oma elämä · pienet hetket

Se oli sitten siinä, syyskuu.

Hei syyskuu,
menit ohi aika rivakasti. Huomasitko minua edes?  Järjestit niin mahtavan paljon hommia, että minä taisin jäädä niille kakkoseksi. Tosin ei tässä ole suurempaa hätää, tapaammehan ensi vuonna. Toivottavasti. Tiedän sinun olevan pysyvä osa elämääni. Jo pelkkään ajatukseenkin on mukava tarrautua. Vaikka joka vuosi sisältö on jollain tapaa uudehkoa, minä tunnen sinut silti läpikotaisin, metkusi ja parhaat puolesi: ensimmäiset alas leijailevat lehdet, sen ensimmäisen selvästi kylmemmän ja kuulaan aamun, syksyn maan tuoksun. 
Kaikesta toistuvuudesta huolimatta tästä päivästä ei taas tiedä. Lakkautetaan syyskuu – olen minä typerämpääkin kuullut. Toisten mielestä olet pelkkä riesa, ilonpilaaja suorastaan, kun riistät kesän ja rantasandaalikelit. Mutta eivät he silloin taida ymmärtää perimmäistä tarkoitustasi: koitapa suomalaisena elää vuosi kesää putkeen. Ei muuten maistu grillailu partsilla enää yhtä hyvältä. 
Ja hei. Minä olen aina pitänyt sinusta. Rehellisesti sanottuna sinä olet raikas tuulahdus – myös kuvainnollisesti – tunkkaisen elokuun jälkeen, yhtään häntä loukkaamatta. Pidän muhkeista huiveista ja pikkuhiljaa pimenevistä illoista, jotka sinä mahdollistat. Kiitos. 
Tämä kerta on ollut kyllä kovin ainutlaatuinen. Esittelit minulle toisaalta uusia, suuria asioita, mutta samalla sain jatkaa tutusta ja aika turvallisestakin jo. Ehkä se oli täysin suunniteltua ja ainoastaan minun parhaakseni, että tänä vuonna yhteiselomme ainakin tuntui kestävän aivan liian vähän aikaa? Luulen sinun tuntevan minut yhtä hyvin kuin minä sinut – olisin varmasti alkanut epäröidä ja pelätä useammassakin asiassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna ihmettelen, miten pystyin kaikkeen – henkisestikin haastavampiin juttuihin.  Joten kyllä vain se minun paimentamiseni oli tarpeellista. Hyvin tehty.
Tiedätkö, minulla on nyt oma piha. Maalasin veljen kanssa terassin ruokapöydän valkoiseksi. Pinnan ollessa vielä tahmea siihen tipahteli lehtiä. Eikä vain yhtä, useampia. Ne olivat varmastikin sinulta? Silloin vasta oikeastaan havahduin ajanjuoksuun ja meidän tämänvuotisen yhteiselomme päättymiseen. Kun alkaa lehtien valssi, on aika viimeisen kesäisen tanssin. 
Tätä päivää me emme vietä enää yhdessä, mutta emmehän silti sano hyvästejä? Odotan jo seuraavaa kertaa. 
Sitä paitsi ystäväsi lokakuu on hänkin ihan okei.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Yhdeksänkymmentävuotiaalta.

Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa. 
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen. 
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”

[kontekstina hautajaiset]

Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
ajatuksia · elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tää kuvaa niinku elämää ja sen löytämistä.

On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.

Siis se keskellä elämää istuminen.

Minä tajusin keskellä elävää elämää istumisen olevan kuin keskellä metsää istuminen istuessani keskellä hevosen selkää. 
elämä · pienet hetket

Elämän hienous?

Tiedän henkilön, joka luultavasti vastaisi Tesla Model S. Varmasti on heitäkin, jotka mainitsisivat jonkin Ted Bakeryn uudesta kevätmallistosta. Haluan uskoa osan vastaavan kysymykseen sen enempää miettimättä että se kahden ihmisen välillä kipinöivä. On kohtuullisen siistiä, että erilaiset asiat tekevät elämästä hienon. Millaisetko? Ei kai ole olemassa nelosen vastauksia – sen paremmin kuin kympinkään arvoisia. Erilaisuus on ihan yhtä hienoa kuin kevätmalliston merkkihamonen.
Osaisinkohan itse vastata kysymykseen.
Minun mielestäni hienoa elämässä on jokin sellainen, joka ei ole ilmiselvää tai katseiden kuluttamaa. En tarkoita piileskelyä ja löytämistä, en suoranaisesti etsimistäkään. Ennemminkin jotakin sellaista, johon ihmisen tarkkaavaisuus harvemmin keskittyy tai katse eksyy. Normaalitilanteessa toiseksi jäävää. Pidän elämän pienistä hienouksista, joka odottavat arvostajaansa. Että niiden näkeminen vaatii muutakin kuin vain katsomista.
Kuin kaupungistuneelle maalaiselle luonto. Jotain sellaista yritän tässä ehkä selittää.
Elämässä hienoa on sen hienouden yhtäkkinen tajuaminen ilman ymmärtämiseen tähtäävää tietoista toimintaa.
Siten minulle kävi kerran. Ja vaikka mielessäni seikkaili silläkin hetkellä kaikenlaista upeata, kuten kivuton jalka, kaunis ilma ja tienposken valkovuokot, olin häkeltynyt ainoastaan yhdestä asiasta.
Se tapahtui eräs aamu juostessani tavallista reittiäni: risteyksessä autotien yli ja vasemmalle, pienelle kadunpätkälle ja hiekkakentän poikki. Hahmo näytti takaapäin jo tutulta. En muista koskaan erityisesti seuranneeni hänen kävelytyyliään. Jostain syystä kuitenkin tunnistin sen oitis. Juoksin rinnalle ja kohtasin katseen: tuntematon, mutta samalla niin tuttu. Olen varmasti alunperin tavannut hänet aikoinaan kaupungin salilla, viettänyt monet aamut samojen käsipainojen äärellä. Myöhemmin palvellut kassalla ja toivotellut lukemattomia kertoja hyviä päivänjatkoja. En tiedä hänen nimeään vieläkään, enkä oikeastaan paljon muutakaan, mutta siltikin kertoilin viime keväänä pääsykoelukemisistani ja kuuntelin puolestani hänen tarinoita pojistaan. Kohtaaminen keskellä katua oli kuin vanhan ystävän halaus. Lämmin ja vilpitön. Yllätyin tilanteen sijaan vain reaktiostani: olisin mielelläni jatkanut kävellen pidemmänkin matkan.

Kuitenkin aika harvoin eteeni sattuu ihmisiä, joiden kanssa haluaisin polttavasti istahtaa kahvikupin äärelle rupattelemaan. Vielä harvemmin halajan lähes tuntemattoman seuraan. Olen ujonpuoleinen ja aluksi varautunutkin. Hassua. Edes reilu neljänkymmenen vuoden ikäero ei tuntunut yhtään miltään. Sama aallonpituus ei kai katso ikää, paikkaa, aikaa tai muutakaan täysin merkityksetöntä. 

Tuona aamuna olisin tietysti voinut juosta silmät ummessa vain ohi. Parisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa tavatessamme olisin voinut suhtautua häneen kuin höperöön eläkeläismummoon. Olisin voinut viitata kintaalla ja unohtaa. 
Matkaa jatkettuani ja yhtäkkisesti tajuttuani tämän kaiken tuo kohtaaminen tuntui entistäkin kauniimmalta. Yhdeltä elämän hienoudelta.
pienet hetket · Rinkelin päivä

Rinkelin pääsiäispäivä.

Puhutko koskaan itsellesi? En tarkoita ääneen, vaan ihan vain hiljaa mielessä. Minä huomaan toisinaan selostavani itselleni päivän kulkua. Se voi olla ikään kuin ylöskirjaamista: kello kuusi kolmekymmentä ruoka on lautasella. Tai sitten vain itselleni puhumista: nyt minä kyllä syön. Itselle äänettömästi puhumisen ero tavalliseen ajatteluun on hiuksen hieno. Ajattelu sanoiksi puettuna olisi jotain sentapaista kuin syööön. Jos se olisi siis mahdollista. Ajatus ei ole irrallisista sanoista muodostunutta, vaan lähempänä tuntemuksia, liukuvampaa kuin selvärajaiset äänteet. 
Pääsiäissunnuntaina puhuin paljon itsekseni, ihan jo kurkkukivunkin vuoksi: 

05.35 Mä en ole varmaan koskaan ollut muuta kuin onnellinen herätessäni. Vihdoin on aina ensimmäisenä mun ajatuksissa.

05.36 Tänään on pääsiäinen. Nam.

05.37 Nyt mä nousen kyllä katsomaan, onko mun sukkaani tullut täytettä.

05.38 En mä oikeasti tiedä, että kenenkään suvulla olisi samanlainen perinne pääsiäisenä.

05.39 Pienenähän mä ihmettelin, miten Annikan perheellä ei ollut pääsiäissukat yöllä keittiöissä roikkumassa: minne noita toi suklaamunat?

05.40 Jee. Ruohomunia ja Kindereitä!

05.55 Ruohomunan jälkeen puuro maistuu kyllä puurolta, eikä tavalliseen tapaan äärettömän hyvältä.

05.56 Pullakin varmaan maistuisi vain pakkopullalta. Voisi joskus kokeilla. Suklaa saa kaiken kalpenemaan.

05.57 Mä olen kyllä onnellinen, että mun makuaisti on tottunut normiarjessa aika askeettiseen makumaailmaan.

06.30 Mä tosiaan toivon, että tämän piirakan pohja onnistuu.

06.31 Mä nyt laitan varmuudeksi vähän ylimäärin kaakaojauhetta.

06.32 Joo. Oli se näköjään 200 asteessa paisto.

06.33 No kyllä mä uskon, että se onnistuu. Mä olen kuitenkin ihan hyvä leipoja.

06.34 Ainakin näin ajatuksissa voi sanoa niin.

08.30 Ihan yhtä lailla tämä on osa perinnettä. Että mä makaan sängyssä syömässä Kyöpelinvuorta.

08.31 Oi jes. Kinderistä tuli pingviinisarjaan kuuluva.

08.32 Söinkö mä jo kaikki minimunat.

10.00 Kyllä mä ajattelin, että mikrobilsan tenttiin lukeminen olisi jotenkin helpompaa suklaatankkauksen jälkeen.

10.01 Just. 8 slaidia puoleen tuntiin: 51 x 12 vielä lukematta.

10.02 Ihan sama.

10.03 Mä käyn tekemässä ne voikreemi- ja suklaakuorrutteet piirakkaan.

10.59 Vau. Vaikka itse ajattelenkin. Hieno tuli.

12.30 Niin joo. Se kastikekannu äidille.

12.31 No nyt voidaan lähteä.

12.32 Ei kun ups.

12.33 Se jälkkäri, Kinder-piirakka. Unohtui melkein.

13.50 Jes. Mä toivoin just tätä pääsiäisaterialle.

13.51 En kyllä mun omalle lautaselle ottaisi lammasta.

13.52 Lampaat on söpöjä.

14.15 Mua naurattaa nyt niin paljon.

14.16 Mä muistan niin hyvin, kun veikka värjäsi kreppipaperilla hiuksensa vihreiksi.

15.55 Syön seuraavaksi varmaan ensi vuonna.

15.56 Tai ehkä-ehkä-ehkä vielä palan Kinder-piirakkaa illalla.

18.00 Mä luulen, että tästä päivästä syntyi yksi uusi onnellinen muisto.

18.01 Vaikka mun olo olikin pikkuisen kipeä.

18.02 Mun perhe jättää eniten mun mieleen kyllä onnellisia muistoja.

18.15 Jee! Pieni ilta-ajelu kruunaa koko päivän.

18.16 Kivaa, kun Santtu suostui.

18.17 Kun ei se eilen.

20.00 Viimeinen suolavesikurlaus.

20.01 Kyllä mä huomenna varmaan olen terve ja kurkkukivuton.

20.02 Joo, olen mä. Päätin jo.

ihana arki · oma elämä · pienet hetket

Napsaisin hetket talteen.

Naps. Siis napsaisitko just itsellesi hauskan jutun? Juu. Sen yhden hetken meidän illasta. Naps. Naps
niin tykkään nappailla päivistä talteen kivoja asioita. Ei niiden tarvitse välttämättä olla edes erityisen mieleenpainuvia tai muutoinkaan omaa pientä maailmaa järisyttäviä. Ihan tavallisen mukavat riittävät. Kelpojutut. Sellaiset, että ne vähän ehkä hörähdyttävät – tai nostatuttavat kulmia. Sillä kun niitä napsii vähän sieltä ja täältä, tuoltakin, syntyy aivan mainio kokonaisuus: värikäs leikekirja meinneiltä päiviltä ja kuluneelta viikolta. Sitä on sitten viikon lopuksi hirveän kiva selailla mielessä. Palata (mieli)kuvien kautta lyhykäisiin hetkiin. Ja ehkä ymmärtää, miten rikasta oma elämä oikeastaan onkaan.
Naps. Hetken mielijohteesta olimme menossa elokuviin. Ennen näytöksen alkua halusin kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi käydä vaatekaupoilla tarkistamassa, josko löytäisin uuteen puolihameeseeni jonkin sopivan yläosan. Olihan opintotukikin juuri saapunut tilille ja mieli ollut hitusen maassa koko päivän. Riittävän kelvollisia syitä mielestäni. Löytyi sitä vaikka mitä, joten marssin sovituskopin kautta kassalle. Ja koska olin epäonnekseni unohtanut maksuvälineeni eteisen lipaston laatikkoon, asettui Santtu kilttinä Henkan ja Maukan kassajonoon minun puolestani. Satuimme sitten vilkaisemaan hidastelijaa kassalla ja eihän siellä seissyt kukaan muu kuin Santun opiskelukaveri – maksumiehenä hänkin – tyttöystävänsä kanssa. Tilanne oli jollain tapaa hupaisa. Ja hupaisammaksi se muuttui vielä, kun kuulimme heidän olevan tulossa katsomaan samaa leffaa kuin mekin. Ymmärsin, että kummallekin pariskunnalle ilta oli vähän kuin harvinaista herkkua. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että rakastan mukavia yhteensattumia.  
Naps. Vietin lomapäivää ja samalla aika yksinäistä päivää – ehkä jo vähän tylsääkin päivää. En keksinyt järkevää puuhaa, sillä välipäivän urheilustakin olin sopinut itseni kanssa jo aiemmin. Yhtäkkinen leipomiskuume pääsi kuitenkin yllättämään ja päädyin touhuamaan keittiössä kolmisen tuntia vatkaillen, mittaillen ja paistaen. Illalla pyysin äidin kahville ja tarjoilin hänelle maustekakkua ja kauralastuja sekä alkuun keittiön tervehdyksenä minikalamurekepihvin. Meillä oli mukava ilta yhdessä, kun kävimme ulkoilemassa ja kaupoilla. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että ilo tuntui erityiseltä. 
Naps. Istuin alkuviikosta kahvilla hyvän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet taas hetkeen. Oikeastaan pidempään hetkeen. Siltikin tuntui aivan yhtä tutulta istua siinä niin ja jutella kuten aina ennenkin. Olen usein miettinyt, mistä tietää ystävyyden oikeasti olevan syvää. Sellaista, että se voisi kestää vuosia, välimatkoja ja juoksevaa aikaa. Ystäväni kanssa on helppo olla ystävä, sillä välillämme vallitsee ymmärrys: tiedämme olevamme aina ystäviä toisillemme, vaikka yhteydenpito ei arjen kiireiden keskellä välillä olisikaan kuin vain satunnaista viestittelyä. Se, ettei meistä kummankaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa moisesta tai pelätä ystävyyteemme puolesta, on äärettömän hieno asia. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se tuntui kovin arvokkaalta. 
Naps. Meidän hauva on aikamoinen karvakasa. Sen lisäksi myös kova egoilija. Aina tarvittaessa kuitenkin myös pikkuinen reppana. En voi vastustaa mitään söpöä ja hivenen ressukkaa, vaan mieleni tekisi aina uikuttaa ääneen söpöyttä. Seurasin torstai-iltana sivusta karvakuonon pesua ja olisin helposti voinut rutistaa pienen, onnettoman ja märän rääpäleen ruttuun. Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin hullunkurinen.   
Naps. Istuin tänään aamulla jo kello 7.30 hammaslääkärin penkissä. Könötin kuulusteltavana hivenen kauhusta kangistuneena: edellisestä kerrasta kun oli kuulunut riittävän pitkä aika. Aistin, että hammaslääkärin nuhtelevan sävyn alla piileskeli ennakkoaavistus: hän – kuten minäkin – taisi odottaa reikärivistöä ja poranteriä. Hammaslääkärin ovesta ulos asteli kuitenkin ylpeästi hammasrivistöään esittelevä Elina: ainakin kolmeen kertaan kuulin on kyllä hienot hampaat -lausahduksen. Jes, ei paikattavaa ja porattavaa! Napsaisin hetken talteen ihan vain sen vuoksi, että pidän kovasti yllätyksistä. 
Toivon, että voin tänään vielä napsaista muutamia juttuja leikekirjan väliin.