rakkaus · vähän runoo

Rakkauttasi.

Rakkauttani
antaisin itseni.
Päälle kirjaisin:
sinulle minut kokonaan.

Rakkauttasi
laittaisit paketilla takaisin:
noudathan pisteestä,
johon jätit odottamaan itsesi.

Hellästi
sanoillasi koskettaisit:
rakkauden mielettömyys aikeessasi,
rakkauden vaikeus teossani.

Annathan
itsestäsi vain sen,
jonka minä synnytin sinussa,
jonka sinä löysit vasta meistä.

Tämän rakkauden välillämme.

IMG_20170923_104048_135.jpg

ajatuksia · oma elämä · rakkaus

Raidallisen mökin mahdollistavaa.

Vaikka raidallinen mökki ja perunamaa.
Sun kaa.
Ihan mitä vaan.
Kunhan käden sulta saan.
Ei tunneta me mitään rajoittavaa.

blogi84

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Ei tarvitse olla punainen mökki ja perunamaa, ei edes sininen tai maalaistalon kellertävä. Sun kanssa voi maalailla mökkiä ajatuksissa vaikka raidalliseksi, vaihtaa mökkikuviot laavuun tai siirtää koko sijainnin neljäsataa kilometriä pohjoiseen. 

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Sä et pelkää kokeilla, miltä erilaiset asiat tuntuvat ajatuksissa. Joskus ne johtavat haaveiluun, mutta eivät välttämättä edes aina. Silti raidallinen laavu voi olla meidän yhteinen ajatus, vaikkakaan ei haave tai päämäärä. Olet sä mulle näyttänyt, kuinka hyvältä rajoittamattomat ajatukset tuntuvat. 

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Häämatkakassa voi olla kilpapyöräkolehti – ei tarvitse lentää sviittiin, voi polkea Inariin. Sun ajatuksissa asiat voivat toteutua omalla tavallaan ja vaihtoehtoja niiden toteutumiseen on juuri niin paljon kuin me yhdessä keksitään.

Elämä sun kanssa on juuri sellaista. Ei loputtomia haaveita, ikiliikkumista tai arkisuuden pelkäämistä. Vaan mahdollisuusrikasta. Vaikka raidallisen mökin mahdollistavaa.

ajatuksia · onnellisuus · rakkaus · vähän runoo

Millaisen käden mä annoin.

Sama se kai on,
kuka käsipuolessa roikkuu.
Jos itsensä kanssa on
puolittaisella tiellä.

Ojentamatta omaa
et voi kulkea
käsikkäin.
Onneako välität
antamalla hänelle
vihaamasi käden.

Tuskin.
Rohkene ensin kulkea
käsi omassa kädessä.
Purista sitten
otteellasi
rakkautta hänelle.

Rakkaus ei odota, katso ajankohtaa tai paikkaa. Siten en ole kai koskaan uskonut, etteikö rikkinäinen voisi rakastaa tai rakastua – yhtä voimakkaalla intensiteetillä ja aitoudella kuin ehjäkin. Vaikka joskus sitä onkin ehkä toivonut, että olisipa toisin. Olisi säästänyt itseä, ennen kaikkea toista. Jos rakkaus toteuttaisi sääntöjä, ensimmäinen niistä saattaisi olla juuri tällainen: opettele ensin kävelemään käsikynkkää itsesi kanssa, tarjoa sitten vasta kätesi toiselle. Ihan vain sen vuoksi, että se on molemmille helpompi tie.

blogi85

Mutta toisaalta. Jos sitä opettelisi ensin rakastamaan itseä ja sitten vasta jakamaan tunteesta toiselle, en itsekään rakastaisi yhtään ketään vielä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan. En ole hullaantunut, saati rakastunut, itseeni edelleenkään, mutta voin jo elää suhteellisen sopuisasti samassa kehossa. Toisen kädestä pitäminen on näyttänyt esimerkkiä siitä, kuinka nätisti kuljetaan käsikkäin. Joskus olen kokeillut ottaa itseäni riuhtomatta kädestä kiinni – tiedätkö, se on tuntunut oudolla tavalla tutulta.

”Älä kerro mulle, kuinka ehjiä ihmisiä tehdään. Tai ohjeista, kuinka rakkaus toimii. Jokainen tekee kuitenkin aina oman poikkeuksensa.”

rakkaus · vähän runoo

Loistan silmissäsi.

Maailmastani häviää
rauhattomuus

paikkani löytyessä
silmistäsi.

Omilta teiltäni
palaan illalla
vierellesi.

Kerro päivästäsi.

Yksinäinen
katseesi kantamattomissa.

Ihmisjoukon keskellä
en pelkää eksymistä

loistaessani silmissäsi.

Pidän kiinni kädestäsi
vain leijaillakseni
korkeuksiin kanssasi.

blogi63

Aina säännöllisin väliajoin jossakin päin elämää kysytään, kuinka voi koskaan tietää oikeasta ihmisestä. Vaikka olisi aidoista aidoin, aito ei välttämättä ole oikea vierelle. Olen monesti miettinyt, mitä itse vastaisin. Kyllä sen tuntee on ohjeelliselta sisällöltään tyhjä tokaisu. Ei elämässä välttämättä ole aikaakaan kokeilla ja odottaa vuosia, alkaako tuntua aidon lisäksi oikealta. Ja jos tyytyminen vähemmän oikeaan ei ole vaihtoehto, kuinka kysymykseen voi edes vastata.

Onko sinulle paikka hänen katseessaan. Vastaisin kysymyksellä.

Rakastan sitä, kuinka katsot minua.

kihlaus · rakkaus · vähän runoo

Kyllä, sanon vielä tahdon.

Sanoin kyllä.

Haaveille, joista tuli
meidän.
Loppuelämälle,
josta kerroit kuin
omastamme.

Kyllä, sanoin.

Mahdottomuudelle
elää ilman
toista.
Tarpeettomuudelle
odottaa enää
meitä.

Kyllä.

Kaikelle
sinussa.
Rohkeudelle antaa ihan kaikki
itsestäni.

Kyllä, sanoin.

Seitsemälle vuodelle ja
tuleville hetkille
rinnakkain.

Sanoin

kyllä,
sanon sinulle vielä
tahdon.

blogi50

Tuusulanjärven rannalla mä olen pienenä tyttönä syöttänyt sorsia. Vastakkaisella puolella Santtu on heitellyt veteen kiviä. Rannalla mä olen kuluttanut kesälomia, käärinyt mansikkatuutin kuoria ja kumonnut Pepsi Maxia. Tuusulanjärven rannalla mä olen viettänyt juhannuksia, häitä ja omia vapaapäiviä. Järven jäällä mä olen tarponut lumihangessa ja huutanut täyttä kurkkua sen keskellä. Järveä ympäri juoksemalla mä olen voittanut itseäni.

Tuusulanjärven rannalla mä olen tavannut ensimmäisiä kertoja Santtua. Onkinut yhdessä mandariineja tölkistä ja leikkinyt piknikkiä. Järven rannalle moni ilta-ajelu on päättynyt ja aina aurinko laskenut. Tuusulanjärven rannalta me olemme löytäneet kallioluiskamme, meidän paikkamme. Järven liplatusta katsellessamme yhdessä itkimme, istuimme ja haaveilimme, puhuimme, nauroimme ja joskus pussasimme. Mä olen istunut siellä yksin. Kai Santtukin.

Eilen kallioluiskalla tuuli kuin seitsemän vuotisen suhteemme aikana. Kipakka, ei navakka tai raaka. Yhdessä olo lämmitti ja helpotti kuin jokainen kerta seitsemän vuoden aikana. Oli onnellinen tiistai, koska oli arki. Koska onnemme lähtökohta on ollut aina yhteinen arki.

Tuusulanjärven rannalla sanoin kyllä ja toivon saavani myös vastata tahdon.

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · rakkaus · syvällistä · ulkonäkö

Samoista syistä kuin toista.

Rakastuin sussa samankaltaisuuteen ja päinvastaisuuteen. Samanpäisyyteen eli samanlaiseen itsepäisyyteen. Tykästyin sun elämän kirkkaisiin väreihin, myös tummanpuhuvampiin sävyihin. Rakastun edelleen joka päivä sun tapaan kohdata maailma; mutkattomaan uteliaisuuteen ja vilpittömään valoisuuteen. Ihailen sun määrätietoisuuden rentoutta ja itsevarmuuden kehityskaarta. Rakastan sun tapaa opettaa, osin tiedostamattasikin, mulle näistä asioista.

Mikä tekee niin vaikeaksi rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista?

Jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun, vastaa seuraavaan kysymykseen: millainen osa rakkautta toisen ulkonäkö oli? Oli varmasti osa, mutta kuinka iso. Minä nimittäin uskon siihen, että ulkoiseen olemukseen suuntautuva rakkaus häviää toisen ihmisen sisäisen maailman synnyttämälle rakkaudelle. Ihan jo tunteen intensiteetiltäänkin. Mutta jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun kauemmin kuin viisi vuotta, vastaa tähän seuraavaan kysymykseen: kuinka paljon uutta tutustumisenarvoista olet vielä viidennenkin yhteisen vuoden jälkeen löytänyt toisen kasvoista, hiuksista tai jaloista verrattuna ulkokuorta syvempään.

Sananlaskun mukaan ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään rakastutaan. Niinhän? Niinkö? Luulen, että sellaisessa tilanteessa, jossa rakkautta tuntevalle rakkauden kohdentaminen on epäselvää tai haasteellista, ulkonäköön myös kyllästytään nopeammin ja suhteellisen nopeasti. Ihmisen sisin ei nimittäin ole muuttumaton, kuten vaikkapa hiusväri tai silmien väritys, vaan tarjoaa yhteisten vuosien saatossa jatkuvasti uutta tarttumapintaa rakkaudelle. Kuinka monessa vuodessa sellaiseen voi kyllästyä? Vaatii se ainakin enemmän aikaa kuin naamaan tympääntyminen.

blogi1

Tiedätkö, minkä vuoksi pohdin ulkonäön merkitystä rakkaudessa? Koska olen toistellut lähipäivinä itselleni kysymystä siitä, miksi tuntuu niin haasteelliselta rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista. Rakkauden ottaessa askelia syventymällä toista kohtaan se ei omalla kohdallani koskaan kohdistu muuhun kuin toisen sisimpään ja meidän yhdessä luomaamme maailmaan; on yksi suuri mahdottomuus minulle ylläpitää vain ulkoiseen olemukseen ankkuroitua rakkautta. Siltikin olen monet vuodet asetellut itselleni määrättyjä ulkoisia muuttujia, joiden toteutuessa olisin mahdollisesti valmis rakastamaan itseäni edes jollakin tasolla. Siis täysin päinvastoin kuin rakkaudessani toisia ihmisiä kohtaan. Kun olen yrittänyt opetella kulkemaan käsikynkkää itseni kanssa, olen tarrannut kiinni väärästä kohtaa. Ulkonäön tulisi kulkea ainoastaan rinnalla, ei käsikynkkäkaverina.

Kaunis mieli. Miksi en etsi sitä, kun katson itseäni peilistä. Tai mieti sitä, kun esittelen itseäni toisille.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · rakkaus

Onnellisuuteen on vaikea luottaa.

Heräsin tänään.

Heräsin kaiken lisäksi omasta sängystä.
Heräsin ikiomasta kodista. 
Söin aamupalaa.
Söin siis supersöpöstä kiposta.
Söin puuron päällä luumukeittoa.
Saan jakaa elämääni.
Saan jakaa ajatuksiani sanojen avulla.
Saan jakaa arkeni perheeni kanssa.
Opiskelen yliopistossa.
Opiskelen äärimmäisellä mielenkiinnolla.
Opiskelen hyvällä alalla.
Osaan olla hassu.
Osaan jälleen nauraa (todella kovaa).
Osaan ajatella hyvin ja hyvää.
Minulla on mahdollisuus lähteä maanantaina ulkomaille.
Minulla on ollut mahdollisuus kokea jo tähän mennessä kaikenlaista.
Minulla on mahdollisuus halutessani pinkaista ovesta ulos juoksemaan.
Rakastan paljon.
Rakastan molemminpuolista tunnetta.
Rakastan rivakkuutta, rosoisuutta ja rehtiyttä.
Olen ylpeä välillä Elinasta.
Olen ylpeä aina äidistä.
Olen todella ylpeä tähtitieteilijästä ja nuoresta poliisista.
Olen tyytyväinen silmiini.
Olen tyytyväinen joskus kirjoituksiini.
Olen tyytyväinen sisukkuuteeni.
Aihetta kiitollisuuteen.
”Onnellinen elämä ei tule useinkaan ilmaiseksi. Minä kärsin – ja menetin – aika paljon nähdäkseni tämän päivän.”
Istuin eilen valkoinen tenttipaperi nenän edessä ja koitin luonnostella sarkomeerin rakennetta tehtävään numero kaksi. En ihan muistanut niitä tarvittavia mittoja, mutta siitä huolimatta minä yllätin itseni: en nimittäin tuntenut itseäni tyhmäksi. Oikeastaan – ihan puskista – aika fiksuksi. En minä vieläkään tiedä, mistä tuo tunne tuli. Yleensä kun jo epäonnistumisen kynnyksellä itsetuntoni vajoaa maan rakoon – voin sanoa, että kohtuullisen pitkäksi aikaa. 
En ole tähän aamuun mennessä keksinyt muuta selitystä tuolle tunteelle kuin hyvä olo. Elämässäni kaikki on tällä hetkellä melkein liian hyvin. Liian hyvin siinä mielessä, että tuntuu hirvittävän onnekkaalta: terveyttä, normaalin elämän kattavaa toimeentuloa, rakkautta, onnellisuutta, hyviä asioita – rutkasti! Minä olen hiukan taikauskoinen, joskus ainakin. Sen vuoksi jopa pelkään kirjoittaa kaikki on nyt tosi hyvin. Ei masentavaa, ainoastaan pelottavaa, muistaa sanonta kaikki hyvä loppuu aikanaan
Tosin. Ei se paha odottamalla tule, mutta tämänhetkinen hyvä kyllä odottamalla himmentyy.
Onnellisuuteen on tosi vaikea luottaa.
onnellisuus · rakkaus · Ruoka · ruokavinkki

Kakku on meidän yhteinen juttu.

Kakku on jollain tapaa meidän yhteinen juttu.
Nuorina lukiolaisina. Me olimme vasta puhuneet muutamia kertoja Santun kanssa, ihan vain ohimennen tavanneet. Muistan aina, kuinka sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa tiedusteltiin tarkkaa osoitettani. Ja että olenko kotosalla. Ovikellon soidessa ja oven avattuani ihmetykseni oli suuri: tässä teille vähän kakkua. Täh. Minä (ja tuleva anoppi myös) sain palan vastapyöräytetystä kakusta, jonka Santtu oli kaverinsa kanssa leipaissut. En aivan tarkalleen muista, oliko minun palassani kuorrutettuna sydän – vai olisiko kuitenkin ollut tilanteeseen nähden vielä vähän liian rohkeaa. Suklaista kakku ainakin oli, Sacheria.
Siitä on nyt yli viisi vuotta, kun oveni taakse saapui kakkulähetys. Eilen leivoimme yhdessä taas täytekakkua. Santun bravuuria – ja alkaa se olla pian jo minunkin: mansikkakakkua. Meillä on tekemisessä selkeä työnjako: Santtu tekee pohjat ja vispaa kermavaahdon, minä täytän ja koristelen.
Kyseinen kakku on vaatimattomasti parasta mansikkatäytekakkua ja siihen liittyy oikein mukava tarinakin. Santtu eilen ehdotti että jos sä Elina tekisit blogiin kirjoituksen meidän kakusta. Joten kai minä voin paljastaa sen takana olevan tarinan.
Nuorena poikana Santtu oli kesäduunissa Wurstilla. Pakkaamassa lihaa ja valvomassa makkaroita. Töissä samaisessa paikassa oli myös eräs konkari, vuosikymmeniä makkaralinjastolla viettänyt heppu. Mutta hänpä oli sellainen heppu, joka runoili. Oli kirjoittanut runoistaan kirjankin. Siellä kirjasessa sivulla kolkytkahdeksan (kävin just tarkistamassa) oli kuitenkin muutakin kuin runorimpsuja. Oikea aarre. Nimittäin maailman parhaan mansikkatäytekakun ohje. Santtu sitten päätyi makkaralinjaston runoilijahepun, joka myöhemmin paljastui myös äärimmäisen taitavaksi leipuriksi, luokse väsäämään kakkua. Ja kaikki niksit ja opit Santtu painoi visusti mieleensä.
Nyt me leivomme yhdessä samalla reseptillä (ja nikseillä) kakkua kaikkiin perhejuhliimme. Olen minä joskus niitä runojakin kirjasta lukenut. Ovat aika kivoja. Mutta kyllä ehdoton aarre on tuo resepti.

Olen meidän parisuhteemme aikana oppinut, että paras kakkupohja syntyy aivan ehdottomasti perunajauhoista, kakku kostutetaan aina juhlia edeltävänä päivänä, kakun sivut leikataan hieman vinottain, kansi suljetaan aprikoosihillolla ja myös leipomisessa voi käyttää työmaan mittanauhaa (leipovan rakennusinsinöörin mielestä).
onnellisuus · rakkaus

Yhteensopiva.

Mistä tietää, että sopii toisen kanssa yhteen?
Uno. Minä rakastan juuston kuivahtaneita kohtia. Just niistä samoja, joita toinen inhoaa. Kun toinen höylää siivut tieltä pois, minä pistän ne roskakorin sijaan suuhun. Yhteispeli toimii moitteettomasti.
Dos. Kaks metriä ja sitten sataseiskytä senttiä. Aivan optimaalinen kolkyt senttiä eroa. Sovin kainaloon just enkä melkein.
Tres. En edes pyytänyt. Silti meillä soi siivousmusiikkina Hölmö rakkaus. Usein ja repeatillä. 
Cuatro. Tulta ja tappuraa. Välillä. Ettei kävisi arki liian tasaiseksi.
Sen tietää arjen pienistä asioista.
Te amo.
elämä · rakkaus

Rakkautta kertaa kaks. Plus kolme.

Eilenhän oli äitienpäivä. Se on ollut minulle aina erityisen tärkeä päivä, sillä äiti on elämäni tärkein vuoden jokaisena päivänä. Pienenä poimin valkovuokkoja metsänlaidalta. Tänä vuonna kävin ostamassa sydämenmuotoisen kimpun kukkakaupasta. En ole aivan varma, millaiset kukkaset olisivat kuvastaneet parhaiten kiitollisuuttani äitiä kohtaan. Toisaalta on hassua ajatella sellaista, sillä ovatpa valintani olleet millaisia vain, äiti on aina rakastanut. Olenpa sitten tehnyt mitä vain, äiti on aina rakastanut. Mutta toisaalta taas juuri sen vuoksi mietin kukkakimppua tarkoin. Juuri pyyteettömästä, kokoaikaisesta rakkaudesta äiti ansaitsee kiitosta.
Äiti on turva. Äiti on tuki. Äiti on aina läsnä ja katsoo Emmerdaleakin vain toisella silmällä. Äiti on äidillinen. Äiti on aina lämmin. Äiti neuvoo, mutta antaa minun itsekin huomata asioita. Eikä vain sen vuoksi, etten itsepäisyyksissäni usko. 
”En koskaan raaskinut sanoa, että se kirjoitetaan äidille eikä äitille.” Ei se haittaa, äiti. Opin sen myöhemmin ihan itse.
Rakkaudestani äitiä kohtaan kertoo se, että en koskaan haaveillut prinssistä valkoisella ratsulla. Sillä yksinkertaisesti en uskonut maailmassa ja perheen ulkopuolella olevan yhtä voimakasta tunnetta kuin mitä minä jo koin. Eihän mikään laimeampi olisi tuntunut miltään? Ajattelin usein, että vaikka jotain suurta jossain olisikin, en millään pystyisi sovittamaan kahta sellaista yhteen Elinaan. En ole koskaan ollut kovin taitava venymään. Repeän aika helposti liitoksistani.
Eilen vietin kuitenkin myös toista tärkeää päivää. Tai vietimme. Viisi vuotta sitten löysin elämääni suuren rakkauden. Se oli jotain täysin uudenlaista rakkautta. Kasvavaa rakkautta, vuosi vuodelta vankistuvaa. Se tuli ulkopuolelta ja syntyi kiintymyksestä miltei tuntematonta kohtaan. Onhan se ajoittain haparoivampaa, mutta tietyllä tapaa myös jännempää. Vaikka kaikenlainen rakkaus tulee luonnostaan, löydettyä rakkautta on kai enemmän huollettava. Elämässä aina ollutta rakkautta on ehkä helpompi vain kuljettaa mukana. 
Ja vaikka rakkaudet keskenään ovatkin täysin erilaisia, vertailukelvottomia, määrässä kumpikaan ei häviä toiselle. Olen siltikin löytänyt yhdistävän tekijän: suureen rakkauteen – olisi se sitten millaista vain – on heittäydyttävä täydellisesti. Paljastettava itsensä niin hyvässä kuin huonossa valossa.  
Lähiaikoina minusta on tuntunut, ettei mikään enää maistu miltään. Täytekakku, kanapasta tai suklaahippujäätelö. Legendaarisessa pannukakussakin maistan ainoastaan sen yhden ainesosan.
Maailmani kolmannen lämpimän tunteen. Rakkauden elämää kohtaan.
Olen tyytyväisen kylläinen. Rakkaudesta.