Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Mitä kuuluu? Arkea! Osa 2.

Elina11 kommenttia
On aika kelata kuluneen viikon alkuun näin loppupuolella. Mitä tuli touhuttua ja mitä tulee vielä touhuttua? Arjen rullaamattomuudesta (vitsit, miten kiva sana:) ei ainakaan voi valittaa. Kulkee, kulkee. Kuin aamulenkki nousevan auringon alla. Pakostakin samoja reittejä tämänhetkisessä elämäntilanteessa. Olen nyt joka päivä yhä edelleen herännyt viiden aikoihin, syönyt aamupalan ja alkanut opiskelut. Puoliltapäivin syön lounaan ja lähden joko salille tai lenkille. Palaan kotiin, syön välipalaa ja jatkan lukua. Illat pidän tiedostetusti vapaampina; käyn ulkona, kaupoilla, kirjoittelen, harvemmin jaksan panostaa enää sosiaalisuuteen. Vaikka tunnistan itsessäni hienoisia ylikierroksilla käymiseen viittaavia merkkejä, olen silti selvinnyt tähänastisesta keväästä itseni kanssa mainiosti. Toisin sanoen stressi ei ole lyönyt täysin tajua päästä.

Elämä tuntuu juuri nyt osin hyvin tasaiselta, kuten kulunut viikkokin. Olen organisoinut päivät järkevästi, itselleni sopivalla tavalla. Tiedän, milloin olen virkeimmilläni ja mihin aikaan taas keskittyminen ei enää onnistu, millaiseen väliin tarvitsen vapaata ja mitkä teot vain tekevät hallaa hyvinvoinnilleni. En pysty panostamaan moneen asiaan yhtä aikaa sataprosenttisesti, siksipä olen höllännyt toisilla osa-alueilla; antanut pölypalleroiden olla rauhassa nurkissa ja syönyt torstaina niin lounaalla kuin päivälliselläkin nopeasti pannulla käytettyä seitiä. Ihan sama. Ehtii sitä miettiä monipuolisempaa ruokavaliota myöhemminkin, samoin kuin imurointia. 
Ristiriitaista kyllä, siitä kuopattomuudesta huolimatta olen tälläkin viikolla matkannut myös jonkinmoisen vuoristoradan kyydissä. Ylös ja alas, vähän päivästä riippuen. Tai vuorokauden ajasta riippuen. Okei, tunnustan. Toisena minuuttina saatan tuntea asioiden olevan reilassa, kyllä tämä tästä ja jos ei, niin vaihdetaan suunnitelmaa. Seuraavana minuuttina kaikki tuntuu mahdottomuudelta, sekaiselta, enkä oikeastaan edes tiedä, mitä olen elämäni kanssa tekemässä, se minulle niin tyypillinen pahimpaan varautuminen muuttuu hiukan liian hallitsevaksi.
 
 

Maanantai starttasi energisesti, tarvittaessa aina lisäpotkun voimin. Tiistaina tilanne ruokarintamalla näytti heikohkolta. Keskiviikkona testailin liian malttamattomana uusia tossuja ja kärsin nyt kivuista (ja tyhmyydestä). Torstaina lievitin kipua Intersportin tarjouspäivillä. Tänään perjantaina en ole edes yrittänyt keskittyä täysillä olennaiseen, joskus riittää vähempikin.
Yritän löytää päivistä onnellisia juttuja, eikä se ole pelkkää yrittämistä. Olen tällä viikolla ollut onnellinen mahtavasta säästä, puhdistetuista kävelyteistä, pizzalta maistuvasta kukkakaalista, hyvin rullaavista pyöränrenkaista, työkaverin aurinkoisesta olemuksesta ja omasta, yllättävästä pirteydestä. Okei, tunnustan toisen kerran. Olen ollut iloinen myös hyvissä tarjouksissa olleista uusista treenivaatteista. Kulutan niin ison osan arjestani treenikuteissa – kuljen toisinaan niissä urheilun ulkopuolellakin – että on mukavaa välillä uusia nuhjuiset Niken pöksyt. 
Liian usein jätän kuitenkin turhaan onnellisuuden vain sisälleni, enkä välttämättä näytä sitä riittävästi ulospäin. Toki oma onnellisuus on ihan oma juttu, mutta oman onnellisuuden jakaminen vaikuttaa aina myös positiivisesti läheisiin. Lisäksi olen huomannut jättäessäni onnellisuuteni vain sisälleni mahdolliset päinvastaiset tunteet nousevat helpommin hallitseviksi olemuksessani, vaikka ne eivät sisälläni sitä välttämättä olisikaan. Tehdään siis onnellisuudesta  oikein suuri numero. Levitetään sitä, eikä vain imetä toisilta. 
Positiivisuus on suhtautumiskysymys – samoin kuin elämän ongelmat ja ilotkin suurilta osin. Pidän hirveästi siitä tosiasiasta, koska se jättää päätöksen minulle. Voin elää ongelmien tai ilojen keskellä. Voin kohdata elämässäni pysäyttäviä muureja tai vain hetkellisesti hidastavia esteitä. Aina on helppo puhua ja kirjoittaa, mutta tositilanteessa ajatuksen kääntäminen valoisemmiksi oikeasti on vaikeaa. Olen tällä viikolla harmitellut ihan hirveästi kipeytynyttä jalkaani: juoksupalo on niin suuri, että tuntuu epäreilulta istua sisällä lepuuttamassa koipea. Olen koettanut venkslata ja käännellä, pyöritellä ja vaihdella suhtautumistapoja päässäni. On vaikea nähdä mitään positiivista asiassa, joka vetää mielen matalaksi ja vie iloa pois luotani. Ehkä terve jalka aikanaan on entistä ehompi. 🙂
Huomenna pääsen todistamaan ja järjestämään rakkaudentäyteistä ja hirvittävän onnellista tapahtumaa. Luulen sillä olevan vaikutusta jalkaanikin – eihän kukaan voi jatkaa vihoittelua niin onnellisen päivän jälkeen.

Uncategorized

Siitä herkkyydestä vielä sananen.

Elina14 kommenttia
Erityisherkkä. Highly sensitive person. HSP. 
Määritelty, todettu ja tutkittu. Silti niin kokemuksellinen asia. Ensimmäisen kerran luettuani erityisherkkyydestä, en osannut olla vielä huojentunut, ainoastaan hämmentynyt. Kuinka joku latelikaan vastauksia toisensa perään juuri niihin kysymyksiin, joita lähes koko ikäni olin päässäni pyöritellyt? Vastauksia siihen, miksi olen liian sellainen ja tällainen. Vastauksia siihen, mikset Elina voi itkultasi ryhdistäytyä tai peloiltasi uskaltautua. Vastauksia siihen, miksi elämä tuntuu toisinaan aivan liian suurelta ja käsittämättömältä. Varmuuden, ettei kenenkään, minun itsenikään, tule vähätellä tai epäillä enää sitä, miten koen kaiken ympäröivän.
Sen kyllä tuntee sisällä. Tee testi, jos yhtään mietityttää. 
Testin tehtyäni ajatukseni olivat kuin iso mylläkkä. Aivan liikaa mieleen palanneita muistoja, tuntemuksia ja oivalluksia. Jälleen. Niin käy aina, kun palaan lukemaan erityisherkkyydestä.
Testin kohdat 1. ja 15. En useinkaan osaa vastata kysymykseen, millaisesta musiikista pidän. Millainen musiikki on hyvää. Kerron kuuntelevani kaikenlaista musiikkia; mitä nyt radiosta sattuu soimaan. Hoksasin taannoin, että kyllä minäkin pidän tietynlaisesta musiikista, sitä vain on hieman hankala kategorisoida. Se ei ole sidonnainen genreihin tai ulkomaalaisuuteen – vaan johonkin aivan muuhun. Pidän musiikista, joka liikauttaa sisintäni, saa minut samanlaiseen tilaan kuin itselleni tärkeää tekstiä kirjoittaessani. Flow’hun, transsiin, miksi sitä haluaakaan kutsua. Kuulostaa kovin kliseiseltä. Tosin tuon liikautuksen sisällä tuntiessani se on kaikkea muuta kuin klisee; se on aina ainutkertainen kokemus. Pidän musiikin synnyttämästä pehmoisen voimakkaasta tunteesta sisälläni ja ihaninta on, ettei sen saavuttaminen vaadi isoja lavoja tai mahtipontisia esityksiä. Viimeksi kotona siivotessani koin liikautuksen sisälläni kuunnellessani kappaletta Annie’s song. Se hetki imurin kanssa oli mahtava. :’)
2. Kaikki eivät vain ymmärrä. Halua tai vain yksinkertaisesti osaa. En pidä itseäni pessimistinä, käännän mieluummin aina kasvot kohti aurinkoa ja katseen eteenpäin. Tavoitteeni on olla kaunis ihminen sisältä – ja kaunis ihminen mielestäni on erityisen valoisa. Minulla on kuitenkin vahvasti sisälläni tarve turvata tulevaisuutta, tarve varautua pahempaan, pahimpaankin. Erilaisin keinoin. Joku sekoittaa ne joskus pessimistisyyteen ja huonoon elämänasenteeseen; ” koita nyt hei vähän tsempata, nauttia ja olla toiveikas.” Aiemmin pidin piirrettäni vähän kuin realismina, ylihuolehtivaisuutenakin. Saamieni palautteiden myötä ehdottoman huonona seikkana itsessäni. En ole tullut ajatelleeksi, että HSP saattaa selittää tätäkin piirrettä.
3. Testin tekeminen oli haastavaa osin. En ole hyvä kehumaan itseäni tai myöntämään edes itselleni, missä olen hyvä. Rehellinen yritän kuitenkin aina olla. Objektiivisesti ajateltuna minä mielestäni olen suhteellisen hyvä näkemään ja huomaamaan uusia mahdollisuuksia. Mahdollisuus, se on aika laaja käsite. Ja joissakin tapauksissa mahdollisuuksien löytäminen on sidonnainen mielentilaan ja hetkeen. Yleisesti ottaen osaan mielestäni etsiä erilaisia reittejä kulkea ja epäonnistumisen kaataessa minut polvilleni maahan mielessäni on usein jo uusi mahdollisuus. Toisaalta uusien mahdollisuuksien löytäminen on eri asia kuin niihin tarttuminen.
Ilta-Rinkeli ja sali-Rinkeli, eli minä itse.

4. Mitä leikittäis? Pieni Rinkeli oli aika haka keksimään tekemistä. Milloin keksi lähteä ostamaan Siwasta suklaapatukoita perustamaansa kauppaa varten (myi tietysti kalliimmalla, heh) tai innostui lautamajan rakentamisesta kotimetsään (mikä tyssäsi puuttuviin lautoihin, joten oli pakko päätyä havumajaan). Toisinaan Rinkeli touhusi omaa radio-ohjelmaa nauhurilla takkahuoneessa tai kehitteli kirjaa kahdesta, raidallisesta kissanpoikasesta. Joskus juoksi pitkin metsiä ihan heppana. 
Nykyäänkin lähimmäiset ehkä tuntevat minut lennokkaista ideoistani, joiden toteutus on toisinaan haastavampaa. Inspiraatiota en oikeastaan koskaan metsästä, vaan vain nappailen – luotan sen ilmestyvän, kun on tullakseen, niin kuin tähänkin asti. Pakko, stressi ja kiire kuolettavat sen täysin, mutta huuman saavutettuani elämä sanojen keskellä tuntuu rajattomalta. Melkein. En osaa laulaa tai ilmaista itseäni puhumalla, kanteleellakin osaan enää soittaa tiku-tiku-pom-potin. Koen nimenomaan kirjoittamisen olevan itseilmaisukeinoni ja yritän parhaani mukaan olla tekemättä sitä väkisin sekä olla arvostelematta tuotoksiani. Kun joku asia elämässäni muuttuu väkinäiseksi ja nihkeän tuntuiseksi, alan karttaa sitä tiedostamattakin. Sen ääreen palaaminen myöhemmin saa minussa aikaan konkreettisen oksennusrefleksin.
5. Tiedän, että maailmassa on enemmän kuin voimme nähdä ja kuulla. Luulen, ettei tähän tarvita eriteltyjä selityksiä. Oikeastaan koko blogini sisältää samaisen lauseen. Minä en ajattele yksinkertaisesti, esimerkiksi, että tyttö on Enni, punahiuksinen, hiljaisempi ja virnistää kivasti. Minulle Enni on myös jotain aistittavaa, väreilevä kokonaisuus. En erityisemmin myöskään pidä sanonnasta elämän on tässä ja nyt. Sillä se sisältää mielestäni liikaa konkretiaa. Elämä on jotain niin paljon enemmän, sellaista, joka täytyy tuntea elämällä.
6. ja 32. Kuudes väittämä oli oikeastaan ainoa, jossa jouduin oikeasti harkitsemaan matalampaa pisteytystä. Olen todella herkkä aistiärsykkeille, etenkin äänille. Muistan jo pienenä valittaneeni, kuinka korviini sattuu autossa musiikin soidessa. Sellaisina hetkinä tunnen ikään kuin tukehtuvani, en pääse karkuun massiivista voimaa. Nykyisin töissä vilkkaat – ja siten meluisat – päivät ovat tuskaa. Samoin kuin autojen ääneet sillan alla. Jollain tapaa ajateltuna minulla on siis matala kipukynnys. Fyysinen kipu, kuten vatsakipu, päänjomotus tai lihassärky, vaikuttavat minuun voimakkaasti, eivät kuitenkaan siten, etten pystyisi useissa tilanteissa niitä sietämään. Tavallaan koen kipukynnykseni suhteellisen korkeana. Toisaalta taas edellä lueteltujen kaltainen fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä sen vuoksi, että suhteellisen heikkonakin se täyttää koko tajuntani, eikä jätä sijaa muulle. 
 Ohi on jalkatreeni, joten sapuskan kimppuun.
8. ja 9. ja 33. sekä kakkososan 3. Olen miettinyt usein, mikä minussa on vikana, kun en innostu viikonlopun yli kestävästä mökkireissusta ystäväporukan kanssa. Tai kun en rakasta yökyläilyjä ja osaa tarjota yösijaa kanssajuhlijoille. Kuitenkin paremmin asioihin tutustuttani olen saanut vastauksia. Siihenkin, miksi uuvun töissä helposti, lyhyinäkin päivinä, vaikka vain istun kassan takana piippaamassa. Sen hyväksyminen, että tarvitsen jokaiseen päivääni riittävän suuren annoksen rauhaa ja hiljaisuutta, on auttanut. Joskus koen ristiriitaa halujeni ja tuntemuksieni keskellä; tunnen itseni ja tiedän, etten viihdy pitkiä aikoja porukassa tai ”ydinelämän” ulkopuolella olevan ihmisen kanssa, saan vain vatsan kipeäksi, olon epämukavaksi ja väsyneeksi. Niin, siitäkin huolimatta, että haluaisin joskus ehkä osata olla tavallisempi, rennompi sosiaalisissa tilanteissa.
25. Taidosta, että pystyn näkemään useimpien ihmisten kuoren alle, osaan löytää ytimen, eli aitouden, olen varmasti kaikkein iloisin koko yliherkkyydessä. Olen oikeasti pohtinut asiaa jo hyvin nuorena, mutta tavallaan tietämättäni. En ole osannut eritellä ja analysoida samalla tavoin, mutta muistan joskus miettineeni, miten joku ei voi hoksata toisen oikeaa, minulle niin selkeää, luontoa. En ymmärtänyt, etteivät kaikki välttämättä osaa katsoa samoin kuin minä itse. 
Yksi kaikkein huojentavimmista asioista on ollut tajuta kohta 34. Olen pitkään ajatellut näläntunteen ja kylmyyden sietämättömyyden olevan jonkinlaisia jäännöksiä sairailta vuosilta. En vain kestä. Nälkäisenä tai kylmissäni olen kuin laastia, jähmeäliikkeinen ja aika kykenemätön ajattelemaan muuta kuin itse tunnetta. En nykyisin tietenkään palele samoissa määrin kuin sairaana tai tunne kuvottavaa nälkää muuten kuin satunnaisissa tilanteissa, mutta jo pienikin nälkä tai kylmyys riittää. Kun kelaan ajassa taaksepäin, en voi kuin ihmetellä sitä kärsimyksen määrää aliravittuna. Oikeasti, enää vain ihmetellä sitä sitkeyttä.

Muutamia ajatuksiani. Olisi riittänyt vaikka kuinka. Nyt kuulisin mielelläni teidän mietteitänne. 🙂
Uncategorized

Muovailuvahaa.

Elina4 kommenttia
Linnut alkoivat laulaa kello viisi ikkunan ulkopuolella. Tai ainakin minä ne silloin ensimmäisen kerran kuulin. Nousin ylös, en malttanut nukkua enää. Tyhjensin tiskikoneen ja siistin keittiön. Niin, samalla kun odottelin kesäkurpitsapuuron valmistumista kattilassa. Ennen kuutta olin ratkaissut ensimmäisen vaikeamman laskutehtävän. Kello seitsemältä olin lenkkitossut jalassa letittämässä hiuksiani. Puoli kahdeksan aikoihin olin taittanut jo jokusen kilometrin. Tasan kahta minuuttia vaille puoli yhdeksän seisoin takaisin kotipihassa. Aurinko ei enää vain pilkistellyt, vaan kurkki jo rohkeasti. Yhdeksältä jatkoin seuraavaan oppikirjaan ja kymmeneltä suihkunraikkaana suunnittelin lounasta.

Elämässä on jännittävintä se, että siitä voi muotoilla juuri sellaisen kuin itse haluaa. Minä en ikinä kyllästy aamuihin, enkä halua menettää niitä nukkumalla. Elinan parasta aikaa. Naurahdan ihmettelyille vuorokausirytmistäni. Minä nyt olen vain muokannut elämästäni tällaista.

Olen tajunnut, ettei elämäni kasva itsekseen. Se ei muutu paremmaksi, oikeastaan minkäänlaiseksi – korkeintaan huonommaksi – jos en itse siihen jollain tapaa vaikuta. Omaa elämää täytyy kasvattaa ja hoitaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että myös helliä. Minä olen toimija elämässäni ja muokkaan siitä itselleni sopivan. Hienot ajatukset ovat kivoja ja ovat ehkä juuri sitä hellimistä, mutta elämä tarvitsee kehittyäkseen myös konkreettisia tekoja. Jotka toki pohjautuvat ajatuksiin ja odotuksiin – unelmiin ja haaveisiin myös.

Omat haaveeni liittyvät tiettyihin ihmisiin. Sen lisäksi opiskeluun, työntekoon ja harrastuksiin. Ehkä myös niiden yhdistämiseen joku päivä. Haluaisin tulevaisuudessa myös auttaa jollakin tapaa toisia samanlaisten asioiden kanssa painineita löytämään osasia elämäänsä. Tuen tai ammattitaidon avulla. Ammentaa ehkä kokemastani. Haaveilen säilyttäväni vielä vanhempanakin lapsenomaisen uteliaisuuden elämää kohtaan. Toivon pystyväni pitämään kiinni onnesta pilvisinäkin päivinä.

//www.youtube.com/get_player

Olemme iltaisin katselleet netistä Toisenlaisia Frendejä. Sarja kertoo yhdessä asuvasta ystäväporukasta, jotka ovat hieman toisenlaisia, kehitysvammaisia. Vaikka tiedän, että sarjan henkilöt ovat varmasti ainakin jonkinasteisessa erityisasemassa, tosi onnekkaita ainakin, ja varmasti on ihmisiä, joiden elämää vammaisuus rajoittaa paljon enemmän, hymyilen silti aina koko jakson ajan. Yleinen olettamus kai on, että vammaisuus on rajoite, ainakin rasite, jotakin ei-toivottua. Kuitenkin jos lähestyy asiaa hieman erilaisesta vinkkelistä, mielestäni se voi olla myös aivan päinvastaista. Sarjaa katsoessani tirautan joskus muutaman kyyneleen henkilöiden vilpittömyydelle ja ilolle elämää kohtaan, riemulle ihan pienestäkin. Tarkemmin ajateltuna he juuri osaavat keskittyä elämässä siihen oleellisen, ydinjuttuun, tietynlaiseen hetkessä elämiseen. Tietämättään ehkä. Silti se on hienoa. Vaikka vammaisuus aina rajoittaa elämää, eikä sitä tietystikään kenellekään toivoisi, mielestäni sen voi ajatella antavan myös suojaa, esimerkiksi turhilta ihmisille nykypäivänä kovin tyypillisiltä piirteiltä, kuten vaikka kyynisyydeltä tai itsensä muita korkeammalle tai matalammelle asettamiselta.

Kasvatellessani omaa elämääni yritän pitää mielessä, että moni asia on yksinkertaisimmillaan pelkkä  asennejuttu.

Elämä on vähän kuin muovailuvahaa. Oikeanlaisella käsittelyllä yhdestä yksinkertaisesta komponentista voi syntyä merkittävä taideteos, johon on tyytyväinen ja jota ei haluakaan enää aloittaa alusta – ainoastaan hienosäätää.

 Ps. Mahtavatko videopätkät näkyä?

Uncategorized
Elina16 kommenttia
Osin tyytyväisyys ja onnellisuus vaativat vertailupohjaa. Ei niinkään niiden syntyminen, mutta löytäminen. Etsimään alkaminen on toisinaan haastavaa, jos ei ole koskaan käynyt vastakkaisessa suunnassa kokeilemassa.

Olen kysellyt lähipäivinä itseltäni, miksi ihmeessä mahanpohjaani alkaa kutitella ryhtyessäni laskemaan kemian tehtäviä keittiön pöydän ääressä – miksi se tuntuu kivalta, vaikken ehkä koskaan tule pääsemään sisään sinne, jonka vuoksi oikeastaan lasken?

Yksinkertaista. Minulle tajuta. Olen järjettömän onnellinen päästä, joka toimii ja järjestä, joka leikkaa. Kohmeinen ajatus on yhä muisto, joka ei tänä päivänä kuitenkaan lamauta. Enää.
Keittiön pöydän ääressä minut valtaa tunne – kaikkivoipaisuudesta ja rajattomuudesta. Juoksen kaksitoista ja puoli kilometriä, nostelen maasta kahdeksankymmentä kiloa ja lasken oikein laskun, joka ennen oli vain käsittämättömiä numeroita rivissä. Hymyilen leveästi ilman yhtäkään möykkyä mielessä.
Sellaisena hetkenä voisin juosta ulos aurinkoon ja karjua kaiken, siis aivan kaiken, sisältäni ulos. Pienen Rinkelin muistot, menetetyt vuodet, taistellut hetket, sairaan Rinkelin menneen tuskan, kasvavan onnen, salassa hoivatun ilon ja nykyisen saavutetun. Elämän.
Kun aurinko siintää taivaanrannassa aamuisin, tunnen suunnatonta rakkautta sisälläni tätä kaikkea kohtaan. Joskus tuntuu, että minulle on suotu toinen mahdollisuus. Olen jopa hivenen luottavainen, sillä tiedän, etteivät satunnaiset huonot päivät tai suuremmatkaan epäonnistumiset pysty viedä tätä pois minulta. Oli kehoni minkä muotoinen vain, pääsin sisään kouluun tai en, minä olen kuitenkin koko ajan täällä sisälläni. Siinä en epäonnistu, sitä en kadota. Enää.  

Tänään on loistava tiistai hymyillä. 
🙂
Uncategorized

Novellipätkä: Katuisinko.

Elina6 kommenttia
Stabiili. At this moment. Tosin.
Nostaisin kättäni, jos vain pystyisin; hei ihan riittävän vakaa, tule sieltä pleksin takaa pois luokseni, äiti! Sormen liikautus. Pikkurillin taivutuksellako saisin hänet tänne. Tai pienen pienellä henkäyksellä käden poskelleni. Hentoisella inahduksella kerrottua minä olen täällä. Silmien muljautus. Kerrankin äiti rakastaisi sitä. Mahdottomuuttani. Nyt se on kuitenkin mahdotonta. En hallitse itsessäni enää kuin ajatuksiani, jotka yhdistyvät kuulemaani.
Olen pahoillani. Onnettomuudesta.
Minäkin olen pahoillani. Neljäntoista pimeyden turvin olen matkannut edes ja takaisin. Jatkuvasti. Itkisin, jos pystyisin. Itseäni. Suren sisälläni, siihen kykenen. Rutistaisin otsani ryppyyn. Tunnen silti ilman kurttujakin vihaa. Onneksi, sanoisinko. Vihaa itseäni kohtaan ainoastaan. Vähiten vallitsevasta tilanteesta. Ennemminkin sormieni läpi valuneista vuosista.
Sano. Sano. Sano. Sano. En. Voin hyvin olla ilman. Okei. Mä otan kuitenkin juustohampparin. Joo. Ota vaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä. Hyvä. Hienosti kehtasit taas avata suusi.
Vähäpätöistä, ajattelet varmaan. Olisikin tapahtunut vain kerran. Tai edes pelkästään hampparin edessä tiskillä. Kun se on jatkuvaa. Oli.
Sano. Sano. Sano. Sano. No en. Olen hiljaa. Et siis anna anteeksi? Selvä. Enhän niin sanonut. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Et. Et sanonut mitään.
Kun ihminen pystyisi, hän ei käytä tilaisuuttaan, ehkä haluttomuuttaan, ehkä viitsimättömyyttään. Kun hän ei enää kykene, se on ainoa asia, jota hän todella haluaisi. Todella? Vai vain sen vuoksi, ettei hän enää pysty.
Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina heräsin, kävelin keittiöön, napsautin kahvin tulemaan, keitin puuron. Vedin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesin hampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisestä maanantaista seuraavana tiistaina heräsin, kuljin keittiöön, laitoin kahvin tippumaan, hämmensin ryynit. Välissä vetäisin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisen maanantain jälkeisenä keskiviikkona heräsin, suuntasin keittiöön, keitin kahvit sekä puurot. Seisahduin, vedin ilmaa keuhkoihin ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Syyskuun kolmantenatoista päivänä minä – tiedätte tähän mennessä paremmin kuin minä itse tiedostin elämäni sitä kyetessäni elämään.
Eli en sitten ollenkaan. Kuljin katse alas luotuna samoja reittejä ilman uteliaita vilkaisuja, huomaamatta houkuttelevia sivupolkuja. En ollut oikeastaan iloinen, mutta en surullinenkaan. Ei ollut aikaa tuntea, koska piti herätä, napsauttaa kahvi tulemaan, keittää puuro, vetäistä henkeä ja opiskellaopiskellaopiskellakävellätasankaksikilometriäseitsemänmetriäpestähampaatkäydänukkumaan.
Kuolinvuoteellaan moni kuulemma katuu sitä, mikä jäi elämässä tekemättä. Olen nyt loppuelämänvuoteellani, en vielä omien tuntojeni mukaan kuolemassa, ja kadun ehkä myös syömättä jäänyttä hamppariateriaa ja sitä, etten antanut anteeksi tai sanonut rakastavani yli kaiken. Sitäkin enemmän kadun kuitenkin niitä lukuisia samanlaisia päiviä, jotka sotkeutuvat nyt mielessäni samaksi harmaaksi massaksi kuin väljähtänyt aamupuuro lautasella. Kadun, etten kokeillut ja yrittänyt, haastanut ja katsellut ympärilleni. Kadun, että kuljin päämäärättömästi mukana sen sijaan, että olisin itse kuljettanut.
Kadun, etten nyt pysty tarttua muistoihini, erottaa harmaasta massasta kuin harvakseltaan satunnaisia asioita. Jotka ovat merkityksettömiä. Elokuun viidentenä kaurahiutaleet olivat suurempikokoisia.
Suljettu vankeus. Sisälläni. Ajattelin ensin tämän olevan sitä. Olevani siellä nyt. En pysty kuin olla. Maata valkoisessa huoneessa. Kuulla ja ajatella. Kuin? Sehän on valtavasti! Niin valtavasti, että olen tajunnut eläneeni näihin päiviin asti lukkojen takana. Koko elämäni olen sullonut sisälleni jotakin, vaihtoehtoisesti yrittänyt sulloa itseäni johonkin. Ehdoin tahdoin vankilaan. Vapaaehtoisesti kahleisiin. Nyt olen fyysisesti rajoitteisempi kuin koskaan, voinko sanoa, ettei minulla ei ole enää fyysisyyttä, siltikin tarkemmin ajateltuna olen vapaampi kuin milloinkaan aiemmin. Mielessäni voin kulkea vapaana kuin metsälintu matoja etsiessään tai muuttohaukka kotiin palatessaan. Siitäkin huolimatta, etten koe tuulenvirettä kasvoillani enää koskaan.

Kuviteltu novellipätkä syntyi mietteistä, jotka ovat tosia. Miten ajattelisit kulunutta elämääsi, jos menettäisit yhtäkkiä kaiken paitsi omat ajatuksesi; liikuntakykysi, kyvyn kertoa ja puhua, kyvyn näyttää tunteesi, kyvyn elää? Katuisitko jotakin, olisitko tyytyväinen?
Uncategorized

Ja niin kevät valtasi Rinkelin.

Elina4 kommenttia
Siitä on jo aikaa, kun pienen pieni Rinkeli lauloi kuoron kanssa levylle kevät tuli tänään kaupunkiin, talvisaappaat vaihdoin lenkkareihin... Muistan sen kuitenkin yhä edelleen hyvin; erityisesti sen vuoksi, etten ujostellut lainkaan kovaa laulamista, vaan yritin tosissani laittaa (tai laulaa) parastani – jopa niin, että poskia oikein koski …otin hyppiksen mukaan leikkeihin. Muistan lisäksi sen, etten vain päästellyt sanoja suustani, vaan todellakin elin niitä, kun aurinko poskia suukottaa, kevättuuli korvia kutittaa… Mielessäni on yhäkin tallessa samainen maisema ja tunnelma, joka syntyi päähäni kappaletta laulaessani. Ja syntyy tänä päivänä edelleen hyräillessäni sitä.
Jälkeenpäin muistelen hetkeä lämmöllä, sillä päivästä puuttui jotakin. Häpeä. Lauloin niin kovaa kuin suinkin pystyin, silmät suurina ja aina välillä pieni hymynkare huulilla. Jänskäsi vähän. Minulla oli kivaa ja olin iloinen. …varpaita alkaa naurattaa, olen hetken niin onnellinen.
Siitäkin huolimatta, etten oikeasti osaa laulaa. Mutta ei se haitannut.
Viime päivinä minulla on ollut täysin samanlainen olo kuin tuolloin pikkuisella Rinkelillä. Varmaan sen on tehnyt mahtava kevätsää ja suloisesti paistava aurinko. Tuntuu kuin olisin karistanut jonkin tumman ja raskaan hartioiltani, alkanut versoa uusia lehtiä ja nuppuja. Olen usein miettinyt, kuinka hirveän iloisia etelämpänä asuvat ovatkaan, tai voisivat ainakin olla, kun saavat kylpeä auringossa vuodet ympäri. Valon vaikutus minuun on suuri ja lähes poikkeuksetta kaunis päivä saa vatsassani kuplimaan – vielä keskikesälläkin. En oikeastaan tiedä, miksi aurinkoon liittyy niin vahvoja muistoja ja tuntemuksia. Toisinaan niin kestämättömiä, että tirautan kyyneleen. Muistan aina sen liukuvärjätyn, liehuvan ja pitkän pinkkisävyisen mekon kesäloman ensimmäisenä päivänä.
Jokunen kaunis päivä sitten olin hölkkäilemässä ulkona auringon paisteessa. Laitoin merkille jotakin. Sen lisäksi, että olen itse havahtunut jonkinlaisesta kaamoksesta ja karistellut pölyt hartioltani pois, tuntuu kuin koko kaupunki olisi heräillyt eloon vähitellen. Valoisassa toki näkee silmillä paremmin, sen pienimmänkin, mutta kevätsää saa myös aina tuntemaan ja aistimaan niin paljon enemmän talven pimeyteen verrattuna. Hölkötellessäni hiekasta puhdistettua tietä pitkin kaikki tuntui sinä nimenomaisena hetkenä hirmuisen täydelliseltä. Ainakin sisälläni asustavan pikku-Rinkelin maailmassa, jossa ei ole tilaa jatkuville huolille ja murheille. Vaivoin sain hillittyä itseni, etten olisi kajauttanut rannassa kädet taivasta kohti kurkottaen; katso äiti, ilman hanskoja ja pipoja, ilman takkia!
Ja kun oikein tarkasti tänään aamun sarastaessa katsoin puhelimeni näyttöä, ilahduin suunnattomasti. Ai, mistä? Katso tarkemmin!
Lämmintä viikonloppua luvatusta takatalvesta huolimatta!
Uncategorized

12,5 kilsaa takana, äidin jauhelihakastikkeet edessä.

Elina6 kommenttia
Siinä se taas nähtiin. Turhista, pinttyneistä tavoista irti päästäminen- edes kerran – saa aikaan mahtavuutta. Ja monipuolisuutta. Sen perään olen alkanut haikailla erityisesti lähiaikoina. Etenkin liikunnan saralla. 
Viime sunnuntaina ylitin yhden henkisen esteeni lenkkipolulla. Olen juossut tähän asti muutamia lenkkejä viikossa, sitä yhtä ja samaa tuttua kiekuraa. Koska. Koska. Koska? Koska olen kai vain tottunut juoksemaan sitä. En ole jaksanut alkaa miettiä uusia maisemia tai laskea sopivia kilometrimääriä. Vauhtimuutoksilla en taas tietoisesti ole halunnut hakea virikettä lenkeille: kovaa juokseminen ei ole ikinä kiehtonut minua, eikä oikeastaan tue tavoitteitani. Niinpä olen päätynyt hölköttämään vain samaa lenksua. Niin, ihan hyvä kiekura se on ollut. Pidemmän päälle vain vähän puuduttava. Oikeastaan lenkillä käynti on ollut täysin toissijainen muoto liikkua minulle nyt reilun vuoden, ei pakollinen paha, vaan vain hivenen tylsähkö.
Ja en minä olisi tästä kaavastani varmasti sunnuntainakaan päästänyt irti, jos joku ei olisi hiukan töytäissyt. Santtu totesi jokunen aika sitten minun olevan muuten aika kaavoihin kangistunut. Ja se, mikä tulee siitä suusta ulos, on aika varmasti tarkoin mietittyä. Samaisen ihmisen innostamana lähdin sunnuntaina teille tietämättömille. Kirjaimellisesti. Tukijoukko pyöräili edellä ja näytti reitin, minä juoksin takana mukisematta. Tosin K-raudan kulmilla alkoi tökkiä aavistuksen verran, ei jalkojen vaan nimenomaan pään vuoksi – noinkohan mahdan jaksaa juosta koko reitin. En olisi uskonut, että kahdentoista ja puolen kilometrin kohdallakin tuntui vielä suhteellisen iisiltä, enkä olisi malttanut suunnata kotikadulle. Mutta minkäs teet silloin, kun äidin jauhelikastikkeet ovat jo tulilla.
Olo kotona oli mitä mahtavin. Oikeasti, riemulla ei ollut rajaa, sillä suoritus oli minulle itselleni merkittävä. Kilometrienkin puolesta juu, mutta myös tutusta irtipäästämisen takia. Jos aikataulut vain sallisivat, haastaisin itseni ja lähtisin Santun mukana toukokuiselle HCR:lle. Kesällä viimeistään suunnittelimme juoksevamme yhdessä jossakin tapahtumassa.

Pienet ilot. Tärkein ehdottomasti salaatinlehti Keso-täytteellä. Täydellinen makuelämys. :’) 
Tästä kaikesta mieleeni nousi kaipuu monipuolisuudesta. Toki haluan keskittyä edelleen täysillä salihommiin – se nyt vaan on parasta. Mutta siinä sivussa haluaisin ehdottomasti monipuolistaa liikkumistani. En ole esimerkiksi koskaan kokeillut kunnollista HIIT-treeniä, mäkitreenit olisivat myös hirveän kiva ajatus. Haluaisin hirvittävästi kokeilla myös tankotanssia ja seinäkiipeilyä. Ehdottomasti jatkaa läpi kevään järven ympäri pyöräilyä ja pidempiä lenkkejä. Jos vain löytyisi jostakin lisää aikaa, mielessäni olisi mielettömästi kokeilun arvoisia juttuja. Jooga, pilates, melonta, erilaiset ryhmäliikuntatunnit…
Ja mitä salihommiin tulee: kaipaan sinnekin enemmän vaihtelevuutta. Ihan jo kehityksenkin kannalta, mutta ennen kaikkea mielekkyyden säilyttämisen vuoksi. Jumitun hyvin helposti samoihin (tosin kyllä tehokkaiksi todettuihin) liikkeisiin ja liikeyhdistelmiin. Tänään itse asiassa repäisinkin ja tein täysin totutusta poikkeavan jalkatreenin aamusalilla. Siitäkin huolimatta, että kannustaja koisi vielä sängyssä. 🙂

Aivan uudestisyntynyt olo. Ihan jo pienestä. Illalla luultavasti istahdan vastoin kaavojani vasemman puoleiseen säkkäriin iltapalalle. Heh.

Kevät tulee, puhaltavatko uudet tuulet?

Uncategorized

My coping mechanisms.

ElinaKommentoi
En ole koskaan tuntenut käsitettä hyödyllinen stressi. Ainakaan itsessäni. Teoreettisesti kyllä, luin siitä lukiossa. Kuitenkin itse kun olen kaikki-tai-ei-mitään-persoona, stressaankin kunnolla tai sitten en huolehdi lainkaan. Osasin ajoissa jo varautua tämän kevään stressimäärän kasvuun ja olenkin miettinyt, kuinka saisin pidettyä paniikin hyppysissäni – täysin poistamaan sitä en kykene, sen tiedän. Onneksi koko ajan lisääntyvä valo, ajoittain pilvien takaa pilkistävä aurinko ja töissä jatkuvasti käsieni kautta kulkevat kevättennarit nostattavat kuin huomaamatta mielialaa ja ajoittain saavat sen kohoamaan pilvienkin yläpuolelle. Olen niin kevätihminen!
The first. Jalat. Ahdisti oma vatsamakkara tai epävarma tuleva kuinka paljon vain, lohduttaudun usein ajattelemalla jalkojani. En vahingossakaan reisiäni, vaan nimenomaan niitä kahta toimivaa raajaa, joilla voin kävellä minne haluan. Kenestäkään välittämättä. Jalat symboloivat minulle jollain tapaa vapautta. Ehkä sen vuoksi two-legged chihu sulattaa aina uudelleen ja uudelleen sydämeni. Pahan mielen vallatessa ajattelen kaksijalkaista pikkukoiraa, laitan napit korviin ja painun rantaan kävelylenkille.
The second. Ei pessimisti tai negis, ihan vain varmuuden vuoksi pahimpaan varautuja. Luulen, että suojelen sillä itseäni. Valtavalta pettymiseltä (itseeni) tai silkalta epäonnistumiselta, ehkä? En ikinä lähde taistoon voittajana tai edes selviytyjänä. Ennakko-oletukseni on aina päinvastainen, mikä ei missään nimessä kuitenkaan tarkoita luovuttamista tai puoliteholla yrittämistä. Tai edes järjetöntä itseni mollaamista. Ikään kuin pidän sitä vain faktana. 
The third. Pääsääntöisesti en ajattele liian pitkälle. Vaikeita asioita ainakaan. Toisaalta en halua, osin en uskalla. Olen kyllä tietoinen ja miettinyt asiat kertaalleen päässäni – en ikinä lähtisi suunnittelematta taistoon – mutta sulkenut ne sen jälkeen visusti oven taakse odottamaan. Haastavan prosessin ollessa käynnissä keskityn vain senhetkiseen, enkä vatvo etenkään mahdollisesta onnistumisesta seuraavia asioita.
The fourth. Mahdolliset epäonnistumiset ovatkin asia erikseen. Stressaavissa ja vaikeissa tilanteissa minulle on tärkeää varauloskäynti. Kehittelen päässäni aina jos-lauseen. Jos en haluakaan viedä tätä loppuun asti, voin aina lopettaa kesken. Jos en jaksakaan, voin aina jäädä kotiin. Jos en onnistukaan, voin aina yrittää uudemman kerran. Käytännössä jos-mantra sisältää esimerkiksi ajatuksen varasuunnitelmasta opiskelupaikan suhteen tai vaikkapa mahdollisuuden jäädäkin illalla kotiin väsymyksen vuoksi. Usein ahdistus hälvenee, kun en pakota itseäni mihinkään, vaan tiedän minulla olevan muitakin vaihtoehtoja.
The fifth. Hyväksyntä ja vastuun jakaminen tai poisantaminen. Toisinaan se vain on järkevintä. Olen äärimmäisen huono tekemään päätöksiä ja ratkaisuja. Tai oikeammin kaikki toimisi hyvin, jos vain luottaisin riittävästi itseeni. Pystyn, kykenen, kehtaan, osaan. Ainakin opin. Vaikean tilanteen edessä unohdan, mitä minun tulisi harjoitella; itseeni luottamista. Sen vuoksi minulle tärkeän ihmisen hyväksyntä, neuvo tai ohjeistus on merkittävässä osassa stressinhallintaani. Nyt aikuisenakin poikkeuksellisen hankalissa tilanteissa turvaudun joskus vastuun poisantamiseen (osin) esimerkiksi äidille. Eikä se ole mielestäni paha asia, jos vastaanottaja on valmis sen ottamaan ja auttamaan. 
The sixth. Muurahainen muiden miljoonien joukossa. Ei sen ihmeellisempää tai monimutkaisempaa. Olen kokenut hyödylliseksi singahtaa toisinaan itseni ulkopuolelle korkealle stratosfääriin ja tarkkailla sieltä itseäni; omat ongelmat ovat itselle tietysti aina suurimpia, mutta siltikin niiden näkeminen suuremmassa mittakaavassa sen enempää vertailematta voi olla hyödyllistä.
The seventh. Mitä se tekee minulle? Vaikka olenkin kovin tunnevaltainen ihminen, raa’at tosiasiat ovat aina iskeneet minuun täysillä – olleet myös olon helpottajia. Se, mitä jatkuva stressi voi tehdä mieleni lisäksi myös keholleni, on jopa pelottavaa. Tarkemmin ajateltuna on ihmeellistä, että pelkkä tunne päässä saa aikaan fyysisiä muutoksia kehossa. Vatsamakkaroista viis, mutta stressi on todistetusti yhdistetty lisäksi erinäisiin sairauksiin, kuten sydäntauteihin ja jopa Alzheimeriin. Oikea asenne määrää stressin vaikutukset kehossa, kirjoitti stressin isä, tutkija Hans Selye. (Mm. lähde) Kortisolimäärät siis mielessä! 🙂
The eighth. Kelailen aikajanaa päässäni – alusta tulevaan. Mitä olenkaan käynyt läpi. Mistä olenkaan selvinnyt. Mitä voinkaan vielä kokea. Selkeä voimavara haastavissa tilanteissa on niin menneiden vaikeiden kuin onnellistenkin juttujen muistelu. Silloin hahmotan itseni enemmänkin kokevana ja elävänä systeeminä kuin vain pelkkänä lihallisena ruumiillistumana. Kun tunnen, tiedän olevani elossa. Elämän kaikista haasteista on mahdollista selvitä, kunhan on vain elossa. 
 
Onko teillä omia selviytymistapoja?
Uncategorized

Kunpa mä olisin purjo, eli järjettömiäkin ajatuksia omasta kropasta.

Elina10 kommenttia
Naiset. Tyytymättömyys. Keho. Ei varmaan tarvitse selventää?
Tyytymättömyyskin tosin voi olla sairasta yhtä lailla kuin normaaliakin joskus. Usein se hallitsee liiaksi elämää. Ymmärrettävissä rajoissa kuitenkin. Tunteen estäessä jotakin elämässä ollaan silti jo liian pitkällä. Veikkaisin. Ei kenenkään pitäisi olla menemättä joulukirkkoon, koska pelkää penkkirivistössä takana istujien kauhistuvan näkökentän peittävää takapuolta.
Takapuoli. Päärynä. Ja. Ihan erikseen. Pienikokoisuus. Kuvastavat minun päähäni hyvin tiukasti pinttyneitä ajatusmalleja. Oma matkani kuoppaan ja ylös lähti yhdestä ainoasta valokuvasta, jossa alavartaloni näytti mielestäni suhteettoman isolta ylävartaloon verrattuna. En ole edelleenkään unohtanut hetkeä, kun ”tajusin” olevani päärynä. MeNaisten jutussa päärynän kuvailukin sopi mielestäni kehooni täysin. Vaikka ennemmin olisin halunnut olla edes käyrä banaani. Jos suoraa purjoa en koskaan saavuttaisi.
Päässäni päärynä asetti pakotteita. Seistä ei saa tasajaloin suorassa. Lantiohan siinä levenee. Tuolilla istuessa on sula mahdottomuus lötköttää hajareisin. Nehän kun levähtävät päärynällä aika mukavasti. Tunikoihin piiloutuminen on jees, takapuolta korostavat farkut ehdoton no-no. On hyvä pitää selkä seinää vasten mahdollisimman usein yleisillä paikoilla. Paksut reidet eivät sokaise aivan yhtä voimakkaasti kuin leveä takapuoli. Uudet, valkoiset farkut. Ne on ehdottomasti karsittava vaatevarastosta. MeNaisten mukaan valkoinen korostaa ja alavartaloani ei isonneta enää yhtään lisää.
Merkittävin oli ehkä kuitenkin käsky kärsi. Päärynänmallinen kroppa on geeneissä. Toisin sanoen purjo on mahdottomuus.
Olin todetusti sairas. Kestän ajatuksen siitä, että itse kärsin. Surulliseksi minut tekee se, että tiedän monen näennäisesti terveen nuoren pohtivan samankaltaisia asioita joka päivä. Jos keskustelupalstalla tehdään gallup leviääkö sinullakin reidet vessanpöntöllä istuessasi, kertoo jo se jotakin.
Toinen pinttymä päässäni. Pienikokoisuus on itseisarvo. Asia, johon tulee pyrkiä. Asia, jota arvostetaan. Asia, joka tekee kauniiksi. Asia, joka tekee hyväksyttäväksi. Asia, jollaisen naisen kuuluu olla. Pieni. Ehkä myös sopivasti avuton. Mikä johti auttamatta siihen, että olin mielestäni aina muihin verrattuna iso. Isompi. Liian iso. Eikä pinttymä ollut oikeastaan ihmekään. Minä suorastaan imin kaiken ympäriltäni itseeni. Voii, katso tuota hentoista tyttöä ja jättimäisiä karvasaappaita jalassa. Piti olla pieni ja suloinen ollakseen jotakin. Pinttymän iskeytyminen tajuntaan oli kolaus vankkarakenteiselle ja tomeralle tytölle. Olin tottunut touhuamaan paljon ja tottunut voimakkaaseen kehoon. Pienikokoisuuden saavuttaminen vaati rajoitteita, jotka taas vaikuttivat suoraan jaksamiseen.

Eilen oli loistava päivä. Aamulla ajelin jalkatreeniin. Palkkari maistui pitkästä aikaa taivaalliselta. Lounasta syödessäni olin jo seitsemännessä taivaassa. Illalla pyöräilimme järven ympäri, kilometrejä kertyi reilut kaksikymmentä. Säkkituoliin Salkkareiden aikaan rojahtaessani olin onnellinen. Päällimmäisenä mielessä oli siltikin kolmen tunnin pähkäilyn jälkeen oikea vastaus kemian laskussa. Miten niin yksinkertainen voi olla niin mukavaa?

Tänä päivänä en yhäkään katso mielelläni itseäni peilistä, kun seison tasajaloin. Olen opetellut kehoni hyväksymistä, erityisesti tunnetta omassa kehossani. Ensin se oli silkkaa sietämisen harjoittelua. Jossain vaiheessa elämää toivottavasti tajuan rakastavani kroppaani.
Salilla käyminen ei ole haastanut minua vain fyysisesti, vaan lisäksi myös henkisesti. Olen joutunut kiepsauttamaan ajatusmaailmani vinksalleen. Oikeastaan oikeinpäin, tarkemmin ajateltuna. Tavoitteena ei olekaan enää heiveröisyys, sen enempää kuin pienikokoisuuskaan. Luulen, että yksi syy valtaisaan fitnessbuumiin on sen viesti (naisille etenkin) voimakkaampi ja isompi.  Minun mielestäni myös terveempi. Jos housut kiristävät, se on enemmän kuin ok – tavoiteltavaa. Eikö, salikissat? Ja jos elämässä on kidutettava itseään, on huomattavasti järkevämpää tehdä se jalkaprässissä kuin syömättömyydellä. Heh. 
Useana aamuna nähtyäni loskassa pyörätuolilla kouluun rullaavan pojan tajusin, että voin lähestyä kehoani eri suunnasta kuin tähän asti. Kyllä minä oikeastaan osin sitä rakastankin. Salilla ennätyspainoja nostellessani ainakin. Rakastan sitä, mitä voin sillä tehdä. Voin opetella lähestyä itseäni toiminnallisuuden kautta. On mielestäni siistiä lähteä käppäilemään ulos aamukuudelta kaupungin vielä uinuessa. Olla riippumaton kenestäkään toisesta. Lisäksi voin keskittyä tyytyväisyyteen. Olen iloinen hiuksistani ja kivasti kaartuvista ripsistäni. Ja jos joku päivä menetän jostain syystä kaikki hiukseni, voin edelleen olla onnellinen kädestäni. On aika kivaa, kun on toimiva käsi. Peräti kaksi.

Hei, minkä asian sä olet itsessäsi opetellut hyväksymään? Mikä on sun lemppari kohta itsessäsi?
 Eioota ei lasketa. Ainakaan jälkimmäisen kysymyksen kohdalla. 🙂
Uncategorized

Jos mä oisinkin vain mä.

Elina8 kommenttia
Jos olisin laulaja, haluaisin varmaan olla kuin Jenni Vartiainen. Tummaa ja tunteisiin vetoavaa. Ja jos taas olisin poliitikko, tykkäisin olla Aleksander Stubbin kaltainen. Urheilullinen ja hymyilevä. Toisaalta voisin olla myös säveltäjä, silloin olisin varmaan kuin naapurin Sibelius. Mahtipontisuutta ja paatosta. Jos minussa vain olisi koomikon vikaa, haluaisin hassutella kuin Jussi Vatanen. Pienistä asioista syntyvää hauskuutta. Jos minusta olisi kirjailijaksi, toivoisin pystyväni luoda kuin J. K. Rowling. Täysin uuden maailman.
Entä jos välillä keskittyisin olemaan ihan vain minä? 
Havahdun usein siihen, että peilaan itseäni helposti muihin. Vertaan. Mietin vastineita itselleni. Haen niitä lähipiiristä, mutta myös vähän kauempaakin. En tiedä, toisinaan ehkä yritän muokata itseäni jonkun toisen kaltaiseksi. Hassua ensiksikin sen vuoksi, että se tapahtuu usein tiedostamatta, mutta myös siksi, että olen havainnut aika monen tekevän samaa: imevän itseensä toisen eleitä, käyttäytymistä, tapaa ristiä kädet tai tervehtiä ja etenkin sanavalintoja. En ole tajunnut ennen ulkopuolisen huomautusta, että minulla ja parhaalla ystävälläni on täysin samanlainen tapa käyttää fraasia (ja nyökäytystä) siisjoo. Siisjoo, kyllä mä muistan. Siisjoo, tehdään ihan niin. Luulen, että olen itse ollut se imevä osapuoli, heh. Toisaalta eräs kerta huomasin selkeästi, että tietyt tutut tervehtivät täysin samoin sanoin ja intonaatioin kuin minä itse. Tosin toinen tervehtimistapani on peräisin vanhalta ratsastuksenopettajaltani. Sen hoksasin oikeastaan itse miettiessäni töissä niin tutulta kuulostavaa moikkauksen painotustani. Mooooooi.
Tavoitteeni on kuitenkin aina ollut rakentaa Elinaa. Tosiasia silti on, että ympäristö ja kanssaeläjät vaikuttavat yksilöön väistämättä eri tavoin. Se nyt on aivan luonnollista. Pakostakin sitä alkaa miettiä, kuinka moni asia minussa on lähtöisin toisilta ihmisiltä? Tarkoitan erityisesti suhteellisen tarkkaa kopiota, en niinkään omaa sovellusta jostakin. Sanavalinnat tai moikkaukset eivät välttämättä ole omaa maailmaa mullistavaa, vaikka olisivatkin peräisin toisilta. Mutta joidenkin merkittävämpien, syvemmällä olevien kopioiden hoksaaminen itsessä voi johtaa ymmärrykseen. Ja sehän tässä elämässä on aika tärkeätä – että ymmärtää itseään muutenkin kuin vain pintapuolisesti.
Jos ihminen miettii itseään usein vain muiden kautta, ei oman olemassaolon kyseenalaistaminen ole kovin kaukana. Olen kokeillut. Hukuttautumiskuolemaa. Kun ei vain löydä itseään enää. Lopulta edes heijastuksena. Itse törmään näitä asioita pohtiessani kysymykseen; kenelle minä elän täällä? Kenelle minä olen? Olla pitäisi vain itselleen. Sen pitäisi riittää. Siihen tulisi olla tyytyväinen. Sillä ainoastaan on oltava merkitystä. Koska vasta sen jälkeen ihminen pystyy antaa itsestään jotakin muillekin.
Jos yksinkertaistaa ajatuksen tästä elämästä, itse ainakin päädyn aina yhteen ja samaan: vain elolla on merkitys. Sillä, että olen elossa. Vaikka olisin isompi, kauniimpi, pienempi, laihempi, lihaksikkaampi tai erilaisempi, en tekisi ominaisuudella mitään, jos en olisi elossa. Vakaa pyrkimykseni on olla, ei yrittää olla. Yrittäessäni olla elämänsisältöni on enemmän tai vähemmän yrittäminen, vaikka ihan vain olemalla tuo samainen elämä voisi sisältää hyvin paljon muuta. Mielekästä ja kivaa, sen elon arvoista.
Alun jossitteluihin palatakseni. Niiden muotoa hiukan viilatakseni. Kun minä olen Elina, olen parasta. Elossa ja itselleni, sen myötä myös muille.

Kun ensin löydän rauhan olla minä (1). Pystyn jakamaan minästä muillekin (2). Saan takaisin jotakin arvokasta ehkä toisilta (3).  Salitouhu on minulle tyytyväisyyden harjoittelua. Erikoisjuustonakkileipä on rakkautta minulta toiselle. Kotiinviemisiksi pakattu maailman herkullisin raakakakku on toivottavasti osoitus minulle ystävyydestä.