Kyyneleitä.
Eiliseen päivään kuului huhkimista liikunnan parissa ja vastapainoksi rentoutumista leffateatterissa suklaan (ja Ässän) kanssa. Hilppasin heti aamusta salille kovistelemaan lihaksia ja päivemmällä ajelin tallille estetunnille. Päivän liikuntasuoritusten jälkeen oli mukavaa laittautua ja lähteä Helsinkiin leffailemaan. Elokuvavalintaan minulla ei ollut osaa eikä arpaa, vaan Ässä oli ostanut meille liput jo etukäteen – naistenpäivänä kun ei ehditty tekemään mitään yhdessä. En muista koska olisin marssinut elokuviin niin, ettei minulla ole oikeastaan kuvaa, millaista leffaa olemmekaan menossa katsomaan. Yleensä koluan Finkkarin sivuilla arvostelut ja kommentit läpi, luen leffan kuvauksen ja muodostan jo ennakkokäsityksen tulevasta filmistä. Mutta kerrankos näinkin. Ja täytyy kyllä sanoa, että kannattaa testata! Saapastelepas joku päivä leffateatteriin ja valitse elokuva, josta et ole aiemmin kuullut: muodosta ihan oma mielipiteesi leffasta, äläkä anna (aina tyytymättömien ukkojen) arvostelujen vaikuttaa elokuvakokemukseesi!
Käytiin tällä kertaa Kinopalatsissa Tennarin sijaan. Ulkona tihutti ja oli märkää, mutta sisällä leffateatterissa oli tiivis tunnelma: lauantai on mitä ilmeisemmin monelle leffa-lauantai.
”Kaksi lippua Vuosaareen, kiitos.” Seuraava toteamus riittänee tiivistämään onnistuneen elokuvakokemuksen: minä itkin. Vaikka taisi se Ässäkin pidätellä kyyneliä… Oli kyllä koskettava ja ennen kaikkea todenmukainen kuvaus helsinkiläisestä lähiöelämästä. Erityisesti nostan hattua loistaville lapsinäyttelijöille, vau! Minut elokuvan tunnelma sai imaistua syövereihinsä niin, että välillä elokuva tuntui jopa liian ahdistavalta ja surulliselta. Tai sitten olen itse vain liian herkkis. No mutta pointtina ei ollut se, että niiskutan elokuvissa niin paljon, etten varmasti tule selviytymään Titanic 3deestä ilman turvonneita silmiä ja jättimäistä Nessu-pakettia, vaan se, että Vuosaari oli kaikessa ahdistavuudessaan hurjan hyvä elokuva ja suosittelun arvoinen!
Uusin mottoni: elämässä pitää repäistä (muulloinkin kuin kosmetologilla)!
Fazerin uusi suklaapatukka Hasselpähkinä&manteli pääsi vihdoin testiin. Faktahan on se, että oli se suklaa sitten tummaa tai vaaleaa, pähkinäistä tai marjaisaa, se on aina mielestäni suussasulavan ihanaa, suorastaan taivaallista. Tämän takia olen suhteellisen huono arvottamaan eri suklaaherkkuja, lopputulema kun on aina sama: mmmmmmh! Jos tässä nyt kuitenkin jonkilaista eroa pitäisi tehdä lempparini Geishan ja uuden tulokkaan välille, kallistuisin silti yhä vaaleanpunaisen kääreen kannalle.
Joku pöhkö päätyi harjoittelemaan (lue: leikkimään) ystävän opettamia jekkuja kameralla kotimatkalla ja lopputuloksena kuva, josta näen itsekin painajaisia. Ensinnäkin kuvan tarkennus nenääni ei ole kovin mairittelevaa (ikuinen nenäkompleksi) ja toiseksi en voi sille mitään, että jollain tavoin kyseinen kuva tuo mieleeni lordi Voldemortin. Ei, älä kysy miksi. Siinä teille kuitenkin sunnuntai-illan piristystä:)
Minun sunnuntaini jatkuu yhtä löysissä tunnelmissa kuin se on alkanutkin: yritän tietoisesti rentoutua huomista äidinkielen yo-koetta varten. Kirjoittamisesta kun ei tule mitään, jos paniikki iskee. Silloin katoaa paniikin mukana viimeinenkin itseluottamus kirjoittamiseen. Tuli meinaa kokeiltua jo tekstitaidossa.
Ulkona on muuten yhä suhteellisen valoisaa, vaikka kello näyttää jo kahta minuuttia yli kuutta. Ihanaa! Veden lorinakin nostattaa tällä hetkellä hymyn huulille: kevät etenee! Nyt on lämpimien ja ennen kaikkea kuivien kelejen syytä tullakin pikapikaa. Kävin nimittäin äidin kanssa kenkäshoppailukierroksella ja sain kaappiini odottamaan ihka uudet tennarit sekä hyvin sirot kiilakorot:) Muikeaa sunnuntai-iltaa!
Elina Heidi Rinkeli 