aamuajatukset · kolmistaan · onnellisuus · vähän runoo

Kun kolmistaan aloitellaan elämää.

Kuis nyt yhtäkkiä näin.

Toinenkin kainalo käytössä,
kaikessa yksi aina keskellä,
kolmas kulho puuroa odottamassa,
pikkusukat kuin aina olleet kuivumassa,
tumput hukassa yhä todennäköisemmin.

Maitoviiksiä yhdet lisätty,
takapenkin paikka täytetty,
suppusuu vasten poskea,
yötuhina tuplana,
pöydän päässä kunkkupaikka,
perheen pää hurmattu.

Paljon on ihmeteltävää, kun kolmistaan aloitellaan elämää.

WhatsApp Image 2020-04-01 at 12.15.57

aamuajatukset · kolmistaan · onnellisuus · rakkaus · vähän runoo

Kolme.

Kuka sinut luoksemme lähetti?

Tämän päivän toivo vai
huomisen maailmanrauha.

Hetken huolettomuus vaiko
seisahtumisen taito.

Levollisuuden suoja vai
valonpilkahduksen tuoja.

Haikaraparvi vai
kahden yhteinen pilvilinna.

Sinut lähetti Rakkaus,
joka kahden välistä yletti kokonaisen kolmannen.

Pieni aarre
ei sateenkaaren päästä,
vaan äidin ja isin välistä.

blogi230

Vihdoin kotona kolmistaan. 

ajatuksia · rakkaus · vähän runoo

Sinun kiertolaisesi.

Istutit minut eteen taivaanrannan.
Laveerasit vaalealla taustaa.
Katsotaan taa kaartuvaa.

Olen sinulle kiertolainen, tuo tuike ja sivellinvedot.
Olen sinulle kaikkeus, ehtymätön universumi.
Olen sinulle maailmasi, väsymätön kiertäjäsi.

Kunnes et tahdo minua enää valaista.

Sinä kirkas keskipisteeni. Oma kaiken lähteeni.

blogi229

Yhdessä ollaan ja omistaudutaan.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Kämmenelle.

Mikään kämmen ei minua kannattele.

Se oli päivä sellaisen jälkeen.

Maailma käsivarsilla alkoi painaa.
Ryhtyi painamaan aivan liikaa
maan tahdon suuntaan.

Taakka tahtoi kannatella.
Sanoin kuinka nurinkurista.

Aika opetella olemaan kämmenellä.
Loppuviimein kannattelee maa kahden kuljettajani alla.

86848834_523400488571945_2545315645310894080_n

Mikään kämmen ei minua kannattele. Älä ymmärrä tätä väärin. Usko on ollut moneen, mutta sekin vaikeimman kautta. Toivo on ollut läsnä, mutta pikkaisen raskas sekin. Koska olen ajatellut, että käsivarteni kannattelevat – kaikkea. Ei elämä, jumala tai arkipäivä. Käsivarteni, jatkuvasti maitohapoilla.

Mutta että voisinkin vain levätä jollakin kämmenellä.

ajatuksia · elämä · vähän runoo

Haurain kallisarvoisin

Elämäni kallisarvoisin
käsiin laskettuna mitä haurain,
mielestäni maailmassa murenevin.
Miksi näin.

Yhtäkkiä
kuin tuhka tuuleen
on todennäköisin.
Lentää minun kallisarvoisin.

Miksi kallisarvoisin
vaikuttaa olevan aina hentoisin.

79210003_431108641177804_7771774207221825536_n.jpg

Vaan elämän toissijainen on kova kuin järkähtämätön mieli, miksi niin? Toisinaan jopa näin: varminta elämässä on vähäpätöisin.

ajatuksia · rakkaus · vähän runoo

Meidän kaarnalaiva.

Kaarnalaiva tuuliajolla
ja rantaviiva vinkura.

Keulan kurssi hukassa,
taivas meren pohjassa,
ankkuri pilven reunalla.

Yli laidan,
huutaa ajatuksista jokainen.
Ja kaarnalaivan kapteeni hyppää perässä.
Tuuliajolla eikä miehistö tiedä toimia.

Jokainen kerta, kun kotioven kiinni painat.

blogi228.jpg

Yksin mä olen vähän haahuileva puolikas haamu.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Saaliseläimen mielenmaisema.

Kuinka tassut toimivat jellonan.
Näinkö raidallinen röyhistelee rintaa.
Selkärankako kasvoi kulmahampaiden kustannuksella.

Karjuu kuuta, ulvoo kaipuuta.
Yhtä kaikki, kaikuu suuruutta.
Vaan saaliseläimen mielenmaisema mulla.

Olisinpa asioiden edessä
yhtä iso kuin näyttäisi olevan varjo jellonan.

blogi.jpg

Kun asioita kohdatessasi sun tulisi kasvaa täyteen mittaan – mieluiten jopa yli täyden mitan. Mutta entä jos mä kutistun, painun kasaan valtavien asioiden edessä.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Pitkäksi venytetty hetki.

Ethän estä, ethän pakene,
eihän edetä tästä hetkestä.

Ethän kannattele kattoa käsillä.
Annathan avaruuden tavallaan laskeutua.
Annathan mun kokea painottomuuden sun sylissä.

Ethän peitä näkyvää.
Ethän kiinnitä mun katsetta.
Annathan mun sokaistua tuikun liekistä.

Ethän vaihda käsivarsia pehmeään.
Annathan kovan olla vasten kovaa
tämän hidastetun hetken.
Annathan kaiken syleilyssä.

blogi227

Joskus on niitä päiviä, kun kuluva hetki saisi kestää tuon kokonaisen päivän. Kun kaikki voisi pysähtyä – ajatuksista alkaen. Jos vain tämän pitkäksi venytetyn hetken verran näkisin ja tuntisin seuraavaa hetkeä vähemmän.

ajatuksia · vähän runoo

Meistä teräksisin en ole.

Karjun vain tuskasta.
Selässä ei ole kaikkeen kilpeä.
En siirrä vuoria.
Enkä ole aina kansien välissä.
Huolin luokseni liikaa huolia.
Kahdelle jalalle kaipaan tukea.
Näen yksin ollessani edelleen aaveita.

Mikään
leijonaemo, soturi,
meistä teräksisin
en nähtävästi ole.

Saan kai silti
olla.

Jotain pienelle.

71499370_683697998802082_1006150317345079296_n

Sen näkee silmistä, kun joku arvostelee ilman sanoja. Hetken on vaikea uskoa siihen, jonka tietää sisällä.

ajatuksia · syvällistä · vähän runoo

Tyttö, joka kulki murusilla.

Murunen, sanottiin rakkaudesta.
Mutta muruinen oli maani pohja
omaa pohjaani vasten.
Rakas murunen
kulki heiveröisellä murumaalla
varoen murskaamasta
muruja askeleidensa alla.

Olisinpa murunen moreenimaalla,
rakas murunen varmalla askeleella.
Tyttö, joka kieltäytyi kulkemasta
elämäänsä loppuun murusilla.

blogi226.jpg

Miltä tuntuu elämänmittainen, liian varovainen askellus? Miten kannustaa omia, epävarmoja askeleita? Kuinka olla pelkäämättä jo ennen askellusta? Millä tavoin pyyhkäistä muruset jalkapohjasta?