ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Tekosyitä tulvillaan.

Suoraan ja mahdollisimman yksinkertaisesti mä sen sanon.
Mä olen aina ollut huono katsomaan suoraan linssiin.
Tekosyy on aika usein ollut senkaltainen kuin ”mähän olen aivan liian ujo sellaiseen” tai ”huonompi mä olen, joten ei”. Ja jos joskus olen myöntänyt pärjääväni kuten toisetkin, niin silloin tekosyy on ollut ”liian iso”, ”liian ruma” tai jotakin vastaavaa – itse asiassa edes taivas ei ole ollut rajana selityksilleni. Sellainen enhän mä -huokaisu on karannut mun huulilta varmasti yli miljoona kertaa. Pienenä tyttönä jo, kun mut valittiin balettiesityksessä lumihiutaleen kärkeen. Mielestäni en ollut riittävän suloinen – ahkerin kylläkin. Toisaalta en mä tiedä, onko huokaisu oikeastaan koskaan ilman lupia karannut. Sillä jokainen kerta mä olen sen huulillani itse muodostanut; joskus ehkä vähemmän ja joskus vähän enemmän vahingossa. Tekosyitä ne kaikki ovat. Sekin, että välillä tuntuu vaikealta katsoa määrättyjä ihmisiä silmiin. Mitä sitten, jos suu tuntuu vähän vääntelehtivän tai puna nousevan poskille? Tekosyy, että ajattelen istuvani elämässä matalammalla jakkaralla. Vaikka se kaikki itselleni selittely tuntuu niin todelta ja osin kai onkin aikamoisen totta, niin tekosyyn niistä kaikista tekee yksi ainoa fakta: tunteille on oma sijansa mielessä, mutta tosielämän totuuksia ne eivät automaattisesti voi syrjäyttää. 
Tekosyy, että mä en kelpaa. Sillä kyllä kelpaan tällaisena sellaisille, joiden kanssa kohtaa muukin kuin vain ohipyyhkäisevä katse. Tekosyy, etten mä pysty. Sillä pystyn kyllä itseeni uskomalla. Tekosyy, etten mä onnistu. Sillä jossakin jollain tapaa epäonnistuminen voi olla äärimmäisen onnistunutta oppimista.
Mä olen kuullut, että toiset hokevat omalle peilikuvalleen kohteliaisuuksia opetellessaan itsensä kanssa elämistä. Mä taas uskon peilikuvaa kriittisesti silmäilevän katseen pehmentyvän sinä päivänä, kun ihminen sisäistää kelpaavansa itselleen.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Kyllästymisestä muutokseen.

Uskon, että pysyvämpi muutos on syntymässä silloin, kun tuntuu, että voisi huutaa kurkku käheänä koko maailmalle, että voi saakeli, kun mä olen niin kyllästynyt. Ajattelen, että positiivinen muutosvoima tarvitsee vastaparin, jotta jotakin oikeasti pysyvää voisi tapahtua. Muutos ei ainakaan minun mielessäni ole vain käännekohta, vaan samalla jollain tapaa myös murtumakohta. Ihmismieli on jotakin niin venyvän palautuvaa, että sitä on hankalampi ainoastaan hymyillen koettaa muuttaa.
En väitä, vaan ainoastaan totean, että siten minulle on jo useamman kerran käynyt. Totaalinen kyllästyminen on valtavan halun lisäksi ollut ajava voima tietoisissa elämäni suurissa muutoksissa.
”Vau. Kuinka rohkeaa esittää itselle kysymys, että minustako jumppamalli. Ja vielä todeta, että tykkäänpä olla kuvattavana.”
Sellaista ihaillen aamulla ajattelin, kun selailin blogeja ja takerruin Outin tekstiin. En ole koskaan erityisen rohkeasti uskonut itseeni. Edes onnistumisen hetkellä minulle ei ole luontaista ajatella, että olinpa paras – ennemminkin tulee mieleen, että toisille sattui tällä kertaa huonompi tuuri. Olessani vielä pieni tyttö äidillä oli tapana sanoa, että hän on aina tiennyt, että Elinassa on jotakin erityistä. Minä muistan, että osasin silloin jo ajatella, että voi äiti, kun kaikki äidit näkevät tyttärissään sellaista. Ja vaikka olen kuullut monet – varoittavat – tarinat siitä, millaista on elää elämää anteeksipyydellen, huomaan tekeväni jotakin sensuuntaista jatkuvasti. 
Mutta tuo kyllästyminen. Tällä hetkellä olen juuri niin kyllästynyt vähättelevään puoleen itsessäni. Lähiaikoina olen esittänyt lukuisia kertoja itselleni seuraavan kysymyksen: kai keskiverto ja aika tavallinen saa sekin kehdata – ja yrittää – kaikenlaista?  
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Itsevarmuustakki ja -mies.

”Mulla on yksi takki. Sitten mulla on yksi mies. Yhteistä niille on se, että molemmat ovat niitä tiettyjä.”
Sen kuulee puheesta. Sen aistii olemuksesta. Mutta itse asiassa sen näkee ihan silmilläkin. Sellaisia tilanteita on varmasti lukuisia. Mulle aivan erityisiä kuitenkin kaksi.
Yksi. Kun toisen vieressä on hyvä olla.
Kaksi. Kun vaate yllä on hyvä olla.
Oletko nähnyt koskaan sellaista. Miltä se näytti.
”Mä välillä toivon, että näytän levollisemmalta kuin ilman. Koska omia menojaan menevistä ajatuksista huolimatta mun sielu on rauhallisempi. Mä toisinaan myös mietin, että saatan vaikuttaa itsevarmemmalta. En varmemmalta kuin olen, mutta varmemmalta kuin yksin. Mä itse koen, että se näkyy kahtena jalkana: kun mulla on hirveän hyvä olla, mä seison tasan molemmilla jaloilla. Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta oikeasti se on mulle vähän harvinaista. Silloin musta aina tuntuu, ettei lottovoittokaan nostaisi mun onnen tasoa korkeammalle. Ainoastaan ehkä kuorruttaisi kakun. Silloin mua ei myöskään haittaa yhtään jonotus tuntikaupalla kassalla, epäreilusti eteen kurvaavat kuskit tai urheilun jälkeen puskeva jälkihiki.”

Koska musta tuntuu, että mulla on hyvä olla. Nimenomaan sillä tavoin kestävästi.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä

Yhtä roikkumistahan se aluksi on.

Itse asiassa aivan ensimmäiseksi minulla nousee ajatuksiin mielikuva inisevästä kersasta roikkumassa hihansuussa ja jankuttamassa jookojookojooko. Tai ihan mikä vain muu vastaavanlainen tilanne, jossa periksiantamattomuus on lähinnä ärsyttävää. 

Jookojookojooko oo nyt vaan oma ittes.
Siltä se aina väliin elämässä on tuntunut, kun sanallisista teilauksista ja kampituksista huolimatta on vain yrittänyt edelleen jatkaa eteenpäin omana itsenä. Tarkoittanen kai, että vaikka kuinka katsotaan vähän liian pitkään tai osoitetaan huomaamattomin elkein sopimattomuutta, on omaan itseen vain pakko luottaa siitäkin huolimatta, että itsevarmuuden sijaan kantavana voimana on lähinnä synnynäinen itsepäisyys. En minä varma ole, kenenkä hihassa olen loppujen lopuksi itsepintaisesti roikkunut – voi hyvin olla, että pitkälti omani. 
Pitkään minä olin itselleni tämän pallon pahin epäilijä ja arvostelija. Siis se, joka koetti vähän väliä muuttaa kaiken, mitä muutettavissa oli, eli pään päällä keikkuvasta nimestä alaspäin aivan kaiken. Kun on omasta mielestään sellainen ja tällainen, lähinnä siis vääränlainen, on äärimmäisen ärsyttävää jankuttaa itselle mantraa ”sä olet hyvä tollasena, sä riität tällasena”. Hittoon kaikki ylikliseiset quotet. Olo on vähän kuin sillä itsepäisellä naperolla apinaotteessa: tekisi mieli voimien puolesta päästää irti, mutta luonne ei vain anna periksi.
Mutta kuten yleensä, väsytystaistelu on tehokasta – tosi usein palkitsevaakin. Jossain kohtaa sitä vain huomaa, että jatkuva inkuttaminen on kantanut hedelmää. Tasapaino tarkoittaa silloin yksinkertaista ajatusta itsestä: oma hyväksymisprosessi sisäisen arvostelijan kanssa on läpikäyty. Loppu ei ole välttämättä historiaa, mutta vähintäänkin toisille sysätty. Saavat hyväksyä tai olla hyväksymättä, tällainen mä riittävänä kuitenkin olen
Ympäristön erilaisten vaikutusten alaisena on toisinaan ihan tosi haastavaa ja erityisesti uuvuttavaa yrittää pitää riittävän napakkaa otetta omasta hihansyrjästä. Kuitenkin väittäisin, että kannattaa se roikkuminen. Jos ei muuta, niin kehittää ainakin näppien puristusvoimaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä

Sananen itseluottamuksesta.

Kyllä minä olen tähän mennessä jo ymmärtänyt aika paljon siitä, mihin kaikkeen itseluottamusta oikeastaan voikaan tarvita. Alkaen vaikkapa siskomakkaroiden niputtamisesta; jos niitä ei itseluottamuksella nappaa ja taittele päättäväisesti no nyt nakit nippuun -asenteella, on aivan varmasti hetkessä hallitsemattoman kaaoksen keskellä. Se, että saa tartuttua makkarapötköstä oikeasta välistä kiinni, kysyy toisaalta itsehillintää, jotta malttaa odottaa ensimmäisen ja toisen välin, ja toisaalta taas tilanteen hallitsemista nopealla reagoinnilla ja oikealla asenteella.
Niinhän se menee kai päässäkin. Jos ei ole oman elämän vaatimaa luottoa itseensä, ajatukset ja mieli eivät millään voi olla muuta kuin yhtä suurta sekasortoa. Itseluottamus ja tunne siitä, että oma elämä on hallinnassa, kulkevat vahvasti käsi kädessä. 
Siltikin kaikkien miljoonien makkarapötköjen lisäksi vietän työpäiväni myös ihmisten keskellä. Uusiin ihmisiin ei voi ainoastaan tarttua, napata heistä kiinni. On tarjottava tarttumapintaa itsestä: samankaltaisuutta, small talkkia tai jotakin sentapaista. Sekös vaatii itseluottamusta – aivan erityisesti vahvojen persoonien kanssa. Ilman tervettä itseluottamusta ei voi antaa itsestä aitoa ja rehellistä kuvaa toisille.
”En mä niin sanotusti niiden oikeiden ihmisten seurassa koe tarvitsevani niinkään valtavaa itseluottamusta
olla oma itseni tai kertoa ajatuksistani.”
Edelleen olen sitä mieltä, että oleminen ihmisten keskellä olisi helpompaa kahdessa tilanteessa: siinä tapauksessa, että olisi itse ajatustenlukija tai että kanssaolijat kertoisivat selän takana mutinan sijaan suoraan, mitä kulloinkin ajattelevat. Toisen makkaranipuista, työminästä tai siitä kuvasta, joka toisesta on välittynyt. 
Vaihtoehtoisesti sitä voisi heti alkuun kesken käsipäivään väärinkäsityksien välttämiseksi esitellä tilanteen kannalta tärkeimpiä faktoja itsestä.

”Hei olen Elina, perfektionismiin taipuvainen, parhaiten itse tekemällä oppiva, kokonaiskuvaa ja syitä vaativa, aivan alkuun uudesta aina hieman hämmentyvä, ennakkoluuloja vihaava, nykyisin oman arvon tunteva ja vilpittömästi parhaansa yrittävä 23-vuotias suhteellisen valoisan persoonan omaava opiskelija.” 
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Salli mun olla sekä herkkä että vahva.

Eniten se surettaa. Vihastuttaakin. Toiseksi eniten ehkä lannistaa. Siis huomatessani etten välttämättä pärjää olemalla oma itseni.
Herkkänä nyt ei ainakaan pärjää. Sen olen kuullut yli miljoona ja yksi kertaa. Liika hymyily kerää vain ongelmia. Oikeastaan taitaa riittää, että kääntää heti kättelyssä suupielet ylemmäs kuin toiset. Kiltti vaikutelma ei ole kuin vihje potentiaalisesta pompoteltavasta. En väittäisi, jos en olisi empiirisesti todennut. En tähän hätään muista, oliko iso, kiltti jätti kuinka järkevä loppujen lopuksi. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että tosielämässä viisautta pystyy osoittamaan vain olemalla äänessä ja esillä. Hiljaisempi saa helposti vähän daijun tai vätyksen leiman.
Vaikka ei se siitä ole kiinni, ettenkö esimerkiksi minä osaisi. Korottaa ääntä, ampua takaisin tai kirota. Eikä tarvitse edes ihan hirveästi pinnistää. Osaan minä ikävämminkin käskeä ja pom-pom-pompotella, ei sellainen vaadi kovinkaan suurta taitoa – saati viisautta, fiksuutta tai järkeä. 
Painaessani pään tyynyn päälle iltaisin mietin, onko maailma ihan oikeasti niin kova kuin se joskus tuntuu. Tavallaan epäreilukin. Ainakin silloin, kun omaan pärjäämiseen vaikuttaa toisten suhtautumistavat. Muutoin sitä kyllä porskuttaisi hyvin eteenpäin ihan vain tällaisena näin.
Jokin aika sitten silmiini osui artikkeli erityisherkästä johtajasta. Pääsi pieni helpotuksen huokaus.
Maailma, salli mun olla tällainen; herkkä, mutta määrätietoinen ja vahva.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Kyltti kaulassa.

Olisi helpompi kulkea pieni kyltti kaulassa. Harakanvarpailla, että ”olen vähän ujo” tai ”olen oikeasti puhelias ja hirveän eloisa”. En usko suoranaisten käskyjen – ”kätellään” tai ”tutustutaan” – tehoavan moneenkaan. Oman persoonan pukeminen sanoiksi voisi kuitenkin auttaa. Heitäkin, jotka ihmisten keskellä ujostelevat tuoda esiin omaa luonnettaan. Hiljaiset saisivat tilaisuuden esittäytyä ja äänekkäiden asia erottuisi puheryöpystä. Toisaalta kyltti voisi olla tarra otsassa: muutoin silmiinkatsominen ehkä unohtuisi.
Olen monesti kaivannut kylttiä kaulaani. Vuosi sitten pakollisen pidemmän tauon jälkeen tallille lompsiminen tuntui samaan aikaan aivan ihanalta, mutta vähän vaikealta. Olen käynyt samalla tallilla 6-vuotiaasta asti ja vaikka mikään ei ollut muuttunut, silti paljonkin oli muuttunut. Tuntui hankalalta olla ikään kuin uusi. Olisi ollut vain helpompi kulkea jonkinlainen selittävä kyltti kaulassa ja pää pystyssä.
Kävin viime viikolla salilla treenaamassa ensimmäisen kerran sitten viime kesän. Hitsi sitä epävarmuutta. Kaulassa keikkunut kyltti ”olen ylittämässä kynnystä” tai ”teen tässä paluuta” olisi kai auttanut – ennen kaikkea selkeyttämään omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. 

Uskon monen lyhyeen tuntemisen jälkeen erehtyvän luulemaan minua hiljaiseksi, rauhalliseksi ja ehkä vähän yllätyksettömäksi ja harmahtavaksi. Olen monesti esimerkiksi työhaastatteluiden jälkeen pohtinut, millaisen vaikutelman itsestäni olen oikein antanut: ainakin hyvin hillityn, jopa tylsähkön. Jännittävissä ja uusissa tilanteissa olen todella huono tuomaan omaa persoonaani esiin, mikä ei mielestäni ole kovin kiva juttu. Vielä 23-vuotiaanakin koen eläväni edelleen joka suuntaan hitusen anteeksipyydellen. Se on rasittavaa. 
Tavoitteeni on tänä vuonna opetella sellaiseksi, etten hitsi vie edes tarvitsisi minkäänlaisia kylttejä kaulaani roikkumaan.  
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.