Kategoria: syvällistä

ennen ja nyt · oma elämä · syvällistä

Noin seitsemän vuotta sitten.

Elina10 kommenttia
Näihin aikoihin vuodesta olen nykyisin onnellinen. Mieleeni tupsahtaessa muisto se on useimmiten lämmin ja lempeä. Hyvin, hyvin rakas varhaisesta lapsuudesta. Jos minun tulisi todistella itselleni jollain tapaa onneani, käyttäisin varmasti hyväksi muistojani; onnellisena mielen päällä ovat onnelliset muistot. Silloin onnelliset ajatukset ovat automaatiota, ei tarvita yrittämistä tai pakottamista. Kuitenkin ajatusteni eksyessä sivupoluille muistan paljon muutakin. 
Näihin aikoihin seitsemän vuotta sitten. 
Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että on parempi vaihtoehto jättää syömättä. Miksi edes maistaa, jos onnistunut olo on siitä pienestäkin kiinni – voisin onnistua vieläkin paremmin ihan täysin piparitta. Ensimmäistä kertaa muistan jättäneeni tilaamatta kahvilassa. Kauan suunniteltu jättikorvapuusti jäi vitriiniin minun kuunnellessani onnistujan ääntä. Ruoasta tuli mittari sille, kuinka hyvin suoriudun. Tavoitteita, siis syitä syömättämyydelle, oli jälkeenpäin ajateltuna moniakin. Suurimpina ehkä halu olla sopiva ja halu olla hyvä.
Seitsemän vuotta on aikana pitkä. Ajatuksissa se on kuitenkin suhteellisen lyhyt pätkä. Seitsemän vuotta sitten muistan lukeneeni – ja sittemmin kauhistuneeni – pienestä joulutortusta, jossa oli energiaa saman verran kuin lautasellisessa kunnon ruokaa. Nykyään edelleen sen neljä sakaraa inhottavat minua, tosin vain symbolisessa muodossa; kuin paholaisen merkki menneisyydestä. Onneksi seitsemän vuotta on kaikessa lyhykäisyydessään myös pitkä aika. En muista enää tarkasti tortun lukuarvoja, mikä on ainoastaan vuosien varrella kasvaneen piittaamattomuuden ansiota.
Seitsemän vuotta ja kaksi päivää sitten muistan kuulleeni sanat ottihan se lisääkin ja ensimmäistä kertaa ajatelleeni perunalaatikkoa pahalla mahassani. Muistan edelleen tarkoin sen uhman itseäni ja osin ehkä lausuttuja sanojakin kohtaan; halusin yrittää kahta kauheammin. Olla syömättä. Siitä lähtien useamman vuoden ajan perunalaatikko oli silkkaa taistelua, armahdus tai hairahdus. 

Elämä on nykyisin laiffii.

Ensin piti yrittää tervehtyä. Ja pelkkää luuloahan oli se, että palkintona siitä saisi automaattisesti kaikki vanhat ja onnelliset tuntemukset muistoista takaisin; joulutortun taas ystäväksi ja perunalaatikon lähimmäiseksi. Ei sitä osannut ymmärtää, että terveenäkin piti vielä odotella. Piti antaa vierähtää vuoden jos toisenkin. Mutta kyllä se lopulta sieltä tuli. Sievässä paketissa saapui se hetki, kun tuntui pieneltä Rinkeliltä suklaarasian äärellä.
En tietenkään. En haluan menettää enää tuota tunnetta. Koskaan. Etenkään sairaudelle, mutta en terveellisen elämän tavoittelullekaan, edes treenatulle kropalle.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ajatuksia omintakeisuudesta.

Elina2 kommenttia
Jännä juttu.
En ole koskaan ollut kovin halukas erottumaan massasta. En ehkä kyllin rohkeakaan. On ollut aina hyvä asia, että sulaudun joukkoon. En ole koskaan kaivannut katseita. Tai huomiota. Minulle on riittänyt, että olen hyväksytty. Että olen riittävä. Etenkin mitä tulee ulkonäköön. Olen aina pukeutunut kuten itse haluan, mutta valinnut siltikin ne hillitymmät vaatteet vaihtoehdoista. Luulen, että tiedostamattomasti vältän kaikkea huomiotaherättävää. En koe omaperäisyyden sinänsä olevan tavoiteltava asia. Kunhan on kiva ja viihtyisä olla itsensä kanssa. On ihan okei olla vain osa jotakin. Ei aina tarvitse yrittää olla valtavan ainutlaatuinen ja uniikki yksilö. Eivät monetkaan eliöt selviäisi hengissä, jos erottuisivat muista kaltaisistaan persoonallisella ulkomuodolla.
Siltikin ajatelessani blogiani ja kirjoitustyyliäni erotan selkeästi oman tyylini. Omaperäisyyttäkin. Sanaa on kyllä käytetty kuvailemaan tekstejäni. En koskaan mieti tyylilinjauksia, oikeastaan en aihevalintojakaan. Kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. Aika usein hetken hurmoksessa. Voin synnyttää sanoista ihan mitä vain. Ja se on perin kiehtovaa. On hassua, ettei tällaisella enemmän tai vähemmän entisellä epävarmalla tule mieleenkään pelätä kirjoittaa jotakin; päinvastoin. Elina, rohkea teksti. Minäkö? Peloton? Monesti olen joutunut miettimään, ovatko rohkeus, omintakeisuus ja persoonallisuus sävyltään millaisia. Minä kun olen aina pitänyt itseäni hyvänä, jos en erotu liiaksi muista. 
En ole kova kertomaan itsestäni – varsinkaan jos kyseessä ei ole oikein läheinen ihminen. Kyselen mielelläni, kuuntelen kernaasti. Kerron itsestäni toisen kysyessä, mutta en koe tarvetta pyörittää jutustelua koko aikaa oman elämäni ympärillä. Olen otettu, jos toista kiinnostaa elämäni ja ajatukseni.  On hienoa kertoa oma mielipide ääneen, kun sillä on jotakin painoarvoa. Yletön levittely ei niinkään tunnu järkevältä. Vastavuoroisuus kaikesta huolimatta on monen juttutuokion suola.
Myönnän. Asia, jossa minä olen ihan hyvä, on itsestäni ja omista kokemuksistani kirjoittaminen. Teksteissäni omat ajatukseni ovat keskiössä; ne kertovat minusta. Se tuntuu välillä kauempaa katsottuna oudolta. Tunnistan tarpeen kirjoittaa, mutta en millään tavoin halua tyrkyttää itseäni. En kuitenkaan koskaan kirjoittaessani mieti, vaikutanko valtavan itsekeskeiseltä omia asioita puidessani – kuten varmasti tekisin, jos puhuisin ääneen samalla tavoin. Tuntuu hyvältä ja oikealta ja hyvä niin. Tekstejäni jos oikein lukee, saattaa ymmärtää useiden niiden olevan enemmän kuin vain minä-muotoista itsetutkiskelua; ei ehkä yleistystä, mutta samaistumisen mahdollistavaa. Vastavuoroisuus. On se kirjoitusjutuissakin monesti hirveän tärkeä asia. 
Kun ihminen etsii itseään, hän varmasti etsii samalla myös omaa, itselleen ominaisinta ilmaisukeinoa. Tai ehkä se on yksi ja sama asia? Ihminen on löytänyt ison osan itsestään, kun on löytänyt oman tapansa toteuttaa itseään. Kuulostaa järkevältä. Toisille se voi olla tietty vaatetyyli tai esimerkiksi taide jossain muodossa. Toiset taas ovat loistavia suustaan ja toteuttavat jollain tavoin sitä kautta itseään. Luulen, että minun ilmaisukeinoni on kirjoittaminen. 
Mistäkö tiedän sen?
Ainakin siitä, että harvoin jäädyn kirjoittaessani. Aina tulee jotakin. Lisäksi siitä, että minulle on ihan okei olla huomaamaton, kunhan ajatukseni tuntuvat suurilta. 

ajatuksia · elämä · syvällistä

Katseita. Uteliaita, yllättäviä ja arkoja.

Elina4 kommenttia

Se oli aika tavallinen päivä joulun alla. Kuljin kadulla osana sykäyksittäisiä ihmisaaltoja; välillä ihmismassat sysäsivät minut sivuun kiireen tieltä. Minulla kun ei ollut kiire. Mihinkään. Jalkani tiesivät reitin ja tunsivat määränpään. Minkä ansiosta mieleni ei tarvinnut välttämättä kulkea mukana. Halutessaan se saattoi olla irrallaan. Se vaeltelikin omia reittejään. Jossain korkeammalla. Vaikkakaan ei kovin kaukana; ihan arkipäiväisissä asioissa. Että mitä sitä söisi. Ja että koska sitä siivoaisi. 
Se tapahtuu aina aika yllättäen. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Ohi se on kuitenkin ihan hetkessä. Hetken puolikkaankin jälkeen, oikeastaan. Jokainen kerta se kuitenkaan kolhaisee omaa maailmaani jollain tapaa. Liikauttaa. Harvemmin ilkeästi survaisee. Ainakaan enää tässä iässä. Useammin se on ehdottomasti poliittinen, neutraali, hätäinen. Joskus tosin hyvinkin intensiivinen ja viipyilevä. Suojelevankin taakse kyllä näen. Luulen näkeväni, vähintäänkin pienen palan.
Ihmisvilinän keskellä silmäpari. Monien muiden tuntemattomien seassa, siltikin ihan yksinään. Suunnattuna minuun. Katseen kohtaaminen. Junanvaunussa pimeällä, ikkunoiden kautta. Heijaste, siltikin todellisempi kuin vain heijastus. Tahaton ja satunnainen, ennestään tuntematon. Sellainen on ehdottomasti mielenkiintoisin.
 Ja aina suoraan silmiin tuntematonta katsoessani mieleni tekisi heittäytyä hihansyrjään:
Kerro. Kerro mulle sun tarinasi! Kuuntelen.

Ja hän kertoi.
Olen ahkera. Suoraselkäisyyden kannattaja ja edustaja. Sellainen perikuva rehtiydelle. Toimin ja teen, kyseenalaistankin vain pakon edessä. Olen ja aina olen ollut. Mutta en tiedä, tulenko enää tulevaisuudessa olemaan. Olen nimittäin väsynyt. Vaikka olenkin kai onnellinen, ihan-okei-elämästä. Tuntemusten aiheuttama ristiriita on miltei raastava. Elän tasaista arkea. Ei ole vuosiin eteen ilmestynyt kohokohtia. En muista eilistä, sillä se on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät kuukaudessa. Minulle ehdotettiin masennusta. Ennemminkin minä sätin itseäni; ei elämä voi aina loistokasta olla. Onko tämä vain haluttomuutta tyytyä? Olen pian kolmekymmentä ja enemmän hukassa kuin aikoihin.
Oikeastaan. Hänen silmänsä kertoivat jotain sentapaista. En usko, että hän olisi missään tilanteessa ääneen paljastanut.
Katse kertoo yllättävän paljon. Mutta siltikin aina liian vähän. Se jättää hyvin usein jotakin arvailujen varaan. Tulkinta ei ole välttämättä totuus. Utelias katsehan on miltei hankalin. Se ei itse kerro juurikaan, mitään, vaan pyytää toista puhumaan. Vähän samaan tapaan kuin tietävä katse. Harva kuitenkaan jutustelua aloittaa. Sellaisen katseen kohdatessani melkein toivon kuulevani sanoja äänettömien vilkaisujen sijaan.

Kyllä tiedän sinun näkevän. Ei suuta kai sen vuoksi ole tarvetta avata. Vaikka oikeastaan haluaisin. Olen kyllästynyt tähän kyyristelyyn. Paleltaa ja taakka painaa.  Ihan hävettää; lukevatko kaikki minua kuin avointa kirjaa?

Älä pelästy. Eivät suinkaan kaikki. Niin uskoisin.

aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei Samu Sirkka oo välillä hiljaa.

Elina2 kommenttia
Kaikesta sitä pieni ihminen osakaan potea huonoa omaatuntoa.
Se tuntuu juurikin siltä, että joku koputtelisi taukoamatta pääkoppaa, jos erehdyn hetkeksikin harkitsemaan asiaa. Kyllä voin leikitellä mietteellä, mutta heti ollessani tosissani jumputus alkaa. Tump, tump, tump. Ehkä sen tarkoitus on hivenen häiritä ja herätellä; tyyppi hei, kyllähän sä nyt oikeasti tiedät tän jutun. Olen pitänyt omaatuntoa pääasiassa rehtinä ja reiluna, kyllä siihen lähes aina voi luottaa. Omatunto onkin ihan hieno juttu, kun se toimii oikein. Kun? Kun minulla ei ainakaan ihan aina. Tuntuu melkein elämän paradoksilta, että kaiken järjen mukaan suhteellisen järkevä omatunto voi olla myös aivan täysin järjetön. Toisinaan on tilanteita, kun en oikeasti itse ymmärrä, miksi edes poden huonoa omaatuntoa. Ja jos itse en sitä ymmärrä, asiat ovat joko todella huonosti tai sitten Samu Sirkka olkapäällä vähän juksaa. Minulla ei ole tapana valehdella itselleni. Vaikka en aina kaikkea sanoisi ääneen, se ei tarkoita, etten ymmärtäisi, tajuaisi tai myöntäisi. Senpä vuoksi olen aika varma, että omantunnon kolkuttelu voi joskus olla täysin aiheetonta.
Olen kuunnellut lähipäivinä suhteellisen voimakasta koputtelua. Välillä se lakkaa. Tietyssä tilanteessa. Arvatkaa milloin? Kun olen salilla. Teet, mitä pitääkin, hyvä Elina. Ai, teenkö? Pitääkö käydä salilla. Pitääkö pitää sitä ykkösjuttuna ja lenkkeilyä vain perässä tulevana kakkosena, sivuseikkana. Entä opiskelu. Urheilu menee sen edelle, niinkö. Olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, koska olen innostunut hirveästi juoksusta. Käsittämätöntä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, koska haluaisin kenties juosta jopa salitreenien kustannuksella. Naurettavinta koko jutussa on se, etten määrällisesti halua vähentää salitreenien kertoja, vaan vain ajatuksen ja omistautumisen tasolla. Jos en ihan koko aikaa ajattelisikaan kyykkyjä ja leukoja. Jos olisin hyperinnostuneen sijaan vaihteeksi vain innostunut.
Entä jos kiepsauttaisinkin koko asetelman ympäri? Juoksisin intohimoisesti ja punttaisin sivutyönä.
Se tuntuisi mukavalta ajatukselta. Miksi siis potea huonoa omaatuntoa moisesta? Omantunnon tehtävä on kertoa jotain oikeasta ja väärästä, ei se ole mikään arvottamaan asioita elämässäni. Luulen alitajuisesti pelkääväni muutosta. Olen tottunut ajattelemaan itseäni punttimimminä. Yhtäkkiä pitäisikin olla jokin juoksijan tapainen. Kuin koko identiteetti vaihdettaisiin. Ei. Ajatus ei vain pysy perässä ja muokkaudu riittävän vikkelästi.
On mennyt aikaa ja vaatinut ajatustyötä, jotta olen ymmärtänyt elämäni rakentuvan omista päätöksistäni. En ole velvoitettu olemaan tietynlainen tai toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin yksinkertainen asia on itselleni ollut silmiäavaava oivallus; minun ei esimerkiksi toisten vuoksi tarvitse pitää yllä määrätynlaista ulkonäköä. En ole olemassa sen vuoksi, että miellyttäisin mahdollisimman monia. Ja vaikka haluankin olla yleisesti ottaen miellyttävä ihminen, syy olemassaolooni on ihan jokin muu. Itse asiassa ymmärsin monien niin sanottujen hankaluuksieni ja pienimuotoisten ongelmieni perustuvan juurikin samaan ilmiöön. Päätöksenteon vaikeus, se on yksi hankaluuksista lainausmerkeissä. Koen usein olevani velvollinen, pelkään tuottavani pettymyksen. Niin. Siitäkin huolimatta, ettei kohdeihminen välttämättä olisi edes itselleni selvillä. Mikä sinänsä ei ole ihme. Loppupeleissä kun hyvin monessa tällaisessa asiassa on kyse vain itsestäni. Ei varmasti hetkauttaisi kovinkaan montaa ihmistä, jos leikkaisin hiukseni aivan lyhyiksi. Tai en ainakaan saisi ajatella siten. Väistämättä kuitenkin ajattelen ja tiedän, että potisin huonoa omaatuntoa. Järjetöntä. Järjetön omatunto. Ehkä ajattelisin olevani tunteen velkaa heille, jotka ovat joskus sanoneet muutaman kivan sanasen hiuksistani. Osin tämän vuoksi kai olen todella huono ottamaan kehuja vastaan; mieleeni hiipii vain ajatus, ettei mikään kuitenkaan ole ikuista. Ihan kuin tämänhetkinen ei saisi olla syy hymyyn ja tyytyväisyyteen. 
Kenties ratkaisu tähän kaikkeen on, että juoksen niin kauan kuin juoksututtaa. Punttaan kun puntituttaa. Ja no, annan letin roikkua mukana niin kauan kuin se pysyy vauhdissa mukana. Toisin sanoen. Toimin, miten tuntuu parhaimmalta. Sillä se olemassaoloni tehtävä on osin ainakin elää intohimoisesti annettua elämää. 🙂
elämä · syvällistä

Yksnkrtst.

Elina2 kommenttia
Kaikki lähti siitä, kun mietimme Santun serkkuja ulkomailla. Ei nyt huonoissa oloissa, mutta joltain kantilta katsottuna ehkä huonommissa. Toisaalta taas. Heidän voi miettiä myös elävän huomattavasti paremmassa ympäristössä kuin me. Ainakin täysin toisenlaisessa ja erilaisessa. Elämme samassa maailmassa, mutta olemme silti aivan eri maailmoista. Kummallista.
He elävät huomattavasti yksinkertaisemmin. Keskittyvät kenties oleelliseen? En tiedä, ehkä. Näin ulkopuolelta katsottuna tuntuu siltä. Heille kenkä on kenkä. Kunhan saa kengät jalkaan. Ei ole väliä, ovatko ne sini-pinkit vai puna-valkoiset Air Maxit. Tai Air maxit lainkaan. Kengän tarkoitus on suojata. Kenkään on tarkoitus sujauttaa jalka, eikä suinkaan keräillä niitä hyllyille tai ulkoiluttaa kerran vuodessa. Alkuperäistä ideaa eivät ole syrjäyttäneet tai sotkeneet uudet tarkoitteet. Okei, ehkä kenkä on huono esimerkki, sillä se on jo aikojen alussa ollut varallisuuden symboli – ei vain jalkapohjan suoja. Kuitenkin. Vaate on vaate. Kunhan on päällä jokin riepu. Riittävän peittävä ja lämmin mieluiten. En usko heidän mielessään edes käyvän ajatus paidan ja housujen yhteensopivuudesta. Ruoka on ruoka. Muona, sapuska. Ensisijaisesti energianlähde. Toissijaisesti varmasti nautinto ja paljon muuta. Mutta ylimääräinen kikkailu, keksiminen ja vaikeaksi tekeminen suuressa määrin varmaan puuttuvat. Syödään, mitä saadaan, ei ruokatrendien, ohjeistusten tai paineiden mukaan. Samaan tapaan työ on työ. Sen avulla eletään ja elätetään. Ei se ole kummoinen oman identiteetin jatke, varsinkaan koko elämä. Koti on koti. Oma paikka, toivottavasti turva. Ei asia, jota esitellä muille. 
Ei ole mielestäni tyhmän yksikertaista tai naiivia ajatella näin, jos tarkoitus on pohtia koko ajan monimutkaistuvaa maailmaa, lähinnä yksilön näkökulmasta. Eri puolilla elävien ihmisten olojen ja elämisen vertailu on kylläkin loputon suo, kun siihen kerran ryhtyy. Olen itse huomannut kaipaavani elämääni tietynlaista yksinkertaisuutta. Se rauhoittaa. Tavaroita, asioita ja tapahtumia tursuava elämä saa minut helposti levottomaksi. Kuitenkin se, joka eniten pökerryttää, on jatkuvasti liian monimutkainen ajatusmaailma. Omaan päähän vähän kuin eksyy. Huomaan toisinaan kaipaavani vaate on vaate -ajattelua. Oikeastaan miltei tarvitsevani sellaista yksinkertaistettua tapaa, jolla rauhoittaa sinkoilevia ja sotkuisia ajatuksiani. Vastapainona kaikelle sille – kylläkin ihanan antoisalle – pohdiskelulle. 

Naurettavan yksinkertaista.

Muistan jo pienenä ajatelleeni vähän liian monimutkaisesti tätä maailmaa. Ja matematiikan läksyjä. Veljeni auttaessa laskujen kanssa hänellä oli tapana tokaista usein älä hei ajattele noin monimutkaisesti. Kun kysyin miksimiksimiksi. Miksi seiskassa on viiva ja Kalle sai vain viisi karkkia. En ole koskaan kunnolla käsittänyt vastausta koska on sovittu niin. Niin miksi? Lukemaan opetellessani muistan, miten ihmeellistä mielestäni oli, kun paperilla olevista kirjaimista muodostui sanoja. Ei pitänytkään yrittää hirveästi ymmärtää, vaan sanat vain muodostuivat suuhun. Kun eteni rivillä ja luki.
Toisinaan lenkiltä tullessani olen aivan puhki. Retuutettu. Olo on kuin nääntyneellä. Siitä huolimatta, että en ole edes hengästynyt tai punainen. Olen totaalisen väsähtänyt juoksun aikana päässäni myllänneestä ajatusvirrasta; ideoista, pohdinnoista, muistoista. Tuntuu kuin olisin viettänyt kuusikymmentä minuuttia suurenkin hälinän keskellä. Oikeastaan monen monta tuntia. Pliis ihan hetkeksi hiljaisuutta. Todellisuudessa olen vain ollut hetken yksin ajatusteni kanssa.
Luulen seuraavan vaatekriisin iskiessä yrittäväni ajatella sen hamosen perimmäistä tarkoitusta. Samoin kuin nyt tenttien lähestyessä opiskelun lopullista sijoittumista koko elämässäni. Kunhan ei tarvitse ilman rihmankiertämää lähteä ovesta ulos. Onhan elämässä onneksi aika paljon laajemmasta kokonaisuudesta kyse kuin vain Ravin tentistä.

elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuin mun kymmenen käskyä.

Elina6 kommenttia
Niin minäkin. Toivon seuraavan elämäntapatrendin olevan kaikesta kaiken irtiottaminen.
Ne olivat vähän kuin mun omat Mooseksen lait. Kymmenen käskyä. Moninkertaistettuna. Hyvin yksinkertaisia. Hyvin helppoja noudattaa – jos vain päätti niin. Omistautumista ne nimittäin vaativat, ei niistä muuten selvinnyt. Täyttä ja todellista uskoa, luottoa tehdä vastoin omia haluja. Aina siihen asti kunnes oppi. Oppi litannian, osasi ulkoa ja sisältö muuttui osaksi tiedostamatonta toimintaa. Ei luonnolliseksi osaksi, missään vaiheessa. Sillä se kai jutun juju oli; olen kyllin vahva vastustamaan itseäni. En hairahdu. Nimenomaan kaidalle tielle. Koska jotain vinoa siinä koko ajan oli. Kuunnellessani. Käskytyksiä. Ne eivät millään tapaa olleet ehdotuksia tai vaihtoehtoja. Vaan lakeja. Joustamattomia ja tarkkarajaisia. Niitä ei tulkittu. Niitä noudatettiin. Ja jos ei. Niin. Pahinta oli se, ettei ulkopuolista tuomitsijaa ollut. Omissa tunnontuskissa riutuminen. Se, että rangaistus tuli aina omasta kädestä. Älä syö.
Mikä on sulle täysillä elämistä.
Kaikki se, mitä säännöt eivät määrää. Ulkona käymistä, treeneihin polkemista, aikaisin heräämistä, joskus myöhään valvomista, säkkärissä löhöämistä, ystävän kanssa nauruun pyrskähtämistä, pyykin kuivumaan laittamista, pienen hymyn heittämistä, kaduilla kiireessä juoksemista, bussissa istumista, hyvän yön toivottamista ja kyllä. Myös syömistä. Se merkitsee tätä arkea, näitä mahdollisuuksia ja tuota tuloillaan olevaa.
Sen voi kuvitellakin. Mutta minä muistan. Vuodet järkkymättömän auktoriteetin vallassa. Sellaiselle, minulle. Tämä täysillä eläminen. Se ei voi merkitä muuta kuin oman mielen mukaisesti elämistä.
En enää koskaan halua havahtua ja tajuta, etten voikaan syödä joulukalenterin suklaata. Ai niin, enhän mä saa. Vaikka tahtoisin. Yhtä lailla kuin voisin ja saisin. Oikeasti. En enää koskaan halua herätä muuhun kuin todellisuuteen. Tänäpäivänä täysillä eläminen ja elämän arvostaminen tarkoittaa minulle vapautta, jota mahdollisesti rajoittaa vain omat ratkaisuni. Päätökseni, joita olen itse tilannekohtaisesti harkinnut. Ilman joka tilanteeseen päteviä sääntöjä, lakeja ja käskyjä.

Kyllin vahva ottamaan kaikki irti elämästä. 

Kaikesta kaiken irtiottaminen. Ei se ole yrittämistä. Ei se ole suorittamista. Eikä määritellyllä tavalla elämistä. Ei sen tarvitse olla korkeita virkoja tai mahtavan pitkiä juoksulenkkejä. Ei maailman joka kolkan koluamista tai mahdollisimman avarakatseiseksi pyrkimistä. Toisaalta. Monesti ajatus täysillä elämisestä saattaa assosioitua sohvanurkkaan ja sipsipussiin. Jokaikinen päivä. Kun kerranhan me vain eletään. Niin sitä perustellaan. Ja vaikka moinen ei vaadikaan perusteluja tai oma elämäntapa vakuutteluja, ei sen tarvitse tarkoittaa sellaista. Ainakaan aina. Itsensä haastaminen ja hetkittäin tietynlainen epämukavuus tuovat myös tyytyväisyyttä ja oloa hitsi meitsi elää.

Paremminkin se on olemista. Tuntemista ja kuuntelemista. Erilainen tapa on yhtä hyvä tapa, kunhan se on oma tapa. Elää täysillä. Fraasia ei voi säännöillä määrätä, joten ei myöskään tarkoin sanoilla määritellä. Kuvailenkin. Hikipisaroita ja kermatippoja. Nautintoa erilaisista lähteistä.

Ja vaikka Mooseksen vierailusta omassa elämässäni on aikaa, toivon, etten koskaan tule unohtamaan sitä. Mitä tein itse itselleni. Paha voi tehdä joskus jotain hyvää. Minua kokemani paha muistuttaa joka päivä kaikesta tästä hyvästä, juurikin siitä kaasu pohjassa porhaltamisesta.
aitous · elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei huomasin, että mä ansaitsen.

Elina2 kommenttia
Välillä unohdan, etten ole kaikkien kärsimyksiä kantava jeesus. Unohdan, etten ole vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Toisinaan unohdan, etten ole kuin ihan tavallinen punttimimmi. Unohdan, ettei ole tarvetta olla syömättä suklaata. Joskus unohdan, että on olemassa myös se toinen. Unohdan, ettei vika ole aina minussa. Saatan myös unohtaa, että se voi yhtä lailla olla minussakin. Jonain hetkenä olen unohtaa, etten esiinny toisen ajatuksissa välttämättä omana itsenäni, vaikka tahtoisinkin. Unohdan, ettei asiaa aina kannata lähteä korjaamaan. On tilanteita, kun voin hyvillä mielin unohtaa olla miellyttämättä.
Valehtelisin, jos käyttäisin seuraavan ilmaisemiseen sanaa välillä.
Todella usein unohdan sanoa itselleni mä olen ansainnut tämän. 
Eilen yliopistolla labrassa kokeen päätteeksi tajusin mokanneeni. Huomasin jo alussa tehdyn virheen, jonka vuoksi virheprosentti kasvoi roimasti. Ja kun sitten ajattelematta kuulutin ääneen, etten ollut muistanut huuhdella fosforihappoastian reunoja RO-vedellä, opettajamme tokaisi aivan yhtä spontaanisti ai että miten rehellistä puhetta. Olisiko ollut vaihtoehto jättää kertomatta?
Olen oppinut monia asioita siten, että olen alkanut olla itselleni rehellinen. Rehellinen; en ole pakoillut, olen myöntänyt, olen aktiivisesti etsinyt. Joskus se sattuu, joskus se on tosi hankalaa ja joskus se tuntuu ihan itselleen valehtelulta, kun tunnepohjainen ajatus tuntuu niin aidolta. Kivistää myöntää, ettei joku ihminen vain pidä minusta. Sattuu huomata, että on ajatellut koko elämänsä aivan väärin. Suututtaa tajuta, että on enemmän hakoteillä kuin oikeassa. Ajattelen sen kaiken olevan kuitenkin perusta oppimiselle. Eteenpäin pääsemiselle. Kehittymiselle. Elämästä enemmän nauttimiselle.
 Sinä päivänä ajattelin ansaitsevani luennon sijaan salitreenin ja aika huolettoman mielen.
Sydäntä särkee, kun ajattelen pientä Rinkeliä vetämässä vatsaa sisälle koulun käytävällä ja laskemassa pikkuisia masumakkaroita balettitunnilla. Tuijottamassa punaisia poskiaan peilistä ja miettimässä, onko ystävän pettämistä keskeyttää yökyläily koti-ikävän vuoksi. Miksi ajattelit niin, miksi teit niin! Ihan kaikki koettu saa ajattelemaan. Ja niistä ajatuksista olen kiitollinen. Ajattelu synnyttää jäsentelyä. Jäsentely ehkä paljastaa oivalluksia. Oivallukset ovat usein rehellisiä. Rehellisyys saa aikaan kokemuksista oppimista. Liian kauan peilasin itseäni muiden kautta.
Olen oppinut ajattelemaan, että minä olen ansainnut. Suklaanpalan, skipatun luennon tai kiitoksen. Pienen löysäilyn ja vastuun delegoimisen. Mutta myös perustellun palautteen ja virheiden tekemisen. Olen oppinut huomaamaan, että asiat kulkevat eteenpäin ilman toimenpiteitänikin. Joskus ehkä jopa parempaan suuntaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvooni.
Ja jos joku päivä vielä sorrun yrittämään, yrittämään, niin hirveästi yrittämään ja itseäni jatkuvasti vähättelemään, tiedän, ettei tarvitse kuin alkaa olla taas rehellinen itselle. Kyllä sitä taas oppii.

elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Voi spaku minkä teit.

Elina2 kommenttia
Hivenen suolaa. Ripaus pippuria. Noooo-in. Muutama hypähdys ja perjantain kunniaksi loraus ruokakermaa. Silppuaa, raastaa, paistaa ja kiehauttaa. Ai että, miten ihanaa! Porina korvissa ja tuoksut nenässä – ihan vähän ehkä käryä silmissä. Oijoooo-i. Kauha pyörii keittiön johtajan kädessä, veitsi viuhaa vähän turhankin vikkelään. Käännös satakahdeksankymmentä, nokka kohti pannua – ei millään jaksaisi odottaa sipulin ruskistumista. Reseptiin lisätään aimo annos innostusta.
Siis näytti miltä ulospäin?
Hups. Rakettispagetit kiehui just hellalle. Ja oho. Vetäisinpäs pannulta pitkän hiuksen. Ääk. Raastoin peukkua, en porkkanaa. Sitten taas hups ja sama rundi uusiksi. Rakettispagetit eivät vieläkään asettuneet aloilleen. Neljä raaka-ainetta ja olen silti ihan pulassa. Kertaakaan ei kuitenkaan itkettänyt.
Sipulin näemmä leikkasin oikein.
Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.
Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki –  usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.
Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä. 

Marissan herkullisen ohjeen mukaan spakua; jauhelihaa, rakettispagettia, sipulia, mausteita ja ruokakermaa. Oma lisäys oli porkkanaraaste. Koska no. Piti päästä säveltämään. 
Nautitaan suuren nälän ja ketsupin kera. 
Pitkä lenkki aiheutti kaksi santsauskierrosta. Suosittelen!
Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.
Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.
Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.