Kategoria: treeni

oma elämä · onnellisuus · treeni

Välimatkaa urheiluun.

Elina19 kommenttia
Joitakin elämän faktoja on mahdoton kiertää. Yksi tällainen on se, että minä olen äärimmäisen vihkiytyvää ihmistyyppiä: tiedättekö, vihkiydyn aina kerrallaan yhden asian kanssa. Toisin sanoen omistaudun täysin. Pienempänä vanukaspurkkien kansille, näin aikusena taas ehkä vähän toisenlaisille asioille. 
Niin, kuten urheilulle.
Lähiaikoina olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan välimatkaa liikuntaan. Erityisesti salilla treenaamiseen. Itse asiassa en ole touhunnut lihastenkasvatusta sitten helmikuun: vain satunnaisesti duunannut vatsoja ja punnerruksia ja muuta pientä harmitonta. Sen kaiken olen tehnyt tarkoituksellisesti – ehkä osin keveämpää oloa tavoitellakseni ja osin juuri välimatkaa saadakseni. Mutta koska en ole lenkillekään päässyt useampaan kuukauteen, liikunnan jääminen taka-alalle on tapahtunut osin myös vahingossa. Olen käynyt kuntopyöräilemässä aamuisin. Ja arvatkaa, siinä se! En ole enää hengittänyt fittiä elämää sisuksiini eli stressannut proteiininsaanneista ja toivonut päivien alkumetreillä onnistuneita treenejä. 
Koko kapasiteetistani on jäänyt hurjasti vapaaksi kaikelle muulle elämän kivalle. 

En voi kuitenkaan sanoa käyväni tekemässä pakollisen pahan pois alta aamuisin kuntopyörän selässä. Ehei. Sillä rakastan edelleen aivan yhtä paljon kuin ennen hikikarpaloita otsalla ja keksin edelleen ainakin tsiljoona syytä, miksi kannattaa urheilla. Terveys, mieliala, nautinto ja mitä näitä nyt on. Toisinaan on siitäkin huolimatta hyvä tarkastella omaa eloa uudenlaisista ulottuvuuksista. Omistautuminen kun vie valtavasti voimavaroja ja väkisinkin sitä yhdelle kumartaessa pyllistää  aina jollekin toiselle. Ja niin.  Nyt olen vain päättänyt kurkata vaihteeksi sinne takaliston puolelle. Josko siellä piilottelisi jotakin mielenkiintoista.
Tällä hetkellä haaveilen isojen lihasten sijaan kokemuksista, mahdollisesti juurikin urheilun muodossa. Vielä tämän kuun aikana on tarkoitus mennä kokeilemaan seikkailupuistoa ja valjailla yläilmoissa killumista. Salin peileistä oman kuvani tuijottamisen sijaan tahtoisin joogata yön jäljiltä vielä kostealla nurmella auringon vasta noustessa. 
Sitten on tietysti se kaikki muu, joka ei liity lainkaan urheiluun.
Tietynlaisen roolin – tai elämäntyylin – toteuttaminen on toki antoisaa ja turvallistakin, sillä se osoittaa aika selkeästi oman paikan maankamaralla. Vähintääkin suuntaa-antavia raameja elämään. On esimerkiksi salimisuja ja viimeisimmän muodin mukaan sonnustautuvia leidejä. Mutta mitä sitten, jos jokin päivä se yksi sunnuntai viikossa kulahtaneissa verkkareissa ei enää riitä? Kun ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan huisin hyvin pukeutuvana, voi uusien tuulien puhaltaessa olla raskasta yrittää astua ulos niin sanotusta roolista, siihen asti toteutetusta elämäntyylistä. Vaikka ei olisikaan missään vaiheessa luokitellut itseään muuksi kuin vain tavalliseksi minäksi, mielikuvien syntymistä on mahdoton estää. Niin no, kuuntele, en mä enää ole niin käynyt nakkelemassa rautaa salilla.
Järkevintä on kai yrittää brändätä itsensä ihan vain omaksi itseksi. No vaikka Elinaksi, jolle ihan mikä suunta vain ihan milloin vain on mahdollista.
Olen huomannut, että on oikeastaan aika keveää hoidella välillä liikuntaa vähän vain vasurilla ja siten saada uutta sisältöä elämään. Välimatka treenaamiseen on mahdollistanut uusista asioista innostumisen, kun jaksamista ja aikaa vapautuu. 
Kuten hauvavauvakuumeeseen ja kauan kammoksumiini farkkuihin.
treeni · treenipäiväkirja

Viikko 4 treenikooste: itsensävoittanut.

Elina6 kommenttia


Maanantaina hauis ja selkä (vatsoja)
Tiistaina peruslenkki (7km), jonka vedin tavallista kovemmalla temmolla
Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)
Torstaina lepoa
Perjantaina ojentajat ja olkapäät
Lauantaina pitkä lenkki (15km)
Sunnuntaina piti olla höntsäilypäivä ja lepoa – toisin kävi
Takana on suhteellisen raskas viikko liikunnan osalta. Tai ennemminkin se näyttää ylöskirjattuna raskaammalta kuin miltä tuntui. Olen saanut aikaisista kello puoli viiden heräämisistä huolimatta nukuttua hyvin ja se näkyy heti treenaamisessa: sitä ihan innostuu jopa vatsalihasten tekemisestä. Tuon innostuksen säilyttämisen vuoksi olen pyrkinyt myös sisällyttämään liikuntaviikkoihin säännöllisesti vaihtelevuutta. Se voi olla esimerkiksi salilla yksi uusi liike tai sitten kokonaan minulle uusi urheilumuoto. Jonkin aikaa sitten kävin testaamassa seinäkiipeilyä ehdittyäni reilun vuoden siitä haaveilla. Aika itsensä voittamistahan se oli tällaiselle korkeanpaikankammoiselle, mutta siltikin ihan älyttömän kivaa. Kykeneväisyyden tunne oli sanoinkuvaamattoman mahtavaa – pelosta huolimatta sitä kyllä pystyy. Itse asiassa tällä viikolla jatkoin huomaamattani samantapaista teemaa; ylitin tavallista korkeamman kynnyksen käydessäni kokeilemassa ryhmäliikuntatuntia.
En ole oikeastaan koskaan ollut ryhmäliikuntatunneilla, jos zumbailua ei lasketa. Enkä sitä kyllä oikeastaan ota lukuun, sillä tunnit, joilla kävin, olivat (itselleni ainakin) enemmänkin tanssia koreografioiden ansiosta. Tanssi oli nuorempana minulle jonkinlainen itseilmaisukeino – ei tarvinnut puhua, mikä oli vapauttavaa.
Mutta sunnuntaina siis menimme Weeran kanssa Unisportin funktionaalinen harjoittelu -tunnille. Itseäni jännitti ensinnäkin se, että sali oli täynnä ihmisiä ja toiseksi oma jaksamiseni. Olen tottunut treenaamaan lähes tyhjällä salilla ja lenkeilläkin vain harvoin minulla on seuraa. Kun yhtäkkiä sali onkin täynnä ihmisiä, pitäisi alkaa hikoilla  ja vielä pystyä keskittymään vain omaan juttuun, on tilanne aika haastava tottumattomalle. Alussa ohjaaja varoitteli märästä läntistä tunnin lopussa. Taisin silloin vielä naurahtaa asialle. Haha. Puolessa välissä treeniä ei oikeastaan naurattanut enää, irvistytti vain. Oli nimittäin rankkaa. Niin rankkaa, että jopa yllätyin hieman; näinkö huono kunto minulla todellisuudessa on. Loppuvenyttelyissä hymy oli tosin taas herkässä. Mikä fiilis! 
Listasin sitten hämmennyksissäni asioita tunnin rankkuuteen liittyen. 
1. Kehonpainoharjoittelu on oikeasti todella rankkaa: erilaiset punnerrukset, burpee, loikat ja hypyt. Ja vaikka olen liikkeitä omiin treeneihini ujuttanutkin, niin tempo tunnilla oli huomattavasti korkeampi.
2. Ryhmäliikuntatunneilla rankkuus ja tehokkuus riippuvat aika pitkälti siitä, kuinka itse suoritat liikkeet. Hyvä ohjelma tai ohjaaja ei oikeastaan auta, jos itse himmailee tai tekee ”vähän sinnepäin”. Huomasin itse, että tuntuma liikkeen kohdelihaksessa on tällaisessakin liikunnassa tärkeää. Ja lisäksi suhteellisen haastavaa, kun vauhti on kova.
3. Uusi liikuntamuoto on ensimmäisellä kerralla aina pienoinen shokki niin keholle kuin mielellekin. Kun ei lainkaan tiedä, mitä odottaa.
Kotimatkalla istuin junassa punaisine poskineni ja fiilistelin uudesta kokemuksesta syntynyttä tunnetta. Kyllä se vain kannattaa jättää joskus tuttu ja turvallinen seuraavalle viikolle. Raportoin innostuksissani asiasta Heidille. Hassuinta koko jutussa oli se, että hänkin kertoi aikovansa haastaa itsensä liikunnan saralla tulevalla viikolla. Meinasin haljeta – siinä niin junan penkillä – elämän pienien suurien asioiden tuomasta ilosta. Liikunta voi olla oikeasti aika antoisaa puuhaa.
Jos mietin mennyttä treeniviikkoa, mieleeni nousee lisäksi vielä tiistainen lenkki. Reitti oli tuttu ja tavallinen, mutta juoksuvauhti oli huomattavasti kovempi. Olen tähän asti tarkoituksella juossut aika matalasykkeisiä lenkkejä, sillä olen keskittynyt salilla treenaamiseen. Nyt kuitenkin HCR:n lähestyessä lenkitkin vaativat hivenen ripeämpää hölköttelyä, jos haluan päästä tavoiteaikaani. Kyllä huomasi, ettei keho ole kovin hyvin tottunut moiseen. En saanut juoksurytmistä kunnolla kiinni koko lenkin aikana ja hengityskin muuttui lähinnä huohotukseksi. Onneksi oli tsemppaaja vieressä edellä. 

Nyt porhalletaan kuitenkin jo uutta viikkoa täyttä häkää. Olkoon se yhtä hikinen!

oma elämä · treeni · treenipäiväkirja

Viikko 3 treenikooste

Elina2 kommenttia
   
Maanataina hauis ja selkä (vatsat)
Tiistaina lyhyempi lenkki (7km)
Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)
Torstaina lepoa
Perjantaina ojentajat ja olkapäät (vatsat)
Lauantaina pitkä lenkki (15km)
Sunnuntaina lepoa venyttelyä

Viikko taas takana urheilua ja olo on oikein onnistunut; pienillä jutuilla sain tehoa treeneihin ja kipeitä lihaksia. Isoimpana asiana ehkä suuren suuri motivaatiopuuska niin juoksua kuin salitreeniäkin kohtaan. Tasainen tekeminen on kivaa, mutta piikit ovat parhautta. Yksi parhaista tunteista ikinä taitaa olla valtava liikuntamotivaatio ja kehittymisenhalun. Mielihyvä mukavan treenin jälkeen on jotain mahtavaa. HCR kutkuttelee jo mielessä; tavoiteajan ja -vauhdin miettiminen saavat askeleen lentämään lenkillä. Konkreettiset tavoitteet innostavat ja tuovat mielekkyyttä harrastamiseen, vaikka tähtäin juuri ja juuri yltäisikin päälaelle sataanseitsemäänkymmeneen senttiin, eikä suinkaan korkeuksiin.
Toinen tehoa lisännyt juttu, jonka tällä viikolla otin taas käyttöön, on salilla painojen ylöskirjaaminen. Olenhan sitä tehnyt aiemminkin, mutta tuppaan luisumaan lopulta aina päänsisäiseen kirjanpitoon – joka ei aina ole se luotettavin tapa. Nyt kaikki kirjataan kuitenkin konkreettisesti puhelimeen ylös, jotta mahdollisen kehityksen seuraaminen onnistuu paremmin. Jos joku asia on joskus jäänyt mieleen treenipalstoja pläräillessäni, niin se on ehdottomasti progressio, heh.
Olen ehkä maailman huonoin venyttelijä ja lämmittelijä. Perustelut tosin ovat myös ehkä maailman huonoimmat; ensiksikin en millään malttaisi ja toisekseen en haluaisi kuluttaa jaksamistani ja keskittymistäni turhanpäiväiseen. Ja vaikka tiedän erittäin vakuuttavat vasta-argumentit  (”kannattaisi malttaa” ja ”turhanpäiväistä ne eivät ole nähneetkään”), hyvin harvoin saan aikaiseksi puolenminuutin pikavenyttelyä järeämpää. Tällä viikolla kuitenkin lämmittelin ennen jokaista treeniä juoksumatolla joitakin minuutteja ja erityisesti jalkatreenin yhteydessä panostin lonkankoukistajien venyttelyyn. Mitä voisin tästä oppia? Kantsii. Pakarat olivat nimittäin tulessa.

Jalat ovat saaneet muutenkin tällä viikolla osakseen rasitusta aika kiitettävästi. Alkuviikosta juoksin aamulenkin lähes umpihangessa (lumi oli nollakelin vuoksi erittäin raskasta) ja eilen pidempi lenkki vaati jatkuvan jännityksen jalkojen syvimmissäkin lihaksissa peilijään vuoksi. Hyvä Järvenpää, hiekanmuruakaan en nähnyt kävelyteillä. Ja hyvä minä, nastalenkkareita en ole saanut hankittua tällekään talvelle. Toisaalta tartun ihan mielelläni lisähaasteisiin. Eipähän tunnu keväällä asfaltilla juokseminen liian haastavalta, kun on talvella kieli keskellä suuta luistellut lenkit.
Juoksukuntokin alkaa palailla sille tasolle kuin se oli ennen muutamaa antibioottikuuria ja flunssaviikkoja. Aikamoisen romahduksen tuona aikana koki myös leuanveto. Nyt olen välillä tehnyt pidempiä sarjoja vastuskuminauhan avustuksella ja itse asiassa siitä on muodostunut ihan lempiliike – polte on ihana! Lisäksi ensimmäistä kertaa kokeilemani yhden jalan prässi oli hirveän kiva liike. Tuntuma pakarassa on mahdottoman paljon parempi kuin normaalisti kahdella jalalla. Prässi kuuluu taas jalkatreeniini, kun laitekin löytyy vihdoin salilta.
Keskiviikkoa lukuunottammatta tein kaikki treenit aamulla. Paluun tehnyt maastavetokin sujui hyvin osana aamutreeniä, vaikka yleensä isommat ja raskaammat liikkeet, esimerkiksi kyykyt ja muu jalkatreeni, sujuvat hivenen paremmin muulloin kuin vastaheränneenä. Ja kun tavoitteista olen nyt innostunut, ajattelin kasikympin olevan sopiva tähtäin maastavedossa tänä keväänä.
Ensi viikolla joudun luultavasti totuttelemaan taas iltatreeneihin, mikä toisaalta on ihan kivakin juttu. Koen itse vaihtelevuuden olevan tärkeä osa liikuntaa. Liiallinen jämähtäminen tekee helposti urheilusta pienimuotoisesti pakkopullaa.
Eteenpäin, sanoi Elina lumessa. Kirjaimellisesti.

aamu · ihana arki · treeni

Voi Kaisa, Kaisa, Kaisa.

Elina2 kommenttia
Taas. Istun bussissa numero 75. Aurinko on nousemassa. Että se jaksaakin, taas. Bussi natisee taas samassa kaarteessa. Se tuntuu ihan jo tutulta, vanhalta kaverilta. Mietin, millainen aamu olisi ilman natinaa. Aika vieras. Taas ohitetaan. Katse liikkuu samaa reittiä. Kuten aina. Kolme Kaisaa. Ja taas mietin, millaiset kolme Kaisaa. Tunnen vain yhden Kaisan, hän voisi sopia yhdeksi kolmesta Kaisasta. Kuten aina, Kaisojen jälkeen siirrän katseen eteenpäin. Kyllä, taas. Kohtaan samat silmät. Siinä niin etuviistossa edessäni istuu sama nainen. Kuten aina, joka aamu ja taas. Nimeän hänet Kaisaksi. Toiseksi kolmesta. 
Helpottaa, kun huomaan. Kaisakin istuu aina samalla paikalla. Minäkin. Valitsen aina saman paikan. Ihan huomaamattani. Se on vähän kuin omani. Kiinnitän joka aamu samoihin asioihin huomiota, miltei ajattelenkin rutiininomaisesti samoja juttuja. Kaisoja ja Sörnäisten pysäkkiä. Mutta en vieläkään satavarmasti muista, minkä värinen Sörnäinen oli Monopolyssa. Ihan jokainen aamu katselen bussin ikkunasta valtavaa autoletkaa ja mietin, millaisia ihmisiä autoissa istuu ja minne he ovat matkalla. Varmaan samoja ihmisiä ja ihan samaan paikkaan. Kuten aina. Joka aamu. Taas.

 
Kyllästyminen on kiva mittari liialle rutinoitumiselle. Sitten vaihdetaan, tehdään muutoksia ja innostutaan uudestaan.
Kello aamu kuuden sali ja vanhalla liikkeellä uudistusta jalkatreeniin.
Tällaista se ihmisen elämä kai on. Suurelta osin toistuvaa ja rutiininomaista. Kun ei Viikkiin kulje busseja kuin niitä samoja reittejä. En voi valita jättäväni väliin Kolme Kaisaa yhtenäkään päivänä. Paitsi lauantaina. Vaikka ei siinä mitään pahaa tai huonoa ole. Siis että arki kulkee samoja uria ja tapaan Kaisat kahdesti joka päivä. Ongelmaksi se muuttuu vasta silloin, jos eläminen ja oleminen rutinoituu niin, että mieli turtuu. Silloin ei välttämättä huomaa kaiteen vieressä nököttävää punaista mummopyörää. Se nimittäin ei ole nojaillut siihen kauaakaan. Itse asiassa se on ilmestynyt yön aikana. Ehkä nopeasti vilkaistuna arki on saman jankkaamista, mutta tarkemmin katsottuna oikeastaan aika vaihtelevaa. Nimittäin Kaisalla, joka istuu aina minusta katsottuna etuviistossa ja jonka nimi on oikeasti varmaankin jokin muu, ei ole sama huivi joka päivä kaulan ympärillään. Hän vaihtelee sifonkisesta villaiseen. Kyllä! Huomasin yksi kerta, kun avasin poikkeuksellisesti vasemman silmäni ennen oikeaa.
Tänään jos katsoisin päivää vähän eri näkökulmasta. Tarkastelisin elämää hiukan erilaisesta vinkkelistä. Huomenna taas vähän eri tavalla ja ylihuomenna edelleen toisella tapaa. Onnistuisiko se? Voisiko samaa nousevaa punaa taivaanrannassa katsella joka aamu uusin silmin? Yritys ainakin on hyvä.
huumori · kassalla · treeni · työ

Kassalla osa 4: Juttauskoutuneet

Elina18 kommenttia
 [Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]
Siis Jorma, mitä nää on? Toisinaan on tilanteita, jolloin on oman itsensä ja oikeastaan ihan kaikkien osapuolten parhaaksi parempi leikkiä näkymätöntä. Vaihtoehtoisesti hipihiljaa piippailevaa kassaneitiä. Katse ostoksiin luotuna, pienintäkään hymynkaretta huulille päästämättä, vahingossakaan tilanteeseen puuttumatta. Ja kun Jorma suuntaa katseensa ilmassa roikkuvaan omenapussiin kieltäen poimineensa kahta kiiltelevää, suorastaan syntisen punaista hedelmää, on kassaneidin ehdottomasti syytä keskittyä ainoastaan parsakaalin tarralapun suoristamiseen. Rouva, saamme ne paholaiset kyllä kuitilta pois… Kassaneidin hyväntahtoinen ja vilpitönkin ele saattaa nostaa yhäkin voimakkaamman myrskyn kassasaarekkeessa. BANAANEITA! Kiekaisu kertoo tilanteesta useissa tapauksissa suhteellisen paljon. Jutta sanoi banaania, Jutta kirjoitti banaania kaardion jälkeen ja banaania lointontajien jälkeen! Tilanteessa kassaneitikin on usein jo valmis syöksymään osastolle Jorman sijaan hakemaan terttua. Mikä aina ei ole rationaalisin ratkaisu, sillä uhkaavasti bullmaista käyttäytymistä lähentelevä rouva ei vielä ole päässyt keississä kohtaan Pirkka vai Chiquita. Eikä valinta tällöin ole sen enempää Jorman kuin kassaneidinkään käsissä.
Ruokavalioheränneet, alalahkonaan ”ruokavalioheränneet”, jakautuu tutkijoiden nykytietämyksen mukaan yhäkin useampaan haaraan. Karppaus, nutraus ja lotraus ovat saaneet rinnalleen kokonaisen maitorahka-alakulttuurin.
Juttauskoutuneet luokitellaan juurikin tähän räjähdysmäisesti paisuvaan alakulttuuriin. Observointi on osoittanut niin vahvoja yksilöille yhteisiä toimintamalleja sekä ulkoisia seikkoja, että kassaneitien mukaan pian on syytä alkaa puhua jo täysin omasta, eriytyneestä lajista. Juttauskoutuneiden populaatio jäljittelee ikäjakaumaltaan Gaussin käyrää, jossa selkeästi vinhaa vauhtia keski-ikäistyvät ja jo tuon rajan hiuksen hienosti ylittäneet rouvashenkilöt kuuluvat selkeästi väkkyrän leveimpään kohtaan. Helppoja tunnusmerkkejä ovat myös kahteen pussiin (varmuuden vuoksi) pussittettava pakasteseiti annospaloina, omaan pussiinsa laitettava kasa parsakaalia, pakasteesta nekin, kaloriton boysenmarjalisäainelitku sekä ne banaanit. Ostokset, ne nostellaan ylpeästi hihnalle. Toisinaan voi kassaneiti saada itsekin merkitseviä katseita, joilla selkeästi pyritään viestittelemään fit-elämäntavan ilosanomaa. Ainoastaan maitorahkojen latominen hidastaa ostoprosessia hivenen, kun elämäntaparemontoijan naama vääristyy jo valmiiksi mutrulle karvaan maun muistelusta. Äärimmäisissä tapauksissa kymmenien rahkapurkkien seasta voi kassaneidin käteen sattua myös Kalinka, joka kuitenkin useimmissa tapauksissa on peitelty huolellisesti Kg-lehden alle. Sitä paitsi sehän menee isännälle.
Itse maksutapahtuma ei tuota yleisesti ongelmia. Onhan maitorahkojen kulkeminen piippauksen kautta jo puoli voittoa, mistä on syytä olla ylpeä. Koutsikin taputtaisi päähän ja lupaisi varmasti vapaasyöntipäivän. Toisinaan heikoimmilla yksilöillä ensimmäisen numeron pin-koodista näppäiltyään tapahtuu kuitenkin hetkellinen romahdus; juttauskoutunut syöksyy viimehetken apajille ja nakkaa terävällä, harjautuneella liikkeellä Marssin kassaneidin hyppysiin. Pistsamaan. Tällöin kassaneidin on syytä välttää turhaa katsekontaktia ja ainoastaan huomauttaa kohteliaasti kolmesta puuttuvasta pin-koodin numerosta.
 Yksilö ikäjakauman alkupäästä pakasteparsakaaleineen.
ennen ja nyt · kehitys · treeni

Suunta.

Elina22 kommenttia

Ennen etsin onnea ja tyytyväisyyttä siitä, mikä olin. Tai millaiseksi minun piti tulla. Jos vain olisin määrittelemäni kokoinen, olisin varmasti onnellinen. Nykyään käsitän onnen ennemminkin asioina, joita saan tehdä ja kokea. Kun käytän omaa kroppaani ja näen mihin se pystyy, olen suunnattoman onnellinen. Oma onneni on yhäkin lähtöisin itsestäni, mutta nyt vain paljon syvemmältä. Täältä. Sydämestä.
 
En enää jahtaa iloa, vaan luotan sen tulemiseen.

I think I’m better that way.