Salaiset ainesosat ja sinihomejuustoiset taatelit.

16/11/201422/10/2016 Elina4 kommenttia

Omat vinkkini ruoanlaittoon? Leipomiseen? Salaiset ainesosat?

Kirjaa kauppalistaan.

Ensiksikin. Alustus on tärkeää. Tarpeeksi jauhoja, joo, ettei taikina tartu pöytään kiinni. Mutta sitäkin oleellisempaa on pohjustaa itse syöjää. Mikään muu ei toimi paremmin kuin kevyt urheilusuoritus ja kunnon jäähdyttely ennen ruokailua. Suihkunraikkaana ruokapöytään; ei-välttämättä-tällä-kertaa-niin-onnistunut-tuotos maistuu takuulla aivan uskomattomalta.

Ja toiseksi. Aivan ehdottomasti paras mauste on nälkä. Se sopii sekä trendileivoksiin että perinneruokiinkin. Ehkä ihan vähän paremmin suolaisiin luomuksiin kuin makeisiin. Nälän on oltava sellainen sopivasti mahanpohjassa kurniva, ei missään nimessä totaalista tyhjyyttä kouriva. Leikittelevä, vähän jopa ärsyttävä, mutta ei sietämätön.

Kolmanneksi. Ajoitus. Se on kaiken aa ja oo. Omasta mielestäni lähes poikkeuksetta ruoka kuin ruoka maistuu paljon paremmalta aamulla tai aamupäivällä. Vatsassa ei vielä paina päivän muut sapuskat ja suu on lähes hammastahnanraikas. Kohdesyöjät tietysti vaikuttavat ajoituksen suunnitteluun; toiset kokevat suurimmat makuelämyksensä vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. On tietysti myös myöhäissyöjiä, joille päivällinen tarkoittaa kello kahtakymmentäyhtä.

Neljättä kikkaa en ole itse oppinut. Luulen, että en ehkä tule koskaan oppimaankaan. Se on mum’s touch. Vaikka lukisi tarkoin reseptistä, seuraisi tunnollisesti kohta kohdalta, lopputulos ei ole koskaan samanlainen kuin äidin ruokapöydässä. Jotain se äiti heittää aina mukaan soppaan. Ripauksen rakkautta, ehkä.

Kun illalla tein jo toista satsia uutta bravuriani, sinihomejuusto-taateleita, innokkaalle syöjälle, luulen niissä maistuneen kuitenkin Elina’s touch hivenen.

Täytetyt taatelit

Taateleita

sinihomejuustoa

Taateleita

cashewpähkinää

hiukan hunajaa

Pesto-Keso-saaristolaisnapit

Saaristolaisnappeja/ruisnappeja

Kesoa

Pestoa

Koristeluun esimerkiksi yrttejä tai kurkkua

Brunssi on siitä kiva juttu, että se yhdistää helposti kaikki kolme vinkkiä. Alustus; hyvin ehtii käydä heittämässä lenkin ennen herkuttelua. Mausteeksi nälkää; todellakin kasvaa aamupäivää odotellessa. Ja ajoitus puoliltapäivin; täydellistä. Itse asiassa eilen brunssilla tyttöjen kanssa toteutui neljäskin kohta; munavoi mun äidin tapaan. Heh ja nam.

Eikä tietenkään sovi unohtaa seuraa. Rento, rauhallinen ja rakas. Lauantai ei kai voi alkaa paremmin?

Oikeastaan. Jos saisin päättää, jokainen päivä alkaisi rauhallisella brunssilla; vatsa suloisen täynnä sitä jaksaisi porskuttaa pitkänkin päivän erittäin tyytyväisenä ja hymy huulilla. Uskoisin.

Toteutettu yhteistyössä Petran ja Marissan kanssa. Kiitos. ❤

aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

03/11/201422/10/2016 Elina12 kommenttia

Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.

Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri – mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö.

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.

No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys?

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.

Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.

Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.

Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.

Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.

Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.

Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.

Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.

Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä.

elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Voi spaku minkä teit.

28/10/201422/10/2016 Elina2 kommenttia

Hivenen suolaa. Ripaus pippuria. Noooo-in. Muutama hypähdys ja perjantain kunniaksi loraus ruokakermaa. Silppuaa, raastaa, paistaa ja kiehauttaa. Ai että, miten ihanaa! Porina korvissa ja tuoksut nenässä – ihan vähän ehkä käryä silmissä. Oijoooo-i. Kauha pyörii keittiön johtajan kädessä, veitsi viuhaa vähän turhankin vikkelään. Käännös satakahdeksankymmentä, nokka kohti pannua – ei millään jaksaisi odottaa sipulin ruskistumista. Reseptiin lisätään aimo annos innostusta.

Siis näytti miltä ulospäin?

Hups. Rakettispagetit kiehui just hellalle. Ja oho. Vetäisinpäs pannulta pitkän hiuksen. Ääk. Raastoin peukkua, en porkkanaa. Sitten taas hups ja sama rundi uusiksi. Rakettispagetit eivät vieläkään asettuneet aloilleen. Neljä raaka-ainetta ja olen silti ihan pulassa. Kertaakaan ei kuitenkaan itkettänyt.

Sipulin näemmä leikkasin oikein.

Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.

Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki – usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.

Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä.

Marissan herkullisen ohjeen mukaan spakua; jauhelihaa, rakettispagettia, sipulia, mausteita ja ruokakermaa. Oma lisäys oli porkkanaraaste. Koska no. Piti päästä säveltämään.

Nautitaan suuren nälän ja ketsupin kera.

Pitkä lenkki aiheutti kaksi santsauskierrosta. Suosittelen!

Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.

Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.

Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.

aamu · Ruoka · ruokavinkki

Snickers-pallukat eli tahmapallot eli räpellyspyörykät.

23/10/201422/10/2016 Elina6 kommenttia

Mitä sä teet. Hei, touhuatko jotain. Huhuu. Mitä sä duunaat?

Mä olen keskittynyt. Hyvin keskittynyt.

Mutta en tiedä. Oikeastaan en tiedä, mitä olen tekemässä. Jaa, no. Tiedän ehkä sittenkin, jos ihan tarkkaa määrittelyä ei haeta. Mä räpellän. Tiedätkö sen tunteen? Kun tekee mieli tehdä ihan hirveästi. Ei vain tiedä, että mitä. Kunhan vaan jotain. Joten sitten sitä räpeltää.

Räpeltäminen. Tiedätkö, mikä siitä tulee mieleen? Toivottomat räpylät, niin kuin käsien tilalla. Ihan hirveän kova yritys, vaikka mikään ei kuitenkaan pysy kasassa. Ja kaikki tietävät sen. Kun on ne toivottomat räpylät. Siihen kuuluu Aku Ankan äänellä vähintäänkin yhtä kova selostus. Että kyllätääaiemminonnistu ja heiheinytnytkato. Ja sitten katsotaan tarkasti. Räpeltämisen seuraaminen sivusta on aina säälin ja naurun yhdistelmä. Että vooooi toista pöhköä. Räpeltäjän innostus kerää sympatiapisteet epäonnistumisesta huolimatta. Hyvä yritys hei!

Tänään aamulla se iski minuunkin. Räpellys. Kello oli jotain vaille seitsemän. Teki mieli räpeltää keittiössä. Sörssätä, murskata, pruutata ja silputa. Äääh. Ihan mitä vain!

Joten. Sitten minä murskasin riisikakkuja. Tahmasin hunajalla. Kaivoin lusikalla maapähkinävoita. Lopuksi vielä ripottelin – vähän kaikkialle – raakakaakaojauhetta. Pyörittelin toivottomilla, hyvin tahmaisille räpylöilläni aineksista palloja. Yleensä räpellykset eivät onnistu. Tänä aamuna oli kai jokin poikkeus. Koska äidin pistäytyessä käymään pienen hetken päästä, minulla oli tarjota aika onnistunutta räpellysherkkua, tahmapalloja.

Niistä tuli vähän mieleen lapsuuden herkku. Ne omin pikkuräpylöin tehdyt riisimuro-suklaapallot, jotka törkättiin lopuksi pakastimeen jähmettymään. Odottaminen oli aina aika haastavaa.

Snickers-pallukat tai tahmapallot tai räpellyspyörykät

* Murennettuja riisikakkuja
* Aika paljon (luomu)hunajaa (meillä on ihan aitoa, suoraan tuottajalta tullutta ja maku on sen mukainen, nam)
* Sopivasti maapähkinävoita
* Oman maun mukaan raakakaakaojauhetta

Kaikki sekaisin ja palloksi pyörittely. Hunajaa on oltava aika reilusti, jotta pallurat pysyvät kasassa. Lopuksi vielä hetkeksi sinne pakastimeen jähmettymään. Jos vain millään malttaa.

Hups. Oli unohtua se oleellisin vinkki. Muista nuolla. Lusikat, astiat ja kaikki mahdollinen.

Suhteellisen makeaa torstaita!

huumori · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Kovan luokan Cottage Cheese.

10/10/201422/10/2016 Elina10 kommenttia

Siis syötkö sä koko purkin kerralla.

Täh.

Että koko purkin?

Siis täh – täähän on vain pieni purkki.

Olen vahvasti sitä mieltä, että mahdollisesti tulevan maitoteknologin tai tuotekehittelijän on syytäkin tuntea suurta intohimoa maitotuotteita kohtaan. Rahka syödään rahkana, raakana purkista ja uudet innovaatiot joutuvat ankaran tarkastelun alle – vastikään vilvoitusjuoma Yuju. Kuitenkin sitäkin suurempi intohimonkohde löytyy muualta kuin jugurttihyllyiltä – läheltä juustoja. Kovan luokan kesoilija. Raejuustojen rakastaja, ehdoton Keso-hullu. Minä meinaa.

Aika monta tarinaa löytyisi Kesosta. Kuinka se yllätti lomamatkalla espanjalaisella versiollaan, pelasti ne monet 12 minuutin evästauot töissä sukkelalla syötävyydellään ja saa veden herahtamaan kielelle edelleen aina uuden purkin korkatessani. Monta vuotta on yhdessä jaettu arkipäivät ja koostumus on vain parantunut ajan saatossa; harvoin vanhan purkin pohjalla näkee enää kesomaitiaista eli suhteellisen tasakoosteisesta kahteen eri faasiin erottautunutta komponenttia, heh. Oli rakkaus tässä taannoin niinkin syvää, että oli aivan pakko jo hivenen jarrutella – ja rajata päivittäinen Keso-annos yhteen, aamupuuron päälle.

Ai? Hullua huuhaapuhetta? Ei takuulla. Kokeile vaikka.

Aste yksi: helppo eli Marja-Keso.

Marjasekoitusta, pakasteesta. Kesä-Keso tuoreilla marjoilla on asia erikseen.

-Huomioitavaa: Riittävä sulatus, jotta saadaan mehukas kokonaisuus. Ei kuitenkaan kuumaksi tai edes kovin lämpimäksi asti. Tarvittaessa marjojen jäähdyttäminen. Keso syödään aina kylmänä.

Aste kaksi: raikas eli Ananas-Kookos-Keso

Ananasta pilkottuna ja vapaavalintaista kookosjuomaa tai -maitoa. Erityisen täyteläistä tapausta tavoiteltaessa voi kokeilla jopa pienen lorauksen kookoskermaa.

-Huomioitavaa: Tuore ananas hedelmäosastolta. Ehdottomasti.

Aste kolme: jouluinen eli Riisipuuro-Keso

Kanelia sopivan suuri tujaus ja manteli tietysti sekaan. Usein ja suuria annoksia syödessä kannattaa käyttää ceyloninkanelia kumariinin vuoksi. Aattona sitten tavallisella joulukanelilla, heh.

-Huomioitavaa: kylmän riisipuuroefektin aikaansaamiseksi on tärkeää käyttää vasta-avattua Kesoa, jolloin täyteläisyys- ja tönkköyskerroin on suurin.

Aste neljä: herkutteluun eli Hillo-Keso

Tiedättekö tunteen, kun on pakko saada suklaata? Minulle iskee toisinaan tunne, että on pakko saada mansikkahillolla terästettyä Kesoa. Herkkua.

-Huomioitavaa: tarkoitus on syödä Kesoa hillolla, ei hilloa Kesolla. Maltillinen hillolisäys, jotta Keso pääsee oikeuksiinsa. Riittävästi, mutta kohtuudella siis.

Aste viisi: Pro-kesoilijalle eli Banaanilettu-Keso

Edistynyt kesoilija näkee vaivaa makuelämyksen eteen. Parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi on hyvä varata Banaanilettu-Keson valmistukseen muutama päivä.

-Huomioitavaa: Letut on hyvä paistaa jo edellispäivänä ja antaa niiden muhia jääkaapissa vähintään yön yli. Ja ihan sika kypsiä banskuja lettutaikinaan.

Suolaisen nälkäinen pyöräyttää Pesto-Kesoa ja yksinkertaisesta pitävä lappaa Plain-Kesoa. Yllytyshullu vetäisee ison purkin kolmella ruokalusikallisella. Vain mielikuvitus on rajana.

Tänään ruokalistalla. Kesoa.

huumori · ruokavinkki

2 x sydänystävä

15/12/201322/10/2016 Elina2 kommenttia

Hän on niin puhtoinen. Oikein huokuu luonnollisuutta, tunnen sen. Ja se hyvä omatunto, joka minulle tulee hänen seurassaan. Ah. Se on jotain sanoinkuvaamatonta. Mikä pakkaus! Kuinka hänessä voikaan yhdistyä kaikki se hyvyys: puhdas, luonnollinen, hellä ja lisäksi vielä paikallinen. Miltei kaikkein parasta on kuitenkin meidän molempien intohimoinen suhtautuminen mantelimaitoon. Minä ryystän ja hän imee. Nautin todella hänen seurastaan. Aamut yhdessä, rauhassa kahvikupposen ja Keson äärellä. Ihmisen parasta aikaa. Toisinaan hän liittyy seuraani myös päivisin, silloin kuitenkin usein kiireessä, mikä on suuri harmi. On hetkiä, kun pelkään kyllästyväni häneen. Silloin minun on rajoitettava tapaamiskertojamme. Ennen pidin ehdottomana ylärajana yhtä annosta päivässä – nykyisin lipsun. En vain voi vastustaa hänen hellivää vaikutustaan.

Uusi tuttavuus. Kuvailisin toista ystävääni siten. Emme ole vielä kovin kauaa tunteneet, mutta jo nyt voin sanoa hänen tulevan olemaan vakiokalustoani. Hänellä on ihmeellinen vaikutus minuun; elämäni tuntuu helpottuvan kertaheitolla aina tavatessamme. Kiire kaikkoaa ja aikaa jää vaikka mihin. En vain saa silmiäni irti siitä pakkauksesta! Ei mitään ylimääräistä, jota minä kammoksuisin. Tiedättehän, toisissa vain on jotain sellaista, mikä ei mene kurkustani alas. Kuvainnollisesti ainakaan. Toisinaan kaipaan elämääni vaihtelua siitäkin huolimatta, että pidän nykyisestä hirvittävän paljon. Uusi ystäväni onkin enemmän kuin tervetullut tuulahdus arkeen. Minusta kritiikki vain kasvattaa ja sen vuoksi uskallan kertoa muutaman ei-niin-imartelevan puolen hänestä: hän on kovin kallis sijoitus, vaikka tuottaakin rutkasti energiaa päiviini. Toisekseen, hän on kokonaisuudessaan ehkä hivenen liian pienikokoinen minulle. Tai ainakin ilomielin ottaisin hänet tuplattunakin. Ei tarvitsisi joka päivä odotella saapuvaksi.

Ystäväni, Pirkka Luomu Kaurahiutale, valmistaja Helsingin Mylly Oy (ainakin osa on tehty Järvenpäässä).