Tällä hetkellä elämässäni mä olen sellaisessa kohdassa, että päiväni kuluvat lähinnä oppiessa. Vuosien saatossa mä olen oppinut oppimaan; yritän, yritän, yritän kovasti ymmärtää ja muistaa. Toisina päivinä tuntuu, että saatan yrittää enemmän kuin oppia. Ja sellaiselle oppimisellekin on kai paikkansa; kutsun sitä itsekseni hyvin tavoitteelliseksi oppimiseksi. Sellaiseksi välietappiorientoituneeksi ja etenemishaluiseksi. Mutta syksyn ja talven mittaa mä olen alkanut opetella uudenlaista oppimista. Sellaista, että en yhtä kovasti huolehdi oppimisesta, vaan yrittämisen sijaan vain annan uusille ajatuksille vanhojen keskellä tilaa.

Sellaista oppimista mä olen käynyt läpi NLP-koulutuksessa. Ja ehkä kaikkein merkittävintä, mitä tähän asti olen uuden oppimistyylin lisäksi oppinut, on oma kykenevyys. Mä olen oppinut, mihin kaikkeen ennen liiankin suurelta – jopa suuruudenhullulta – tuntuvaan kykenen vain asettumalla keskelle itseäni ja kohtaamalla asiat ulkopuolellani sieltä käsin.

Jo ensimmäisinä koulutuskertoina mä opin, että parasta mitä toiselle voi antaa, on läsnäolo. Reagoimalla toisen tunteisiin ja sanoihin kannattelemalla niitä. Siis lempeästi osoittamalla, että kaikki se, mitä toinen on valmis luottamaan kahden ihmisen välille, tulee kuulluksi ja nähdyksi. Lisäksi mä olen oppinut ymmärtämään ihmisiä ja ennen kaikkea tilanteita, joissa en kenties itse tule kohdelluksi samalla tavoin.

Kuva: Elina Palvio

Mä olen myös oppinut esimerkiksi sen, että oikein itsensä ilmaisevalla palautteen, kritiikin ja kehitysehdotusten antaminen ei satuta, edes kirpaise, vaan ennemminkin rakentaa toista. Mä olen oppinut, kuinka kritiikin antaminen koostetaan, mihin se kohdistetaan ja minne missään nimessä ei sörkätä. Mä olen oppinut pienten sanojen suurimmat merkitykset. Ymmärryksestä haltioituneena mä opettelen parhaillani myös olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä.

Mä olen oppinut aivan valtavasti erilaisista ihmisistä – motivointityyleistä aina tapaan hahmottaa ympäröivää. Erilaisuuteen, sellaiseen pelottavan erilaiseenkin, mä olen oppinut suhtautumaan heti ensikättelyssä itselleni vilpittömästi toteamalla mielenkiintoista.

Esiintymiskammoisena merkittävä oppi on ollut myös se, kuinka puhuja itse luo ympärilleen tilan, jonka kaikki kuulijat jakavat. Oli se sitten jännittynyt, epämukava tai rennon letkeä ja kaikille osapuolille helppo. Ja jälkimmäiseen päästäkseni en loppujen lopuksi tarvitse suuria puhelahjoja – joita uskomukseni mukaan itselleni ei ole suotu – vaan ainoastaan senhetkisen asiantuntijuuden esiteltävästä asiasta ja hitusen verran omaa hyvää tilaa.

Toiseksi viimeinen koulutuskerta hujahti viikonloppuna True Hearts NLP Practitioner -koulutuksessa. Ja jollakin tapaa vasta nyt tajuan, millaisella muutoksen matkalla sitä on koko syksyn ja talven ollutkaan.