Kategoria: syvällistä

blogawards · Indiedays Inspiration · juhla · syvällistä · ystävät

Vielä juhlin itsevarmuutta.

Elina14 kommenttia
Kyllä uskon siihen. Ne päivät koittavat vielä minullekin. Ei se saavu vain odottamalla, itsestään, en herää aamulla yhtäkkisesti muuttuneena. Toisaalta taas. Vaikka kuinka yrittäisi, pinnistäisi ja äkistäisi, ei sitä sittenkään välttämättä onnistu. Ainakaan sisäistämään ja aidosti kohentumaan. Tarvitaan kypsymistä. Tarvitaan kasvamista. Tarvitaan kouliintumista. Tarvitaan monien asioiden kohtaamista erilaisista vinkkeleistä. Tarvitaan tajuamista. Tarvitaan omien uskomusten vääräksi toteamista. Tarvitaan niitä tärkeitä huomioita. Tarvitaan kai vaan vielä vähän lisää aikaa.
Sitten. Ei tarvitse nyhtää hametta alaspäin. Ei vilkaista vaivihkaa peiliin. Voi suoristaa hamosen ja peilailla ihan vapaasti. Ei ole syytä kulkea katse alas luotuna. Ei sivulauseessa paljastaa syvimpiä oloja. Voi katsella ympärille ja kertoa ääneen ajatuksista. Ei tarvita monen tunnin henkistä valmistautumista. Eikä varsinkaan tekemättä jättämisiä. Voi sen sijaan nauttia kaikenmoisista kokemuksista ja suunnitella jatkuvasti uutta.
Ahaa. Sä puhut itsevarmuudesta.
Olen kaksikymmentäyksi. Suhteellisen kokematon kaikesta kokemastani huolimatta. En liiemmin laskeskele ihmisen ikää; mieluummin tunnen sen. Toinen voi numeerisesti olla astetta korkeammalla, mutta todellisuudessa minun kanssani yhteensopivalla tasolla. Vuoden minua nuorempi tai viisi vuotta vanhempi. Se on sama, kun ajattelee ystävyyttä. Siinä aivan muut asiat merkitsevät. 
 Joissakin asioissa kuitenkin huomaan ikäeron. Muutamassa pienessä jutuissa. Yksi niistä on varmempi askellus, kuvainnollisesti nimenomaan. Toinen tietynlainen tilanteen haltuun ottaminen. Kolmas kiertelemätön katse – suoraan silmiin tai kameraan. Ne näkyvät joitakin vuosia minua vanhemmissa ystävissäni. Luulen sen olevan juuri sitä, että he ovat oman itsensä kanssa hivenen pidemmällä. He ovat ehkä jo tallanneet kohdan, johon minä olen vasta saapumassa. Siis sen kohdan, jonne aukeaa kulkureitti ainoastaan odottamalla, ei yrittämällä tai ajattelemalla. He ovat ehkä jo ymmärtäneet ottaa itselleen kuuluvan paikan elämässä. Löytäneet itsevarmuutta tai itsevarmuuden. Tai ainakin oppineet, kuinka itsevarmuutta vaativissa tilanteissa toimitaan, vaikka sitä ei järin hirveästi olisikaan.
Luulen, että minulla on ihan hyvin aikaa vielä oppia. Ottaa keltanokkana mallia ystävistäni. Ja samalla kuitenkin myös odottaa, että vuodet tekevät tehtävänsä – tuovat ryppyjen sijaan varmuutta. Vaivaavat vähän pyöreämmäksi Rinkeliä, oikein hienoksi bageliksi.
 Kullanarvoisia.
Hiivaa, vettä, suolaa, jauhoja ja reilu ruokalusikallinen itsevarmuutta. Täytteeksi reilusti Marissan välittömyyttä ja samanmoinen annos Petran arvokkuutta. Kiitos, kun olette mun vierellä.

elämä · syvällistä

All yours, life.

Elina8 kommenttia
Aihe olisi: silloin mä olin kiinni elämässä.

Okei, no.

Juoksin tihkusateessa. Oli kiire. Ja oli tarkoitus hypätä vesilammikon yli. Läsäytin suoraan keskelle. Se olisi tuntunut inhottavalta, jos mielen päällä ei olisi ollut muuta. Kaikki tuntui ainoastaan – märältä. Vähän onnettomalta myös. Olin myöhässä. Päällä oli pikaisesti ylle kiskotut lenkkivaatteet, päässä niitäkin likaisemmat hiukset. Sininen viiru ehkä poskella. Hammastahnaa. Olin ihmisten ilmoilla. Kai. Onneksi kuitenkin pienessä Jäkessä vain. Äiti joskus pienenä sanoi, ettei ihmisten ilmoille voi mennä ihan minkä näköisenä vain. Olinko sitten ihan minkä näköinen vain? Varmasti vielä vähän pahempi. Oli huono mieli. Elämä ei silitellyt päätä. Murjoi mieltä enemmänkin. Raaka tunne. Ja siksi elämä tuntuikin olevan niin lähellä. Ihan vieressä. 
Tää on elämää! Kamalan kiva. Kamala tunne voi olla kivaa elämää. Toisin sanoen. Elämän tunteminen ei välttämättä aina ole suu korvissa hymyilyä. Joskus se on esimerkiksi ahdistusta. Tunne itsessään ei ole mukava, mutta elämän rosoisen pinnan koskettaminen tuntuu hyvältä. Roisilta ja raa’alta, mutta hyvältä. Niin aidolta.
Istuin kahvilan pöytään. Imaisin pillillä kolme euroa kahdella sisäänvedolla. Laittoman laimennettua limua. Selvästikin. Olisi tuntunut inhottavalta, jos olisin jaksanut välittää. Vietin seuraavan tunnin katsellen parasta ystävää silmiin. Nyökyttelin ja kuuntelin. Puhe kuulosti suureltakin sinfonialta korviini. Tunti kymmenen jälkeen avasin suuni. Ja purskahdimme molemmat itkuun. Siinä niin. Keskellä kauppakeskuksen kuppilaa. Onneksi edelleen Jäkessä vain. Sillä seuraavassa hetkessä nauroimme jo. Pyyhimme kyyneliä. Mietimme, miltä mahtaa sunnuntain kahvihetkemme vaikuttaa ulospäin. Mutta hetkeksikään emme irroittaneet katsetta toisistamme. Ihan syrjäsilmällä vain näiks tuon papan, pysähtyi ja mahtoi ihmetellä, voi meitä. Elämä ei tuntunut enää olevan vieressä. Se oli minussa. Istui siinä niin sylissä. Ilmeni minun ja ystäväni välissä. 
Se on sidoksissa puhtaaseen, aitoon ja spontaaniin. Se on vapautta antaa tulla ja antaa olla. Tunteen ja oman minän. Juuri siinä hetkessä. Juuri sellaisena. Sillä on paljonkin tekemistä hymyn ja hyvän olon kanssa. Yhtä lailla kuitenkin myös sen nurjemman puolen kanssa. Luulisin.

Tahdon olla. Kaikkea muuta kuin heijastus. Suttutukka ja pieni pallero. Tai isompiakin kolhuja kokenut ja jatkuvasti kuoppaista tietä kulkeva. Mitä vain muuta kuin puolittain kiinni elämässä roikkuva vaeltaja.

itsensä kuuntelu · syvällistä

Hiljaisempi, muttei mitättömämpi.

Elina20 kommenttia
Olisi. Tarkemmin oli. Tai on edelleen. Tilaisuus taas vain meni. Loistavaa. Ja seuraavasta olen auttamattomasti myös myöhässä. Jep. Olen tippunut niin sanotusti kärryiltä miettiessäni edellistä kömmähdystä. Siis suun avaamattomuutta. Ei ole enää minun vuoroni. Juna meni jo. Muut porhalsivat ohi jo. Ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Äsh. Että pitikin alkaa kelailemaan – taas liikaa. Ja jatkuu vaan! Teen sitä nytkin, edelleen. Voi luoja. Jos avaisi suun. Ai aukoisi kuin kuiva kala? Ihan vain aloittaisi avaamisella. Olisi sanovinaan jotain. Edes. Vaikka itsehän tiedän, ettei sieltä ulos mitään tule. Tuppisuuna aloitettu jatkuu tuppisuuna loppuun asti. Sosiaalisen kanssakäymisen laki. Hiljaisille. Ehkä seuraavassa eläm.. keskustelussa sitten.
Usein harmittaa. Minulla nimittäin olisi paljon sanottavaa. On edelleen kaikki hienot lausahdukset mielessä ja nasevat vastaukset ihan kielen kärjellä. Pää täynnä ajatuksia, jotka odottavat ulospääsyä. Harmillisen usein ne sinne kuitenkin myös jäävät. Sitä todennäköisemmin, mitä enemmän on korvapareja kuulemassa. Luulen, että päästäni puuttuu joku piuha. Sellainen, jonka voisi tökätä reikään ”äänen ulostulo”. Sen vuoksi olen kai hiljainen. Tilannesidonnaisesti tosin. Olen vasta käsittänyt, että oma aito minä rakentuu vuorovaikutuksessa – on vanhanaikaista ajatella ihmisessä olevan vain yksi muuttumaton persoonamöykky. Kotona olen kova pälättämään ja puhumaan. Niin kova, että volyymiä on usein veivattava vähän pienemmälle. 
Kunpa se puhuminen onnistuisi edes joskus silloin, kun ääntäni oikeasti tarvitsisin. Kuten silloin ala-asteella uuteen kouluun vaihdettuani. Ei olisi kenenkään tarvinnut luulla, että olen oikeasti mykkä.
Minulla on elävän elämän esimerkkejä. Että taitoa voi opetella. Sen puhumattomuusblokin takaa on mahdollista puskea sanoja ja kokonaisia lausahduksia, jos oikein harjoittelee. Mutta kuten viisas ystäväni totesi, koskaan se ei hiljaisesta ihmisestä tunnu luonnolliselta. Ennemminkin tiristämiseltä, yrittämiseltä ja väkisin pusertamiselta.
En ole noin niin kuin muutenkaan hyvä tyrkyttämään itseäni. Lompsimaan ringin keskelle ja ottamaan huomiota – edes menemään oma-aloitteisesti esittelemään itseäni hyvänpäiväntutuille, saati tuntemattomille. En ole hyvä tunkemaan itseäni mukaan asioihin tai ehdottomaan itseäni tehtäviin ja avoimiin paikkoihin. Yhden kerran muistan elämässäni niin tehneeni. Koulun joulukuvaelmassa halusin aivan hirveästi olla Maria. Pitkän pohdinnan tuloksena kävin siitä sanomassa opettajalle tunnin päätteeksi. Että mä voisin olla se Maria. Minulle tyypillistä on kai lisätä, ihan varmuuden vuoksi; jos kukaan muu ei halua tai jos ei ole ketään parempaakaan. Sen suuren häpeän tunteen estämiseksi, jos minusta ei toisen mielestä olisikaan kapaloa pitelemään.
Sinänsä sääli. Ettei osaa tyrkyttää itseään toisille, sitä vähääkään. Nykymaailmassa kun se tuntuu olevan aika tärkeä taito. Että osaa tehdä itsestään riittävän suuren numeron. Silloin on huomattavasti helpompi menestyä useissa asioissa elämässä. Harvoin kukaan tulee kotoa hakemaan erityistehtäviin tai tarjoaa oma-aloitteisesti loistavaa tilaisuutta. Monet asiat on itse pyydettävä – jos ei suoraan, niin epäsuorasti ainakin. 
Toisaalta. En tiedä, onko hiljaisempi ihminen sen huonompi ihminen. Minä itse arvostan erityisellä tavalla hiljaisempia, itsestään ei niin suurta numeroa tekeviä henkilöitä. Koska usein heillä on hiljaisuuden alla upeita ajatuksia. He ovat monesti hyvin fiksuja. Kiinnostavia. Yllättävää, tai sitten ei, että monet hyvistä ystävistäni ovat sellaisia. Tietyllä tapaa hillittyjä, suupaltteihin verrattuna hiljaisempia ja osin siksi hirveän kiehtovia. Hyvin vahvojen persoonien seurassa tunnen helposti oloni kovin mitättömäksi. Kyllä, kaipaan äärettömän paljon sitä, että toinen välillä hiljentyy ja kysyy; mitä mieltä sä muuten olet?
Hiljaisuus on rohkeutta. Hiljaisempi ihminen on joutunut hyväksymään itsessään piirteen, jota ei useinkaan arvosteta. Kovin korkealle ainakaan.

elämä · höllää · syvällistä

Once in a lifetime -lokero.

Elina2 kommenttia
Kuinka monta kertaa olet katunut tekemättä jättämistä? Entä tehtyä? 
Eihän siitä hyvä olo tule. Vastoin se on koko ajatusmaailmaanikin. Kaukana kuuluisista periaatteista ja pohdinnan lopputuloksista, kaukana minusta ja tavallisesta elämästä. Järjen hiven haihtunut ilmaan – jos se koskaan mukana on ollutkaan. Eikä se varmasti ole kurjuuden väärti. Jokapäiväisenä, jokalauantaisena tai edes kuukausittaisena. Niin siltikin. Ainakin kerran elämässä. Ajattelen haluavani. En kokemuksen vuoksi, en välitä elämyksestä, edes tyhmyydestä tai syntyvästä huonosta olosta. Pitää, sillä en ole koskaan. En ikinä, en milloinkaan. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä. Että se on aivan uutta. 
Ei se täysin ole uteliaisuutta, nuuskimista tai kokeilunhalua. Ei jännityksen hakemista tai omien rajojen etsimistä. Ei se todellakaan ole sitä, mitä elämältä haluan tai miten haluan elämääni elää. Mutta silti haluan. Itselleni sen yhden kerran. Miksi sitten? Se nyt vain sattuu kerran elämässä -lokeroon. 
Vähän kuin. On järjetöntä ostaa munakoppi, kun ostoslistalla on kengät ja syystakki. Silti on pakko. Selittäisitkö miksi? Koska kerran sitä vain elämässä putkahtaa päähän ostaa ikioma munakaappi. 

Tilaisin pizzan aamupalaksi tuplajuustolla ja kotiinkuljetuksella suoraan sänkyyn. 
Valvoisin koko yön. Ihan jokaisen tunnin aamuun asti. Yrittämättä edes nukkua.
Siemailisin astetta sivistymättömämmin. Tämän kerran pää ihan täyteen. 
Söisin Fazerin Sinisen yhdeltä istumalta. Suoraan levystä haukkaillen – kuten Salkkareiden Katja vuonna -99.
Osoittaisin itseäni ja toteaisin katso, kuinka kaunis olen. Täältä sisältä näin. 

elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Piuha minun päästäni sinun päähäsi.

Elina2 kommenttia
Elokuvissa on aina kiva käydä. Opiskelijalle varsinkin se on luksusta arjen keskellä; vähän samaan tapaan kuin kyyti suoraan kotoa kampukselle – mikä ei ole vielä tosin kertaakaan tapahtunut. Torstain arki-ilta oli miellyttävän leppoisa, kun olin muutamien kurssikaverieni kanssa Finnkinossa katsomassa Vadelmavenepakolaisen. Ennakko-odotukset ovat monesti oikeasti ihan hyvän leffan pilaajia – sitä kun helposti odottaa vähän liikaa todella uskomattomaltakin. Oli äärimmäisen rentouttavaa vain mennä porukan mukana ja katsoa, mitä silmien eteen pläjähtää. Ei odotuksia – tai edes kovin suurta väliä koko elokuvasta. 
Onnistunein elokuvakokemus syntyy ehkä silloin, kun katsoja pystyy samaistumaan jollain tapaa. Elokuvan henkilöön, tilanteeseen, esitystapaan tai tunnelmaan. En minä koskaan ole suuren suuri Ruotsi-fani ollut, mutta ruotsinkieltä olen kyllä halunnut osata. Olen halunnut olla kaksikielinen serkkujeni tapaan. Riittävästi siis samaistumispintaa, jotta koin Vadelmavenepakolaisen ehkä astetta syvemmin kuin vain pintapuolisesti kivana leffana.
Samaistuminen. Se luo yhteenkuuluvuutta. Se osoittaa parhaimmassa tapauksessa eksyneelle paikan. Se auttaa ymmärtämään, itseä ja toista. Se luo näkymättömän, mutta vahvan yhteyden kahden ihmisen välille. Se saattaa keventää toisen taakkaa. Se saa kiinnostuksen heräämään. Se luo ystävyyssuhteita. Se tapahtuu sanattomasti. Se on valtavan hieno tunne, jota kuitenkin on käsiteltävä hyvin hellävaraisesti. Samaistumisessa on usein kyse syvällä, melkein tiedostamattomassa, olevista tunteista ja kokemuksista.
Samaistuminen on vähän kuin laittaisi piuhan kulkemaan minun päästäni sinun päähäsi.
Pienenä samaistuin moniin kirjojen henkilöihin. Seitsemän tassua ja Penny. Se Penny oli muistaakseni aika auttavainen ja eläinrakas. Rinkeli oli aika kiltti ja Rinkelillä oli gerbiileitä. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt monien tärkeiden ystävyyssuhteideni perustuvan jonkinasteiseen samaistumiseen – vaikka ne toki sisältävät, vaativatkin, paljon muutakin. Samaistuessani toisen luonteenpiirteeseen tai tapaan ajatella haluaisin usein myös tutustua ja ystävystyä hänen kanssaan. Se toimii kuin magneetti.

Samaistuminen liittää ihmisiä yhteen. Ajattelen, että sellaiseksi se on pääosin ehkä tarkoitettukin. Kahden toisiinsa vielä tutustumattoman ihmisen väliseksi. Siihen liittyy vahvasti löytämisen ilo – en olekaan yksin itseni, ajatukseni ja kokemukseni kanssa. Harvoin sitä ajattelee todella samaistuvansa hyvin läheiseen ihmiseen – samankaltaisuuden vain ikään kuin jakaa. Olen äidin kanssa kasvanut yhteen ja vaikka olemme äärimmäisen samanlaisia ihmisiä pohjimmiltamme, en siltikään koskaan ajattele samaistuvani hänen ajatuksiinsa. Jaan ajatuksen ja olen samaa mieltä, tunnen itsessäni hänen olonsa ja näen pintaa syvemmälle – olen jo askeleen pidemmällä samaistumisesta. Meidän välillämme ei ole samaistumiseen tarvittavaa välimatkaa, rakostakaan.

 
Mikä synnyttää rakkautta, intohimoa ja vapautta? Ovatko ne liian henkilökohtaisia tunteita samaistumiseen?

Toisinaan haluaisin toisen samaistuvan kokemaani.

Tänään viikoittaista pitkää lenkkiä juostessani mietin, jos vain pystyisin edes yhdelle liikkumista kammoksuvalle kertomaan olotilani lenkin aikana. Liittämään piuhan tunnekeskuksesta toiseen. Tai kyllin hyvin kuvauksella kysymään, pystytkö samaistumaan. Oloni oli niin. Epätodellinen ja uskomaton.

Ei kulkenut. Ei rullannut. Sillä se oli enemmänkin liitämistä eteenpäin. Maanpinnan yläpuolella. Sillä jalkoja en tuntenut, tömähtelyä ei tuntunut, eikä rahinaakaan korviini kuulunut. Kymmenennen kilometrin kohdalla oli joitakin vielä jäljellä. Ei se edennyt virtauskokemuksella, ei energiapaukulla. Sillä oloa kuvasi vain seesteinen rauha ja edessä heiluva tuntematon jalkapari – vaikka minulle ne kuuluivat, niin jalka kuin rauha. Sääli oli vain loppu, edessä häämöttävä maali, kotipihan halkeaman ylitys. Muutoin olisin liitänyt – varmasti Atlantin toiselle puolelle asti.

Suuria samaistumisen hetkiä olen kokenut lukiessani toisten minulle kirjoittamia rivejä. Täällä blogissa ja sähköpostin kautta, esimerkiksi. Ja luulen myös antaneeni joskus pientä samaistumispintaa rustailuillani; on aina uskomatonta kuulla toisen ajattelevan samoin kuin minä itse. Mielestäni samaistuminen on hieno asia senkin vuoksi, että ensin sen kohde on pystyttävä kuvaamaan ja nostamaan toisenkin todellisuuteen; jollain tavoin itseä ilmaisemalla. Kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla – elokuvankin kautta. Taide on hyvä työkalu. Tosin, joskus itseään ilmaisee tiedostamattaankin; surumielisillä silmillä, kalvakalla iholla tai puheen takaa pilkottavalla herkkyydellä. Minä tiedän, minä näen.
Samaistuminen on kuin näkymätöntä punosta, sellainen ranskanletti, joka vähä vähältä kerää sopivia suortuvia mukaan kokonaisuuteen.