Mitä tulee ensimmäisenä mieleen opiskelijaelämästä? Jep. Huuda vaan hep, jos joudut syksystä alkaen pienen kuumotuksen vallassa laskemaan viisisenttisiäsi tonnikalapurkkia ja nuudeleita ostaessasi.

Hee…p. Tai no. En syö nuudeleita. Koska kuulin aikoinani jostain, etteivät ne sula kunnolla mahassa, vaan voivat lillua siellä monta viikkoa. (heh) Niin ja. Yritän olla syömättä tonnikalaa, koska lukemani mukaan se on kaikella tapaa kamalan paha teko. (heh) Ai joo. Ja en käytä myöskään käteistä juuri yhtään, vaan maksan aina kortilla.

Eli Rinkelin kolme ensimmäistä säästövinkkiä.

1. Älä syö. Niin nuudeleita. Selvää säästöä, kun eivät ne kuitenkaan ole mitään kunnollista mahantäytettä. Ainoastaan hyvää.

2. Älä ole paha ihminen ja syö tonnikalaa – sehän on oikeasti aika kallistakin.

3. Maksa kortilla, sillä silloin tililtä veloitetaan vain ostosten summa. Käteisellä maksaessa takaisin saadut pikkuhilut katoavat aina jonnekin. Ainakin minulla. Pitkällä aikavälillä niistä kerääntyy kohtuullinen potti – jonka olen hukannut.

Okei. On Rinkelillä jemmassa muutama järkeväkin säästövinkki. Erityisen hyödyllinen lisäksi.

4. Tiedättekö ne Leaderin BareBar-raakapatukat? Nam. Nam. Nam. Tykkään niistä hirveästi. Olisi kiva mussuttaa niitä kampuksella(kin). Mutta en pidä niiden hinnasta. Enkä varsinkaan opiskelijan tuloilla. Onneksi keksin (vahingossa) loistavan säästön; teen niitä itse! Tässä taannoin raakakakkuinnostuksissani nimittäin pyöräytin kokonaisen piirakkavuoallisen BareBar-omena-kanelia. Siltä se ainakin maistui. Täysin! Ohje on uudesta raakakakkukirjasta, jonka sain serkultani (säästövinkki 5; hanki kustannusosakeyhtiössä työskentelevä serkku). Ja ajatella, kuinka ekologistakin se olisi syödä itsetehtyä raakapatukkaa Viikin vihreällä kampuksella.

6. Matkakulut. Ne riiviöt. On bussikorttia ja junalippua ja ainaisia taisteluja olemattomista alennuksista. Entä jos ottaakin omat jalat alleen? Niin no. Maratonille tähdätään vasta ensi kesänä – innostuksen lopahtamisvarauksella. Mutta alleen voi ottaa myös pyörän. Ystäväni lupautui jo lähtemään mukaani katsomaan reittiä. Järvenpää-Viikki. Mitä siitä nyt tulee? Joku 32 kilometriä. Yhteen suuntaan. Ei paha. (heh…)

Pidän suhteellisen yksinkertaisesta elämästä. Sekin on hyvä säästövinkki. Että opettelee rakastamaan pieniä asioita. Usein ne ovat ilmaisiakin. Vähintäänkin edullisia.

Tai sitten voi lukaista läpi demipistefin säästövinkkiketjun, jossa kehoitetaan ottamaan sukulaisten ”armolahjat” (=kaikki haarukoista silitysrautoihin) vastaan ja ostamaan alushousut aina isommissa pakkauksissa, ei missään nimessä yksittäisinä. Unohtamatta tietenkään sitä, että ennen muuttoa jo kannattaa ostaa (siis ostatuttaa vanhemmilla) kauhea määrä makaronia varastoon – se nimittäin säilyy!

Voi sitä tietenkin katsastaa myös Pirkan vinkit laihalle kukkarolle; ostettaessa hedelmiä itsepalvelumyymälässä, on montakin hyvää säästövinkkiä. Tässä yksi parhaista; jos tarkoituksesi on ostaa vaikkapa neljä isoa omenaa, laita niitä kolme pussiin ja pidä neljättä kädessäsi. Punnitse pussi, liimaa siihen hintalappu ja laita sitten myös neljäs omena pussiin. Näin säästät jopa neljäsosan kauppalaskussasi. Joo. Tuli muuten tutuksi kassan takana istuessani. (heh)

Muistaakohan kukaan. Tai siis. Leikkiköhän kukaan. Pihaleikkiä, jossa vallattiin omaa maata piirtämällä hiekkaan itsensä ympärille kaaria; tää on nyt mun maata.

Jep. Minun ikioma alueeni. Jolle ei toiset voi astua. Koska se on tarkoitettu vain minulle.

Hassua. Tajusin leikkiväni sitä edelleen. Vähän ja yksinäni. Vaikka vain mielessäni. Siltikin samalla periaatteella. Näkymätön maahan piirretty alue ympärilläni. Selkeimmillään se on liikkuessani ihmisten keskellä, häilyväisimmillään ollessani rauhassa kotona, jolloin sitä ei niinkään tarvita. Se ei kuitenkaan ole minkäänmoinen suojamuuri, eikä sen tarkoitus ole blokata ihmisiä läheltäni pois. Se on sen sijaan vain kuvitteellinen oma alueeni, jonka sisällä voin olla levollisin mielin itseni kanssa. Jotain se kyllä sulkee ulkopuolelleen – epäolennaisen. Kuten ajatukset vertailusta ja ulkonäköpaineista. Se myös esimerkiksi auttaa, etten niin kovasti jännittäisi tai menisi sanoissa sekaisin vieraille puhuessani, sillä pysytellessäni omalla alueellani tunnen oloni mukavaksi, miltei raukeaksi – elämän huumaama. Tuntiessani oman alueen ympärilläni tunnen myös omat ääriviivani, sen, mitä olen ja millainen olen – ja että voin olla juuri sellainen tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun onnistun piirtämään oman alueeni ja myös pysyttelemään sillä, monet konkreettisetkin asiat helpottavat, vaikkapa mahakivut ulkona syödessäni. Pystyn keskittymään olennaiseen, toisin sanoen maistamaan ruoan, kuuntelemaan lounasseuraani ja myös ihan oikeasti nauttimaan tilanteesta.

Ja kun rajat itselleni ovat selvät, kykenen lisäksi rakentamaan sisälle jäävää tilaa. Sitä olen tehnyt jo aika kauan. Se on pääosin ajatustyötä. Pohdintaa, millainen ihminen olen ja millaiseen suuntaan ehkä haluaisin itseäni kehittää. Se sisältää myös mietiskelyt siitä, millainen en halua olla ja millainen en ole. Eikä se ole vain pelkkää funtsailua. Vaan ihan konkreettisia tekoja; ensin minun on pitänyt keskittyä hymyilemiseen ja suupielien kohottamiseen, jotta minusta on tullut taas hymyilevä ihminen.

On se aika ihmeellistä. Kun ensin etsii kauniita asioita ympärillä, niitä alkaa joku päivä vain  yksinkertaisesti näkemään. Toinen toisensa perään. Kaikkialla. En usko, että se on mitään pakenemista todellisuudesta tai elämän kulmien pyöristämistä. Enemminkin elämän ydinajatukseen (vihdoin) keskittymistä. Ja aidon minän löytämistä.

Oman alueen sisällä on hyvä olla. Kotoisaa. Minun alueeni sisällä soi mantrana sana vaikkapa. Se muistuttaa valinnanvapaudesta ja mahdollisuuksista, mutta myös myönteisestä suhtautumisesta ja siitä, että mahdollisuus useille asioille on annettava. Ei ole hyötyä, että ne ovat vain olemassa.

Suuret muutokset ovat aina olleet minulle vaikeita. En ole koskaan osannut oikein käsitellä niitä. Tai luulen, että muutoksen tuomat suuret tunteet ovat olleet niin valtavan voimakkaita, että niiden käsitteleminen on ollut haastavaa.

Tänä syksynä elämäni harppaa uuteen suuntaan. Oikeastaan aivan vastakkaiseen pariin viime vuoteen verrattuna. Olen ottanut jo ensimmäisen askeleen muutosta kohti; lopettanut kassaneidin työt. Eli siirtynyt täysipäiväiseksi opiskelijaksi – ainakin jo mielessäni, sillä kouluhan ei ole vielä edes alkanut ja tärkein, eli juna-alennuksiin oikeuttava opiskelijakortti, uupuu edelleen.

Kun viime torstaina toivotin viimeistä kertaa asiakkaalle mukavaa päivän jatkoa, olo oli hivenen haikea. Aika paljonkin. Ihmisen ollessa sisällä jossakin tilanteessa ei välttämättä tajua kunnolla tilanteen kokonaisuutta. Minulle ainakin käy usein niin. Tajuaminen, etten oikeasti enää koskaan, ainakaan vähään aikaan, kiipeä portaita kaupan yläkertaan henkilökunnan tiloihin, vaan lompsin kuin muutkin asiakkaat pitkin marketin käytäviä, oli pienoinen järkytys. En enää kävele kuin omassa kaupassani, vaan olen pelkkä asiakas muiden joukossa. Ja joku muu oikeasti saa seiskaseiskani. Sehän on mun! Olen hyvä totuttautumaan, omistautumaan. Sen ehti tehdä mainiosti puolessatoista vuodessa. Rutiineista ja tottumuksista irrottautuminen on kuin omasta lapsesta gerbiilistä luopuminen. Tosi, tosi vaikeaa.

Tällä hetkellä elän kuitenkin jo nostalgiavaihetta. Se tulee ennen ajan kultaamia muistoja. Erona näen sen, että nostalgiavaihe sisältää vielä kaikenmoiset tunteet ja muistot, toisin sanoen ne ärsyttävämmätkin asiakkaat. Kultamuistothan ovat luonnollisesti pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Mutta niiden aika tulee vasta paljon myöhemmin.

Että. Silmiin katsominen merkitsee paljon. Silloin ei välttämättä tarvita edes hymyä. Tai hyvää päivänjatkoa.

Että. Esimies on voi olla myös korkeammasta asemastaan huolimatta samalla tasolla kuin rivityöläinen. Ja kaikesta reiluudestaan huolimatta loistava leaderi.

Että. En välttämättä ole pelkkä ET131 työpaikallani. Vaan olen myös muun muassa Ellukka-Nallukka ja osa työporukkaa.

Että. Ensin ollaan työtuttuja. Sitten työkavereita. Sen jälkeen työystäviä. Lopulta ehkä jopa ystäviä. Ja heitä tulee kova ikävä.

Että. Vartija pääsee kassaneitien suosioon helposti; tarvitsee vain olla suhteellisen tehokas nappaamaan rosvoja ja vinkata minuuttia vaille kello 21 joo te kaks voitte kyl jo sulkee kassat.

Että. Iltavuoron jälkeistä tunnelmaa kassatoimistossa ei voita mikään; kylki kyljessä, väsymyksestä johtuva hurmio, hymy herkässä ja selkeä voittajafiilis. Joka ainoa ilta.

Että. Kahdessatoista minuutissa ehtii yllättävän paljon; käydä vessassa, letittää hiukset, täyttää juomapullon, ottaa kulauksen, syödä Keso-purkin, syödä protskupatukan, syödä omenan, tarkastaa hampaanvälit, tiskata ruokailuastiat ja vetäistä sumpit naamariin. Niin ja hetkeksi lösähtää nojatuoliin, sulkea silmät ja vaihtaa viimeisimmät kuulumiset työkamun kanssa.

Että. On vähän höhlää kassaneidiltä kysyä jokainen kerta Plussa-korttia asiakkaalta. Koska vastaukseksi luultavasti saa sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin eiku mulla on Miinus-kortti tai noei ollut viime viikolla tai sitä edelliselläkään, mutta oota mä mietin hetken – joo ei oo tänäänkään. (Selvennykseksi, sitä korttia on ihan aikuisten oikeasti pakkoa kysyä jokaiselta.)

Että. Työyhteisö voi omassa hommassaan menestyä positiivisella tsemppimeiningillä ilman hermoja raastavaa, itsetuntoa alentavaa ja toisinaan täysin turhaa jäkätystä.

Että. Asiakas ei aina ole oikeassa. Useinkaan. Melkein koskaan. Ikinä. Heh.

Että. Joskus on vähän nihkeätä mennä töihin, ei huvittaisi ja ei jaksaisi. Niin siltikin aina on samalla kiva mennä töihin.

Että. Töihin menemistä ei tarvitse pelätä. Eikä ilmeisesti kuulukaan.

Että. Hyvinkin erilaiset ihmiset voivat enemmän kuin sietää toisiaan – jopa hitsautua hienosti yhteen. 

Että. Maailmaan mahtuu niin monenmoista tallaajaa, ettei kaikkia vaan voi ymmärtää. Eikä ehkä tarvitsekaan.

Että. Joskus on parasta tehdä itse aloite. Esimerkiksi kun tapaat tutun ihmisen yli kymmen vuoden takaa.

Ja että. Toisinaan paras reagointitapa on vain olla tekemättä mitään. Tai sanomatta mitään. Mikä on allekirjoittaneelle edelleen hivenen haastavaa.

Että. Joskus on ok sanoa, ettei pysty ja purskahtaa itkuun.

Työelämästä opiskelijaelämään lähden kuitenkin hyvillä mielin. Rikkaampana. Jep, kokemuksista ja saamistani ystävistä. Paljon viisaampana. Kasvaneena. Ja siis. No, kouliintuneena. Enemmän elämää nähneenä. Etenkin aikuisten sellaista. Toisinaan sitä on tuntunut, että kassalla on ollut enemmän kuin koskaan kiinni todellisuudessa. Silmieni, korvieni ja käsienikin kautta on kulkenut niin paljon kaikkea. Ihanaa, ihmeellistä, outoa, surullista ja hassua. Erilaisia ihmisiä ja erilaisia tarinoita.

Eilen aamulla lenkillä vastaani pyöräili mies, joka kävi aina kassallani. Hirveän leppoisa ja kiva siis. Vaistomaisesti moikkasin – samalla intonaatiolla kuin kassaneitinäkin. Tuntui vähän höpsöltä. Mutta sitä se kai on. Vielä vähän aikaa. Että mietin, koska seuraava työvuoro taas olikaan.

Juu. Tosiaanhan. Yksi kohta aivan unohtui.

Että ihmiset ympärille tekevät paljon. Tekisi mieli ennemminkin sanoa kaiken. Työpaikallakin.

Elina on onnellinen. Ja Rinkeli sen sisällä on onnellinen. Mutta kyllä se vaatii vieläkin vähän. Tekoja. Myös ajatuksia. En tiedä, kuinka pysyvä tila hyvä olo on. Ei kovin staattinen, eläväinen ennemminkin. Vähän kuin laineiden liplatus; päällisin puolin sitä ihan samaa – hypnotisoivan toistuvaa – silmien antaessa levätä veden pinnalla, mutta tarkemmin katsottuna kuitenkin jokainen aalto on omanlaisensa – isoja, pieniä, lempeämpiä, toisinaan hurjan paljon voimakkaampia. Eikä sitä kaikkea voi millään täydellisesti hallita. Yksinkertaista. Koska jotkin asiat on asetettu elelemään omaa elämäänsä.

Luulen, että ilo ja onni ovat vähän sellaisia. Niitä voi avittaa, vähän kasvattaa ja tehdä tukevia toimia. Mutta loppu lopuksi ne ovat aika itsenäisiä tunteita. Pakotuksen, halun ja tahdon ulottumattomissa. Tulevat, kun on aika. Ja lähtevät, kun on jonkinlaisen muutoksen vuoro.

Vaikka iloa ja onnea ei voi koko aikaa pitää omissa hyppysissä, ei niiden tuleminen tai katoaminen tunnu koskaan yllätykseltä. Enemmänkin luonnolliselta. Hassua. Tuntuu oikealta tuntea juuri siten. Siten, miten tunteet ovat päättäneet ihmistä kuljettaa. Koska joskus voi olla niinkin. Tunteet edellä puuhun, vai kuinka sanalasku taas menikään.

Istuin juuri hetki sitten pöydän ääressä. Edessäni oli kookospuuro mansikoilla sekä suuresti rakastamani aamu tarjolla. Kaikki oli hyvin. Kun kaikki on hyvin. Siltikin, vanhastaan, koen toisinaan hyvinäkin hetkinä heiveröisiä mottauksia kasvoillani; paniikki on iskeä. Jostain. En tiedä syytä. Ehkä se syntyy muistoista. Tai siitä, ettei ole syytä.

Kun tuijotin Muumi-kulhon hivenen lössähtäneitä mansikoita tajusin tärkeitä asioita. Ei-niin-täydellinen voi maistua kaikkein herkullisimmalta. Vaikka en voi hallita onneani, voin silti luottaa siihen. Ilo ja onnihan eivät tule hetkellisenä yllätyksenä, terävänä piikistä. Ehkä paremminkin pitkäaikaisannoksina, vähä vähältä. Tänään annetaan annos iloa erityisen isosta mansikasta. Ei hyvien tunteiden menettämistä tarvitse pelätä. Jos ne joskus kaikkoavat, sekin tuntuu oikealta, ikään kuin sulautumalta uuteen tunnepiiriin. Ja juuri sen vuoksi voin täysin antaa itseni tunteille. Ne aallot. Ne kuljettavat aina rantaan.

Miksi kaiken pitää olla aina niin tavoitteellista? Tai paremminkin. Miksi kaikesta on tehtävä otsaryppyasia? Monella elämän osa-alueella. Lähipäivinä olen pohtinut moista erityisesti liikunnan saralla.

Omat tavoitteet ovat minulle liikunnan suola. Yksi mausteista. Mukavan olon ja terveysvaikutusten lisäksi. Siltikään en miellä touhujani niinkään tavoitteelliseksi urheiluksi, vaikka tavoitteita minulla onkin. Tavoitteellisuus sanana jo saa niskavillani hivenen kohoamaan; yhdistän siihen väistämättä pakon ja ilottomuuden. Pidän harrastamisesta. Minä harrastan liikuntaa. Huomattavasti pehmeämpi ilmaus, joka sisältää mielestäni hymyn; teen asiaa, koska siitä tulee hyvä mieli ja haluan.

Välillä tuntuu, että nykypäivänä kaiken tulee olla tavoitteellista. Urheilua ennemminkin suoritetaan liikkumisen sijaan ja yhä useampi kurottelee aina hiukan enempää kuin pelkkää harrastelua. Tai ainakin sellainen kuva pyritään antamaan. Mä teen tätä tosissani. En oikeastaan ole vielä päässyt perille, onko se jonkin todistelua, uskottavuuden hakemista vai vaan muuttunutta käsitystä liikunnasta. Sinänsä sääli, sillä mielestäni pelkkä harrastelu on aivan yhtä hieno asia kuin ammattilaisena urheilukin. Kyllä sekin vaatii ihmiseltä. Ehkä juuri sitä jotain, mitä yritetään niin kovasti itsessä nykyisin tuoda esille. Pitkäjänteisyyttä.

Kaikki olisi ihan okei, jos se ei tapahtuisi ilon kustannuksella.

En minä itsekään ole sen ihmeellisemmässä kunnossa. Siltikin vähänkään salilla irvistellessäni tai tarkkaa (itselaatimaani) treeniohjelmaa noudattaessani saan satunnaisesti kyselyitä treenaaks sä johonki fitnekseen (:D) tai sitten mitä lajia sä oikein sit treenaat. Ihan vain harrastan kuntosalilla käymistä ja juoksemista. Miksi? Koska se on minulle mielekästä puuhaa, siis treenata itseäni varten. Hassua. Joidenkin mielestä.

Ja voi kuule. Ei riitä edes kahden käden sormet laskeakseni, kuinka monen ihmisen kanssa olen puhunut nuorempana lopetetusta harrastuksesta, jonka syynä on ollut juurikin liian kovat vaatimukset ja tavoitteellisuus. Miksi lapselle ei tarjota yhtälailla mahdollisuutta ihan vain harrastaa? On hienoa, että lapsia kannustetaan ja ohjataan korkealle – lapsen niin halutessaan. Kaikki eivät sitä halua.

Minä lopetin kanteleen soiton kuusivuotiaana sen vuoksi, etten halunnut pyrkiä pääsykokeiden kautta uuteen ryhmään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Koetilanteet ovat aina olleet hyvin vaikeita minulle. Seuraus? Musiikki jäi pois elämästäni totaalisesti. Vähän sama kävi baletin kanssa, vaikka sitä tosin jatkoin toisessa kaupungissa vielä jonkin aikaa harrastelijana.

Viime sunnuntaina minulla oli ohjelmassa jo perinteeksi muodostunut ilotreeni. Ilotreenistä on oikeastaan yleisesti vaikea kertoa tarkasti, koska sitä ei ole määritelty millään tavoin – ilo syntyy juuri siitä. Teen, mitä tekee mieli. Ja aina saan hien pintaan. Myös hymyn kasvoille. Ilotreenit ovat – vahingossa – melkein viikon rankimpia treenejä. Sitä sopii hiukan pohtia.

Sunnuntaina tein leuanvetoja ja punnerruksia. Työntelin tekonurmella kelkkaa. Kiintiöolkapäät ja askelkyykkykävelyä tangolla halusin myös tehdä. Lisäksi harjoittelin kärrynpyöriä. Hyppelin kaikenlaisia loikkajuttuja. Oli ihan sairaan kivaa.

Minulle yhtä suuri tavoite lihasten kasvatuksen ja hyvän kunnon ohella on liikunnanilon säilyttäminen.

En ole edes kokeillut tekoripsiä.

Enkä ripustanut päähäni ikinä hiuslisäkkeitä.

En peitä paksulla meikkikerroksella naamaani.

Kun ei se tuntuisi enää omaltani.

Joskus tosissani kyllä mietin.

Että avain löytyy syömättömyydestäni.

Oikeastaan siinä kävi vain niin.

Että ajauduin aivan väärään piiriin.

Tänään ja toisinaan huomennakin.

Tunnen itseni kelpo-Elinaksi,

nätiksi.

Arvaa miksi?

Kun mä osaan taas hymyillä.

Olisin halunnut tehdä tutkimuksen. Ottaa mahdollisimman monesta ihmisestä kaksi kuvaa; hymyilevän ja täysin vakavan. Laittaa ne vierekkäin ja vetää jonkinmoisia johtopäätöksiä. Todellako hymy tekee ihmisen kauniiksi? Tarkoitan, kauniimmaksi. Kun itse luulen asian olevan juuri niin. Että kalliiden meikkipurnukoiden sijaan olisi kannattavampaa investoida asioihin, jotka saavat hymyilemään.

Koska aitoa hymyä ei voi maalata kasvoille.

Harmikseni kovin moni ei ollut innostunut tutkimuksestani. Heh. Kysyin äidiltä. Veljeltäni oli turha edes kysäistä. Työkavereilta en yksinkertaisesti kehdannut. Sääli, sillä dokumentointi olisi ollut välttämätöntä tutkimukseni kannalta. Parhaan ystäväni houkuttelin kyllä mukaan. Omasta mielestäni hän on kaunis. Mutta kaikkein kaunein hymyillessään huoletonta hymyään.

Onni on hieno tunne. Se on myös kovin jännä tunne. Sen pystyy vain itse maistamaan, mutta toiset pystyvät kyllä sen näkemään. Onni saa hassuja juttuja aikaan – ihan ensimmäiseksi hymyilemään. Ihan yksinäänkin. Minun hiuksiani se on kasvattanut. Tuonut upeita ihmisiä ympärilleni. Lisännyt myös perheeni onnea. Onni on kyllä muokannut kehoanikin. Tehnyt elämästäni täyteläisemmän ja moniulotteisemman. Onni on tehnyt minusta puheliaamman, kaikin tavoin vapaamman.

Onni saa hehkumaan.

Hymyilkää. 🙂

En mielelläni kirjoita ohjeistavia tekstejä. Varmaan, koska en itsekään tykkää sellaisia lukea. Ehkä sitten, kun olen valmis ETM. Sitten ehkä voin käyttäytyä kuin mikäkin ammattilainen. Ja kirjoittaa imperatiivissa muutamia lauseita – muille kuin itselleni.

Sitäkin enemmän pidän kuitenkin analysoimisesta – ja siinä toistaiseksi pitäydynkin. Varsinkin oman toimintani. Olen pohtinut taakse jäänyttä kevättä ja luku-urakkaani. Sitä, millainen se oli ja miten suoriuduin. Millaisin keinoin ja tekniikoin selätin sen. Koska rankka se oli. Yhäkin kemian kirjojen ajattelu, öö, etoo hivenen. Moni asia meni vähän mönkään, vaikka lopputulos olikin suloinen yllätys. Oikeammin järkyttävä sellainen. No, ainakin odottamaton. Niin. Tein minä sitten kuitenkin jotakin oikein.

Ja tästähän todella opiskelu vasta alkaa. Tai jatkuu muutaman välivuoden jälkeen. Tiedän, etten voi suhtautua yliopistossa tentteihin samalla tavoin kuin lukiossa kokeisiin. Pelätä niitä. Tiedän siis, että joudun opettelemaan uuden suhtautumistavan; löysäilijä minusta ei koskaan tule, mutta vähemmän pingottava. Se on realistista, ok, olen valmis opettelemaan sellaiseksi.

Ja menemään tenttien uusintoihin muutenkin kuin vain maailmanlopun edessä. 

Lähtötilanteeni oli zero. Olin lukiossa lukenut kemiaa ja biologiaa vain pakollisten kurssien verran. Ja ehtinyt unohtaa ne vähäisetkin tiedot. Totaalisesti. Tai no. Muistin munuaisten rakenteesta munuaiskeräsen. Kymmenen kirjaa. Aika nopeasti tyhjä pää alkoi täyttyä tiedolla ja oikeastaan innostuin sitä mukaa, kun huomasin siis mähän oikeasti tajuan. Muistan edelleen, kuinka eräs iltavuoro kassan takana piippaillessani yritin kuumeisesti mielessäni selittää itselleni puskuriliuoksen toimintaperiaatetta. Taisin sanoa asiakkaalle jotakin siitä käyrästä.

Tein muutamia huomioita keväästä. Näin jälkikäteen, tietenkin.

Lukutekniikka. Hoksasin jo lukiossa, että olen opiskelijana(kin) minä itse -tyyppiä. Ja lisäksi uudestaan, uudestaan -tyyppiä. Toiset kokevat hyödylliseksi kirjoitella paljon muistiinpanoja, liimailla tarralappuja pitkin kämppää. Minulle se on lähes ajan haaskausta. Minulle toimivin lukutekniikka on itse lukeminen. Siis pänttäys. Haluan itse lukea kirjasta asiat. Uudestaan ja uudestaan. Mahdollisimman monta kertaa, jotta pääsen kirjojen herraksi. Siltä se tuntuu. Ensin tutustun, sitten alan vasta sisäistämään, kunnes muistan ulkoa. Laskuissa on tietenkin vähän eri asia, vaikka niissäkin haluan ensin teorian haltuun, ennen kuin käyn numeroiden kimppuun. Laskujakin uudestaan ja uudestaan. Mahdollisimman paljon toistoja. Usein tokaistaan ei määrä, vaan laatu. Itseni kohdalla puhuisin ennemminkin sekä määrä että laatu. Ainakin tähän asti. Yliopistossa ehkä on opeteltava hiukan uudenlaista lukutekniikkaa.

Riittävästi aikaa. Oli kyse mistä vain, niin minä vihaan kiirettä. Kiire tappaa kaiken aivoissani. Luovuuden, mutta myös ihan tavallisen ymmärryksen. Kaikesta tulee hauki on kalaa. Ajoissa alkaminen oli siten minulle tärkeää. Toisaalta taas liian pitkä rupeama aiheutti loppupuolella urakkaa aika valtavan lukuväsymyksen. Jota poden osin vieläkin.

Nousujohteisuus kun on sellainen asia, johon ajattelin urakan alussa pyrkiväni; lukutahdin kiristäminen. Ja ehkä osin myös omistautuminen – loppukeväästä punnitsin tarkkaan kaikki kirjojen ulkopuoliset menot. Nousujohteisuudella tarkoitan ehkä myös sitä, että aloin hahmottamaan kokonaisuuksia ja suuria linjoja – kemian ja biologiankin välillä. Ihan loppumetreillä, noin viikkoa ennen kokeita, koin kuitenkin syvähkön kuopan. Motivaatio ei laskenut missään vaiheessa, mutta keskittyminen alkoi herpaantua; seinä tuli vastaan. Olin yksinkertaisesti lukenut niin kauan.

Koin ja koen edelleen, että omilla ajatusmalleilla on suuri rooli luku-urakassa. Ensinnäkin usko itseen ja siihen, että oppii asiat, on tärkeää ainakin minulle. Jouduin tekemään itseluottamukseni kanssa valtavasti töitä alussa, etenkin kemian saralla. Lisäksi ajattelin alusta asti, etten lähde kokeeseen arvailemaan. Tai laskelmoimaan, mitä tänä vuonna mahdollisesti voitaisiin kysyä. Pidin sitä liian riskialttiina. Lähtökohtana mielessäni oli yksinkertaisesti, että opettelen kaiken. Täysin. Jokaisen sanan. Opiskeltava materiaali kun oli kuitenkin inhimillisissä rajoissa. En sano, että tapani olisi oikea. Todellakaan. Eihän pääsykokeissa kaikkea tarvitse osata päästäkseen sisälle, sitä minulle toitotettiin läpi kevään. Vaikka ei se kaaliin mennyt siltikään. Minun opiskelutekniikkaani sopi kuitenkin sataprossasen tavoittelu, vaikka tietenkin tiesin sen olevan kaikkea muuta kuin realistista. Ajatusmallilla sain vain tiristettyä itsestäni kaikki mehut irti.

Olennaiseen keskittyminen. Siinä olin aika hyvä. Ehkä sen vuoksi, että olen kiivas puolustamaan omia oikeuksiani; eihän siellä voida kysyä ilmoitettujen pääsykoekirjojen ulkopuolelta. Muutoin materiaali olisi pitänyt ilmaista jotenkin toisin. Vaikka aiheet kiinnostivatkin paljon, pitäydyin tarkasti vain kirjojen sivuilla. Tietoja ehtii kyllä syventää, kun on sisällä koulussa. Valmennuskurssimateriaaleissa oli paljon ylimääräistä tietoa, mikä raivostutti suunnattomasti. Sekoitti vain totaalisesti päätä. Toki selasin toisinaan Wikipediaa, aika ahkerastikin oikeastaan. Etsin nettisivuja aiheista, jotta olisin ymmärtänyt kirjoja vähän paremmin. Uudesta tietolähteestä saman asian lukeminen auttaa joskus tajuamaan hankalat kohdat, kun ne on selitetty hiukan eri tavoin.

Rauha. Kompastuskivi. Ainakin itse pääsykokeessa. Koko kevään olin siltikin yllättävän rauhallinen. Mikä tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että pystyin viedä urakkani loppuun asti ilman suurempia stressiromahduksia. Minä olen varmaan jo ennen syntymäänikin stressannut kaiken onnistumista ja maailmaan putkahtamista. Elämäntapahuolestuja. Synnynnäinen stressaaja. Tai jotain sinnepäin. Olen hyväksynyt ne luonteenpiirteikseni, enkä oikeastaan enää jaksa yrittää päästä niistä eroon. Sen sijaan olen harjoitellut hallitsemaan tunteita ja reaktioitani. Stressi ei tee mitään muuta kuin hallaa minulle. Sen opin teoriassakin biologiaa päntätessäni. Asiatkin painuvat mieleen paljon paremmin rauhallisella mielellä.

Laskeutuminen. Loistava – ja melkein ainoa – neuvo, jonka valmennuskurssilta nappasin mukaani. Minua neuvottiin hyvissä ajoin laskeutumaan tulevan pääsykokeen tasolle. Helposti vaikkapa kemiassa alkaa taitojen karttuessa laskemaan yhä haastavampia tehtäviä, jolloin aivan peruasiat – joita usein kuitenkin pääosin kokeessa kysytään – saattavat huomaamatta unohtua. Tein kevään aikana paljon vanhoja pääsykokeita ja jonkin verran myös harjoituskokeita.

Uni. Niin itsestäänselvä asia, mutta niin vaikea käytännössä toteuttaa. Pienenä nukahdin kymmenessä minuutissa aina, kun painoin pääni tyynyyn. Nykyään en pysty enää yhtä hyvin sulkemaan asioita illalla mielestäni, vaan kärsin ajoittain univaikeuksista. Kuten koko keväänkin. Pakon edessä minun oli pakko syödä iltaisin melatoniinia ja vastaavasti juoda litra tolkulla kahvia päivisin. Vähän kuin keinotekoisesti pitää päivärytmiä yllä. Vaikka ei se mikään inhimillinen rytmi ollut. Näin jälkeenpäin mieleeni nousee kevättä ajatellessani vain yksi lausahdus kaikkeen sitä ihminen pakon edessä venyy. Ne jatkuvat aamu neljän herätykset kirjojen äärelle. Univelkaa keräsin ehkä vuoden edestä. 

Raamit. Tarkka arkirytmi ja tietynlainen kaavamaisuus auttoivat minua. Oli helpottavaa kulkea lukutaukojen välit samoja reittejä ja antaa ajatuksen siten levätä totaalisesti vapaat hetket.

Enemmän taukoja. Tuppaan helposti olemaan liian omistautuvaa sorttia, kun jotain aloitan. Olisin ehkä voinut pitää enemmän välipäiviä. En vain malttanut. Toisaalta taas kevät oli vain hetki elämästäni, ei vuodesta toiseen kestävä tila. Omasta mielestäni panostaminen kannattaa (ja kannatti), kun leppoisampaa elämää ehtii varmasti elää myöhemminkin. En siis kadu, että istuin vapun yksin sisällä lukemassa – luulen ensi vuonna sen olevan aika varmasti hiukan erilainen.

Järki. Olisin ehkä voinut pitää vielä tiukemmin järjen mukana touhussa. Pääsykoekirjojen kuskaaminen kuntosalille ei ehkä ole kaikkein nerokkain, saati hyödyllisin, keino. Heh. 

Lukusuunnitelma. Sellainen vähän tarkempi, ei niin suurpiirteinen. Eikä missään nimessä väsätty periaatteella luen niin paljon kuin pystyn ja ehdin. Koska minun tapauksessani se johti juurikin niihin aamuyön tunteihin, jolloin tihrustin jo kahvikuppi kädessä bakteereja kirjasta.

Kaiken kaikkiaan. Oli opettavaista päntätä yliopiston pääsykokeisiin. Mutta hitsin rankkaa tällaiselle ihmiselle kuin minä. Tosin myös palkitsevaa. Jo senkin vuoksi, että uskalsin lähteä tavoittelemaan unelmaani – ja sain vietyä sen loppuun asti. Olisin ylpeä, vaikka en olisikaan päässyt kouluun sisälle. Opettelin kaikki kymmenen kirjaa ihan itse ja yksin ilman apuja. Se on minulle itselleni todiste, että kyllä pystyn. Ja pärjään. Himuisen hieno tunne, jota en turhan usein ole kokenut. Olisin ehkä selvinnyt hivenen hillitymmälläkin lukemisella. Harmi, ettei himmailu vain ole vahvimpia puoliani.

Odottavainen. Jännittynyt. Ihan pikkuisen pelokas. Suurelta osin kuitenkin innostunut. Tuntemukseni tänään elokuun viimeistä viikkoa miettiessäni. Katsellessani yliopiston läsnäolotodistus kädessäni olen ylpeä. Ja kerrankin en häpeile sitä. Minulle se merkitsee paljon.

Olen nyt useasti törmännyt.

Mitä enemmän sitä miettii, sitä vaikeammalta se tuntuu. Tai. Mitä enemmän sitä suunnittelee, sitä epätodennäköisemmin se toteutuu.

Olen minä aina ollut kova suunnittelemaan. Erona tähän päivään on kuitenkin se, että pienempänä suunnittelu johti johonkin. Vähintäänkin yritykseen. Niin kuin kuuluukin. Se kai suunnittelun idea on; kaikki ei aina elämässä toteudu, mutta mikään ei voi toteutua yrittämättä. Harva asia tapahtuu itsestään.

Yllättäen nyt aikuisiällä kaikki on kääntynyt vinksinvonksin ja heikunkeikun. Ainakin mitä ideointiin tulee. Ideoita riittää, mutta suunnittelu ei useinkaan johda kuin jossitteluun. Tai ennemminkin kun-sanan yltiömäiseen viljelyyn. Kun me pidetään kekkerit. Ja. Kun me nähdään seuraavan kerran. Tarkoitus on hyvä; kun viittaa ensi viikkoon, lähitulevaisuuteen, ainakin ennen jouluun. Mutta ne realiteetit. Käytännössä kun-alkuiset virkkeet venyvät pitkiksi, puolivuotisista pariin vuoteen. Ai kauhea, ollaanko me nähty viimeksi siellä sukujuhlissa.

On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kovasti suunniteltu peruuntuu. Ehkei sitä saada koskaan edes kunnolla aluille. Mikä siinä on, että vuosien lisääntyessä spontaanisuus vähenee? Iän karttuessa kaikki tuntuu vain yksinkertaisesti – pikemminkin monimutkaisesti – niin paljon hankalammalta. Siis niin vaikealta, että kahville lähtöäkin tulee suunnitella viikko tolkulla.

Okei. Tehdään asialle jotakin, Rinkeli. On opeteltava tarttumaan sekunnin ajatuksissa viivähtävään ideaan. Ilman suunnittelua, pohtimista ja ennakointia. Olen itse harjoitellut jo vähän – on tuottanut tulostakin. On seitsemäs päivä elokuuta ja olen saanut jo hirveästi irti tästä kuukaudesta. Heinäkuukin oli aika hyvä. Ystäväni tokaisi osuvasti aika hyvin meiltä, ollaan saatu neljän viikon aikana tyttöporukka kokoon joku kolme kertaa, vai neljä. Ja ennen sitä? Joskus vuodenvaihteessa. Kai. En muista. Tyypillistä.

Paina mieleen, Rinkeli. Aikuisena on siis vain raa’asti toimittava. Jotta saisi jotakin aikaiseksi jahkailun sijaan. Onneksi tässä vaiheessa, alkutaipaleella aikuisikää, alkaa selvitä elämän pelisäännöt. Tai no. Kikkakonstit, joiden avulla elää kuin nuorempana.

Ja kuin huomaamatta se suora toiminta on avannut aivan uuden ikkunan elämään. Haluttaisi rohmuta kokemuksia kaksin käsin. Kouraista pienikin idea itselle ja tarttua siihen kuin takiainen. Ikkunasta näen järjettömän moniulotteisen maailman, jossa ääretön on vasta alkuviiva. Tuntuu, että olen vasta tajunnut maailman monet mahdollisuudet. Minulle ei riitä, että näen ne. Haluan kokea ne. Haluan olla omassa elämässäni toimija, en katselija.

Mahdollisuus. Minulle se merkitsee sitä, että voin lähteä tiistaina kello neljä käppäilemään rannalle ennen kellonsoittoa. Sunnuntaina voin nuokkua koko päivän. Niin halutessani. Mahdollisuus on sitä, että voin kävellä koko kauppamatkan kävelytien reunakiveyksellä tai astua suojatiellä vain valkoisten viivojen päälle. Että voin tehdä päätöksiä, jotka tuntuvat hyviltä. Pieniä ja suurempia. Mahdollisuus ei itsessään ehkä sisällä rohkeutta; se on vasta tarjotin, jolla vaihtoehdot esitellään. Mutta valinnan voi tehdä rohkeasti; maustaa itse mahdollisuudet rohkeudella. Aika usein se kannattaa. 

Maistuu paljon paremmalta. Raaemmalta. Todemmalta. Enemmän elämältä. 

Nostan etusormet pystyyn ja huudan hakuna matata. Päivä tosiaan oli huoleton! Oikeastaan koko viikonloppu. Huoleton ja onnellinen. Elämällinen. Sellainen kuin elämän parhaimmillaan kuuluukin olla; täynnä eloa. Siis aitoja tunteita ja tekoja.

Mitä pidempään elää jossain muualla, sitä vaikeampaa on enää palata vanhaan. Kerran taakse jätetty luisuu huomaamatta ajatuksista ja lopulta syvältä muistoistakin pois – siitäkin huolimatta, että tarkoitus todella olisi palata vielä joku päivä. Jos ajankohtaa ei tarkalleen tiedä – tai ei hetkittäin ole edes täysin varma paluusta  – on muistojen todentuntua haastavaa pitää yllä. Vanhat asiat saavat kultareunukset, jolloin todellisuutta on vaikea enää löytää sisältä. Niin, miten tätä nyt elettiinkään.

On siitä kulunut jo vuosia. Mutta muistan tarkalleen ja edelleen. Sen vuoksi, koska opettelu on jatkunut aina tähän päivään asti – ja jatkuu varmasti tästä eteenpäinkin. Kun kerran olen jotain hiffannut, haluan aina vielä vähän lisää. Ja lisää. Siis niin. Muistan aikaa, jolloin oleminen täällä oli kaikkea muuta kuin elämällistä. Sisällötöntä. Muistan kuitenkin myös vuodet, kun olin jo harpannut ensimmäisten kuilujen yli; olin periaatteessa turvassa, mutta ei ruoho sillä puolen siltikään maistunut miltään. Vaikka tiesin, että sen olisi pitänyt. Käytännössä minä tiesin, kuinka elää. Oli lähes kaikki tarvittava siihen. Siltikin tuntui, että olin ulkopuolinen omassa elämässäni. Pelkäsin, ettei elämä koskaan enää tuntuisi elämälliseltä. Siltä kuin pikku-Rinkelinä.

Toteutin kuukaudesta toiseen elämääni. En voinut muutakaan. Pakotin itseni ulos kavereiden kanssa – vaikken siitä erityisemmin nauttinutkaan. Pakotin itseni uusiin tilanteisiin – vaikka mieluummin olisin kyhnöttänyt vain kotisohvan nurkassa. Ja välillä kun en itse jaksanut, pakotti äiti. Yritin elää. Yritin tehdä asioita, joita ikäisten kuuluikin tehdä. Kaikki tuntui yhdeltä suurelta velvollisuudelta. Olen selvinnyt takaisin elävien kirjoihin ja olisi suunnattoman epäkiitollista olla ottamatta vastaan tätä kaikkea.

Näin jälkeenpäin on helppo analysoida. Sekin aika tarvittiin. Yksi askel oppimisen tiellä. Kunpa olisin senhetkiselle Rinkelille voinut ihan vaikka vain pikaisesti huikata kyllä se vielä tuntuu. Että kyllä se elämä vielä tuntuu syvällä sisällä, kun vedät keuhkot täyteen ilmaan ja katsot taivaalle, tunnet tärkeiden ihmisten läsnäolon ja suuren rakkauden heitä kohtaan. Että kyllä se elämä tuntuu vielä joku päivä rinkelimäiseltä ja elämälliseltä ja vaikka miltä. Askeleita ei vaan sovi jättää välistä, suuret harppaukset eivät johda mihinkään pysyvään.

On mun elämän jo pidemmänkin aikaa tuntunut ihan sairaan kivalta. Lauantaina tosin se maistui vielä asteen paremmalta, ihan hakuna matatalta. Sellaiselta, ettei tarvinnut yrittää. Että helposti olisi pystynyt unohtamaan kaiken sen takana olevan työmäärän. Tuntui niin helpolta. Ja luonnolliselta. Nautinnolliselta.

Olin aamulla hirveän iloinen, ettei kesäflunssa puhjennutkaan täyteen mittaan. Kävin salilla ja siristelin silmiä auringossa. Hyppäsin junaan ja kävin serkkuni kanssa lounaalla Helsingissä. Jatkoin matkaa ratikalla Lintsille ja söin siellä ihanaa vaniljapehmistä – välillä nuolaisin hiukan Santun suklaisesta. Illalla ajelimme vielä Santun työmaalle ja sain katsella ylpeää työnjohtajaa luennoimassa minulle sadevesiputkista. Nukkumaan mennessäni olin väsynyt. Sekin tuntui mahtavalta. Elämälliseltä.

Olen oppinut ymmärtämään itseäni, tuntemuksiani ja sitä, miten asioihin reagoin. Mullistavinta ja elämääni helpottavinta on ehdottomasti ollut sen käsittäminen, että olen hooäspee (highly sensitive person). Uudet tilanteet tai tilanteet ei-niin-läheisten ihmisten kanssa ovat olleet minulle aina hirveän vaikeita. En ole koskaan tajunnut, kuinka pystyä rennosti vain heittäytymään sellaisiin tilanteisiin. Olen aina laittanut mahakivut, henkiset lukot, sydämen tykytykset ja tärisevät kädet vain ja ainoastaan ujouden piikkiin. Toki osa on ehkä sitäkin. Mutta käsite ylivirittyminen on vastannut sitäkin enemmän ja paremmin ongelmiini. Siihen sekasortoon ja levottomuuteen sisälläni esimerkiksi uusissa, sosiaalisissa tilanteissa. En ehkä olekaan nyhverö. Tai sosiaalisesti taitamaton. Olen ehkä ollut vain liian ylivirittynyt.

No, millaista se ruoka oli? En mä tiedä. Tai. En mä muista. Mä en vaan muista. Enkä mä muista, mitä puhuin tai sanoin. Hymyilinkö vähän väärässä kohtaa. Tai jotain. Liian usein toistunut tilanne.

Lauantaisista lounastreffeistä päällimmäisenä muistan onnen omasta, ihanasta serkusta, jota todellakin ihailen. Mutta itselleni merkittävää on myös se, että muistan miltä kokoamani Factoryn salaatti maistui. Muistan, mitä me juttelimme. Muistan, etten vain katsellut verhon takaa, vaan olin läsnä.

Olihan se kova pala, kun hiuksia alkoi lähteä; poninhäntä vaihtui lyhkäiseen hamppuun. Muistan eräs kevät auton ikkunasta ulos katsellessani toiveeni olleen, että joku päivä hölkkäisin vielä se letti puolelta toiselle heiluen pitkin katuja. Mutta en silloinkaan toivonut hiuksia ulkonäkösyistä. Kun istuin sisällä hieromassa kaiken maailman öljyjä päähäni ja napsin ylikalliita biotiinitabuja pelastaakseni jäljellä olevat suortuvat, halusin vain olla terve. Jokunen aika sitten työkaverini sanoi niin ihanasti, etten varmaan unohda sitä koskaan; kun ei se Elina kulje nokka pystyssä kutrejaan heilautellen, kuten joskus pitkähiuksiset tuppaa tekemään. Niin. Pidän hiuksistani. Ihan kivat. Mutta ne ovat aina edustaneet minulle kuitenkin pääasiassa terveyttä. On sama, ovatko ne lyhyet vai pitkät, kunhan vain terveet – terveessä päässä.

Joskus joku kysyy, miten hiukseni kasvavat. Aika usein olen heittänyt vitsilläni, että varmaan maitorahkalla ja Kesolla. Tästä eteenpäin taidan kuitenkin vastata sanoilla, jotka lausuin viime viikolla kampaajalleni; tuntuu, että mun hiusten kasvu on suoraan verrannollinen siihen, kuinka onnellinen oon.