Hittolainen soikoon, all-in elämälle.

Voi olla, että mielekkään ja intohimoisen elämän esteenä on monesti turvaratkaisut; ihan kiva taitaa olla helpommin tavoitettavissa kuin aidosti mielekäs. Päteehän se monessakin: helpompi jäädä, helpompi olla kuin ennen, helpompi olla hakematta uutta. Kai mielekkyys on jollakin tapaa aina uskalluksen seurausta – intohimo ehkä sitten jopa uhkarohkeuden. Mulle on kerrottu, että päätöksen tekeminen on itse asiassa tärkeämpää kuin oikean vaihtoehdon valitseminen. Eikä kyse ole lopputuleman jälkeisestä tokaisusta paska reissu mutta tulipahan tehtyä, vaan aidosti siitä, että yleisesti ottaen päätöksentekokyvyttömyys on ihmistä vahvemmin alhoon vetävä kuin vääräksi todettu päätös ja sen mahdolliset seuraukset. Ehkä tätä mukaillen voisi ajatella, että intohimon perässä juokseva uhkarohkeus riskeineen kaikkineen on elämän mielekkyyden kannalta kuitenkin mielettömästi messevämpää kuin turvallisen tuntuinen ihan okei.

Pidän ajatuksestani, että intohimoisilla ihmisillä ei ole aikaa ajatella järkeä kuin välttämättömyyden verran. Mä luulen, että hyvän ihmiselämän on pidettävä sisällään standardimäärä järkeä – ensiksikin jo siksi, ettei yhteiskunnassa vain pärjää ilman järjenhaiventakaan. Mutta että sen standardimäärän jälkeen järjen lisäämisestä saatu hyöty elämälle todellakin heikkenee – ja johtaa pitkällä tähtäimellä ihan kivaan. Kuten todettu, intohimoisen elämän eläneet ovat usein varmasti – ainakin jossakin kohtaa eloaan – ottaneet uhkarohkeitakin askelia.

Enkä tarkoita muuta kuin yksilöllistä uhkarohkeutta, oli se sitten ajatus, sen mukaan toimiminen, konkreettinen teko tai tunne. Yhteistä niille kai kuitenkin on kyseisessä hetkessä askeleen radikaalisuus.

Jos jokaisen ihmisen tulisi saada seurata vierestä edes hetken aikaa onnellista ihmistä, niin yhtä lailla ihmisen tulisi saada nähdä rohkean askeleen johtavan intohimon toteuttamiseen ja mielekkyyden toteutumiseen. Mä olen saanut läheltä seurata, kuinka ohjaksien välissä pidetty (uhka)rohkeus on johtanut mielettömään mielekkyyteen. Ja on myönnettävä, että ensin se laittoi mun ajatuksissa kaiken mullinmallin – mieletön kävi mielessä ensin – ja vain ensin – sanan varsinaisessa merkityksessä. Mahdollisuuksia on niin paljon kuin niitä jaksaa nähdä. Ja toisaalta tyytyminen on se, joka tosiasiassa uuvuttaa.

Äiti jo varhain opetti, että maksava asiakas saa vaatia uutta – hiusvapaata – lihapulla-annosta. Mutta mä taisin äidin sanoista oppia, että aivan vähintään oikeudenmukaisuus on riittävä peruste vaatia ja olla tyytymättä. Ehkä mä senkin voisin muistaa oman elämän mielekkyyttä ja sitä tukevia ratkaisuja miettiessäni.