Olen tähän asti ajatellut ehtimisen olevan järjestelykysymys. Tunti on ihmisille eri mittainen, jos sitä mitataan muulla tapaa kuin sekuntein. Vuorokauteen saa ujutettua muutaman lisätunnin vähän fiksaamalla, tiivistämällä ja organisoimalla. Sellaisina kertoina kun en ole kerennyt, olen monesti kuitenkin tiedostanut, että olisin kenties ehtinyt vähän enemmän vaivaa näkemällä. Jos olisin vain jaksanut. Jos olisin vähän viitsinyt. Jos olisin oikeasti yrittänyt. Jos olisin ottanut sen puolituntisen rauhoittumiseen varaamastani ajasta. Nyt syksyllä olen kuitenkin karusti joutunut pyörtämään sanani, joita olen itselleni toistellut hyvän tovin. Aina ei ehdi. Ei ehdi valmistautua niin hyvin tentteihin kuin haluaisi tai ei ehdi viettää toisen kanssa aikaa niin paljon kuin haluaisi. Toisinaan ehtii tekemään vain vähän sinnepäin –  ja senkin vasemmalla kädellä.

Ja itse asiassa se on enemmän kuin okei. Se on minulle terapeuttista.

Vaikka on ollut kiire ja on ajoittain stressanutkin, olen monesti luennolla istuessani miettinyt tämän olevan juuri sellaista elämää kuin haluankin juuri nyt. Halusinkin. Joka kerta opiskelijakorttia esittäessäni, olen edelleenkin suunnattoman onnellinen, kun silmiini sattuu Helsingin yliopisto. Elämäni ensimmäisistä tenteistä sain kaksi vitosta ja nelosen. En lukenut älyttömästi, tentit eivät olleet älyttömän vaikeita, mutta en siltikään ajatellut vähätellä arvosanojani. Tulee varmasti tulevaisuudessa vielä vaikeampia tenttejä ja huonompia arvosanoja. Hetkessä elämisen harjoitteleminen tarkoittaa kuitenkin juuri nyt juuri näistä tuloksista iloitsemista.

Lähiaikoina olen kokenut useita kertoja toistuvan tunteen. Luulen, että olen vihdoin löytämässä oman tapani elää ja olla. Olisiko kyse tasapainosta. Tai pilkistävästä itsevarmuudesta. Ehkä. Tuntuu kuin joka hetki ei enää tarvitsisikaan kiemurrella vaivaantuneena tuolilla ja miettiä käsien sopivaa paikkaa sylissä. Kaikki on ennemminkin iisii kuin otsanrypistelyä. Huomaan yhä useammin hiljaa mielessä tokaisevani no jaa, miksikäs sitä ei hymyilisi. Ja sittenhän hymyillään. On oikeasti aika helpottavaa, kun uskaltaa vihdoin sanoa itselle, ettei ole mitään hätää. Vaikka elämä on ollut pitkään iloista ja onnellista, pieni, tuntematon hätä on siltikin asunut jossain syvällä päässäni. Sellainen hätä, jolla ei ole minkäänlaista häntää, ei kyllä päätäkään. Sen vuoksi siihen on ollutkin hyvin vaikea tarttua. Lähes mahdoton paikallistaa ja analysoida. Kuitenkin kerran kun oppii nappaamaan kiinni ihan täysin abstraktista, se onnistuu uudemmankin kerran. Helpommin jopa.

Rinkeli on pienestä asti ollut vähän huiskispaiskis-tyyppiä. Pistelee menemään ja pysähtyy korjailemaan jälkiä myöhemmin – sitten joskus paremmalla ajalla. En ole oikeastaan ehtinyt miettiä menneinä viikkoina vaatetustani, sen enempää kuin leikkaamattomia kynsiänikään, harjaillut hiusten takuistakin olen ehkä vain osan. Sen sijaan olen säntäillyt ja laittanut tuulemaan, mutta myös mietiskellyt paljon. Olen jättänyt elämän kokonaisvaltaisen järjestelyn vähän vähemmälle ja elänyt tavallista arkea vähän enemmän. Kannattaa kokeilla uudemmankin kerran, Rinkeli. Elämä nimittäin pysyy aivan loistavasti kasassa, vaikka joka osa-alue ei koko aikaa olisikaan hyppysissä. Kontrolli syö aina kokemusmaailmaa, liiallinen kontrollointi tappaa sen täysin.

Rinkeli on tällä hetkellä innostunut tulevasta viikonlopusta ja lauantain ravintolaillallisesta ystäviensä kanssa. Rinkeli odottaa tulevaa mökkireissua Tahkolle ja omaa syntymäpäiväänsä aika tavalla. Rinkeli haaveilee jo tenttien jälkeisestä vapaudentunteesta ja ihan vähän ehkä joululomastakin. Riisipuurosta ja perunalaatikosta. Rinkeli toivoo ensiyöstä rauhallista, hiljaista ja haukutonta. Jooko hoitohauva?