä, mielestäni mielenkiintoisin kohta kerran Vain elämää -ohjelmaa vilkuillessani oli, kun mainittiin ohimennen illan menu. Heh.

Mielestäni ruoka on kiva juttu, se kiinnostaa minua ja voisin keskustella siitä lähes loputtomasti. Hyvässä hengessä ja iloisin mielin, tosin. Toisaalta tämä kaikki ruokakeskeisyys ahdistaa, sillä olen kerran jo elänyt aivan riittävän syvällä siinä maailmassa ja en takaisin halua. Koska nykyisin käsitän jokaisen ruokavalion ja syömiskäyttäytymisen aika henkilökohtaisena asiana, mielestäni on enemmän kuin epäsopivaa tyrkyttää toiselle omia mallejaan ja kertoa toisen ruokavalion virheistä. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät sulkemaan korvansa kaikelta ruokahössötykseltä ja kuuntelemaan vain ja ainoastaan omaa kehoaan.

Usein törmään kuitenkin ajatuksieni kanssa pyöriessäni dilemmaan: tulisiko minun kuunnella omaa kehoani vai omaa mieltäni? Missä määrin on ”oikein” antaa  periksi mieliteoille? Vai ovatko mieliteot loppujen lopuksi lähtöisin keholta? Suklaapatukkaa kenenkään keho tuskin tarvitsee, mutta joinakin päivinä tunnen selvästi muunkin kuin vain mieleni vaativan riisiä ja ruisleipää.

Ainoa asia, josta olen täysin varma: liiallinen pähkäily ja stressailu sekoittavat kaiken luonnollisen.

Minulle arkiruoka on pääosin polttoainetta. Sillä yhäkin rakastan tunnetta, että jaksan syömisen ansiosta, en palele tai tunne itseäni tyhmäksi ja ulkopuoliseksi maailmasta. Siitäkin huolimatta pidän todella jokaisesta kiireessä väsätystä lounaskyhäelmästäni. En ole sisimmiltäni mikään kokkailija, sen vuoksi ruoanlaitosta innostuminen on kausittaista. Nyt on menossa se seesteinen jakso…heh.
 
Minulle ruoan esteettinen puoli ei ole juurikaan arvokas. Mielestäni ruoka on hyvää, jos se maistuu hyvältä – kaunis asettelu ei tee sitä herkullisemmaksi. Toki arvostan, jos joku on nähnyt vaivaa kauniin kattauksen eteen, mutta en itse jaksa alkaa etenkään arkisin asettelemaan salaatinlehtiä ja kurkkuviipaleita rivistöön – edes blogin vuoksi. Kuten voitte kuvista havaita. 😀 Entäs sinä?
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 2: villakangastakkiväestö.

Elina12 kommenttia
[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa.]

Jos tätä juttua kirjoittaisi ivaavalla otteella, olisi selkeää käyttää adjektiivia pistävä. Mutta vieno käy ihan yhtä hyvin.

 
Vieno giorgioarmani leijailee nenään. Se enteilee aika usein hyvää; ei tarvitse huutaa kurkku käheänä kolmeseiskyt, vaikka vastaus on joka tapauksessa ytimekäs mitäh. Eikä tarvitse yrittää naurahtaa uskottavasti ja väkisin miljoonaan kertaan kuullulle hauskalle heitolle. Villakangastakkimiehet solmiolla ovat lähes poikkeuksetta kivoja asiakkaista; hiljaisia, ripeitä ja asiallisia. Suoraan asiaan, aikaa säästellen. Se on se koulutus ja lukeneisuus. Äiti on aina sanonut. Sivistynyt ihminen osaa käyttäytyä. Vaikka Jim-patukka vierähtäisikin väärälle puolelle kapulaa. Tosin mahtuu suureen tavarataloon heitäkin, joiden korkeakoulupaperit eivät riitä asialliseen käytökseen. Se syö kyllä aika paljon uskottavuutta, silloin ei edes Turo Tailorin puku auta. Enää.
 
Villakangastakkimiehet solmiolla voidaan erotella kahteen ryhmään sen mukaan, mitä he haluavat ympäröiville ihmisille sanattomasti viestittää – sen businessin lisäksi tietenkin. Joko irtojauhelihat, serranokinkut ja kiinalaiset olueet pakataan yksinkertaisesti muovipussiin sen enempiä miettimättä – Lumia kun piipittää jo taskussa – tai vaihtoehtoisesti esiin kaivetaan rouvan mukaan pakkaama kangaskassi, joka voi olla a. oman yrityksen keikkuva mainos b. voittoatavoittelematon, rauhaa tai delfiinien oikeuksia huutava tietopläjäys. Se message vähän riippuu, mikä kädessä kauppareissulla roikkuu.
 
Niin, on tietenkin olemassa myös villakangastakkirouvia nahkasaappailla. He eivät oikeastaan linkity aiemmin kuvailtuun millään muulla tavoin kuin ulkoisella habituksellaan. Nenään leijailee usein diori. Saapasnaiset eivät ole erityisen ystävällistä asiakaskuntaa, eivätkä aina kovin helppoakaan. Harkitun hienovarainen ylimielisyys ja ylenkatsominen sekä herkeämätöntä huomiota huokuva asenne ovat hyviä tunnusmerkkejä. Poikkeus ryhmään ovat handsfree-rouvat, jotka kyllä hölöttävät tärkeänä, mutta eivät vahingossakaan kassan takana istuvalle. Minkäänlaisesta huomioimisesta puhumattakaan. Niin, muulloin kuin kassan tehdessä tai sanoessa virheen.
 
Villakangastakkiväestö ilmestyy lihatiskien ja leipämyynnin eteen ilta-aikaan – stressaantumaan vielä vähän lisää. He eivät vahingossakaan edes koske tarjouksessa oleviin valmishamppareihin, vaan kiertävät laarit kaukaa. Mieluiten läheltä irtohomejuustoja. Poikkeuksetta kärryissä kilisee pullokassi maanantaista perjantaihin. Pussin sisälle kassaneiti harvoin pääsee kurkistamaan, sillä pussia vain heilautetaan sanattomasti piippailun lomassa. Luultavasti kuitenkin jotakin kermalikööriä ja pientä naukkailuun sopivaa. Finlandiaa.
Rauhallista itsenäisyyspäivää! Tänään moni kassaneitikin viettää ansaittua vapaapäivää hurjan vilkkaan eilisen jälkeen. 🙂
Uncategorized

Selviydyn sellaisesta päivästä.

Elina2 kommenttia
Siis kun. Joskus vaan on sellaisia päiviä. Niin. Juuri niitä. Kun mikään, mikään ei onnistu. Kerta kaikkiaan, tekisi mieli vain huutaa. Sellaiset päivät tunnistaa aika helposti ja nopeasti. Se on vain sellainen tyhmä fiilis aamulla, kun seisot unenpöpperössä keittiössä ja yrität ladata kahvinkeitintä. Mikä ei tietenkään onnistu. Sukan paria ei löydy. Kello juoksee liian nopeasti. Puhelimesta on akku loppu. Kaapista ei löydy evästä. Säästöpossu on tyhjä. Valmiiksi esille otettu paita likainen. Ja sitten se hemmetin itsepäinen takku hiuksissa. Se ei vaan selkene.
Tietysti yksi vaihtoehto on lähteä takkutukkaisena, tahraisena (tai vaihtoehtoisesti paidattomana), yksisukkaisena, nälkäisenä, nokiattomana ja täysin unessa uuteen päivään. Vähät välittää, öh, mistään. Rämpiä ryteikössä eteenpäin raapivista oksista välittämättä.
Minulla oli sellainen päivä eilen. Noh, kaikki alkoi aamulla luonnollisesti siitä kahvinkeittimestä. Ei onnistunut, kun ei löytynyt kannuun kantta. Sama epäonnen kaava jatkui läpi päivän. Ehdottomat kohokohdat olivat jäisellä tiellä pyörällä kaatuminen ja siitä seurannut puna-sini-musta reisi, lähes-tulkoon-tukehtuminen lounasta kiireessä vetäessäni sekä maanantain tajuaminen asiakkaalle hyvää viikonloppua toivottaessani. Työkaverilleni valitusvirttä itku kurkussa vuodattaessani hän vain totesi: ja perjantai 13. on vielä edessä joulukuussa. Lohduttavaa. Oikeasti. Ei se eilinen kai niin paha päivä voinut sittenkään olla.
 
Minä olen sentyyppinen ihminen, että en vain kykene rämpimään eteenpäin oksista välittämättä. Sietäisin nirhaumat kasvoissa, mutta en kestäisi olla katkomatta tielläni olevia oksia. Koen, että minun on raivattava reittini, ei vain luikahdeltava ongelmien välissä. Muuten asiat jäävät vaivaamaan. Päämäärän saavuttaminen on toki ensiarvoisen tärkeää, mutta minulle on aina merkinnyt paljon myös se, kuinka tavoitteeseeni olen päässyt.
 
Ongelmat eivät ole olemassa kiusallaan, vaan ne on tehty yksinomaan ratkaistaviksi. Oikeaan ratkaisuun pääseminen on taas lähes yksinomaan oppimista ja ihmisenä kasvamista. Niin ajattelen. Joten mikä eteen sellaisena päivänä?
 
Kaikki-menee-mönkään-päivänä ainakin itselläni päällimmäinen tunne on kiukku. Turhautuminen heti perässä. Voimakas negatiivinen tunne harvoin antaa sijaa millekään muulle. Sen vuoksi luulen, että ensimmäinen askel parempaan sellaisena päivänä on yrittää tavoitella ihan mitä vain muita kuin päällimmäisiä negisviboja. Tunnetiloja voi nappailla mistä vain, yllättävistäkin paikoista, milloin vain, aivan arvaamatta. Minä löydän usein pelastavan tunteen jostain unohdetusta. Muistot ovat minulle niin tärkeitä. Eilen esimerkiksi sain kivasta olosta kiinni työpaikan taukotilassa haistaessani mikrossa lämpenevän kollegan päivällisen: tuoksun perusteella luulen sen olleen jotakin perunasoselaatikon ja lihapullien yhdistelmää. Kiukku katosi hetkessä, kun matkasin tuoksun mukana lapsuuden pimeisiin, talvisiin, mutta lämpimiin arki-iltoihin, jolloin äiti lämmitti töistä myöhään tullessaan samaista ruokaa pannulla. Punajuurisalaatin kera tietysti. En vain voinut olla hymyilemättä kipeästä kankusta huolimatta.
 
Vallitsevan tunnetilan muuttaminen ei mielestäni ole kovin helppoa – varsinkin, kun se on tehtävä täydellä rehellisyydellä. Iloisen uskottelu ei ole kuin itsensä huijaamista. Turhaa. Sen vuoksi tietynlainen jukuripäisyys voi olla ainoastaan eduksi. Ongelman kohdatessani ensimmäinen reaktioni on syvä epätoivo. Se ei kuitenkaan kestä kuin hetken. Oikeastaan jo epätoivon keskellä suuntaan katsettani ylös, punnitsen vaihtoehtoja ja selviytymiskeinoja. Olen aina kokenut, että ajattelen aina ylöspäin. Tiedättehän mentaliteetilla läiskäise vain, keksin silti aina keinon nousta ylös. Niin, jukuripäisyys, itsepäisyys, uppiniskaisuus, periksiantamattomuus. Ehkä se on yksinkertaisesti jotain sentapaista. Tärkeimpänä kuitenkin on halu selviytyä ja selvittää. Elämännälkääkin. Usko ratkaisun löytymiseen.

Kolmas ja yksinkertaisin keino on itkeä kiukku, turhautuminen ja negatiivisuus itsestä ulos. Se käy aika näpsäkästi, mutta vaatii toimiakseen kaiken sen inhottavan sisällä hautomista – ainakin hetken aikaa. Olen koko pienen ikäni puolustanut itkemistä. Mielestäni se on tervettä. Mieleltään hyvinvoiva ihminen osaa itkeä. Se on aina auttanut minua ja tuonut lohdutusta. Suurelta osin ehkä senkin vuoksi, että minulla on lähes aina ollut olkapää, jota vasten itkeä. Niin, olen ollut onnekas.

Kun kyllästyin nyhveröimiseen, heiveröisyyteen ja avuttomuuteen, ratkaisin ongelman osaltaan näin.

Kohti iloisempaa ja onnellisempaa päivää, eikös juu? 🙂
ennen ja nyt · kehitys · treeni

Suunta.

Elina22 kommenttia

Ennen etsin onnea ja tyytyväisyyttä siitä, mikä olin. Tai millaiseksi minun piti tulla. Jos vain olisin määrittelemäni kokoinen, olisin varmasti onnellinen. Nykyään käsitän onnen ennemminkin asioina, joita saan tehdä ja kokea. Kun käytän omaa kroppaani ja näen mihin se pystyy, olen suunnattoman onnellinen. Oma onneni on yhäkin lähtöisin itsestäni, mutta nyt vain paljon syvemmältä. Täältä. Sydämestä.
 
En enää jahtaa iloa, vaan luotan sen tulemiseen.

I think I’m better that way.
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 1: nuoret poikamiehet.

Elina8 kommenttia
[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa.]

Siinä ne kulkevat. Yksi. Kaksi. Kolme. Valkosipulia jonossa. Piip. Piip. Piip. Jokaisella oma tarra kyljessä. Sama pätee kurkkuihin. Söpöä. Ymmärrettävää, että keskittyminen menee koko ostosprosessin läpiviemiseen. Onhan se aikamoista. Ilman äitiä. Sipsipussi, einesateria ja – aivan selvästi ainekset jonkinmoiseen jauhelihakastikkeeseen sekä fetasalaattiin. Kalliiseen fetasalaattiin. Muussa voi pihistellä, mutta juuston kanssa ei. Eli naisen kanssa. Selvästi illallisvieraita tulossa. Aivan liian selkeää. Viinipullo kainalossa, hivenen hermostunut olemus. Hihi. Rauhoitu hyvä nuori mies, hyvin se menee! Et varmasti ota rohkaisuryyppyä. Et tarvitse. Ainakaan koko sikspäkkiä.

 
No, se vähän vaihtelee. Toiset ovat todella kohteliaita ja uskaltavat reilusti katsoa silmiin. Todistavat täysi-ikäisyytensäkin saatesanoilla juu, totta kai, näin ole hyvä. Toiset vain murahtavat ein kysymykselle etukortista. Murahtelevat nuoret miehet taas haarautuvat alalajeihin 1.) oikeasti vihaiset ja 2.) ihan liian ujot a. hymyilevien naisten kanssa b. yleisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä. On ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että muovipussi unohtuu laskusta. Reagointitavat taas vaihtelevat täysin tyypin mukaan; joko viidenkympin ostokset sullotaan pikkumuovipusseihin (mikä on saavutus siitäkin huolimatta, että kallis juusto näyttelee laskussa isoa osaa) tai reilusti myönnetään ai mä kämmäsin ja vipataan kakskytsenttinen kassaneidille.
 
Maksutilanteessa on aika tärkeää yrittää näyttää rennolta. Vähän nojailla toisella kädellä kassanreunaan ja lepuuttaa vasenta jalkaa. Siitäkin huolimatta, että pin-koodi on ehditty näpytellä neljä kertaa ennen laitteen koko näppäiletunnuslukusikiitos-tektiä. Mutta stay cool. Silloinkin, kun kassaneiti hienovaraisesti ilmoittaa, ettei katetta kortilla ole. Ota nää, loput kortil. Kolkytviis senttiä taskunpohjalta ja maksutapahtuma hyväksytty.
 
Niin, aina se ei mene yhtä ruusuisesti. Hikikarpalo voi vierähtää ohimolta poskelle ja tavoiteltu rento ote kärsiä. Silloin kohdistetaan hätääntyneet pikkupoitsunsilmät kassaneitiin ja kysytään lähes poikkeuksetta kohteliaasti voisitsälaittaanäähetkekssivuun. Ne murahtelevatkin tyypit etenkin, oikeastaan he nimenomaan. Toki kassaneiti voi. Laittaa hän niiden yrmymummojenkin, joiden mielestä rahanpuute on kassaneidin vika. Viimeistä virkettä ei tosin sovi sanoa ääneen. Murahtelevan nuoren herran on hyvä oppia avaamaan suu, sanomaan kiitos ja anteeksi.
 
Loppuun kassaneidin tekee usein mieli huikata hei kundi, unohdit ostoksista ketsupin. Sillä se onnistunut illallinen jauhelikastikkeen ja seuralaisen kanssa saattaa hyvinkin olla kiinni hennosta ketsuppitöräyksestä.
 
Niin vielä. Pakasteita ei pussitella turhaan. Njäh, ei tarvi. Ja jälleen sellainen harkitun rento kädenheilautus.

Kassaneiti kassaneitien pikkujouluihin lähdössä. Tapasin siellä nuoren poikamiesasiakkaan.

 

Uncategorized

Tiistaina vuosia oli 20, eilen 21, tänään ehkä 19.

Elina10 kommenttia
Silloin kun huominen tarkoitti pitkää odotusta.
Vuosi oli likimain ikuisuus.
Silloin kun tuntiin mahtui miljoona mahdollisuutta.
Ja kiire tuli vain käskystä.
 
Silloin kun äidin kanssa autossa laulettiin kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää,
en tiennyt ajan voivan oikeasti kulkea liian nopeasti.
Muulloinkin kuin seitsenvuotissyntymäpäivänä.
 
Tänään pelkään vieriviä vuosia.
En silti halua pysäyttää ajanjuoksua, koska silloin minulla ei enää olisi hetkiä.
 
Hetket rakentuvat ohikiitävästä.
Luopuminen on niiden olemassaolon ehto.
 
Eilistä ei saa takaisin
kuin vain muistoissa.
Sen vuoksi odotankin huomista,
tulevaisuutta.
 
En halua pelätä seuraavaa aukeamaa,
vaan luoda siihen miltei raivokkaasti uutta.
En ole ahne,
ainoastaan elämännälkäinen.
 

 
Tiedän, että täytin eilen 21 vuotta, mutta en kuitenkaan tiedä, minkä ikäinen oikeastaan olen. Toisinaan tuntuu, että vuosien määrä on minulle kuin viikoittain muuttuva ominaisuus. Tai ainakin haluaisin sen olevan.
itsensä kuuntelu · joulu · oma kanta

Joulu tulee, ruoka tulee. Suu auki?

Elina9 kommenttia
Kuka meinasi vetää pipariöverit jouluna?
Pian tulee joulu, silloin syödään. Pikkujoulut, silloinkin syödään. Huomenna on syntymäpäiväni, silloin mennään syömään. Viikonloppuna synttärikutsuni, silloin kaikki tulevat meille syömään. Joulun jälkeen järjestetään työpaikan voitonjuhlat, silloin luonnollisesti ohjelma koostuu syömisestä. Uutena vuotena, noh, silloin kai ennemminkin juodaan. Syödään varmaan myös, sipsiä yöllä.
Sellaista se on. Ei kai syömistä turhaan kuvailla myös sosiaaliseksi tapahtumaksi. Olen jonkun jopa kuullut sanovan, ettei viitsi ikinä oikeastaan syödä kotona. Siitä kun puuttuu oleellinen osa ateriaa – toiset ihmiset. Omaan korvaani se kuulostaa hassulta. Minä syön kaikkein maistuvimmat ja mukavimmat ateriani kotona, usein ihan vain yksin. Olen joutunut opettelemaan sosiaalista syömistä: koen vain hirvittävän vaikeaksi yrittää samalla nauttia ruuasta, kun keskutelen toisten kanssa tai huomion heitä jollain toisella tapaa. Olen huomannut, että toisilta se onnistuu vähän kuin itsestään.
Minulta ei vieläkään aina tule luonnostaan ajatus hei, kivaa päästä ulos syömään. Sillä usein vahingossa deletoin ajatuksissani itseltäni tuon ruokaosuuden, ihan vain vanhasta tottumuksesta. Hetken päästä aina tajuankin, että se ruokailu koskee yhtälailla myös minua. Ja se on hienoa tajuta.
Näin joulunalla saa lukea vinkkejä sieltä ja täältä, kuinka joulukilot saa pidettyä poissa. Vaikkapa jättämällä tortut kauppaan ja laatikot seisovaanpöytään. Suklaista nyt puhumattakaan. Alan aina väkisinkin miettimään omaa suhdettani ruokaan: pitäisikö tehdä sitä ja tätä, niin ja näin, eli siis kuinka nyt tulisi syödä?
 

 

Aloitin sunnuntaina todenteolla joulunodotuksen. Joululaulut raikaamaan, glögiä mukiin ja piparitaikinaa vaivaamaan. Yhdenlaiset piparit eivät riittäneet, vaan tarkoitus oli tehdä kolme eri taikinaa. Päivän aikana ehdin kuitenkin tehdä vain kahdenlaisia: valmispiparitaikinasta sekä Hillan terveyspiparitaikinasta. Jälkimmäinen takina ei minun vaivauksessani oikein esteettisessä mielessä onnistunut, maultaan kylläkin. Heh.

Ensin oli kieltäytyminen. En syö, en tarvitse, en edes halua. Sitten tuli himo, mutta yhäkin kieltäytyminen. Parantuessani aloin sallimaan – osin pakotettunakin – asioita ruokavaliooni. Olin tohkeissani kaikesta ”uudesta”. Joulunodotus tuntui taas joulunodotukselta ja syntymäpäivät syntymäpäiviltä, sain syödä glögiä ja kakkua, jos halusin. Halusinhan minä. Myöhemmin syöminen arkistui, jokainen ateria ei enää tuntunut riemuparaatilta, vaan aivan tavalliselta elämältä. Niin sen kuuluukin olla.
Olen tajunnut, että nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti voin päättää itse, mitä suustani alas lasken. Kukaan tai mikään muu kuin minä itse ei vaikuta siihen. Edes tekstipätkät lehdissä tai ravitsemusterapeutin suositukset telkkarissa. Minulle yksi vapauden osa-alue on nimenomaan se, että voin valita kananmunan ja pizzan väliltä. Sen lisäksi, että voin päättää itse, mitä syön, voin myös päättää, mitkä seikat valintoihini vaikuttavat: mieliteot, terveellisyys vai jokin muu.
Rauha tulee siitä, ettei ole mitään totaalisen kiellettyä. Voin, jos haluan. Silloin ennen minua harmitti ja suututti, jos jouduin istumaan kahvipöydässä tyhjin suin, kun muut herkuttelivat. Koska syömättömyys ei ollut oma valintani. Usein kuulee laihduttajien valittavan, kuinka se tylsä salaatti odottaa jääkaapissa, kun  sulla sentään on toi pasteija. Tekisi mieli mojauttaa marmattajia, oma valintasi, sisäistä se. Mielestäni joulupöydästä ei pitäisi selviytyä – ilman mitään tai minkään kanssa. Inhottaa koko sana. Oli se ruokavalio mikä tahansa, ennen sen noudattamista kannattaisi käyttää aikaa sen sisäistämiseen ja hyväksymiseen, miettiä syitä ja pohtia, miksi. Se, että pystyy istua vaivatta oman valintansa mukaan kahvipöydässä joko pullatta, kokonaisen tai puolikkaan pullan kanssa on mielestäni oman itsensä tuntemista.
 
Nykyisin jouluni olisi joulu ilman isoa perunalaatikkokasaa. Koska perunalaatikkomuus olisi oma päätökseni.
 
Sama pätee yleisestikin elämässä. Ihminen joutuu tekemään valintoja koko ajan. Usein ne ovat onnistuneita, jos hän oikeasti pysähtyy kuuntelemaan itseään ja myös osaa kuulla ja erottaa viestit. Minä tiedän, miksi en itse halua käyttää juurikaan alkoholia tai vedelle ”edes pikkujouluissa” ympäripäissäni. Sen vuoksi pystyn loistavasti tanssimaan ja pitämään hauskaa ilmankin. En hämäänny tai vaivaannu kysymyksistä etsäookännishjajuonu. Korkeintaan hiljaa mielessäni ihmettelen takaisin kuinkasäoottollasessakondikses. Harvoin sitäkään, sillä mielestäni jokainen saa toimia juuri niin kuin parhaaksi itselleen näkee.
 
Toiset kuuntelevat enemmän mielitekoja kuin järkeä. Toiset jotakin aivan muuta. Jotkut valitettavasti itsensä ulkopuolelta tulevaa kehotusta, painetta tai epäsuoraa käskyä.
 
On hieno asia, että jokaisella on vapaus valita. Sitä kannattaisi arvostaa. Siis. Jos joulupöydässä joku kieltäytyy perunalaatikosta, älä ota sitä itseesi, vaan maista ihmeessä. Mutta jos et tosiaan halua luumukiisseliä, älä syö vain koska muutkin. Oma periaatteeni.  
 
Itse aion kyllä syödä molempia. 🙂

minun päiväni

Päivää, hyvä päivä. Eli päivä Rinkelinä.

Elina20 kommenttia
Päiviäni voisi kuvailla pohjalta lähtevällä, kerran nousevalla ja sitten taas laskevalla aaltoliikkeellä. Kulkee kuin normaalijakauman käyrä. Ihan itsestään. Pakotettaessa nousuja pystyn mahduttamaan päivään toisen jos kolmannenkin – kahvin ja innostuksen voimin. Kuten esimerkiksi eilen yömyöhään työpaikan pikkujouluissa tanssahdellessani.
 
Tässä kuitenkin pieni kurkistus perjantaipäivään. Ihan vain koska itse tykkään udella toisten arkea. Tavallinen arki ei ole ikinä tylsää kuultavaa. Kyllä me tiedämme, kuinka viikonlopun juhlissa kaava useimmiten kulkee: syödää, juodaan ja jorataan. Möngitään toivottavasti jossain vaiheessa kotiin. Viikossa on kuitenkin viisi muutakin päivää, jotka usein vieläpä ovat kiirettä ja touhua täynnä. Jokaisella on niihin oma kaavansa. Tässä minun omani.
 
Kello 06.05
Käyrän ja päivän alku. Se on aina varovaista hiippailua. Rauhassa, rauhassa hyvä päivä tulee. Se on mottoni päivänaloitukselle. Vaikka olen useimmiten suhteellisen virkeä aamuisin, tykkään ikään kuin kasvattaa päivää tuntien edetessä. Rempseimmilläni – siellä aallonharjalla – olen keskellä päivää.

Ennen vannoin suolaisen aamupalan nimeen. En voinut kuvitellakaan syöväni aamupuuroa makeana. Nyt olen kuitenkin jo pidemmän aikaa tehnyt luomukaurapuuroni mantelimaitoon, josta tulee makea vivahde. Keson kanssa syötynä se on niin taivaallista, että odotan aamua jo pelkästään puuroannoksen vuoksi. Odotus tuntuu aina suhteellisen pitkältä, sillä alan kaipaamaan sitä jo ennen viimeistä lusikallista.

Oikeaoppisen puuro-raejuustoaamupalan syöntitekniikan voit käydä opiskelemassa täältä.

 
Vapaapäivät ovat siitä mukavia, että silloin ei välttämättä tarvitse harjata hiuksia ollenkaan. :3 Perjantai ei ollut kampavapaapäivä, vaan aamulla oli pakko irvistellen selvittää takut. Inhokkipuuhaa. Muistan pienenä satukirjan, jossa vanha noita kampasi tytön hiuksia sata vetoa jokaikinen päivä. Se oli kai jotenkin maagista. Mietin aina, että ihan hirveää, tyttörukka.

 
Yritän muka kärkkyä aina tarjouksia ja sillä tapaa säästellä pennosia. Eihän siitä useinkaan mitään tule. Myöhästyn tai vaihtoehtoisesti katselen kassalla, kun käsieni kauttaa kulkee viimeinen tarjouskanapaketti. Perjantaiaamuna tajusin edellispäivän hedelmäsosetarjouksen.

Kello 07.00
Suunnittelen liikuntakertani joka viikko etukäteen ja istutan ne työvuoroihin sopiviksi. Harvoin tulee tilanteita, etten oikeasti ehdi missään välissä suorittamaan haluamaani treeniä. Perjantaiaamuna lähdin lenkille ennen töihin lähtöä. En koe liikuntojeni sumplimista ja suorittamista pakkona tai vaivana. Minulle ne ovat vähän kuin aamupuuro: rutiini ja nautinto yhtä aikaa.

 
Lenkin ja suihkun jälkeen pakkasin eväät töihin. Kuuden tunnin työpäivänä minulla on kaksi 12 minuutin kahvitaukoa, joten eväät on suunniteltava sen mukaan. En kykene kiireessä syömään ”kovia” ruokia, varsinkaan suuria määriä. Mahani tulee herkästi kipeäksi ja turpoaa. Kuitenkin energiaa on saatava, sillä nälkäisenä keskittymiskykyni on alhainen ja mielialani suorastaan jäätävä.
 
Olen usein miettinyt, kuinka en kestä näläntunnetta kovinkaan hyvin. Tai kestän, jos saan vain maata hiljaa ja yksin jossakin nurkassa.  Ehkä sietokyky on yksilöllistä. Tosin mielestäni nälkä on selkeä kehon viesti ja pyyntö, ei sivuutettava turha seikka.

Klo 15.30
Minua ei ole luotu hälinään ja melskeeseen. Väsyn ihan hirveästi melun keskellä. Ehkä se on jonkinlaista henkistä väsymystä. Tosin kassatyö itsessään on rankkaa. Oikeasti sekä fyysisesti että henkisesti. Etenkin joulunaikaan. Toisinaan tuntuu, että kassa on koko kaupan negatiivisuuden keskittymä. Kassaneidille asiakas purkaa ihan kaiken. En ikinä unohda kertaa, kun yritin selittää tuohtuneelle rouvalle asiaa. Hän ei korvaansa lotkauttanutkaan. Sinänsä minulle aivan sama. Mutta se puhdas viha katsoessani häntä silmiin, se oli aika järkyttävää.
 
Työpäivän jälkeen poljin tuhatta ja sataa kotiin. Minulla on aina kiire hiljaisuuteen. Työpäivien jälkeen autojen melukin raastaa korviani. Kotiin päästyäni heitin ulkovaatteet lattialle ja lämmitin ruokaa. Siivosin takin naulakkoon vasta vatsa täynnä. Kuten tavallisesti.

Ruoan jälkeen köllähdän lähes poikkeukseutta sängylle tai sohvalle lepäämään, kuten perjantainakin. Selailen ehkä lempiblogejani ja luen Pakkista, heh. Tämä alkaa olemaan jo päiväkäyräni loppupuoliskoa, selkeää laskua. Samainen lasku tapahtuu, vaikka olisinkin töissä iltavuorossa. En vain ole iltaihminen. Tai tavallaan olen, sillä pidän illoista. Hiljaisista, rauhallisista ja väsyneistä.
 
Mielestäni on tärkeää suoda itselleen päiviin omia hetkiä, eikä vain ajatella tehtävästä ja velvollisuudesta toiseen.

 
Kello 17.30
Iltaisin ajatukseni ei toimi parhaiten, enkä mielelläni esimerkiksi opiskele päivän päätteeksi. Harvoin kirjoitankaan mitään. Tuntuu, että silloin olen jo koko valveillaoloaikanani ajatellut ihan liikaa. Pienoisen pakon edessä olen kuitenkin opetellut iltaopiskelua. Ei ehkä tehokkainta, mutta tyhjää parempaa.
 
Perjantaina luin ja laskin kemiaa. Se on mielestäni ihan kivaa.

 
Karvapallo hyppäsi ovesta sisään kuuden hujakoilla. Lähdin äidin kanssa vielä kauppaan ostamaan joululahjoja ja asusteita lauantaisia pikkujouluja varten. Vili jäi meille odottamaan siksi ajaksi.

Kello 19.30

Iltapala säkkärissä. Olen vähäsanainen iltaisin. Haluan vain hautautua oman pääni sisälle. Ja myöhemmin peiton alle. 🙂

Toisinaan on kiva kirjoittaa pintaliitoa. Ei niin syvällistä ja traagista. Olen tähän asti kokenut höpöttelyn jotenkin turhana kirjoitteluna, minulle. Mutta oikeastaan tällaista oli mukava kirjoittaa. Oliko lukea? Vain sittenkin aivan turhaa? Harhaudun liian usein ajattelemaan, että Rinkelissä kirjoitusten tulee olla aina valtavan sykähdyttävää ja oivaltavaa, enkä sen vuoksi tartu kaikkiin kirjoitushoukutuksiin päässäni. Vaikka tosiasiassa tämä on ajatusteni tyhjennyspaikka ja aika useinkin ne ajatukseni ovat kaikkea muuta kuin syvällisiä. Hehe.