Kategoria: liikunta

ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Tarkka painosta.

Elina4 kommenttia
Olen nykyisin aika tarkka painosta. Siitä, että se on pääpiirteittäin tasan. Tasapaino, tarkoitan.
Vajaan parin viikon treenitauon jälkeen oli kiva taas palata hikoilemaan. Jokainen säännöllisesti urheileva saattaa tietää, ettei paluu aina ole kuitenkaan välttämättä ihan helppoa – semmoiseen sykkeettömään elämään kai tottuisi aika nopsasti. Pienen turvotuksen lisäksi sitä vuodatti lenkkipolulla ulos aika paljon raskaita ajatuksia. Senkaltaisia, jotka eivät pelkällä työmatkapyöräilyllä pääse puskemaan pintaan. Ja vaikka taukoviikoilla oli eittämättä positiivinen vaikutus ja oma missionsa, muun muassa se, että jalat tuntuisivat taas kaksikymmentä kiloa kevyemmiltä, tajusin siltikin sen, kuinka vahva osa urheileminen on minua. Osa identiteettiäni.
Sama, onko se sitten hallitsemattomia hyppyjä takapihalla vai puolimaratonin hölköttelyä. Hyvänolon liikunnan avulla jäsennän niin paljon asioita itsessäni ja elämässäni.
Syy totaalisille taukoviikoille – kaikkien muiden järkevien ja niitä puoltavien asioiden lisäksi – oli suoranaisesti se, että olen pitkästä aikaa joutunut kohtaamaan taas omat rajani: kun en fyysisesti enää jaksa rasitusta. Työmatkapyöräilyt, pitkät duunipäivät ja kaikki muu elämän (ihana) aktiivisuus ovat imeneet tuntien lisäksi kaikki mehut minusta ja vuorokausista.
Tasapainon löytäminen ei kieltämättä ole tänä kesänä ollut kovinkaan helppoa.
Kun on liikaa tekemistä suhteessa jaksamiseen, sitä ajautuu helposti pyörteeseen, jossa oman itsensä kuuntelu kärsii – alkavaa uupumusta ei itsekään tajua. Ajattelen silloin olevani automaattivaihteella, toimin kuin pieni robotti.
Tunnistan tasapainon liikunnan suhteen kärsineen silloin, kun alan  alitajuisesti ajatella, ettei päivää ole ilman urheilusuoritusta. Toisin sanoen lepopäivät tuntuvat turhilta ja hyvä flow onkin oikeasti vaihdekepin jumiutumista liian suurelle vaihteelle. 

Mutta onneksi tosiaan pyrin olemaan tarkka sen painon kanssa. Tasapainon, tarkoitan edelleen.

liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · treeni

Pirullinen porrastreeni.

Elina2 kommenttia
Kyllä. Voin myöntää seuraavan: minulla on toisinaan vaikeuksia hillitä omaa innostustani. Lisäksi veikkaan, että nainen Keinukallion portaiden huipulla saattoi hiljaa itsekeen hivenen ihmetellä unelmaani, kun siitä ohimennen sen kaiken huohotuksen keskellä mainitsin. 
Että olen niin – siis niin – pitkään unelmoinut kunnollisesta porrastreenistä. 
Olivathan ne pirulliset portaat eli himputin makeeta touhua. Pakarat, reidet ja keuhkotkin. Kaikki meinasivat samaa aikaa räjähtää. Pää meinasi osaltaan posahtaa uskonpuutteesta, kun viimeiset askelmat alkoivat uhkaavasti vaikuttamaan mahdottomilta. Mutta eivätpä olleet. Tosin. Sunnuntain jäljiltä en vieläkään kävele kunnolla. Eniten osumaa saivat ehdottomasti pohkeeni, jotka edelleen ovat suoranaisesti kosketusarat. Näinä kolmena aamuna olen jokaisena meinannut lentää nenälleni noustessani ylös sängystä. Hups, kun nyt vasta tajuan, mihin kaikkeen pohkeita oikein tarvitaan.
Sanoinhan. Innostukseni on pitelemätön.
Niin pitelemätön, että olen täysin valmis jakamaan sen aivan jokaisen vastaantulijan kanssa. Suorastaan haluaisin. Raahata ihan kaikki kanssani portaita ravaamaan. 
aamu · ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Joka-aamuinen terapia.

Elina6 kommenttia
Minulla on nyt parin viikon ajan ollut joka aamu pienimuotoinen psykologinen istunto. Tai paremminkin henkinen matka taitettavana. Kello 6.15-6.40. Suurinpiirtein ja riippuen ihan omasta etenemisvauhdistani ja -halustani. Heti aamutuimaan kaikenmoisten asioiden läpikäyminen on itse asiassa äärimmäisen hyödyllistä. Tulee jokseenkin tyyni olo. Kai olen niillä kellonlyömillä vielä osin unen ja valveen rajamailla, jonkinlaisessa transsissa jopa. Itsekritiikki, epäröinti ja kaikki sellaiset ajatuksia monimutkaistavat tekijät ovat aamukuudelta vielä hyvän aikaa koisaamassa.
On tehnyt hyvää.
Meinaa polkea töihin ja tunnustella omia fiiliksiä.
Työmatkapyöräily on sellainen juttu, jota jokaisen pitäisi ehdottomasti kokeilla elämänsä aikana edes sen pari viikkoa. Suorastaan terapeuttista puuhaa.

Olen uhkarohkeuksissani uskaltautunut miettimään jopa haaveitani. Niihin hitusen helpompiin haaveiluihin lukeutuu sellaisia asioita kuin toisen puolimaratonin juokseminen ja vuoden päästä kandin paperien kouraan saaminen. Sitten on niitä haastavampia haaveita, joiden sanominen ääneen onnistuu lievästi kakistellen. Toivon esimerkiksi kehittyväni kirjoittajana ja saavani joskus vielä rustailla jossakin muodossa yhä useammalle silmäparille. Haaveilen, että pystyisin joku päivä leikittelemään sanojen kanssa ihan oikeasti taidolla. Sitten se ihan täyspitkä maraton.
Pyörän satulassa ja silmät puolitangossa olen hiffannut myös kaikenlaista satunnaista elämästä. Yksi sellainen juttu se, että on ihan okei yrittää nauraa asioille, jotka eivät aiemmin ole syystä tai toisesta hihityttäneet hitustakaan. Ihan jopa kannattavaa. Joku viisas veikko on takuulla tokaissut joskus, ettei naurunaiheita voi elämässä olla liikaa. Allekirjoittanen. Sitä paitsi moni asia muuttuu suorastaan hervottomaksi, kun sille antaa vain mahdollisuuden. Kuta kuinkin sama pätee myös ihmisiin. Oikeastaan elämässä voi mennä pahastikin metsään, jos hakee ympärilleen joka tilanteessa ainoastaan hyvin paljon samantyyppisiä ihmisiä kuin itse on.

Huh. Onneksi kypärä on ollut päässä ja perjantai on tänään. Joka-aamuinen psykologinen pään kaivaminen on aikamoisen rankkaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

ElinaKommentoi
Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

ElinaKommentoi
Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.