Ystävät ovat kuin oikea helminauha.

Ystävä on helmi; aito ja oikea, kaunis ja puhdas. Oikean valon osuessa silmät sokaiseva – ystävään luottaa epäröimättä. Jokainen helmi nauhassa on tärkeä. Yhden puuttuessa jää kolo, jota ei helposti voi paikata. Jokainen helmi on ainutlaatuinen, muodostunut omanlaisekseen. Vaikka kaikkia yhdistääkin samat piirteet. Sellaiset piirteet, jotka tekevät hiekanjyvästä helmen. Ystävän.

Helmi kehittyy vuosien aikana. Aito ystävyys on elämänmittainen matka. Se alkaa ehkä sattuman kautta, kuin vahingossa, kun sisälle pääsee murunen. Jokin pieni kiinnostava, joka tuntuu heti oikealta. Vuosi vuodelta helmi kaunistuu. Ystävyys syvenee. Lopulta sanattoman, molemminpuolisen yhteisymmärryksen vallitessa se on ehkä valmis poimittavaksi.

Toisista hiekanjyvistä ei kehity mitään. Sillä luonnossa yksittäisen helmen synty on suhteellisen harvinainen tapahtuma. Ei se kuitenkaan tarkoita, etteikö hiekanjyviä tarvittaisi elämässä; hyvänpäiväntutut ja kaverit kaikkine rosoisine pintoineen ovat osa onnellista elämää.

Ajan kuluessa elämään kerääntyy useita helmiä. Ne haluaisi niin kovin pitää siististi järjestyksessä, lähellä sydäntä, nätisti korussa, aina mukana. Mutta vuosien vieriessä se myös vaikeutuu. Helmet vierivät pitkin lattiaa, jokainen omaan suuntaansa. Ja vaikka kuinka yrittäisi sormin niitä kaikkia takaisin hapuilla, aina joku pääsee karkuun lipaston alle. Toiset jopa kadoksiin lopullisesti.

Se on ystäville suotava. Joskus hohde voi kadota, helmi haalistua. Ei mitään muuta kuin luonnollista. Eikä se tarkoita, etteikö helmi aikanaan olisi ollut aito, tärkeä – kaikki vain eivät saavuta lopullista loistoaan. 

Aito ja oikea ystävyys ei siltikään katso väliin mahtuvia kilometrejä, se ei laske vuosia tai viime kerrasta kuluneita viikkoja. Näkymätön nauha sitoo ystäviä aina. Ystävyys säilyttää helmiäishohteensa kaikesta huolimatta.

Arkeni on ollut pitkään epäsäännöllistä. Parisen vuotta. Olen tehnyt paljon töitä, ollut jatkuvasti viikonloppuja töissä ja toisinaan tehnyt kuusipäiväisiäkin työviikkoja. Olen ollut liian usein estynyt menemään mukaan juhliin, illanistujaisiin tai muuten vain pitämään kavereiden kanssa hauskaa. Joko olen ollut koko illan töissä tai seuraavana aamuna on ollut luvassa puurtamista. Levon olen joutunut asettamaan etusijalle – väsyneenä minä en toimi. Ei pää, ei keho, ei mikään. Toiset pystyvät lähteä iltavuoronkin jälkeen vielä suhaamaan tanssilattialle. Itse muistutan siihen kellonaikaan ja siinä tilanteessa lähinnä Herra Hakkaraista yökävelyillään.

Tuleva syksy kuvastaa minulle uutta sivua elämässä. Oikeastaan ihan kokonaista kappaletta. Sen lisäksi, että olen hirvittävän innostunut opiskelusta ja sen tuomista uusista asioista, ehkä myös ihmisistä, olen onnellinen ja tyytyväinen alkavasta säännöllisemmästä elämästä. Ihan jo siitä, ettei minun tarvitse vastata aina kahvittelukyselyihin ”laitan myöhemmin viestiä, mä en muista mun työlistoja” tai miettiä, kuinka järjestän itseni lauantaina kylään tutuille, vaikka minun pitäisi kaikkien faktojen valossa istua töissä. Kun en vastannut myöntävästi kutsuun viime kerrallakaan, enkä edellisellä tai sitä edellisellä. Töiden vuoksi. Viimeksi ehkä juurikin pari vuotta sitten.

Lisäksi, varsinkin talviaikaan, iltavuorot tällaiselle aamuvirkulle ja erikoisen vuorokausirytmin omaavalle ovat tuskaa. Kymmeneltä jos pääsen nukkumaan, niin selviän ehkä joten kuten seuraavasta päivästä. Hivenen Hakkaraisena. Unettomuus kuitenkin vaivaa etenkin kiireisten iltojen jälkeen. Myöhäiset vuorot syövät jaksamistani.

Ja jos kaiken tämän päälle lisäisi vielä yliopisto-opiskelut Viikissä. Tuleva syksy järjestyikin lopulta kuin itsestään. Minulla ei ole kuin yksi vaihtoehto, joka samalla varmasti on myös se ainoa oikea. Lopetan työt kassan takana ja keskityn täysillä uuteen lukuun elämässäni. On sanomattakin selvää, että tulen ikävöimään kaikesta huolimatta tätä ajanjaksoa. Tai ehkä paremminkin ihmisiä, jotka ovat ilmestyneet elämääni näinä aikoina. Onneksi yhteyttä voi pitää muutenkin kuin vain tilityshuoneessa tai taukotilassa. Vaikka sitten siellä kahvilla iltaisin luentopäivien jälkeen.

En ole koskaan ollut kovin kummoinen juhlija. Siis, osaan kyllä pitää hauskaa – ilman alkoholiakin – mutta jokaviikonloppuinen rellestäminen ei ole ollut koskaan juttuni. En vain viihdy kovin hyvin viinanhuuruisissa tunnelmissa tai yön pikkutunneilla pimeässä, ahtaassa ja meluisassa baarissa.

Siltikin. Aion ottaa opiskelusta kaiken irti. Oikeasti oppia ja sisäistää, mutta myös tutustua opiskelijaelämän toiseen puoleen. Mikä hoituu ainakin hienosti pelkkien tukien varassa elämisellä. Hah. Olen miettinyt. Aion olla rohkea. Aion olla ennakkoluuloton. En mikään hurjapää, mutta vähän esteettömämpi. En siis niin laskelmoiva – yöunien suhteen lähinnä. Aion olla päämäärätietoinen, mutten pingottaa. Silloin opinkin parhaiten.

Viime vapun vietin yksin, neljän seinän sisällä. Nenä kiinni kirjoissa. Aika ahdistuneena. Hirveän stressaantuneena. Kovin epätoivoisenakin. Kyyneleet poskilla. Tuntuu käsittämättömältä, että ensi vappuna riekun ehkä haalarit päällä jossainpäin Helsinkiä. Toivottavasti iloisena – ja ylpeänä.

Oikeastaan uskon tämän kaiken vasta, kun saan varmistuksen yliopistolta. Jotain konkreettista, vaikkapa lukuvuosioppaan tai sähköpostin. Tällä hetkellähän lähinnä stressaan sitä, olenko ottanut opiskelupaikan oikein vastaan ja tehnyt kaikki tarvittavat toimenpiteet.

Tällainen mä vähän olen.

Miten se tehdään? Jos aina on ollut jo askeleen edellä, eikä oikeasti osaa pysähtyä tuntemaan. Nautintoa tai ylpeyttä. Vaikka ihan yksikertaista oloa, että kaikki on nyt okei. Entä jos osaa, mutta joku ei anna lupaa? Monimutkaistetaan. Minä en anna itselleni lupaa.

En sen vuoksi, ettenkö osaisi nauttia. Tai etten haluaisi. Osaan taidon paremmin kuin hyvin, olen suorastaan taitava lillumaan mukavissa tunteissa. Siis olisin. Myös haluan. Haluaisin enemmän kuin mitään. En ole sallimatta kivoista asioista syntyvää tunnetta pahuuttani. En sen vuoksi, että haluaisin sulkea itseni nautinnon ulkopuolelle. Ansaitsen omat, kivat tunteeni ja kuhertelun niiden kanssa.

Mutta tahallani olen kuitenkin sen tehnyt.

Katsos kun. Tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka ihmismieli voi toisinaan punoa ihan itse pajunköyttä ja syöttää sitä itselleen. Jotain täysin järjenvastaista. Ja kun sykkyrä on syntynyt, sitä on aika vaikea lähteä selvittämään. Tai edes löytää ja huomata kaikkien muiden ajatusten paljoudesta. Silloin siitä itse kehitellystä valheesta tulee totta omassa päässä kuin huomaamatta.

No, minusta tuntuu, että olen löytänyt yhden sykkyrän.

Kaiken lähtökohta on varmasti se, että olen aina ollut tällaisissa asioissa askeleen edellä nykyhetkeä. Murehdin jo tulevaa. Murhe peittää totaalisesti alleen kaiken – myös sen ilon, jota sinä hetkenä voisin tuntea. Minä erittelen päässäni näennäisen ilon ja sydämen syvimmän sopukankin saavuttavan ilon. Jälkimmäistä metsästän. Toinen seikka lienee epävarmuus. Oikeastaan epävarmuuteen nivoutuvan pettymyksen pelkääminen. Jos onnistun oikeasti iloitsemaan ja hurraamaan, teen sen vasta ollessani täydellisen varma ilosta. Siis silloin, kun olen pystynyt sulkemaan kaikki sellaiset riskitekijät pois, jotka voisivat muuttaa onnen pettymykseksi. En tunne käsitettä ennenaikainen ilo. Minulle ei koskaan tarvitse sanoa älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Ensimmäinen ongelma lieneekin juuri siinä, etten koskaan tule saavuttamaan tilaa, jossa kaikki riskitekijät olisi suljettu pois.

Syvimmällä sykkyrän sisällä on kuitenkin lisäksi vielä jotain muuta. Mieleni on muovannut ajatusmallin; katoavainen ei ole todellista. Ainakaan mitään sellaista, josta saisin iloita. Tai kannattaisi nauttia. Koska tiedän sen häviävän, katoavan. Sitten seuraa? Ehkäpä pettymys katoamisesta.

Katoavainen ei ole todellista. Sitä taas ei pidä mieltää liian konkreettisesti. Päässä kaikki on kaukana konkretiasta. Siten myös ristiriitaista, aivan liian ristiriitaista, sillä jotain konkreettistahan minä loppujen lopuksi sieltä haen.

Tunne on hetken mielessä. Se voi viipyä viikkoja. Voi se olla vuodenkin osa arkea. Mutta jossain vaiheessa se katoaa väistämättä. Se ei ole riittävän konkreettista ilon lähteeksi, siihen tapaan olen ehkä ajatellut. Ja kun se on vain minun sisälläni, yksi hölmöistä argumenteistani. Olen kenties saattanut epäillä tunnetta? Kun en näe toisten iloitsevan siitä, en ehkä anna itsenikään. Luulen, että piirteeni innostua sekunnin tuhannesosassa jostakin asiasta ja näyttää se kaikki muille, liittyy vahvasti ongelmaani; haluan tuoda ilon esille, jotta voin itsekin varmoin mielin nauttia siitä.

Toisaalta on täysin järjetöntä olla pitämättä totena jotain sellaista, joka jossain vaiheessa katoaa. Kaikki elämässä häviää jossain vaiheessa. Jättää ehkä jonkinlaisia jälkiä ja muistoja, mutta haihtuu kuitenkin.

Tunteet eivät elä ikuisesti, eivät tosin ihmisetkään.

Onnen voi löytää vahingossa. Löydettyään sen olemassaolon oikeastaan vasta tajuaa. Hups, miten tässä näin kävikään? Kaikki vinksahti oikeille paikoilleen. Kuin itsestään.

Siltikään. En usko sattumaan. Vaan kohtaloon. Suljen sen suureen syleilyyn. Haluan, haluan, haluan pitää sitä totena. Vähän kuin pienenä tyttönä valkopartaa. Halusin, vaikka tiesin. Ajatus lämmitti kylmän keskellä.

Tänä päivänä kun kohtaan kylmää, haluan, haluan, haluan edelleen. Uskoa, että asiat kulkevat sitten kuitenkin onnen suuntaan. Syrjäpolkujenkin kautta, mahdollisesti.

Ei onni siltikään ole vahinkoa. Ei sattumaa. Mutta ei täysin kohtalon aikaansaamaakaan.

Onni on rohkeutta ja omia askeleita. Omia päätöksiä ja hyppyjä tuntemattomaan. Onnen etsiminen on myös riskinottoa. Samaan aikaan arpapeliä ja harkittuja päätöksiä.

Jos vain keho saisi päättää, se raahustaisi lenkillä kaikkein matalimmalla askeleella. Tai ehkä se konttaisi maassa, kenties ei liikahtaisi hiventäkään. Ei koskaan nostaisi kättään, roikuttaisi vuodesta toiseen velttona sivulla maata jo viistäen. Jos keho edelleen päättäisi, se ei edes harkitsisi lisäpainoilla leikkimistä, ylimääräisiä voimainkoetuksia. Ei se kuin olisi ja möllöttäisi. Hiljaa, huomaamattomasti paikoillaan.

Jos vain helppous hallitsisi elämää, ei koskaan kokisi uutta. Ei tuntisi pelkoa uutta kohtaan, ei ehkä löytäisi onnea milloinkaan. Helppous on yksinkertaista, kyllä. Yksinkertaisin ei kuitenkaan aina ole palkitsevinta. Se ei välttämättä ole paras reittivalinta, jos tavoittelee jotain muuta kuin tasaisen harmaata. Jos rohkeutta ei olisi olemassa, pyörisi koko elämän samaa ympyrää vailla alkua ja loppua. Ilman tavoitteita ja unelmia. Liian tasaisesti kierroksesta toiseen.

Ihmisellä saattaa olla taipumus kulkea helpoimman kautta. Rohkeus on ponnistus, samalla tavoin kuin kädenheilautus. Vastoin sitä tilaa, jossa vain ollaan. Joka vaatii tahtoa, enemmän energiaa kuin oleminen.

Kannattaa. Ehdottomasti kannattaa. Rohkeus on usein palkitsevaa, se kädenheilautus. Ne voivat johtaa johonkin uuteen ja ihanaan, ennenkokemattomaan. Sellaiseen, joka ei ole olemassa vain ollessa.

Ainoastaan eläessä.

Ensin ajattelin minulla käyneen tajuton tuuri. Muikea munkki ja mahtava mäihä. Hetken ja toisen samamoisen jälkeen kuitenkin mieleeni putkahti, ettei koulupaikan saaminen välttämättä mikään koputusasia (koputan kolme kertaa otsaan, jotta tuuri olisi matkassani) olekaan. Vaan palkinto valtavasta työmäärästä. Palkinto myös suuresta rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta.

Tokaluokkalainen Rinkeli pelkäsi kasvamista. Etukäteishuolestui. Yläaste tuntui mahdottomalta muurilta. Lukio ja ylioppilaskirjoitukset käsittämättömiltä. Yliopisto, se tuntui suorastaan utopistiselta – aina viime maanantaihin asti.

Asiasta toiseen olen selvinnyt. Olen selvinnyt haasteista, joita eteeni on elämässäni heitelty. Joko kohta olisi aika edes hivenen uskaltaa luottaa elämään? Aluksi vaikka hajoitella ajatusta siitä, että minulla on mahdollisuus selviytyä tulevista tilanteista.

Mutta kun en mä ole mitään.

Mutta kun en mä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi.

Minusta tulee vielä jotain. Ajattelin siten pienenä. Piilouduin sukujuhlissa äidin selän taakse, enkä avannut suutani muuten kuin kakkua maistaessani. Koulussa jokainen koe tuntui maailmanlopulta, en luottanut itseeni vielä yläasteellakaan – lukiossa oikeastaan kaikkein vähiten. Kaikesta huolimatta jo pienenä tyttönä mietin, että minusta tulee vielä jotakin. Tai ehkä paremminkin halusin niin hirvittävän kovasti, että minusta tulisi jotakin.

Jotakin sellaista, josta äiti saisi olla ylpeä. Ehkä isikin.

Tässä on minun tyttäreni. Joistakin lauseista kuultaa läpi ihmisen suhtautuminen toiseen. Sellainen tarkoituksetonkin, ehkä vähän piiloteltu, vahingossa, puhujan huomaamatta. Halusin niin kovasti yrittää olla jotain. Itseni takia. Suurelta osin myös sen vuoksi, ettei kenellekään jäisi epäselväksi, millaista äänensävyä ja hentoista vivahdetta äidin lausahdus kantaa. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että olen saanut äidiltä niin hirveästi – rakkaus on niin suuren suurta ja voimakasta, että se on jo konkreettista, oikeasti käsin kosketeltavaa – ja haluan antaa jotakin jotenkin takaisin; edes tunteen, että se kaikki minulle annettu on synnyttänyt ja kasvattanut jotain pikkuisen hienoa. Sellaista, josta voi ylpeänä kertoa; tässä on minun oma tyttäreni.

Kyllä minä aina pienenä Rinkelinä myös mietin, että rakennan sitten isona äidille talooni oman siiven. Hienon tornin ihan vain äidille.

Lähivuosina olen kuitenkin tuntenut jonkinasteista masennusta tätä kaikkea kohtaan. Aika tuntuu kuluvan liian nopeasti, luisuvan hirvittävää vauhtia sormieni läpi. Enkä pysty hidastamaan sitä. En pysty kontrolloimaan ajan kulkua. On tuntunut, etten saa tartuttua mihinkään. Kuin sileää liuskakiveä, jonka päällä en vain pysy jaloillani. Katselen sivusta kuluvia vuosia saamatta mitään elämässäni aikaan. Olen kova yrittämään, mutta joinakin hetkinä olen tuntenut toivottomuutta. Tuleeko minusta koskaan mitään?

 Tässä on Elina Heidi Rinkeli. Espanjassa. Semmoinen Rinkeli, joka on oppinut olemaan vähäsen ylpeä itsestään ja siitä, mitä on elämässään saanut aikaan. Koska on se. On se saanut jotakin tehtyä

Niin, tuleeko. En ole koskaan pohtinut, että saatan ehkä olla jo jotakin. En mitään suurta ja hienoa, mutta kuitenkin jotakin.

Mun äiti luetteli mulle muutaman jutun yksi päivä.

1. Kuoleman voittaminen ja elämän takaisin saaminen. On se saavutus. Sen on pakko olla, koska se oli niin pirun vaikeaa ja raskasta. En tiedä, kuinka moni ymmärtää sitä. Ainakaan samalla tavoin kuin minä itse. Ja äiti.

2. Työpaikka. Olen ylioppilaaksi päästyäni paiskinut töitä hyvin ahkerasti. Olen pitänyt vain satunnaisesti lyhyitä lomia ja muuten ollut ympäri vuoden töissä, todella usein viikonloppuisinkin. Minulla on koko ajan ollut työpaikka. Olen selvinnyt vähän ikävämmistäkin duuneista. Olen löytänyt ihan superparhaan työyhteisön ja työkaverit. Helposti tätä kaikkea pitää itsestäänselvyytenä. Vaikka se on kaikkea muuta. 

3. Oma koti ja itsenäistyminen. Yksi suurimmista huolistani pienenä oli se, miten ikinä koskaan kykenen muuttamaan äidin luota pois. Sairastuttuani huoleni vain syveni. Olen kasvanut hirmuisesti lähivuosina. Kypsynyt, tietyillä osa-alueilla. Todella lapsenomainenhan olen vieläkin. Varmaan haluankin olla. Vähän hullunkurinen, kaikkea muuta kuin täysin kypsä – tylsä – aikuinen. Mutta asun omassa, kauniissa kodissa. Pystyn asumaan. Niin rahan kuin tunteidenkin puolesta. On se hieno asia, kun vähän tarkemmin asiaa miettii.

4. Haastava, mutta hirveän hassu. Olen miettinyt omaa profiiliani. Siis minun omaa ihmiskuvaa minusta itsestäni. Tiedän, etten ole helpoin ihminen. Oikeasti aika vaikea ihminen, luulen. Tuntuu tosi hurjalta sanoa – ihan kuin pitäisin itseäni jonain – mutta joskus mietin, että saatan kyllä olla niiden kaikkien hankaluuksien arvoinen; pystyn myös antamaan paljon toiselle. Itsestäni. Ja muutenkin. Ihailua, rakkautta, naurua, hassuja jutskia, tsemppiä ja kyllä myös tukea. 

Niin ja eilen mä sain postissa yhden uuden ylpeyden aiheen.

5. Pääsin Helsingin yliopistoon. Tuli niin täytenä yllätyksenä, etten oikeastaan vieläkään käsitä. Elintarviketieteet, toinen hakukohteeni. Kevään mittaan se kääntyi jo miltei ykkösvaihtoehdoksi. Niin monena yönä valvoin ja mietin kauhulla mahdollista Kuopioon muuttoa; pystyisinkö oikeasti jättämään kaiken tänne. Jäin Kuopion kokeissa harmittavasti 0.35 pistettä opiskelupaikasta, olen tällä hetkellä varasijalla yksi. Mutta se ei harmita. Oikeastaan yhtään. Olen niin mahdottoman ylpeä itsestäni. Helsingin koe oli vaikea. Mielestäni paljon vaikeampi kuin Kuopion. Opiskelin kaikki kymmenen kirjaa ihan yksin, omin voimin ja niin hyvin, että pääsin sisälle Helsingin yliopistoon. Kerran elämässä voi ainakin sanoa itselleen vau ja luulen sen hetken olevan juuri nyt; wau. Se on hieno suoritus keneltä vain. Mutta erityisen ylpeä itsestäni olen sen vuoksi, että tiedän, millaiset lähtökohdat minulla oli. Muistan niin selkeästi edelleen, kuinka lukiovuosina jäisillä aivoilla yritin ymmärtää, mitä opettaja luokan edessä puhuu. 

Eikä siitä tullut mitään.

Kaks viikkoa veljen kanssa samassa huoneistossa ja;

oon vakuuttunut, että C. Ronaldo on täysin turha jätkä, Messi taas kuningas. Mun syöttö vasurilla sai kehuja, mutta ulkosyrjäsyötöissä on harjoiteltavaa. Lisäksi mulle asetettiin tavoite, että syksyllä viimeistään on saatava ainakin yksi leuka. Niin ja opin, miten tosipunttaaja poseeraa. Joo ja osaan nyt myös lyödä biliksessä kierrelyönnin, joka onnistuu melkein aina. Oltiin Espanjassa, mutta kuuntelin aamusta iltaan italiaa ja opin tärkeimmät käsimerkit, kuten ”pelkäätkö minua” ja ”imbecille”.

Oli ihan paras loma.

Mutta on kiva olla myös taas kotona.

Oman koneen ääressä kirjoittelemassa.

Tsih.

Jatketaan.

Luulen, että minä olen entisessä elämässäni ollut espanjalainen. Tai sitten laulelin alakoulussa kuorossa vain vähän liian innokkaasti Feliz Navidadia. Tai vietin liian monta hiihtolomaa Kanarialla. Ulkonäöstä sitä ei voi päätellä, sinisilmäinen suomalainen, näh. Entisen elämän – tai Serranon perheen – rippeet löytyvät jostain vähän syvemmältä;

lämmin tunne läikähtää sisälläni joka kerta, kun kuulen ympärilläni espanjaa.

En osaa sanoa, mikä minua niin Espanjassa kiehtoo. Ehkä jokin osa sen kulttuurista. Kieli on aina ollut hyvin miellyttävän kuuloista korvaani, se on jollain tapaa kaunistelematonta ja rehtiä. Suurelta osin sydämeni on kuitenkin vienyt ihmiset. Olen itse vähän ujo, helposti vähäeleinen ja hiljainen suuressa porukassa. Usein myös pidän sellaisesta; hiljaisuudesta, ihmisistä, jotka eivät tee itsestään numeroa. Mikä on vähän hassua. Tunnen nimittäin aina olevani kuin kotonani espanjalaisten keskellä. Tai pikemminkin se on vähän nurinkurista. Oli käsittämättömän ihanaa kuulla sunnuntaiaamuna kovaa kälätystä ja naurua parvekkeen alta, nähdä selkääntaputusta ja käsien elehdintää. Eikä pelkästään espanjalaisten eläväisempi puoli saa sydäntäni pakahtumaan ilosta, vaan monet, monet muutkin asiat. En pidä stereotypioista, tässäkään asiassa. Vaikkakin on todettava, etten kovin montaa espanjalaista introverttiä ole tavannut.

Eilen täällä vietettiin keskikesän juhlaa. Jo kahdeksan aikoihin rannalle oli kerääntynyt ystäväporukoita, perheitä ja ilmeisesti naapurustoa. Kaikki tarvittava oli tuotu mukana; pöydät notkuivat herkkuja ja tuolit oli aseteltu ympärille – vaikka harva niissä iloltaan malttoi istua. Siltä se ainakin näytti. Rantakadulla vastaan kävelevillä paikallisilla oli poikkeuksetta grilli kärryissä ja hiiliä kainalossa. Toiset olivat taiteilleet nuotioita rannalle ja grillasivat siinä. Merkille pantavaa oli se, ettei koko juhliminen näyttänyt rakentuvan alkoholin varaan, ainakaan samalla tavoin kuin Suomessa. Itse asiassa ainakin täällä kaljatölkkejä sai ihan hakea. Oli ihana huomata, kuinka mukana menossa olivat kaiken ikäiset; pienet lapset juoksivat kilpaa pitkin rantaviivaa ja ne kovaäänisimmät seurueet koostuivat vanhimmista.

Espanjantaitoni on päässyt pahasti rapistumaan sitten ylioppilaskirjoitusten. Tai ehkä se ei missään vaiheessa päässyt edes puhkeamaan täyteen kukkaansa. On mieletöntä ajatella, mitä voisinkaan oppia, jos jättäisin turhat, pinttyneet ajatukset kielipäättömyydestä taka-alalle. Sen lisäksi, että varmasti pystyisin palauttamaan kieliopin ja sanaston mieleeni, oppisin varmasti myös puhumaan sujuvasti espanjaa – muutenkin kuin vain hiljaa omassa päässäni. Ja mihin se voisikaan johtaa? Ainakin sujuvampiin ulkomaanmatkoihin, jos ei muuta, heh.

Haaveilu ei satuta ketään, jos niihin suhtautuu kuin unelmiin, ei kuin toteutumattomiin toiveisiin. Olen sen nyt ymmärtänyt. Pikkuruinen haaveeni on oppia kunnolla espanja ja uskaltaa myös puhua sitä. Vähän suurempi haave taas, se liittyy asumiseen. Haluaisin kovasti jossain vaiheessa elämääni edes pienen hetken asua Espanjassa. Elää arkea.

Ja jos nyt aivan villiksi heittäydyn – niin mikä minua omassa elämässäni estää? Luulen, että avaimet omannäköiseen elämään ovat sellaisia asioita kuin ennakkoluulottomuus ja rohkeus.

Olenko joskus maininnut rakastavani projekteja? Vaikuttaa, että käsillä on yksi houkutteleva sellainen. 🙂

Sen lisäksi, että mun veikka näyttää espanjalaiselta, se harrastaa italian opiskelua ja puhuu italiaa täydellisellä aksentilla.


 Mikä maa on lähellä sydäntäsi?

Querido diario,

viisi päivää ja aika monta vielä edessä.

Sain monta ohjetta ennen matkaa, joista suurin osa sisälsi sanoman; nauti! Olen yrittänyt. Niin paljon kuin nauttimista voi yrittää. Kun se taitaa olla sellainen asia, joka hiipii vähän kuin huomaamatta; yhtäkkiä sitä vain huomaa nauttineensa viikosta, päivästä tai hetkestä täysin siemauksin. On selvää, että nautinto pelkää pakkoa – myös liiallista yrittämistä. Suurin nautinto syntyy tyhjästä päästä, ainakin tosi vähäisistä ajatuksista. Minä nautin kääntäessäni kasvot kohti porottavaa aurinkoa. Nautin myös maistaessani suussa miellyttävän maun. Nautintoa on myös hurjasti sykkivä sydän urheilusuorituksen aikana. Nautin lisäksi, kun poskeani paijataan. Kaikkia hetkiä yhdistää se, etten ajattele mitään. Ainoastaan tunnen.

Olen syönyt vaniljaista kukkakaalipyrettä. Nuoleskellut Kinder-jäätelöä. Sitten olen myös treenannut jalat aika kipeiksi ja etsinyt vaihtoehtoisia reittejä portaille. Olen ansainnut jo rusketusrajat, vahingossa myös punaiset sellaiset. Olen nukkunut pitkään, puoli kahdeksaankin asti. Olen pelannut veikkaa vastaan biljardia ja melkein voittanut. Olen myös melkein käynyt uimassa meressä, mutta en sitten kuitenkaan. Olen kokeillut rantalenttistä ja itse asiassa innostunut siitä. Olen nauranut aika paljon ja välillä meinannut tikahtua. Olen minä myös ikävöinyt ja ollut mieli maassa.

Eniten ehkä sen vuoksi, että sain tietää olleeni nolla piste kolkytviiden pisteen päässä isosta unelmastani.

Ei etelän aurinkokaan poista pettymystä. Vaikka samalla olenkin pikkuisen ylpeä itsestäni, ihan hitusen vain; olin todella lähellä.

Kauas merelle katsellessani ja erilaisia ihmisiä tutkaillessani olen pohtinut. Ei minulla ole hätää. Harmitus ja pettymys, ne ovat valtavan voimakkaita. Mutta ne ovat tunteita. Ne eivät kaada maailmaani. Olen onneksi rakentanut elämäni jonkin muun varaan kuin menestyksen. Tai koulupaikan, koulutuksen ylipäätään.

Joten olen minä ihan oikeasti täällä nauttinut. Ja aion seuraavasta viikostakin nauttia.

Elina,

Los Boliches

Koska pidän haasteista.

Ja siitäkin huolimatta, että kulunut viikko on ollut suhteellisen harmaa ja ankea. Ja olen ollut kipeä. Olen maannut lääkehöyryissä viikon päivät. Enkä luonnollisesti ole päässyt treenaamaan. Lihakseni ovat luultavasti surkastuneet pienistä minikokoisiksi. Olen joutunut jättämään monta kivaa juttua väliin, kuten kesäteatterin, ystävien näkemisen ja työporukan voitonjuhlat. Ja joo, olen kärsinyt omantunnontuskista sairauslomalla. Syyttä suotta tietenkin. Jospa ne isopäiset hevoset vihdoin ottaisivat huolet harteiltani. Lisäksi olen edelleen murehtinut taannoista epäonnistumistani, enkä ole yhäkään päässyt yli täysin. Silauksen viikolle antoi rikki mennyt pesukone – juuri kun vaatteita oikeasti pitäisi saada pestyä.

Niin kaikesta ihan tyhmästä huolimatta.

Kolme tämän hetken iloista asiaa, jotka nostavat hymyn huulille. Ja muuten tuntuvat pienoisen kurjuuden keskellä tuplasti mukavammilta. Kaikella on tarkoitus. Niinhän se meni? Kuluneen viikon ihan tyhmien juttujen tarkoitus on varmasti ollut kytevän kivan tunteen syntyminen. Jos en joskus sietäisi myös kurjuutta, en voisi tuntea iloakaan. Kaikki olisi tasapaksua.

Inhoan tasapaksuutta ihan kaikessa muodossa.

1. Sain kirjakaupasta kolme pokkaria kahdellatoista eurolla. Lukutoukka sisälläni nostaa taas päätään! Ala-asteikäisenä kesälomalla saatoin istua koko päivän lukemassa kirjoja ja tekemässä kirjallisuusvihkoa. Välissä ehkä poljin kirjastoon lainaamaan lisää Goosebumpseja ja Replicoita. Kesä ei ole mitään ilman lukemista! Hyvään kirjaan uppoutuessa avautuu aivan uusi maailma – se imaisee ainakin minut täysin mukaansa. Tällä hetkellä luen Torey Haydenia. Valitsin myös yhden englanninkielisen pokkarin.

2. Isoveikka lupasi pitää minulle ensi keväänä pääsykokeita ajatellen itseluottamusoppitunteja. Hän on ehkä paras henkilö siihen. Olen suunnattoman onnellinen. :’)

3. Sain tietää varavarasuunnitelmani onnistuvan. Myöhemmin siitä vielä lisää – yksi unelmistani on kuitenkin vähän taas lähempänä minua. Näillä näkymin aloitan elokuussa Helsingin Kansanopistossa liikunta- ja terveystieteiden opinnot (avoin yliopisto) ja samalla käyn PT-koulutuksen. Linja myös valmentaa kevään yliopistohakuun. Olen innoissani – nyt pahimman pettymyksen laannuttua.

Ai, niin. Tosiaan vielä yksi ylimääräinen.

4. Lähden huomenna pariksi viikoksi Espanjaan. Äiti on vuokrannut sieltä asunnon. Olen tietysti nyt jo ihan innoissani – enemmän ehkä kuitenkin perille päästyämme, kun lento on ohi ja jalat maankamaralla (ennen kuin alan huolestua paluumatkasta, hah). Veljeni haluaa ehdottomasti puntille, joten pääsen luultavasti itsekin. Lisäksi haluan ehdottomasti ratsastamaan; laukkaamaan pitkin rantoja, ehkä jopa kohti auringonlaskua.

Ootte ihania.

säväyksen toivat unelmat.

Tummat varjot,
ne olivat todellisuutta.

Tykkään kysyä. Kysymysmerkit ovat kivoja. Ne vievät vähän vastuuta minulta. Tällä kertaa kuitenkin kysymisen sijaan varmana totean; on aika maalailun sijaan rakentaa oikeita kokemuksia. Edelleen muotoilen päässäni kuvauksia, joissa yhdistyvät haaveet, muistot ja unelmat. Erona entiseen näen kuitenkin sen, että minulla on mahdollisuus elää nuo kaikki hetket oikeasti. Tai siis. Avaimet roikkuvat kädessäni, enää tarvitsee kääntää rohkeasti lukkoa vastapäivään. Eikä vain kerran. Vaan opetella tarttumaan tilaisuuteen heti. Ilman ylimääräisiä ja hidastavia pohdintoja. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan! Joskus voi olla, että oven takana odottaa pettymys – tai voi siellä nököttää myös pelkkä välinpitämättömyys. Vaikea toisinaan uskoa, että nekin kuuluvat kokonaisuuteen, joka rakentuu isolta osin oven takaa löytyneistä onnellisista asioista.

Olen oppinut, että rakas muisto voi olla myös kokemus pettymyksestä.