Kategoria: rakkaus

elämä · rakkaus

Rakkautta kertaa kaks. Plus kolme.

Elina12 kommenttia
Eilenhän oli äitienpäivä. Se on ollut minulle aina erityisen tärkeä päivä, sillä äiti on elämäni tärkein vuoden jokaisena päivänä. Pienenä poimin valkovuokkoja metsänlaidalta. Tänä vuonna kävin ostamassa sydämenmuotoisen kimpun kukkakaupasta. En ole aivan varma, millaiset kukkaset olisivat kuvastaneet parhaiten kiitollisuuttani äitiä kohtaan. Toisaalta on hassua ajatella sellaista, sillä ovatpa valintani olleet millaisia vain, äiti on aina rakastanut. Olenpa sitten tehnyt mitä vain, äiti on aina rakastanut. Mutta toisaalta taas juuri sen vuoksi mietin kukkakimppua tarkoin. Juuri pyyteettömästä, kokoaikaisesta rakkaudesta äiti ansaitsee kiitosta.
Äiti on turva. Äiti on tuki. Äiti on aina läsnä ja katsoo Emmerdaleakin vain toisella silmällä. Äiti on äidillinen. Äiti on aina lämmin. Äiti neuvoo, mutta antaa minun itsekin huomata asioita. Eikä vain sen vuoksi, etten itsepäisyyksissäni usko. 
”En koskaan raaskinut sanoa, että se kirjoitetaan äidille eikä äitille.” Ei se haittaa, äiti. Opin sen myöhemmin ihan itse.
Rakkaudestani äitiä kohtaan kertoo se, että en koskaan haaveillut prinssistä valkoisella ratsulla. Sillä yksinkertaisesti en uskonut maailmassa ja perheen ulkopuolella olevan yhtä voimakasta tunnetta kuin mitä minä jo koin. Eihän mikään laimeampi olisi tuntunut miltään? Ajattelin usein, että vaikka jotain suurta jossain olisikin, en millään pystyisi sovittamaan kahta sellaista yhteen Elinaan. En ole koskaan ollut kovin taitava venymään. Repeän aika helposti liitoksistani.
Eilen vietin kuitenkin myös toista tärkeää päivää. Tai vietimme. Viisi vuotta sitten löysin elämääni suuren rakkauden. Se oli jotain täysin uudenlaista rakkautta. Kasvavaa rakkautta, vuosi vuodelta vankistuvaa. Se tuli ulkopuolelta ja syntyi kiintymyksestä miltei tuntematonta kohtaan. Onhan se ajoittain haparoivampaa, mutta tietyllä tapaa myös jännempää. Vaikka kaikenlainen rakkaus tulee luonnostaan, löydettyä rakkautta on kai enemmän huollettava. Elämässä aina ollutta rakkautta on ehkä helpompi vain kuljettaa mukana. 
Ja vaikka rakkaudet keskenään ovatkin täysin erilaisia, vertailukelvottomia, määrässä kumpikaan ei häviä toiselle. Olen siltikin löytänyt yhdistävän tekijän: suureen rakkauteen – olisi se sitten millaista vain – on heittäydyttävä täydellisesti. Paljastettava itsensä niin hyvässä kuin huonossa valossa.  
Lähiaikoina minusta on tuntunut, ettei mikään enää maistu miltään. Täytekakku, kanapasta tai suklaahippujäätelö. Legendaarisessa pannukakussakin maistan ainoastaan sen yhden ainesosan.
Maailmani kolmannen lämpimän tunteen. Rakkauden elämää kohtaan.
Olen tyytyväisen kylläinen. Rakkaudesta.
elämä · Oman elämän inventaario · perhe · rakkaus

No ne miehet.

Elina7 kommenttia
Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.

Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy. 

On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.

Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?

rakkaus · ystävät

Yksi kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä.

Elina4 kommenttia
Kuin kuminauha? 
Periaatteessa joustaa paljonkin: sallii sinussa poikkeavuuden. Erilaisuuskin antaa myöten hyvin. Todellinen sellainen ei veny liitoksistaan. Vaan venyy aina palautuen: riidasta, vuosista, välimatkasta. Veti sitten kummasta päästä vain – yhtä joustava. Ainakin sen tulisi olla. Joskus ollaan lähempänä, joskus hiukan kauempana. Aina siltikin saman kuminauhan päissä: yhteen palataan aina.
Periaatteessa kiskoo ylöspäin: leuanvedoissa ja rähmälläsi maatessasi. Avittaa ja alentaa tarvittavaa voimaa. Mutta ei tarkoituksella ole kyllin jämäkkä yksin jaloille sinut nostaakseen. Ei sen varaan ole tarkoitus täysin heittäytyä. Muistathan, että kuminauhassa on oltava kiinni kaksi? Yhdessä. Tämä toimii yhdessä.     
Periaatteessa voihan se napsahtaa ikävästi sormille: tekee hetkellisesti hyvin kipeää. Vahingossa sellaista tapahtuu, tuskin tarkoituksella. Koskaan. Sitten venytetään vain yhdessä tuumin uudestaan ja nykäistään ehkä kerran tai kaksi ilkikurisesti ihan vain muistutukseksi: senkin ystäväni. Vaatii se luottamusta. Kuminauhan omassa päässä pysymistä. Itsestä jotakin antamista. Varmasti vähän uhkarohkeaa asennettakin. Pystyykö sitä todella venymään näin pitkälle toisesta? 
Periaatteessa on sen mahdollista hapertua: alkaa pienestä lovesta ja ajan kuluessa edetä kohti periksiantamista. Harva asia pysyy ikuisesti yllä itsekseen – kuminauhan jännite ei ainakaan. Vastavuoroista nykimistä: hei ystäväni minä olen yhä täällä. Välimatka voi saada sen kyllä poikki napsahtamaan. Mutta harvemmin sitä tulee ajatelleeksi, että liian lähelle tultaessa kuminauhan jännite häviää. Ikäväkin pitää yllä ystävyyttä.   
Ystävyys.
Vähän kuin kuminauha.



Ihanaa yhtä ystävänpäivää niistä kaikista kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä. 
ajatuksia · muistoja · perhe · rakkaus

Pikkusiskos’

Elina10 kommenttia
Hei veikka,
muistatko meidän huonekaluja pitkin kiipeilleen retkikunnan. Sen, kun heitit mun jalan alle sanomalehden ja pelastit mut varmalta lattiaanosumiselta. Entä muistatko sen, kun rohkaisit mua menemään ulos. Että uskaltaisin lähteä leikkimään taskulamppuhippaa naapurin lasten kanssa. Et varmaankaan muista sitä, kun kuiskin sulle hei veikka ootsä jo hereillä. Koska ethän sä ollut ikinä siihen aikaan aamusta.
Entä se kerta, kun makasit vihaisena lumihangessa. Ilman ulkovaatteita. Mä mietin, että toisinko edes lapasen sulle käteen. Ja aina sun kuunnellessa nappikuulokkeilla musiikkia mä pelkäsin sun korvien puolesta. En mä tiedä, auttoiko se pelkääminen sitten kuinka paljon – mutta ainakin sä kuulet vielä ihan hyvin. Usko pois, mä muistan myös sen housuepisodin; mua vieläkin säälittää se, kun et halunnut laittaa niitä jalkaan juhliin. 
 Tässä mä hymyilen sulle.
Joo, kyllä mä tiedän. Mä itkin joskus, vaikka ei mua oikeasti niin paljon sattunut. Mutta eikö se vähän kuin kuulu pikkusiskon hommaan? Silloin kun sä olit oikeasti vähän mahdoton, mä olin tosi surullinen. Itkin oikeasti. En mä halunnut nähdä sua vihaisena. Vaan iloisena. Koska silloin kun sä hymyilet, se on jotain niin puhdasta. Vilpitöntä. Edelleen. 
Mä pidän siitä, että sä hymyilet nykyisin enemmän. Veikkojen mittapuulla melkein paljon.
Mä en aina ole ollut ehkä helpoin pikkusisko. Sitten mä olen ollut myös sairas pikkusisko. Mutta aina mä olen kuitenkin halunnut tosi kovasti olla sun pikkusisko. Tiedän, että sulla on ollut varmasti hankalaa. Munkin takia. En mä ole kuitenkaan ikinä koskaan halunnut sulle mitään pahaa. Luulen, että sä myös tiedät sen.
 Tässä mä askartelen sulle lahjaa.
Musta tuntuu, että tänään mä rakastan mun isoveikkaa enemmän kuin koskaan. Jos se on edes mahdollista. Mä haluan olla ihan täyspäiväinen pikkusisko; aina sua varten, jos tarvitset jotain. Vaikka neuvoja. Koska näin aikuisena pikkusiskotkin voi neuvoa isoveikkoja. Usko vaan!
Ja kun sä ostit mulle kahvin tässä taannoin Mäkkärissä, se tuntui jotenkin tosi hienolta. Tässä minä istun veljeni kanssa. Mun molemmat isoveikat on ihan parhaita. 
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä. Mun maailmassa ainakin. Sen vuoksi mä katson sua ylöspäin. En vain koska olet mun isoveli. Sitäkään sä et muuten ehkä tiedä, että olet auttanut mua tosi paljon. Ihan vain olemalla. Voimakas ja itsevarma. No, tollanen jääräpää.
En mä oikein tiedä, mitä antaisin sulle jouluna lahjaksi. Musta tuntuu välillä siltä, että parasta mitä sulle voin ylipäätään antaa, on terve pikkusisko. Sellainen aika välitön ja iloinen. Se, mitä mä oikeasti olen. Sen, jonka saatat muistaa ihan, ihan lapsuudesta. 
Sano, jos olen väärässä. Mä nimittäin teen sun puolesta ihan mitä vaan.
T. Sun pikkusiskos
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.