aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

aamuajatukset · vähän runoo

Näin kyhätyn.

Moni olisi
valinnut valmiin
ja vähemmän kyhätyn.
Oli tukevat jalat
vähän vinksalleen itse ruuvatut.

Sojotti suunnista
kaikkialle paitsi oikealle.
Jatkuvasti hellällä otteella
oikealle paikalle korjasit.

Ei ollut valmis malli mielessä.
Vain helpompi huominen yhdessä.
Kaikki väärällään kenottava
oli sinulle vain korjausta odottava.

Ja alusta asti aina näin:
ainoastaan yhdessä
huojumme tässä pystypäin.

blogi141

 

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · syvällistä

Herkkä, kysy mitä muuta.

Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

blogi139.jpg

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä. 

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä. 

ajatuksia · opiskelu

Mun tieteellinen puoli.

Opiskelu on ihanaa. Monet niin kertovat – ja minustakin. Maailma sisältää niin paljon opittavaa aina oman mielen koukeroista viljasadon sakoluvun suuruuden merkitsevyyteen. On ihana ihmetellä, miksi valkoista jauhetta lisäämällä makkaran kiinteys kohentuu tai miksi siideri maistuu makeammalta kuin viimeviikonloppuinen (ei, sokeria ei ole kaadettu suoraan pussista). Samalla, kun sitä oppii ensin lausumaan ääneen proteiini-glutamiini γ -glutamyyli-transferaasi ja ymmärtämään sen aikaansaamia ε -( γ -glutamyyli)lysiini-peptidisidoksia, tutkimustieto myös rauhoittaa mieltä. Vaikka sellaisen tiedon lukemaan opettelu onkin aluksi viedä hermot. Ihan yhtä kivaa on silti oppia, että luovimmillani ja tehoikkammillani olen itse aamulla kello kuuden ja yhdeksän välillä.

Toisaalta näinkin: oppiminen on suoraan sanottuna osin myös nöyryyttävää. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa, kuinka tietämätön onkaan ollut – tai sinisilmäinen tai pikkuisesti tyhmä. Ainakin maailma – sen sisään mahtuva toiminta, ilmiöt ja niiden vaikutukset – näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ei enää ehkä yhtä yksinkertaiselta, mutta rationaalisemmalta kyllä. Joskus sitä saattaa jälkeenpäin nauraa omalle tietämättömyydelle, jopa hävetä sitä. Usein kai vain tajuaa, että onneksi tietämättömänä harvoin tunnistaa omaa tietämättömyyttään. Oleellista oppimisessa kai juuri on aiemman tietämättömyyden tunnustaminen. Siis ylpeyden lisäksi aika monen vanhan ajatuksen alas nieleminen.

27661411_1782342325111566_23899235_n.jpg

En mä ole varma, onko maailmassa olemassa kuinka absoluuttista faktaa. Ei kai ainakaan sellaista, jota uusi puolueeton tieteellinen tieto ei voisi kumota. Kun opin itsestäni jotakin, esimerkiksi sen, että kananmunat eivät sovi hiukopalaksi ennen lenkkiä, asia oman pääni rajoissa on hyvin faktan kaltainen; toteutuu testatusti viikosta toiseen minun vatsassani. Kuitenkin muulle maailmalle se minulle hyvin faktan kaltainen on vain yksilön omaa kokemusta. Yhtään sitä vähättelemättä.

Tieteen maailmaan astuttuani nelisen vuotta sitten aloin ymmärtämään, miksi asioiden totena esittäminen on tuntunut aina nihkeältä, jos olen yhtään kokenut olevani epävarma aihealueella. Totena esitetty asia toden totta sisältää aina vastuun aspektin – vähintääkin vastuun väitteen perustamisesta johonkin muuhun kuin omaan kokemukseen tai mielipiteeseen. Meitä kun on täällä niin monenlaisia, ettei vastuu voi vain olla kuulijalla.

Ja kaikki tämä, vaikka välillä olisi niin paljon helpompi lukea ja uskoa iltalehden kikkakonsteja kuin pienellä printattuja tiedepränttejä.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.

Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.

27659029_1780020312010434_1625677874_n (1)

Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.

ajatuksia

Kerro kaikki.

Hurjasti totta, mä nyökkäsin.

Niin vähän niitä heitä, jotka tahtovat kuulla. Eivät vain sivulauseessa huolimattomasti viskattavia mitä-kuuluu-misia. Vaan ennemminkin he sellaiset tahtovat kuulla elämän ohella toisen onnen ja innostuksen – aivan taitavimmat jopa haluavat haaveilla puolesta tai ainakin toisen omaa yhdessä. Ajatella; ovat valmiita laveeraamaan kaikkein kauneimmalla toisen paperille. He ottavat jokaisen lauseen loppupätkänkin käsiinsä, pitelevät hellän tiukasti tarinan loppuun asti. Eikä vastavuoroisuus ole muu kuin luonnollinen kulku hetkeksi toisaalle, sillä vilpittömyys ei istu vaihtokauppaan.

Lähiaikoina olen pelästynyt kaipaustani. Niin monesti olisin tahtonut kuulla omin korvin huokaisun kerro kaikki. Tai edes jotakin. Kai olen toivonut jonkun haluavan kuulla loppuun saakka. Ja moni ihminen kyllä jonkin verran kuulisi, jos heille tarjoilisi arvaa-mitä-llä. Mutta joskus – ihan vain joskus – sitä taitaa kaivata omiksi ensimmäisiksi sanoiksi kiitti kysymystä, paljon kaikenlaista.

27398526_1776842485661550_1718398956_o.jpg

Ja kun mä mietin tätä näin, en tiedä kummasta syystä oikeastaan tulenkaan surullisen kaltaiseksi. Siitäkö, että asia on ehkä siten, vai siitäkö, että mietin asia siltä kannalta. Varma olen siltikin tästä, että tahdon itse kiinnittää huomiota ollakseni riittävästi kuulevan korvan lisäksi myös kiinnostunut mieli.

Sillä oma lähielämä vie ihmistä – ja vieköön. Kuuluukin. En mä sillä.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Mä ja mun NLP.

Tällä hetkellä elämässäni mä olen sellaisessa kohdassa, että päiväni kuluvat lähinnä oppiessa. Vuosien saatossa mä olen oppinut oppimaan; yritän, yritän, yritän kovasti ymmärtää ja muistaa. Toisina päivinä tuntuu, että saatan yrittää enemmän kuin oppia. Ja sellaiselle oppimisellekin on kai paikkansa; kutsun sitä itsekseni hyvin tavoitteelliseksi oppimiseksi. Sellaiseksi välietappiorientoituneeksi ja etenemishaluiseksi. Mutta syksyn ja talven mittaa mä olen alkanut opetella uudenlaista oppimista. Sellaista, että en yhtä kovasti huolehdi oppimisesta, vaan yrittämisen sijaan vain annan uusille ajatuksille vanhojen keskellä tilaa.

Sellaista oppimista mä olen käynyt läpi NLP-koulutuksessa. Ja ehkä kaikkein merkittävintä, mitä tähän asti olen uuden oppimistyylin lisäksi oppinut, on oma kykenevyys. Mä olen oppinut, mihin kaikkeen ennen liiankin suurelta – jopa suuruudenhullulta – tuntuvaan kykenen vain asettumalla keskelle itseäni ja kohtaamalla asiat ulkopuolellani sieltä käsin.

Jo ensimmäisinä koulutuskertoina mä opin, että parasta mitä toiselle voi antaa, on läsnäolo. Reagoimalla toisen tunteisiin ja sanoihin kannattelemalla niitä. Siis lempeästi osoittamalla, että kaikki se, mitä toinen on valmis luottamaan kahden ihmisen välille, tulee kuulluksi ja nähdyksi. Lisäksi mä olen oppinut ymmärtämään ihmisiä ja ennen kaikkea tilanteita, joissa en kenties itse tule kohdelluksi samalla tavoin.

27157674_1771223206223478_212370999_n.jpgKuva: Elina Palvio

Mä olen myös oppinut esimerkiksi sen, että oikein itsensä ilmaisevalla palautteen, kritiikin ja kehitysehdotusten antaminen ei satuta, edes kirpaise, vaan ennemminkin rakentaa toista. Mä olen oppinut, kuinka kritiikin antaminen koostetaan, mihin se kohdistetaan ja minne missään nimessä ei sörkätä. Mä olen oppinut pienten sanojen suurimmat merkitykset. Ymmärryksestä haltioituneena mä opettelen parhaillani myös olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä.

Mä olen oppinut aivan valtavasti erilaisista ihmisistä – motivointityyleistä aina tapaan hahmottaa ympäröivää. Erilaisuuteen, sellaiseen pelottavan erilaiseenkin, mä olen oppinut suhtautumaan heti ensikättelyssä itselleni vilpittömästi toteamalla mielenkiintoista.

Esiintymiskammoisena merkittävä oppi on ollut myös se, kuinka puhuja itse luo ympärilleen tilan, jonka kaikki kuulijat jakavat. Oli se sitten jännittynyt, epämukava tai rennon letkeä ja kaikille osapuolille helppo. Ja jälkimmäiseen päästäkseni en loppujen lopuksi tarvitse suuria puhelahjoja – joita uskomukseni mukaan itselleni ei ole suotu – vaan ainoastaan senhetkisen asiantuntijuuden esiteltävästä asiasta ja hitusen verran omaa hyvää tilaa.

Toiseksi viimeinen koulutuskerta hujahti viikonloppuna True Hearts NLP Practitioner -koulutuksessa. Ja jollakin tapaa vasta nyt tajuan, millaisella muutoksen matkalla sitä on koko syksyn ja talven ollutkaan.

 

aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Jospa en tilkitsisi.

Jos tilkitsen,
hän jo totesi.
Oliko millaista
aukottomuutta elämässä,
hän vielä varmisti.

Kas näin,
muodoltaan menevä
ja aukkokorjailtu.
Kyllä vain,
epäilemättä yhtä sopiva.

Sopeudun kraatereita
paikkaamalla,
hän selvensi.
Ja usein on kaikkea liikaa,
niin silloin koverran,
hän lisäsi.

blogi138

Monien vuosien jälkeen minä sitä kuuntelin itselleni ääneti toistellen: kunpa kukaan ei samaa virhettä toistaisi. Olisinpa osannut aikanaan kertoa, että vielä tulee päivä, kun on aika ympäristön sopeutua. Kuoppiini ja kraatereihini, asettua ympärilleni. Että minä tarjoan uudenlaisia ulottuvuuksia näin – geometriaa, jota on löydettävissä täältä minusta vain.

Niin kivasti sen taannoin hoksasin, että varmuus alkaa epävarmuuden esiintymisen sallimisesta itsessä ja elämässä ylipäätään.

ajatuksia · hetkessä · oma elämä

Kuluva hetki.

Ainakin meillä on kuluva hetki.

Mä elän helposti yksi jalka jatkuvasti ulkona itsestäni; hetken verran tai enemmän jo edellä kuluvaa. Mä elän helposti odottaen, vielä helpommin kai etukäteen peläten. Peläten mahdollisia ja ahdistellen kohdattavia. Ja joskus mä odotan niin, että päivät välissä ovat vain rukseja kalenterissa. Mä kyllä etenen päivä päivältä, mutta voin elää päivästä toiseen loikkien – yksi loikka voi helposti jättää väliin viikonkin.

Mä elän helposti myös mitäjossitellen. Yhtä aikaa mielessäni mitäjossitellen ja toisen kanssa jakaen kuluvan hetken rikkauden. Enkä mä silloin tunne olevani rikas kuluvasta hetkestä; mitäjossittelu kertoo mielessäni kaikesta menetettävästä.

Siksi, että mä olen helposti kuvatunlainen, mä olen alkanut opetella uskomaan mun mantraa meillä on kuluva hetki. Ja vaikka ohimenevä ja vaihtelevanlainen, niin arvoltaan kuin odotettavan hetken kaltainen.

26972844_1763808166964982_229263353_o.jpg

ajatuksia

Valmis.

Kunpa kohtaisin aina näin.

Olen keskeneräinen,
en valmis ihminen.
Silti olen valmis
vaikka ja mille, monelle.

Olisinpa aina
innostuneella hymyllä valmisteltu.
Uskaltaisinpa olla
keskeneräisenäkin valmis.

blogi137

Mun haaste on aina ollut, etten mä anna itseni olla keskeneräinen. Kun jokin alkaa, sen täytyy nopeasti myös järjestäytyä ja loppuun saattamisella päättyä mun ajatuksissani. Toisinaan loppuun saattaminen päättyy ilman järjestäytymistä toteamukseen omasta kyvyttömyydestä. Mä esimerkiksi annan itselleni liian vähän aikaa oppia, sillä aika usein mä vielä ajattelen, että on itseisarvo osoittaa olevansa mahdollisimman nopeasti keskeneräisen sijaan valmis. Ja valmis mä ajattelin pitkään olevani vasta ollessani valmis; valmis ihmisille tai haasteille vasta, kun en enää ole keskeneräinen.

Vaikka mä sisälläni tahtoisin jokainen kerta innostuneena huutaa: hei mä olen täysin valmis tälle, vaikka olen näin keskeneräisenä kaukana valmiista.