ajatuksia · opiskelu

Mun tieteellinen puoli.

Opiskelu on ihanaa. Monet niin kertovat – ja minustakin. Maailma sisältää niin paljon opittavaa aina oman mielen koukeroista viljasadon sakoluvun suuruuden merkitsevyyteen. On ihana ihmetellä, miksi valkoista jauhetta lisäämällä makkaran kiinteys kohentuu tai miksi siideri maistuu makeammalta kuin viimeviikonloppuinen (ei, sokeria ei ole kaadettu suoraan pussista). Samalla, kun sitä oppii ensin lausumaan ääneen proteiini-glutamiini γ -glutamyyli-transferaasi ja ymmärtämään sen aikaansaamia ε -( γ -glutamyyli)lysiini-peptidisidoksia, tutkimustieto myös rauhoittaa mieltä. Vaikka sellaisen tiedon lukemaan opettelu onkin aluksi viedä hermot. Ihan yhtä kivaa on silti oppia, että luovimmillani ja tehoikkammillani olen itse aamulla kello kuuden ja yhdeksän välillä.

Toisaalta näinkin: oppiminen on suoraan sanottuna osin myös nöyryyttävää. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa, kuinka tietämätön onkaan ollut – tai sinisilmäinen tai pikkuisesti tyhmä. Ainakin maailma – sen sisään mahtuva toiminta, ilmiöt ja niiden vaikutukset – näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ei enää ehkä yhtä yksinkertaiselta, mutta rationaalisemmalta kyllä. Joskus sitä saattaa jälkeenpäin nauraa omalle tietämättömyydelle, jopa hävetä sitä. Usein kai vain tajuaa, että onneksi tietämättömänä harvoin tunnistaa omaa tietämättömyyttään. Oleellista oppimisessa kai juuri on aiemman tietämättömyyden tunnustaminen. Siis ylpeyden lisäksi aika monen vanhan ajatuksen alas nieleminen.

27661411_1782342325111566_23899235_n.jpg

En mä ole varma, onko maailmassa olemassa kuinka absoluuttista faktaa. Ei kai ainakaan sellaista, jota uusi puolueeton tieteellinen tieto ei voisi kumota. Kun opin itsestäni jotakin, esimerkiksi sen, että kananmunat eivät sovi hiukopalaksi ennen lenkkiä, asia oman pääni rajoissa on hyvin faktan kaltainen; toteutuu testatusti viikosta toiseen minun vatsassani. Kuitenkin muulle maailmalle se minulle hyvin faktan kaltainen on vain yksilön omaa kokemusta. Yhtään sitä vähättelemättä.

Tieteen maailmaan astuttuani nelisen vuotta sitten aloin ymmärtämään, miksi asioiden totena esittäminen on tuntunut aina nihkeältä, jos olen yhtään kokenut olevani epävarma aihealueella. Totena esitetty asia toden totta sisältää aina vastuun aspektin – vähintääkin vastuun väitteen perustamisesta johonkin muuhun kuin omaan kokemukseen tai mielipiteeseen. Meitä kun on täällä niin monenlaisia, ettei vastuu voi vain olla kuulijalla.

Ja kaikki tämä, vaikka välillä olisi niin paljon helpompi lukea ja uskoa iltalehden kikkakonsteja kuin pienellä printattuja tiedepränttejä.

ajatuksia

Kerro kaikki.

Hurjasti totta, mä nyökkäsin.

Niin vähän niitä heitä, jotka tahtovat kuulla. Eivät vain sivulauseessa huolimattomasti viskattavia mitä-kuuluu-misia. Vaan ennemminkin he sellaiset tahtovat kuulla elämän ohella toisen onnen ja innostuksen – aivan taitavimmat jopa haluavat haaveilla puolesta tai ainakin toisen omaa yhdessä. Ajatella; ovat valmiita laveeraamaan kaikkein kauneimmalla toisen paperille. He ottavat jokaisen lauseen loppupätkänkin käsiinsä, pitelevät hellän tiukasti tarinan loppuun asti. Eikä vastavuoroisuus ole muu kuin luonnollinen kulku hetkeksi toisaalle, sillä vilpittömyys ei istu vaihtokauppaan.

Lähiaikoina olen pelästynyt kaipaustani. Niin monesti olisin tahtonut kuulla omin korvin huokaisun kerro kaikki. Tai edes jotakin. Kai olen toivonut jonkun haluavan kuulla loppuun saakka. Ja moni ihminen kyllä jonkin verran kuulisi, jos heille tarjoilisi arvaa-mitä-llä. Mutta joskus – ihan vain joskus – sitä taitaa kaivata omiksi ensimmäisiksi sanoiksi kiitti kysymystä, paljon kaikenlaista.

27398526_1776842485661550_1718398956_o.jpg

Ja kun mä mietin tätä näin, en tiedä kummasta syystä oikeastaan tulenkaan surullisen kaltaiseksi. Siitäkö, että asia on ehkä siten, vai siitäkö, että mietin asia siltä kannalta. Varma olen siltikin tästä, että tahdon itse kiinnittää huomiota ollakseni riittävästi kuulevan korvan lisäksi myös kiinnostunut mieli.

Sillä oma lähielämä vie ihmistä – ja vieköön. Kuuluukin. En mä sillä.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Mä ja mun NLP.

Tällä hetkellä elämässäni mä olen sellaisessa kohdassa, että päiväni kuluvat lähinnä oppiessa. Vuosien saatossa mä olen oppinut oppimaan; yritän, yritän, yritän kovasti ymmärtää ja muistaa. Toisina päivinä tuntuu, että saatan yrittää enemmän kuin oppia. Ja sellaiselle oppimisellekin on kai paikkansa; kutsun sitä itsekseni hyvin tavoitteelliseksi oppimiseksi. Sellaiseksi välietappiorientoituneeksi ja etenemishaluiseksi. Mutta syksyn ja talven mittaa mä olen alkanut opetella uudenlaista oppimista. Sellaista, että en yhtä kovasti huolehdi oppimisesta, vaan yrittämisen sijaan vain annan uusille ajatuksille vanhojen keskellä tilaa.

Sellaista oppimista mä olen käynyt läpi NLP-koulutuksessa. Ja ehkä kaikkein merkittävintä, mitä tähän asti olen uuden oppimistyylin lisäksi oppinut, on oma kykenevyys. Mä olen oppinut, mihin kaikkeen ennen liiankin suurelta – jopa suuruudenhullulta – tuntuvaan kykenen vain asettumalla keskelle itseäni ja kohtaamalla asiat ulkopuolellani sieltä käsin.

Jo ensimmäisinä koulutuskertoina mä opin, että parasta mitä toiselle voi antaa, on läsnäolo. Reagoimalla toisen tunteisiin ja sanoihin kannattelemalla niitä. Siis lempeästi osoittamalla, että kaikki se, mitä toinen on valmis luottamaan kahden ihmisen välille, tulee kuulluksi ja nähdyksi. Lisäksi mä olen oppinut ymmärtämään ihmisiä ja ennen kaikkea tilanteita, joissa en kenties itse tule kohdelluksi samalla tavoin.

27157674_1771223206223478_212370999_n.jpgKuva: Elina Palvio

Mä olen myös oppinut esimerkiksi sen, että oikein itsensä ilmaisevalla palautteen, kritiikin ja kehitysehdotusten antaminen ei satuta, edes kirpaise, vaan ennemminkin rakentaa toista. Mä olen oppinut, kuinka kritiikin antaminen koostetaan, mihin se kohdistetaan ja minne missään nimessä ei sörkätä. Mä olen oppinut pienten sanojen suurimmat merkitykset. Ymmärryksestä haltioituneena mä opettelen parhaillani myös olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä.

Mä olen oppinut aivan valtavasti erilaisista ihmisistä – motivointityyleistä aina tapaan hahmottaa ympäröivää. Erilaisuuteen, sellaiseen pelottavan erilaiseenkin, mä olen oppinut suhtautumaan heti ensikättelyssä itselleni vilpittömästi toteamalla mielenkiintoista.

Esiintymiskammoisena merkittävä oppi on ollut myös se, kuinka puhuja itse luo ympärilleen tilan, jonka kaikki kuulijat jakavat. Oli se sitten jännittynyt, epämukava tai rennon letkeä ja kaikille osapuolille helppo. Ja jälkimmäiseen päästäkseni en loppujen lopuksi tarvitse suuria puhelahjoja – joita uskomukseni mukaan itselleni ei ole suotu – vaan ainoastaan senhetkisen asiantuntijuuden esiteltävästä asiasta ja hitusen verran omaa hyvää tilaa.

Toiseksi viimeinen koulutuskerta hujahti viikonloppuna True Hearts NLP Practitioner -koulutuksessa. Ja jollakin tapaa vasta nyt tajuan, millaisella muutoksen matkalla sitä on koko syksyn ja talven ollutkaan.

 

ajatuksia · hetkessä · oma elämä

Kuluva hetki.

Ainakin meillä on kuluva hetki.

Mä elän helposti yksi jalka jatkuvasti ulkona itsestäni; hetken verran tai enemmän jo edellä kuluvaa. Mä elän helposti odottaen, vielä helpommin kai etukäteen peläten. Peläten mahdollisia ja ahdistellen kohdattavia. Ja joskus mä odotan niin, että päivät välissä ovat vain rukseja kalenterissa. Mä kyllä etenen päivä päivältä, mutta voin elää päivästä toiseen loikkien – yksi loikka voi helposti jättää väliin viikonkin.

Mä elän helposti myös mitäjossitellen. Yhtä aikaa mielessäni mitäjossitellen ja toisen kanssa jakaen kuluvan hetken rikkauden. Enkä mä silloin tunne olevani rikas kuluvasta hetkestä; mitäjossittelu kertoo mielessäni kaikesta menetettävästä.

Siksi, että mä olen helposti kuvatunlainen, mä olen alkanut opetella uskomaan mun mantraa meillä on kuluva hetki. Ja vaikka ohimenevä ja vaihtelevanlainen, niin arvoltaan kuin odotettavan hetken kaltainen.

26972844_1763808166964982_229263353_o.jpg

ajatuksia

Valmis.

Kunpa kohtaisin aina näin.

Olen keskeneräinen,
en valmis ihminen.
Silti olen valmis
vaikka ja mille, monelle.

Olisinpa aina
innostuneella hymyllä valmisteltu.
Uskaltaisinpa olla
keskeneräisenäkin valmis.

blogi137

Mun haaste on aina ollut, etten mä anna itseni olla keskeneräinen. Kun jokin alkaa, sen täytyy nopeasti myös järjestäytyä ja loppuun saattamisella päättyä mun ajatuksissani. Toisinaan loppuun saattaminen päättyy ilman järjestäytymistä toteamukseen omasta kyvyttömyydestä. Mä esimerkiksi annan itselleni liian vähän aikaa oppia, sillä aika usein mä vielä ajattelen, että on itseisarvo osoittaa olevansa mahdollisimman nopeasti keskeneräisen sijaan valmis. Ja valmis mä ajattelin pitkään olevani vasta ollessani valmis; valmis ihmisille tai haasteille vasta, kun en enää ole keskeneräinen.

Vaikka mä sisälläni tahtoisin jokainen kerta innostuneena huutaa: hei mä olen täysin valmis tälle, vaikka olen näin keskeneräisenä kaukana valmiista.

ajatuksia

Lämpö harakoille.

Muuan mietteliäs
istui ikkunan edessä,
silmälasit nenällä,
takapihan harakat seurana.

Pikkuikkuna auki,
josta pyyhälsi sisään
välinpitämättömyyden tuuli,
hyytävämpi kuin pohjoisnapa itse.

Nokka kohmeessa
ja lämpö harakoille,
takapihan kavereille.
Tässä elämässä pätee:
lämpöön ei vastata aina lämmöllä.

blogi135.jpg

ajatuksia · onnellisuus · vähän runoo

Ja sinä niin minua.

Aina ensin itseä.

Todeksi uskoisin,
jos en toisin tietäisi.

Sinä minua
ja minä sinua
aiemmin kuin minä minua.

Kun minä sinua
ja sinä niin minua,
eräs päivä minäkin minua.

Nyt me meitä.

IMG_20171231_070036_894.jpg

Ihmisellä oli päiviä peräkkäin kokonaisten vuosien verran, kun ajatteli maailman olevan liian valtava hänen elää. Velloi ajatuksessa valtavuudesta yhtä aikaa vähätellessään omaa olemistaan. Vaikka visioita vielä suuremmista kuin valtavat ihminen mielessään veisteli, vuoden kuin juuri kuluneen vannoi silloin utukuvaksi.

ajatuksia

Itselleni tahdon kertoa tämän.

Ja itselleni tahdon kertoa tämän.

Sinä päivänä, kun tajuat, että varma voit olla vain omista sanoistasi. Niin sinä päivänä elämä helpottaa. Vaikka kuinka tervehtisit jokaista kohtaamaasi hymyllä ja hyvällä, selkäsi taakse jää aina joku lauseineen. Ihmisten sanat, teot ja toiminta, niitä sanotaan, tehdään ja niin toimitaan – olit sitten kuinka varma vain omiesi tarkoituksesta. Omilla valinnoillasi, kuinka kohdata ihmiset ja kohdella ihmisiä, voit varmuudella vaikuttaa rauhaan sisälläsi. Mutta oikeus valintoihin on aivan jokaisella. Siis myös selän taakse jäävillä. Siksi rauha sisällä tulisi rakentaa irralleen pelosta mahdollisia sanoja kohtaan. Mahdollisia sanoja kun ovat kaikki ne, joita itse et ole ulos kertonut.

Siten arvaamattomuus kai on osa ihmisten keskellä elämistä. Ja siksi sinä päivänä, kun ymmärrät varmuuden syntyvän sisältäpäin, avoimuus arvaamattomuuden keskellä ei enää ole jatkuvaa epävarmuutta vastaan taistelua.

26174724_1745267068819092_905196354_n

ajatuksia · vähän runoo

Ihminen taitaa tarvita sataman.

Ohoi. Hän merelle läksi.
Aika itse opetteli
merimiessolmut ja merenkäynnin.
Näytti pärjäävän myös
myrskynsilmässä.
Näytti maihin jääneille pärjäävänsä.

Purjehti pitkin rantaviivaa ja huiskutti:
täällä mennään, älkää te minusta huoliko.
Illan tullen hän aina ankkurit laski
ja kannellaan tähtien kautta kaihoissaan
maata mietti:

siltikin
ihminen taitaa tarvita sataman.
Ei myrskyn vuoksi,
vaan hetken levoksi tyynelläkin säällä.
Kotisataman, johon päivän päätteeksi kutsusta lipua.
Vaikka aavalla ankkureineen yksin pärjäisikin.

26145361_1742584649087334_1932235526_o

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.