Kategoria: tulevaisuus

ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Elina2 kommenttia
Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

ElinaKommentoi
Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

oma elämä · onnellisuus · perhe · tulevaisuus

Hardcore.

ElinaKommentoi
Kaksi päivää, yötä päivää. Tänään lähtee kolmas. Ihan jokaista paikkaa kehossa kolottaa, siis ihan särkee. Jalkojen taipeita myöden – onko sielläkin eloa? Hassua, en ole huomannut aiemmin edes niiden olemassaoloa. Erityisesti sormien jänteet ovat jostain syystä kovimmalla koetuksella. Pään jälkeen. Mieli on nimittäin aika sekaisin: eihän tätä olisi jaksanut näinkään pitkään ilman (melkein turvallisen rajan ylittävää) innostusta. Sano mun sanoneen, se on hyperinnostusta ja melkein jo sairasta. Siinä mielessä, että tunteet ovat lähes kestämättömän voimakkaita.

Kaiken sen ilon ja onnen alla velloo nimittäin jättimäinen tunnepommi. Itkettää – uskotko, että pelottaakin. Aivan erityisesti iltaisin. Pahinta on, etten tiedä muuta vastausta pelolle kuin muutos. Se uusi, josta olisi tultava yksi isoimmista osista elämässäni ja jonka olisi korvattava vanha. Eikä vain puitteilla ole merkitystä, vähiten oikeasti niillä: syntyvät muistot, edellisten elämän jäljet, mielleyhtymät ja erityisesti hajut saavat aikaan pienen paniikin. Kai pelottaa luoda tästä kaikesta omaa. Sillä sen on tapahduttava, vaikka väkisin, ehdollisuutta ei ole.
Näiden kahden päivän aikana kaikkein ihanimpia hetkiä ovat olleet sellaiset, kun kaikki rakkaimmat ihmiset ovat häärineet lähettyvillä, kukin keskittyneesti omassa hommassaan. Illan hämärtyessä nurkasta on kuulunut naurua ja toisesta huikkaus ”kiva tästä tulee, usko pois”. On ollut rankkaa, mutta mahtavaa. Fyysinen rutistus tuppaa puristamaan lopulta turhat tuntemukset ulos ja pois. Hämmenyksenkin.
Niin, mistä on kyse?
Uudesta ikiomasta kodista. Se on pian remontoitu. Ja jokaisella telan vedolla se on yhä enemmän ihan oma koti. 
ajatuksia · oma elämä · tulevaisuus

Hihna jumissa?

Elina7 kommenttia
Pitääkö ajan kyydissä yrittää pysyä?
Minä eilen totesin ääneen, että kylläpä aika juoksee. Että tuntuu ihan melkein haikealta seurata vierestä varttumista. Niitä harppauksia, joita otetaan edetessä. Kun näin sivusta seuraa, ne tuntuvat äkkiseltään aivan liian suurilta: siis woou himmaa. Älä jooko kasva ihan noin äkkiä. Vaikka harppojasta kaikki tuntuukin vain luonnolliselta, uudelta ja  houkuttelevalta. Tiedän sen. Olenhan itsekin ollut harppoja ja etenijä.
Siinä se. Olen ollut. Silloin joskus olin. Minusta tuntuu, etten ole ollut enää useampaan vuoteen. Minä olen vain päälle parikymppinen – en välillä itsekään muista 21, 22 vai 23. Sipsutan pienillä askelilla joka vuosi ehkä pikkuisen eteenpäin: aloitan seuraavan lukuvuoden yliopistolla tai käyn kerran kokeilemassa uutta harrastusta. Mutta aimo harppauksia eteenpäin, niitä en ole kyllä ottanut. Vaikka aika ajoin tunnistankin itsessäni henkistä kasvua ja spottaan uusia naurunryppyjä, olen siltikin edelleen vain päälle parikymppinen: opiskelija, vuokralla, seurustelen. 
Kaikki on oikein hyvin. 
Siltikin tuntuu, että seuraan vierestä vauhdin hurmaa ja vain koetan – kuitenkaan kai kykenemättä – pysyä ajan mukana. Ympärilläni on valmistujaisia, on kihlauksia, on häitä, on lapsia, on muuttoja, on koiranpentuja, on uusia työpaikkoja, on suuria elämänmuutoksia. On eteenpäin menemistä. Tavallaan haluaisin minäkin siirtää jotakin nappulaa elämässäni, vaikka en tarkoin tiedäkään, mikä se olisi. 
Moni asia tuntuu häämöttävän vasta jossakin kaukana tulevaisuudessa. Niin olen ainakin aina ajatellut. 
Eilen minulla jäi töissä kassan hihna jumiin. Asiakas ymmärsi ohjeistukseni hiukan väärin ja yritti saada väkisin työntämällä hihnaa jälleen liikkeelle. Sormet nitisivät tahmaista hihnaa vasten, mutta se ei liikkunut suuntaan tai toiseen kovasta yrityksestä huolimatta. Ei väkisin, asiakas totesi. Ei niin, minäkin huokaisin. 
Kai minun hihnani taas kohta liikkuu. Vie eteenpäin aivan itsestään. Joskus se vain tapahtuu vähän nykäyksittäin. Uskoisin.