Kun mä olin hauras, hauraus oli mussa. Ei kuivatuissa ruusunterälehdissä, ei ehtoollisleipäsessä. Kuinka hauras ihminen voi olla, tärisevin ajatuksin silloin kysyin. Niin hauras, ettei elämää tunne hauraammaksi, tänään taidan vastata. Hauraimmillani en osannut pelätä edes elämän heiveröisyyttä; oloni lamauttama, pelottomampi en muista koskaan olleeni.

Ei kai täällä hauraampaa kuin elämä, hauraudesta kaukana vahvana tänään mietin. Olisiko niin hauras, ettei odottamista kestä, varmana vastauksesta kyselen. Suurista suunnitelmista sirpaleita, mutta voivatko suuret suunnitelmat sitä sirpaloittaa. Suuresti kun tahtoisin elämää suunnitelmillani silloittaa. Vankassa otteessa heiveröisyys korostuu – kai sen vuoksi näin vahvahkona elämän hauraus tajuntaan iskostuu.

Mä rakastan jokaista hyvältä tuntuvaa askelta ja poninhännän heilahdusta. Jostakin syystä lenkillä edetessäni mä palaan ajatuksissani usein taaksepäin.

Elina, kaikkialla on sellaisia ihmisiä.

Missä mä voin sitten olla. Jos en kaikkialla. Olla joka hetki liikkeessä, jotta en olisi kaikkialla – missään. Juosta eteenpäin, vaihtaa paikkaa, pysytellä menossa. Olla ajatuksissa jo seuraavassa paikassa. Ja samalla ajatuksella suojata itseni: en mä välitä, enhän mä palaa. Mitä jos mä haluaisinkin vaikka kuukaisiksi levähtää. Tai vieläkin parempaa, siis löytää pysyvää.

Mutta kun, Elina, kaikkialla on sellaisia ihmisiä.

Sellaiset ihmiset ovat sellaisia. Mä olen tällainen. Voi olla, että tällaisen ei kuuluisi olla tällainen. Varma mä kuitenkin olen, että tällainen ei selviä vaurioitta sellaisten ihmisten keskellä. Vaihtoehtoina tällaiselle on jatkuvasti muuttaa tai itse muuttua. Jatkuvaa kai jälkimmäinenkin. Koska siitä, mitä on, siis tällaisesta, ei ole kovin yksinoikoista muuttua toisenlaiseksi – edes vähän-kuin-sellaiseksi.

Hei. Kunpa joku päivä tällainen olisi vähän vähemmän tällainen ja sellaiset hiukan enemmän tällaisia. Oltaisiin vain.

Hei Rinkeli, mä itselleni huokaisin, jospa tästä eteenpäin vaikka pärjäisit. Omassa päässäsi ainakin, antaa käytännön kulkea edelleen oppimisen kautta, lisäsin.

Ensin pelkäsin todistuksessa tyydyttäviä. Tuli kiitettäviä, kun jo pelkäsin kuudennen luokan numeroita. Sain ysejä ja kymppejä, harvemmin jouduin pettymään kaseihin. Kesällä aloitin pelkäämään yläasteen vaikeutta ja kuulopuheita ”kaikille tapahtuvasta numeroiden romahtamisesta”. Yhdeksännellä luokalla koetin selviytyä kokeiden sivussa itseni kanssa – ja itse asiassa ainoastaan ensimmäisestä selviytymistä pelkäsin. Kauhistelin lukioon hakemista, totta puhuakseni ajatuksissani en olisi päässyt edes samalle kadulle lukiorakennuksen kanssa. Kai lukiovuosina pelkäsin kaikella tapaa pärjäämistäni, eniten silloin edessä häämöttäneitä ylioppilaskirjoituksia. Riittävän monesti muistan kertoneeni itselleni, etten taida selviytyä sen kokoluokan asioista. Kirjoitin minä sitten älliä, vaikka en edelleenkään suostunut myöntämään oman pääni älliä.

Lakki päässä vietin muutamia välivuosia, jolloin ehdin epäilemään tomaatinleikkaustaitojani ja kassakoneentakomisnopeuttani. Taisin oppia kohtalaisesti molemmat. Pääasiassa kuitenkin pelkäsin kyvykkyyttäni edessä häämöttäneissä pääsykokeissa ja yliopistotason opiskelussa. Yliopistoon sisään päästyäni vietin unettomia öitä tenttejä kauhistellen ja kai viimeistään toisena yliopistovuonna aloin jo epäillä mahdollisuuksiani kandidaatintutkielman suhteen. Kandia joululomalla rustaillessani murehdin jo kesän työpaikkanäkymiä. Arvaatko? Työsopimuksen kirjoitettuani aloitin kyseenalaistamaan uusien asioiden omaksumistaitojani ja työtehtävissä selviytymistäni.

Ja lopulta tähän päivään mennessä ainoa paikka, jossa en ole selviytynyt, on oma pääkoppani. Vaikka en enää samalla tavoin pelkääkään kuin kymmenvuotiaana matskunkokeessa, enää kauhistelen vain, en minä vieläkään ole oppinut luottamaan omaan kyvykkyyteeni oppia ja osata. Jos siis joku menoani hidastaa ja selviytymistäni heikentää, taitaa se olla lähinnä oma mieleni.

Siispä Rinkeli. Usko sulle sanottua, sulla on tarvittava ymmärrys. Loput voit oppia ja erehdyksienkin kautta omaksua.