Kategoria: syvällistä

itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Millaiseksi olet kypsynyt?

ElinaKommentoi

Kuin raakileesta
ihan oikeaksi omenaksi.
Minä olen kypsynyt.
Luotaantyöntävästä
punaiseksi ja makeaksi.
Valmiiksi.
Haukkaajaksi.

Haukattavaksi.
Elämä saa puraista,
minusta riittää monelle:
vastoinkäymisille
ja onnenhetkille.
Kuin Valkea Kuulas,
raikas, mutta
riittävän happoinen.

Tismalleen
tämän vuoden
kesäomena.
Vihdoin täysin
kypsä
elämälle.

Mennään eteenpäin.
Mieleni tekisi
tipahtaa oksalta
ja sanoa:
yhdessä kohti
vaikka sitä kompostia.





















Tunnen olevani vihdoin riittävän kaikkea. 
Varttunut. Peloton. Ainakin.

elämä · syvällistä

Pienet korvat eivät vain kuule.

Elina8 kommenttia
”Ja tänään ei kyllä laiteta enää yhtään kaloria suuhun.” 
Toivoin hänen puhuneen ainoastaan omasta puolestaan. 
Taisi hän jatkaa juttuaan vielä kertomalla vatsamakkaroista ja Suomenlinnan retkellä kulutetusta energiamäärästä. Että ainakin kuningatartuutin verran tuli käveltyä. Eli ehkä yksi ja puoli Eskimoa. Minä en kuullut enempää, sillä jäin asemalla junasta pois. Onneksi. Tulin nimittäin hirveän surulliseksi. Kuvotti.
Sillä hän oli pienen tytön mummi ja tulossa mitä ilmeisimmin lapsenlapsensa kanssa kesäretkeltä.

Eikä hän puhunut suinkaan minulle – olisikin – vaan pienelle tytölle.
Ja vaikka pieni tyttö pysyi aivan hiljaa, ei edes päätään nyökäyttänyt, uskon mumminsa huokailun kuullessaan myös ymmärtäneen sen. Vähintäänkin oppineen jotakin uutta maailmasta.
Sellaisesta maailmasta, jonka olemassaolosta ei olisi vielä tarvinnut tietää. 
Muistatko, kuinka mukavaa olikaan kesäisin saada reissussa eväslihis ja kioskilta tötterö?

Hiljaa mielessäni toivoin, että tuo mummi olisi valinnut sanansa toisin. Tai vaikka mietiskellyt moisia vain itsekseen. Säästänyt pikkuiset korvat. Olisipa mummi mieluummin opettanut kesäkurpitsoista ja ahomansikoista, puhunut terveellisistä ja värikkäistä kasviksista. Kertonut oman lapsuutensa pihaleikeistä ja hulvattomista juoksukisoista.
Jos on olemassa pikkuruinenkin mahdollisuus, ettei pieni tyttö ole vielä kertaakaan elämässään kuullut liian pulleista masuista. Minä niin mielelläni sen ihan kaikille pienille soisin. Niin. Jos voisin. 
Mutta kun en pysty juosta peittämään toisen korvia tai toisen suuta.
aitous · itsetutkiskelu · syvällistä

Poikkeamaton.

Elina8 kommenttia
Kerropa mikä sinusta tekee uniikin?
Tiedätkö, entä jos tavoitteeni onkin vastata ei erityisemmin mikään. 
Voinko oikeasti vastata, että haluan olla ihan vain tavallinen. Onko aivan päätöntä kertoa, ettei minua oikeastaan haittaa väkijoukon sekaan sulautuminen: en pakene tai tarkoituksella hakeudu, mutta viihdyn ihan mainiosti sinne sattuessani. Olenko kahjo, jos totean olevani ylpeästi yksi niistä normaalijakauman huipulla keikkuvista – se kaikkein yleisin ja tavallisin. Ainakin niin kauan, kun en hukkaa omaa, erityistä itseäni tasaisessa massassa. 
Olet kuitenkin siis erityinen?
Eikö erityinen voi olla ihan tavallinen. Että voihan jokainen tavallinen olla samalla myös äärimmäisen erityinen. Ei kai ihmisten arvokkuus ole sidottu harvinaisuuteen. Rivistöstä jollain tapaa edukseen erottuva voi olla hetkellisesti jotain-vähän-parempaa, mutta loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme ainutlaatuisia – ei ole kahta täysin identtistä ajatuksenkulkua. Ainutlaatuisuus on yleistä eli olemme jokainen ihan tavallisia. Ehkä ollakseen uniikki pitäisikin pyrkiä samanlaisuuteen? Eikö se ole vähän tylsää.
Miten tavallinen ajatteli pärjätä kovassa maailmassa?
Miksi tavallinen ei voisi tehdä elämässä samoja asioita kuin uniikki. Kai se on usein kiinni pienestä röyhkeydestä: elämästä pitää viitsiä tarttua kiinni, olla vähän röyhkeä, ottaa itselle. Vaikka olisikin ”vain tavallinen”. Voihan tavallisin olla myös toimivin tai parhain. Ajatellaan esimerkiksi tavallista makaronilaatikkoa. Kaikille on oma paikkansa loistaa. Ei makaronilaatikko ole talkooväelle kelvollista, vaan aivan täydellistä murkinaa. Arvokasta tavallista tulisi ehdottomasti enemmän arvostaa.  
Tavallisuus ei poissulje päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jonkinlainen synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.

Tällä hetkellä minä nautin tavallisuudesta. On ihana tykätä ihan tavallisesta vartalosta, syödä ihan tavallisia ruokia ja touhuta ihan tavallisia asioita. On mahtavaa pitää ihan tavallisesta elämästä ja mieltää itsensä ihan tavalliseksi. Sillä tiedän olevani tavallisena aivan yhtä arvokas – ellen arvokkain.
itsetutkiskelu · syvällistä · unet

Mutta siltikin ihanan aurinkoista sunnuntaita meille kaikille.

Elina9 kommenttia
Näitä sanoja kirjoittaessani kello on kahta minuuttia yli seitsemän. Aurinko on nousemassa, minä olen heräilemässä päivään sen mukana. Taivas on uskomattoman sininen ja pilvetön, eikä tarvitse kuin vilkaista ulos ikkunasta: oi kyllä, masunpohjaa kutittaa. Pienestä tytöstä asti olen ajatellut, että aamun synonyymi voisi hyvin olla toivo tai alku tai toisaalta lahja. Sellaisen suloinen ja puhtoinen yllätys, jota on toivonut, mutta ei uskaltanut odottaa. Ei aamu ole itsestäänselvyys. Siten ajattelen yhäkin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt nukkumisesta. Luulen nukahtaneeni pienenä pääosin tahdonvoimalla: halusin hoitaa yön pois alta ja herätä pian aamuun. Yöt ovat aina olleet jollain tapaa minulle pelottavaa aikaa. Tunnen öisin valvoessani olevani hirvittävän kaukana todellisuudesta ja omien ajatusten tunnistaminen on hankalaa.
Olen viime viikkoina keskittynyt nauttimaan kevään tulosta. Olen parhaani mukaan koettanut kääntää kasvot aurinkoon ja antaa ajatuksissani sijaa kaikelle valoisalle. On se tuottanut tulostakin: olen ollut hurjan onnellinen, enkä vain yrittänyt olla sellainen. Kurjen suunnistusta taivaalla katsellessani tunsin olevani vapaa lentämään elämässäni minne vain. Minut on vallannut halu toteuttaa ja tehdä – nyt. Olen samaa aikaa köhinyt katupölyä ja villiintynyt siitä. Olen hyppinyt koirankakkakasojen yli ärsyyntyneenä, mutta myös älyttömän iloisena. 
Vielä nukkuumaan mennessänikin olen ollut hymysuinen. Olen iltaisin muistellut mennyttä päivää ja pitkästä aikaa sujahtanut mielelläni peiton alle. Silmien sulkeminen on tapahtunut kuin itsestään ja uni on saapunut poikkeuksetta hetkessä. Unettomuus on ollut enää vain kaukainen harmaa läiskä mielessä.
Ei yhtä todellista, mutta aivan yhtä todellisen tuntuista. Painetta, joka pusertaa suljettujenkin silmien alta kyyneleet poskille. Raastaa miltei raaemmin, kun ei kykene puhumaan tai liikkumaan – millään tavoin pakenemaan ahdistavaa oloa. Hiki sekoittuu kyyneliin ja vaikerointi herättää toisen. Ei sitä oikeastaan pysty tiedostamaan, itkeekö todellisuudessa vai ei, todellisuutta vai ei. 
Olen lähiviikkoina joitakin kertoja herännyt yöllä siihen, että itken unissani. En vain vaikeroi, vaan myös vuodatan kyyneleitä. Viime yönä itkusta ei meinannut tulla loppua: unesta havahduttuani tajusin sen märästä tyynyliinasta. Vaikka itkuiset uneni käsittelevät pahimpia painajaisiani, päällimmäisenä ne tuntuvat kuitenkin suuren suurelta surulta. Menetys toistuu unissani jatkuvasti.
Onnistuisiko, jos komentaisinkin unia: no nyt!
Itkuisten öiden myötä olen alkanut kiinnostumaan unista ja niiden merkityksistä. Mitä ne kertovat, mistä ne kumpuavat ja millainen sidos niillä on todellisuuteen? Ajattelin etsiä käsiini jonkinlaisen selkeyttävän kirjan ja tutkia unia enemmän.
Jos veikata pitäisi.
Se, jonka ilo syrjäyttää päivisin, pusertuu esille öisin. 
elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Silkkihansikkain.

Elina4 kommenttia
Kuulin lauantaina tarinoita. Kertomuksia erilaisten ihmisten hyvin erilaisista maailmoista. Elämistä, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan – hyvästä alustakaan huolimatta. Niistä nanosekunnin mittaisista hetkistä, kun kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minulle kerrottiin elämän pirstaloitumisesta, haavoittuvaisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Tuon kaiken tuomasta taakasta. Minulle ihmeteltiin ääneen, kuinka muutama sana voi saada aikuisen miehen jalat pettämään alta. Tai kuinka poikkeavuus itsessä on ongelma vain toiselle – ja siten itsearvostuksen maanrajaan laskeva tekijä. Kuulin puheissa häpeää ja pettymystä, erotin niissä elämän aikaansaamat edelleen umpeutumattomat nirhaumat. Näin ehkä jotakin sellaista toisen elämästä, mitä en olisi halunnut. Hetkittäin jopa pelkäsin suurien patojen pettämistä. Tunsin paniikkia, sillä halusin päästä pois sen valtavan massan tieltä. 
Ja vaikka tuo kaikki oli kohdistettu useammalle korvaparille, ei ainoastaan minulle, kosketti kuulemani minua hyvin syvältä. Se viilteli sisältä hellävaraisesti: teki kipeää, mutta tuntui siltikin tarkoituksenmukaiselta. Jälkeenpäin voin pahoin ja kärsin päänsärystä, mutta silloinkin tunsin ainoastaan kasvaneeni ihmisenä taas hitusen. 
Elämää tulisi käsitellä silkkihansikkain. Kotimatkalla en osannut ajatella mitään muuta.
Lauantain jälkeen olen tasapainoillut ja keikkunut. Olen miettinyt sitä, kuinka itsekeskeinen saan olla. Kuinka kapeat lasit saan päähäni asettaa? Kuinka keskittynyt omaan elämääni saan olla? Eniten mieltäni on painanut ristiriita sisälläni: haluan auttaa, mutta toisaalta haluan keskittyä omaan elämääni. Haluaisin helpottaa toisten oloa, mutta samalla haluaisin elää itse helppoa elämää. Nyt kun on mahdollisuus ja vihdoin pystyn siihen. Pitkän ajan jälkeen. Onko itsekästä asettaa oma elämä tuntemattomien, apua tarvitsevien ihmisten elämien edelle? 
Hän oli keski-ikäinen nainen. Hänelle oli tehty elinsiirto. Hän sai minut ajattelemaan. Olet niin nuori, jos vain jatkaisitkin omaa elämääsi. Jos en minä, niin kuka muu minun elämääni keskittyisi. Jos en minä, niin kuka muu elämääni eläisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni iloitsisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni olisi kiitollinen. Ainakaan siinä määrin kuin itse voisin.  
Itkin viime yönä unissani. Toisinaan täysin tuntemattoman ja ulkopuolisen sanat ovat kultaakin kalliimpia. Kyllähän minä halutessani voin elämässäni myöhemmin alkaa todelliseksi auttajaksi. 
ajatuksia · ennen ja nyt · syvällistä

Paluu hampurilaisen äärelle.

Elina7 kommenttia
Joskus on palattava taaksepäin, jotta voi tuntea olevansa perillä.
Se on vähän kuin olisi seisonut maaliviivan paremmalla puolella – ensimmäisenä – jo tovin, mutta voitosta huolimatta sitä tuntee pakottavaa tarvetta palata vielä radan varrelle poimimaan kyydistä tipahdelleita asioita: vanhaa hikinauhaa ja kotiavainta. Jotakin tunnepitoista ja toisaalta myös erittäin tärkeää. Sellaista, jota ilman voittokin maistuu laimealta. Sillä se oleellisin puuttuu. Puuttuu tunne, että kaikki on korjattu – talteen ja kuntoon elämässä.  
Elämässä voi luopua asioista kahdella eri tavalla. Joko kauniissa sovussa itsensä kanssa tai väkisin ja itsensä pakottamana. Ensimmäistä ajaa suurempi – positiivinen – voima: on helppoa luopua, sillä se tuntuu täydellisen oikealta ratkaisulta, rehellisestikin ajateltuna. Mutta jos asian poistaminen elämästä tapahtuu pakon sanelemana, jättää se kalvavan tunteen sisälle: kaipuun entiseen ja onnelliseen. Tiedätkö, siihen ”vanhaan hyvään”, silloin ”auvoisina päivinä”. Ja vaikka itse asiaa ei elämäänsä myöhemmin erityisemmin kaipaisikaan, muodostaa se silti väkisinkin ammottavan aukon syvälle sisälle. Mun on pakko täyttää se. Ottaa askelia taaksepäin ja palata hetkeksi entiseen. Korjata laastiämpärin kanssa vahingot. 
En kadu elämässäni mitään. Ainakin yritän olla katumatta. Päätöksentekohetki on aina yhtä todellinen ja vaikea eteen sattuessaan. Kaikkiin valintoihin on aina, ainakin aikanaan, ollut syynsä  – oli se sitten tunne, sairaus tai jokin aivan muu. On elämässäni kuitenkin asioita, jotka vaativat muutamien askelien verran taaksepäin palaamista. Sellaisia menneiden kömmähdyksiä, jotka kaipaavat tätänykyä laastilla paikkaamista. Ja oikeastaan teen tuota työtä vihellellen: tuntuu hyvältä saada muistella vanhaa ja siten alkaa tuntea itsensä taas ihan Rinkeliksi. Eli aukottomaksi ja reiättömäksi.

Eilen söin hampurilaisen ranskiksilla. Siitä on jokunen vuosi, kun ole viimeksi niin tehnyt. Tarkemmin ajateltuna kuutisen vuotta. Kuusi vuotta sitten hampurilainen oli yksi (pieni) asia kaiken sen muun joukossa, josta revin itseni irti. Ensin en sallinut, sitten en enää uskaltanut, seuraavaksi en viitsinyt, en kai jossain määrin halunnutkaan ja lopulta se vain jäi. Unohtui, mutta jätti pakottamisesta syntyneen aukon. Ja vaikka euron juusto onkin vain yksi onneton lätty, on se merkitykseltään huomattavan suuri: paluu takaisin.  
Ei, ei mulle kyllä käynyt niin. Ihan yhtä hyvältä se soossi siellä välissä maistui kuin ennenkin.
itsetutkiskelu · syvällistä

Samat asiat pyörivät päässä edelleen.

Elina3 kommenttia
Tottunut ajattelemaan. Tottunut jahkailemaan.
Mä en koskaan. On se kieltämättä aika paha lauseenaloitus. Vähän samaan tapaa kuin mä kyllä aina tai  no en varmasti. Nuo aloitukset lipsahtavat omasta suustani erityisen helposti silloin, kun olen väsynyt, stressaantunut tai kovin kiireinen. Toisin sanoen ne kertovat jotakin kai tottumuksesta; lausahdus tulee niin selkärangasta, ettei ihminen huomaa ajatella sanojaan äänteitä pidemmälle. Toisaalta taas sitä on samalla oman elämänsä selkärangaton. Kuin huijaisi itseään uskottelemalla vesiliukoisen tussin olevan vaihtoehdoitta permanentti; olen aina ollut tätä mieltä, joten  on mahdotonta olla nyt toista mieltä. Tosiaanko?
Mitä omien ajatusten kyseenalaistaminen on? Ainakin elämän pieni suuri ilo. On helppoa tottua elämään yhdessä ja ainoassa maailmassa. Menneeseen pohjautuvassa ja nätisti raiteita pitkin kulkevassa. Se ainokainen maailma koostuu ehkä osin kokemuksista ja hyväksi todetusta, jolloin myös herkästi päätyy pohtimaan kysymystä; miksi sitten edes lähteä muuttamaan toimivaa? Eikä ihmekään, että siten helposti ajattelee. Tai oikeastaan ei ajattele, riittävän laajasti ainakaan. Ennemminkin kai toteuttaa totuttua ajatusmallia. Omien ajatusten kyseenalaistaminen kuitenkin avaa aivan uusia ulottuvuuksia: yhteen ainutlaatuisen elämään voi mahtua useampia, toisistaan täysin poikkeavia maailmoja. Ei kaikissa kai voi elää yhtä aikaa, mutta yhdessä ei kuitenkaan tarvitse elää koko aikaa. Voi vanha maailmakin pienen korjausliikkeen seurauksena muuttua kokonaan uudenlaiseksi. Avainasemassa on kai vain kuten aina ennenkin -fraasista irtipäästäminen. 
Elämä tuppaa toisinaan väkisinkin ravistelemaan tutussa ja  turvallisessa uinuvaa. Olen huomannut löytäväni suoralta kädeltä teilatut ajatukset aina jossakin vaiheessa elämää edestäni – joskus jopa vastakkaisiksi muuntuneina. Mikä tuntuu välillä jopa pelonväristyksinä sisälläni. Mun ei koskaan pitänyt sairastua. Mun ei koskaan pitänyt kyllästyä vaaleaan hiusväriin. Mun ei koskaan pitänyt olla lapsirakas. 
Elämä on jollain tapaa lisäksi totuttanut minut jahkailemaan. 
En missään nimessä ole pohjimmiltani sellainen. Pienenä tyttönä vielä osasin toimia hetken mielijohteesta. Kylläkin järjen kanssa, mutta liikaa pohtimatta. Meneminen oli yksinkertaisimmillaan menemistä. Tekeminen ihan vain tekemistä. Ei ollut yksinkertaisempaa asiaa kuin toimiminen. Sitten mennään oli aika tuttua suustani. Mietin monesti, miksi aikuisten silmissä elämä oli niin vaivalloista. Kuulin monesti kun mä en voi noin vain lähteä. Kysyin aina että miksi. Vastaus oli usein jotakin sellaista kuin valot pitää hei sammuttaa ja roskat viedä, tää aikuisen elämä on tällaista. En koskaan käsittänyt, mikä teki siitä niin monimutkaista. Senkun otetaan roskat kainaloon!

 Totutusta poikkeavaa. Mutta hyvin kaunista. Tosin ihan todella yksinkertaista. Ja vikkelää. 
Iän myötä elämä on kasvattanut minusta aikuisen ja samalla koulinut myös jahkailijan. Roskapussin kiikuttaminen ei todellakaan ole enää yhtä yksinkertaista – kuten ei moni muukaan sellainen asia, joka oikeasti voisi olla. En tarkasti tiedä, kuinka päähän istutetaan aikuisuuden himmailu. Ehkä se on jonkun silmissä sitä kuuluisaa harkintaa ja järkevyyttä. Tai kenties yhteiskunnan luoma ajatus siitä, että jokainen vastuullinen aikuinen pohtii päätöksiään, eikä toimi ilman yön yli nukkumista. Mutta onko olemassa tilanteita, joissa se ei ole paras vaihtoehto? Eniten ehkä omassa käyttäytymisessäni harmittaa se, että yhden yön harkinta-aika venyy helposti useiksi päiviksi. Kai aika moni suunnittelee ja haaveilee vuosiakin. Ei ehkä roskakatoksella käymistä, mutta elämän muita muka-hyvin-huolellista-harkintaa-vaativia asioita. 
Olisin varmaankin jokin aika sitten pienesti pahalla silmällä katsonut ensitreffejä alttarilla. Eihän siten kuulu toimia. Olisin liputtanut perinteiden puolesta, sen totutun toimintamallin. En missään nimessä olisi ennen useiden päivien pohdintaa lähtenyt minkään järjestön toimintaan mukaan tai antanut itseni innostua pelkistä kaukaisista mahdollisuuksista. Olisin toiminut kaikin puolin järkeä käyttäen. Hidastellen, siten ajattelen nykyisin. Jokin on aivan lähiaikoina ajatuksissani muuttunut.
Ei se ole kiirettä. Ei missään nimessä holtittomuutta. Se on elämän rajallisuuden tajuamista. Se on oman elämän itselleen ottamista. Se on ehkä halua olla ihan vähän uhkarohkea. Se on toteamuksessa miksikäs ei. Kun mulla nyt kerta on tämä tässä ja nyt.

Välillä tunnen olevani kovin kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin tämänhetkiseen. Miksi sitten joskus, jos voisi yhtä hyvin nyt. Mikä estää? Ei ainakaan aikuisuus tai elämä.

Kaikki asiat eivät ymmärrettävästi ole niin yksioikoisia. Yllättävän moni kuitenkin on. Tosin vasta tarkemmin ajateltuna.

elämä · onnellisuus · syvällistä

Tyytyväinen nyt ja just näillä eväillä.

Elina2 kommenttia

Hei, pelasitko sä joskus nuorempana Simssiä? Kiva, mäkin.

Eilen minun tarvepalkeistani comfort olisi ollut kokonaan vihreä. Varmaan myös content, jos sellaista edes oli. Olo oli mukava. Levollinen. Tyytyväinen. Mietin kovasti mistä moinen mahtoi johtua. Olin nimittäin juuri yrittänyt lukea fysikaalisen kemian ikivanhaa opusta ymmärtämättä kuitenkaan siitä paljoakaan. En muista, menikö Simssin ukkojen palkit punaiselle, jos ne epäonnistuivat tekemässään. Minä saatan kyllä hivenen hermostua, oma palkkini painuu punaisen puolelle, jos en osaa jotakin. Sen vuoksi suhtauduin hivenen epäillen hymyyni.
Arvelen, että olotilani saattoi johtua tietysti myös isosta kasasta riisiä. Jättimäisestä, punnitsemattomasta ja valkoisesta. Hiilaripöllyissä elämä tuppaa tuntumaan autuaalta ja pehmoiselta. Vähän samalta kuin suklaan sulaessa suussa: elämä nyt ei vaan voi olla kuin makeaa.
Mistä tyytyväisyys syntyy? Miltä se tuntuu? Kuinka se näkyy? Muuten kuin vihreinä palkkeina ja isoina riisikasoina.
Just heränneenä. Just tyytyväisenä.

Tyytyväisyys on tunnetta, että elämän voi levollisin mielin antaa kulkea omalla painollaan. Ei ole syytä yrittää muuttaa mitään – missään. Itsessä tai omassa maailmassa ylipäätään. Se on myös onnea toisen puolesta kateuden sijaan, toisaalta myös auttamisenhalua toista kohtaan; tulet sinäkin olemaan vielä tyytyväinen ihan varmasti. Tyytyväisyys on elämänhallinnan tunnetta, vaikka kaikki ei olekaan täysin hallinnassa – tietenkään. Sehän olisi aivan absurdia. Tyytyväisyys on todellisuutta. Haaveet eivät välttämättä tee tyytyväiseksi, mutta pelkkä yrittäminen voi aivan hyvin. Se on luottamusta olematta kuitenkaan sinisilmäistä heittäytymistä. Tyytyväisyys on syvällä sisällä solmittu sopimus rauhasta.
Tyytyväisyys syntyy kokemuksista. Se on vertailun tulos. Vähemmän tyytyväinen ihminen ei ehkä tyytymättömyyttä kokiessaan osaa olla iloinen senhetkisestä tilastaan; hei sulla on nyt vertailupohja, johon pinota palikoita. Jos on elämän alusta asti ollut aina vain tyytyväinen, voiko oikeasti tietää, mitä on olla tyytyväinen? 
Tyytyväisyys on kai myös periksiantamista, sillä se ei ole synonyymi täydellisyydelle. Tullakseen tyytyväiseksi on opittava hyväksymään epätäydellisyys. Itsessä, muissa ja yleensäkin elämässä. Siten epäonnistuminen ei ole este tyytyväisyydelle. Ei välttämättä haaste tai hidastekaan.
Uskon, että ihminen voi päättää alkavansa tyytyväiseksi. Nyt ja just näillä eväillä. Oikeastaan ehkä tyytyväisyydessä on juuri siitä kysymys. Tunteen kokemista voi treenata, sen kanssa voi yhdessä harkata. Kuinka pienestä sitä osaisikaan olla tyytyväinen? Tyytyväisyys ei kuitenkaan missään nimessä ole tyytymistä. Kehnompaan. Ennemminkin se on vapautus itselle olla jatkuvasti tavoittelematta jotakin mahtavampaa. 
Tyytyväisyys on parhaimmillaan elämäntapa.
Mä teen sitä yhäkin. Siis en mä enää pelaa. Tarkoitan, että mä ajattelen omia tarpeitani edelleen Sims-ukkojen puna-vihreinä palkkeina.
oma elämä · syvällistä

Tärkeä ihminen.

Elina6 kommenttia

Heittäytyisin polvilleni. En eleelläni anelisi, ainoastaan kertoisin. Mutta ehkä se on nähty liian monta kertaa historian aikana ollakseen enää riittävän vakuuttavaa.
Kuorisin perunat puolestasi. Kaikki viisi lautasella ja seitsemänä päivänä viikossa. En jättäisi yhtäkään kuoren palasta kahdeksantenakaan päivänä. Riittäisikö?
Kertaakaan en enää tuhahtaisi tekemättömyydestä. Kuuntelisin onnellisena lehden takaa sinun tuhahteluasi.
Juoksisin lumihangessa ilman kenkiä, kävelisin nastojen päällä ilman kipua, saapuisin kotiin ilman huolia. Sillä seurassasi leijailisin ja tuntisin vain lämpöä.
Olisin minkälainen vain. Olisin kaikenlainen. Mitä kuvitella saattaa. Sellainenkin, ettei se kävisikään mielessäsi.

Olisin aina valmis kuin pallo pyörimään. Olisin yhtä kulmikas kuin pallo sylissä.

Muuttuisin ja muuttaisin. Aina tarvittaessa asioita ja itseäni. Kunhan et luotani muuttaisi ja lähtisi. Voisin sinuakin vähän muuttaa, jos sitä toivoisit.
Uhrautuisin. Omat haaveeni hylkäisin. Antaisitko?
Houkuttelisin. Niitä sanoja kovasti maanittelisin. Harjoittelisin sanomalla sen sinulle ensin väärinpäin.
Yöllä heräisin ja salaa puuttuvat kohdat ristikostasi sinulle täyttäisin.

Kaikki arjen korret kantaisin, kunhan minut ikuisesti talteen korjaisit. 
Millä todistaisin. 

itsetutkiskelu · syvällistä

Ei herkkusieniä, ikinä.

ElinaKommentoi
Hei, kaikkeen tottuu.
Tiedän, minkä lausahduksen poistaisin maailmasta. Niin, jos minulla olisi siihen vain valta.
En epäile tokaisun todenperäisyyttä. En todellakaan. Oikeastaan olen itsekin kokeillut ihan käytännössä; epäinhimilliseenkin tottuu. Omia vaistomaisia toimintojakin kyllä tottuu vastustamaan. Hengittämistä ei voi lopettaa kokonaan, muuten kuolee. Mutta syömättömyyteen voi ihan hienosti totuttautua. Harmi vain, että pidemmällä tähtäimellä lopputulos on sama kuin hengittämättä jättämisellä.
Usein totuttautuminen vaatii ainoastaan hurjasti toistoja. Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran uudestaan. Ja kun sitten tottuneena ajattelee hivenen tarkemmin, tuntuu ennen niin vastemielinenkin oikeastaan aika siedettävältä. Pienenä tyttönä minulle kerrottiin, että uuteen makuun tykästyminen vaatii vähintään kaksitoista kokeilukertaa; että lastaa nyt vain herkkusieniä haarukkaan. Mutta onko tottuminen tykästymistä? Makuaistia opetetaan ja se haarjaantuu – sietämään. Olen mieltänyt aina sellaisen aidon pitämisen tulevan aika luonnostaan ilman harjoitusta. Kyllä kai ihminen sopeutuu vaikka mihin ja pakotettuna, vaihtoehdoittakin, oppii pitämään vaikka mistä.

No, onhan se vähän kitkerää, kitkerämpää. Mutta kyllä siihen tummaankin suklaaseen oikeasti tottuu.
Mutta miksi pitäisi?
Haluan ainakin uskoa, että omilla mieltymyksillä on jokin tarkoitus; sellainen, jota ei ehkä ole aina syytä teilata ja piilottaa. Ainakin ne kertovat ihmisestä jotakin oleellista – ihmisen omaa tarinaa. Minä tiedän, miksi pidän maitosuklaasta niin hirvittävästi, enkä välitä tummasta juurikaan. Äiti kertoi minulle pienenä, että sai lapsena aina valita viikonlopuksi herkun; se oli ihan aina Fazerin Sininen. Hän kertoi köllötelleensä joka lauantai sängyllä suklaalevyn ja kirjan kanssa. Äidin tarinasta on tullut osa minun tarinaani; Fazerin Sininen on pienestä asti ollut mielestäni parasta – etenkin kera kirjan. Omien mieltymysten taustalla on usein jokin tarina. Enkä minä ainakaan halua totuttautua toisenlaiseen kertomukseen.

 Ai, miten niin elämä ei voi olla aina yhtä juhlaa?
Että tylsäänkin on totuttava?
Olen monesti miettinyt tottumisen voivan olla vaarallistakin. Eikö tottuminen olekin joissain tilanteissa vähän kuin turtumista? On eri asia tottua oliiveihin kuin ahdistukseen. Omaan pahaan oloon voi turtua, kun taakka harteilla painaa jatkuvasti. Olotila alkaa tuntua luonnolliselta.  Erilainen oireilu on kai merkki siitä, ettei tottuminen ole aivan tarkoituksenmukaista. Kaikkeen ei todellakaan saa aina tottua.
Kyllä pistäisin pahakseni, jos tottuisin hyvään oloon. Ehkä sen vuoksi en haluakaan unohtaa mitään, en ikävämpiäkään hetkiä elämässäni. Jos onneen joku päivä tottuisi, en uskoisi sen tuntuvan enää niin ihanalta. Mielestäni tottuminen on vähän kuin liukuhihnatavaraa; löydän sille kyllä monta hyödyllistä käyttötilannetta, mutta mitään mahtavaa ja uniikkia se ei kyllä. Minulle elämän piikit ovat tärkeitä; niin huippukohdat kuin kuopatkin. En vain haluaisi tottua jatkuvaan tasaiseen menoon. Kai se on ihmisestäkin kiinni – minä varmasti kyllästyisin.

Uskon, että loistava mielikuvitukseni on luotu suojamekanismiksi turhaa tottumista vastaan.