ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ihan (epä)täydellinen.

Mitä epätäydellisempi uskallan olla, sitä täydellisemmältä elämä tuntuu.
Viisi vuotta sitten en olisi ymmärtänyt, mitä lausahdus tarkoittaa tai mitä kaikkea se sisältääkään. Vaikka olisinkin ehkä tajunnut, ettei epätäydellisyys tarkoita epäonnistumista, en olisi millään kyennyt sisäistämään sitä, että täydellisen elämän yksi pala on oman epätäydellisyyden salliminen. 
Oikeastaan elämä muuttuu hiljalleen täydellisemmän tuntuiseksi silloin, kun oma epätäydellisyys vähitellen katoaa taustakohinaan ja muuttuu arkista elämää määrittelevästä vain satunnaisesti mielessä käväiseväksi sivuseikaksi. 
Kai jokainen on edes kerran ollut niin innoissaan lähdössä ovesta ulos, ettei ole tullut mieleenkään takkuisten hiusten harjaaminen?
Tapahtuu fuusio: epätäydellinen sopiikin täydellisesti täydelliseen. Sitä yhtäkkiä tunteekin itsensä aivan täydellisen kokoiseksi ja muotoiseksi, täydelliseksi palaseksi, omaan elämään.
Epätäydellisyyden ymmärtäminen on viisautta, sen salliminen silkkaa rohkeutta, mutta oman vaillinaisuuden hyväksyminen vaatii suoranaista uhmakkuutta. 
Senkin vuoksi, että uskominen oman elämän täydellisyyteen kysyy valtavaa itseluottamusta. Niin moni sitä epäilee ja pitää täydellisen elämän maalailua suorastaan erkaantumisena realismista. Nuo monet eivät vain ehkä silloin ymmärrä, kuinka täydellinen elämäkin tuntuu välillä erittäin epätäydelliseltä.
Sillä lopulta elämän täydellisyyden tunteminen tarkoittaa kai oman paikan löytämistä.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.  
ajatuksia · ennen ja nyt · joulu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

En mä mitään lupaa.

Joulu tulee ja menee aina yhtä nopeasti. Vähän samaan tapaa kuin uusi vuosi saapuu aina yhtä yllättäen. Aina sen ajatteleminen tuntuu kamalan uuvuttavalta: miksi joulun välipäivissä ei voisi viipyä viikon verran kauemmin. Kaiken jouluhössötyksen jälkeen nuo päivät tuntuvat kuin välipysäkiltä ennen uuden vuoden haasteita. Jooko, ei ihan vielä kiiruhdeta eteenpäin.
Kohta on taas niiden aika. Minä lupaan ensi vuonna -listojen. Jättää suklaat kauppaan, nipistää muutaman kilon, pinnistää töissä, yrittää vähän kovemmin, olla kuin uusi ihminen tai tehdä edes elämälleni jotakin. Aikakauslehdet, julkiset kulkuneuvot ja blogikirjoitukset pursuavat kaikki lupauksia, jotka ovat kuitenkin usein enemmänkin toiveiden kaltaisia: kunpa jaksaisin ja pystyisin. Harva kai tulee ajatelleeksi, että toiveiden tavoin lupaukset voivat kyllä toteutua tavalla tai toisella, mutta ero on siinä, että useimmiten ne käyvät toteen vain ihmisen oman toiminnan tuloksena. Ei lupaus itsessään saa aikaan korkeintaan kuin ajatuksen yrittämisestä.
Toisinaan tulen jopa surulliseksi kaikenlaisista uutta vuotta koskevista lupauksista. Ne kun usein heijastelevat senhetkistä tyytymättömyyttä – oli kohde sitten mikä vain. Jos lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tunnenko olleeni kuluneena vuonna sitten jotakin aivan muuta? Jos lupaan ensi vuoden olevan tuhat kertaa onnellisempi, onko mennyt vuosi ollut sitten kaikkea muuta? Ei kai lupauksia paremmasta ole tarvetta tehdä, jos nykyiseenkin on aivan tyytyväinen. 
Muistan monet vuodenvaihteet, kun olin itse yksi heistä, jotka tekivät kasapäin lupauksia. Tai tein aina ainakin sen yhden. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että tyytymättömyys oli suurin syy.
Välillä aina mietin, milloin ihminen on riittävän onnellinen. En nimittäin usko, että onnea tavoitellaan samalla tavoin kuin esimerkiksi rahaa: että enempi on aina parempi ja nälkä kasvaa syödessä ja sitä rataa. Luulen, että ainakin hyvin lähellä riittävän onnellista ihminen on silloin, kun uutena vuotena lupauksien tekeminen tuntuu ihan hassulta. Enhän minä halua muuttaa elämässäni mitään, sillä kaikki on hyvin näin.
Että sitä korkeintaan esittää toiveen kaiken jatkumisesta samalla tavoin. 

Minä vain toivon, että ensi vuonnakin saan pitää tämän kaiken, mitä minulla nyt on.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Jotain pään sisältä.

”Kun mä yöllä ja jo lauantain puolella raahustin kotiin, mietin vähän elämää. Pohdin niitä perspektiivejä, joista mä mun elämää katson. Siihen aikaan mä olisin tavallisesti jo ehtinyt nukkua useampia tunteja – itse asiassa muutaman hetken päästä olisin saattanut jo herätä uuteen päivään. Jos kaikki olisi mennyt kuten melkein aina mun elämässä. Mä mietin, että toisinaan katson mun elämää ehkä liikaakin vain yhdestä vinkkelistä: kaikki näyttää aivan erilaiselta kolmelta yöllä. Mä jopa tunnun mun omissa ajatuksissani ihan eri ihmiseltä! 
Go with the flow. Joskus mä oikeasti vihasin sanontaa. Eihän se nyt siten ole, mene hitsi itse. Muistan hetkiä, kun mä ajattelin elämän muotoutuvan määrätynlaiseksi. Että jokaisen elämällä on aika tiukat raamit ja vain ihmiset, joilla ei ole omasta elämästä kunnollista otetta, viruvat jonkun virran mukana.
Mä päädyin silloin perjantaina viettämään iltaa ja yötä mun ystävien kanssa paikalliseen. Eikä se todellakaan ollut pitkään suunniteltu juttu. Mä olin oikeastaan päivällä jo melkein päättänyt, että olen illalla liian väsynyt. Joskus yhdeksän aikaan illalla mä sitten vain kyllästyin siihen väsymyksen odotteluun. Voihan flow. Oli ehkä paras ilta pitkään aikaan. 
Joskus omat odotukset ovat yhtä turhuutta. Jopa pelottavan hallitsevia.
Jännä. Tasapaino huolettomuuden ja tunnollisuuden välillä on ainakin mun elämän yksi kulmakivistä. Samalla myös yksi haasteista. Eikä ole ihme, etten mä joskus menneinä vuosina ole oikein hiffannut sitä kunnolla. Että miten se toimii ja miten mä toimin siinä tilassa. 
Mä pohdiskelin silloin yöllä myös moniuloitteisuutta. On aika ahdistavaa asetella omaa elämää määrättyyn muottiin. Enhän mäkään halua olla mahtua mihinkään muottiin. Millainen Elina on? Olisi siistiä, jos joku vastaisi joskus moniulotteinen
Olisi hyvä, jos mä osaisin välillä rauhassa odottaa, mitä elämä tuo mukanaan.”

Välillä jotain ihan muuta kuin näitä opiskelujuttuja. 
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Sanomatta jäi mitä.

Että kun jäi sanomatta.
Mietin tässä taannoin, mitä kaikkea sanomatta jättämällä voi missata elämässä. Vaatii vain ehkä yhden sanan alkuun ja uusi suhde syntyy. Tarvitaan ehkä ainoastaan pikainen huikkaus ja eteen astuu ihka oikea mahdollisuus. Riittää ujo, pieni yritys ja paljon tapahtuu. Jos vähänkään etukäteen miettii sanojaan, harvemmin sitä tarvitsee suun avaamista katua. Ja vaikka ei miettisi pikkuruistakaan hetkeä, kannattaa kai siltikin aukaista. Enemmänkin elämässä harmittaa kaikki tekemättä jättäminen: minä ainakin pystyn suremaan myös niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joista en ole periaatteessa edes tietoinen. Jo mahdollisuuden mahdollisuuksiin pitäisi olla syy avata suu. Ettei vain jäisi välistä jotakin älyttömän mahtavaa. 
Olen aivan varma, että sanomatta jättäminen samalla jättää pimentoon hirveän monia hienoja persoonia. Tukahdetut sanat tekevät ihmisestä helposti kohteen, jota on hyvin hankala tavoitella. Sellaisen, jota toinen ei vain tule tavoitelleeksi: harvoin tyhjää haparoidaan turhaan – jotakin yritetään aina koskettaa. 
Tietäisitpä, millainen olen.
Kyllä minä joskus ajattelen itsekin, kuinka ihanaa olisi puolitutulle vain hetken mielijohteesta näyttää, että tällainen Elina on. Avaamalla suu avata toiselle omaa itseä. Että jos vaikka tykkäisikin. Rohjeta antaa toiselle kosketuspintaa ja ehkä vastavuoroisesti saada itsekin mahdollisuus tavoitella. Olisi kerrassaan ihanaa elää keveästi ulos tulevien sanojen keskellä.
Että olet varmasti todella hauskaa seuraa. Että silmäsi ihan lumoavat. Että tulisimme hyvin varmasti juttuun. Että olet ällistyttävän omaperäinen. Että mekkosi on oikein sievä. Että olet itsekin erittäin nätti. Että olen nähnyt sinut täällä useasti. Että kenkäsi ovat supersiistit. Että virnistät mukavasti.
Palkitsevinta olisi hymyillen yhteen ääneen todeta, etten lainkaan tiennyt sinun tuollainen olevan. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Välillä alas asti.

Kapuaminen oli aina hitsin rankkaa. Kun mahdollisimman nopeasti, mutta siltikin riittävän varovaisesti, sitä yritti päästä ylös. Ensimmäisenä huipulle asti. Erityisen haasteellista kiipeäminen oli silloin, kun jalka ei vielä aivan yltänyt ensimmäiselle poikkipuulle. Joku olisi ehkä laskelmoinut malttavansa odottaa vuoden muutaman sentin pituuskasvua ja toinen taas olisi luultavasti hakenut apua kivenmurikasta tai puistonpenkistä. No en luovuta hakemalla helpotusta, jotakin sentapaista muistan ajatelleeni. Olen aina pitänyt kovin sanoista nyt ja itse – yhä edelleenkin sanoilla on merkittävä rooli elämässäni. Kypärämyssy puoliksi silmille valahtaneena punkesin itseäni yhä ylemmäs kohti ratkaisevaa välietappia kiipeämisprosessissani. Tiesin tukalan kuumuuden ja sen hitsinmoisen ähinän pian helpottavan, sillä huipullahan tuulee aina. Siten olin kuullut telkkarissa sanottavan.
Lopulta ylös asti päästyäni hiukseni eivät hulmunneet ehkä aivan niin isosti kuin olin ajatellut, mutta alas katsellessani olin siltikin erittäin tyytyväinen. Pelko oli läsnä tikapuilla keikkuessani ja päättäväistä pässin päätä todella koeteltiin, pohdin kai aika ylpeänä. Olin itseni voittaja ja se tuntui tuhannesti paremmalta kuin muiden päihittäminen. Vedin rukkasen pois kädestä ja nostin peukun ylös: kaikki aivan hyvin täällä onneni kukkuloilla!  
Liukumäen yläpäähän istuuduttuani tilanteeni ei kuitenkaan näyttänyt enää niin valoisalta. Olin ihan todella hyvä tavoittelemaan enemmän, kuten ylös kapuaminen itselleni osoitti, mutta omista saavutuksistani nauttiminen tuottikin yllättäen miltei enemmän päänvaivaa. Tuntui uskomattoman vaikealta ottaa vauhtia ja antaa vain mennä – saati nauttia laskusta alas. Liukumaan lähdettyä tehtävissä ei ole enää mitään, kontrolli on ikään kuin menetetty ja tuo ajatus vaivasi suuresti pientä päätäni.
Muistan katselleeni minua kohti kurkottelevia käsiä, jotka selkeästi viittoivat ”laske vain, tule vain”. Se oli pienelle ihmiselle suuri paikka: luottaako ja antaako vain mennä. Samalla myös taistelin huonon omatunnon kanssa, sillä en osannut täyttää niitä sellaisia yleisiä odotuksia eli hymyilevää naamaa ja riemunkiljahduksia liukumäessä. Miksi helppous ei ollutkaan minulle helppoa? 
Sellaista se on välillä edelleenkin. Kun olen tehnyt suuren työn, puskenut  ja punnertanut aika korkeallekin, en yhtäkkiä osaakaan nauttia saavuttamastani. Tuntuu kaikkea muuta kuin vaarattomalta heittäytyä helppouteen. Luottaminen muuhun kuin kovan työn tuomaan kontrollintunteeseen on toisinaan haastavaa. Omalla painollaan lipuva elämä etenee jopa liian huolettomasti  enkä oikein tiedä, kuinka päin virran mukana kellutaan. Pelkään joutuvani uppeluksiin, jollen koko aikaa räpiköi. Toisaalta taas pidän itsessäni siitä, etten anna kaiken vain soljua sormien välistä mistään kunnolla kiinni saamatta.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Hatusta kiinni.

Itse asiassa hihityttää ihan valtavasti kirjoittaa tätä – hah – mutta minä olen menossa marraskuussa Antti Tuiskun keikalle. Pienenä tyttönä tuli niin monen monta kertaa hoettua anttituiskua, että tuntuu näin vuosien jälkeen ihan lapselliselta sanoa se ääneen. Hassua. Sen vuoksi varmaan tirskunkin ajatellessani ensi viikon sunnuntaita. Mikä päähänpisto!
Vai oliko sittenkään?
Tiedäthän millaista se on, kun kädessä on tyhjä irttaripussi ja mieli tekisi kauhoa sinne vähän kaikenlaista ja vaikka kuinka paljon. Siitäkin huolimatta, että tiedät kohtaavasi pian reaalimaailman ja vaa’an eurolukeman nostavan kylmän hien pintaan. Mutta kun hervoton hulluus lootien välissä! Ne kaikki makujen mahdollisuudet houkuttelevat enemmän kuin järkevyys, Pirkan halpispussi.
Minulla on meneillään elämässä vähän samanlainen aikakausi: mä niin haluan kahmia kaiken kokemisen arvoisen. Ulkomaanreissua, keikkaa, näytelmää, vuosijuhlaa, brunssia. Vähemmästäkin nousee kylmä hiki opiskelijan otsalle. Siltikin olen aivan hullaantunut niistä kaikista mahdollisuuksista, jotka levittäytyvät eteeni. Olen tavallisesti hyvin harkitsevainen ja tarkka, mihin ryhdyn ja menen – suorastaan kammoan turhuuksia. Lähiaikoina olen kuitenkin tarttunut useisiin tarjouksiin, jopa päähänpistoihin, vain yksi ajatus mielessäni: no miksipä ei
Välillä paras vaihtoehto on vain pidellä hatusta kiinni.
Kunpa irttarilootien välissä voisi seisoa hullaantuneena edes joka toinen arkipäivä. Nähdä jo sunnuntaina maanantain monet mahdollisuudet silmissä. Kunpa olisi riittävästi rohkeutta antaa useammin kuin vain välillä muun kuin kaikkein järkevimmän vaihtoehdon luoda polkua eteenpäin elämässä. Sillä järkevin valinta on usein minulle myös kaikkein todennäköisin valinta. Todennäköisin on ennalta-arvattavaa toimintaa ja se taas rajaa aika monia mahdollisuuksia kokemisen ulkopuolelle, esimerkiksi juurikin päähänpistoja.
Onhan se aika raffia ajatella, että turha kai tulevaisuuttakaan on rakennella liian suunnitelmallisilla tai järkiperäisillä valinnoilla, sillä eihän ihminen voi koskaan varmasti tietää, tuleeko koskaan pääsemään sinne asti. Joskus aivan lähitulevaisuuden kyhääminen ja siihen keskittyminen voi olla kannattavampaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Yhdeksänkymmentävuotiaalta.

Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa. 
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen. 
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”

[kontekstina hautajaiset]

Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ja oppisin neuvomaan itseäni.

Rakkaan harrastuksen uudelleen aloittaminen on kutkutellut koko kesän mielessäni. Nyt elokuussa vihdoin ratsaille pääseminen pari kertaa viikossa on kuitenkin nostattanut tunteita, joita en osannut odottaa. Sellaisia tunteita, jotka oikeastaan tekivät tauon jälkeen paluun ja siten olisin kyllä voinut osata odottaa niitä. Tuntemukset ovat taas kotimatkani seuralaisia.
”Ethän sä voikaan osata ensimmäisellä kerralla.”
”Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa.”
”Ei se sun syy ole, näenhän minä näin ulkopuolisena.”
Minä olen hyvä siinä. Osaan neuvoa. Toisia. Kyllä minä osaan vilpittömästi kertoa, kuinka asiat ovat, ehkä lohduttaa ja auttaa näkemään juttuja vähemmän subjektiivisesta vinkkelistä. Ainakin kovasti aina yritän. Hellästi paijaillen. Neuvomisella koetan kai selkeyttää toisen tunteiden sumentamaa oloa. Ulkopuolisena pystyy suhtautumaan joihinkin asioihin yksinkertaisemmin, sellaisina kuin ne ovat. Ehkä myös osoittamaan niiden paisumisen ja turhan pyörittelyn. 
Ystävä, voit luottaa minuun.
Sellaisina hetkinä tuntuu, että tiedän tarkalleen, kuinka maailma pyörii ja elämä rullaa. Että tunnen säännöt ja tajuan juonen. Voin olla varma, etten saata toista hakoteille. Ainakaan enempää mitä hän jo on. 
Jos ystäväni joskus kertoisi minulle, kuinka hän aina harrastuksensa jälkeen torstaisin ryhtyy analysoimaan omaa suoritustaan, saattaisin ehkä hiukan ravistella häntä. Tietäisin nimittäin, että tuon harrastuksen on tarkoitus olla hänelle kiva ajanviete ja huoleton ilonaihe. Jos saisin tietää ystäväni sättivän aina itseään epäonnistumisista harrastuksensa parissa, yrittäisin varmasti sanoa samaa, mitä äitini ruukasi sanoa minulle. Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa. En varmastikaan koettaisi sammuttaa itse ystäväni suorittamisentarvetta, sillä tietäisin sen olevan loppujen lopuksi vain hänen omissa käsissään. Mutta kyllä minä vahvasti myötäeläisin ja samalla parhaani mukaan kertoisin objektiivisesti siitä elämän rullaamisesta. 
Mutta miten toimin, kun jäätävät suorituspaineet iskevät minuun itseeni? Mitä sitten, kun minun olisi osattava neuvoa itseäni? Silloin mikään ei enää päde. Ei juonet, säännöt tai elämän rullailut. Ei auta kertoa, että se on vain hassu harrastus. Että ei haittaa, vaikka mätkähdin alas perjantaina. Vaikka vasta olisinkin osannut selittää toiselle tilannetta, neuvoa asioissa, en kykene laajentamaan samaa ajatusta koskemaan itseäni. 
Minä en vain osaa neuvoa itseäni. Olen täysin tunteiden vietävissä. Tirehtööri puuttuu sirkuksestani.

Sen vuoksi minulla oli pienenä tyttönä äiti.

Nyt aikuisempana tuntuu hivenen yksinäiseltä ajella kotiin tallilta. Kaikki tuntuu mukavan sijaan jälleen niin vakavalta.