Sinä, joka jaksat ihmetellä.

02/11/2017 ElinaKommentoi

Hyvä Elina,
sinä, joka jaksat ihmetellä.

Älä koskaan anna itsesi kyllästyä vikkeliin jalkoihin, äläkä hämärän tuomaan kutkuttavaan kohinaan kehossa. Älä koskaan lopeta hyppelemästä valotolppien varjojen yli – lentävissä ajatuksissasi ainakaan. Ethän koskaan aio opetella olla jänskäämättä pilkkopimeää pätkää peltojen keskellä. Älä koskaan luovu hymystä ylämäelle, äläkä suurista silmistä taivaanrannalle. Älä koskaan lakkaa kuulemasta veden liplatusta tai tantereen töminää askeleesi alla. Älä milloinkaan luisu katsomaan tuttua reittiä suurpiirteisesti.

Älä koskaan kyllästy pieniin, pienelle ihmiselle suuriin asioihin.
Annathan arvon eläväiselle mielelle ja sen säilymiselle.

Mä miksi tänne.

28/10/2017 ElinaKommentoi

Mä synnyinkö
todentamaan itseäni.
Suhteessa todellisuuteen
tosiasialliseksi jään.

Mä synnyinkö
määrittelemään minääni.
Mahdan maailmasta olla
teoillani pitkälle mitätöity.

Mä synnyinkö
etenemään intohimotta.
Askel ja toinen
onnistunee siten suoriutumalla.

Mä synnyin
kuin toiset.
Jäikö tarve päälle:
pumppaamalla ympätty
kaikki toisista yhteen ihmiseen.

Mä kysyn:
synnyinkö
metsän keskelle vain rämpiäkseni.
Hengittämättä.

”Kuule hei. Mä kysyn sulta yhden jutun. Synnyitkö sä tänne vain maksaaksesi laskuja?”

aamuajatukset

Vastauksia auringonlaskusta.

24/10/2017 Elina2 kommenttia

Siten harmaa häntä vielä päivällä puki. Illalla innostuksissaan värjättäväksi läksi.

Sävy, joka syttyy kuin luonnostaan; oma puna olkoon riittävästi.

Millä vivahteella sellainen minuun laveerataan, kyseli hän väripurnukka kädessään.

Huolissaan.

Älä väritä – tai värjäile. Äläkä välitä. Anna itsesi vain värjäytyä. Muuan ennennäkemättömän sävyinen ohjeisti.

Tuulahdus, aavistus ja häivähdys. Tuntuma väristä oli lopulta aivan ainutlaatuinen.

Tätähän oikeastaan rakastan, hän hehkulleen huoahti.

Millaisena mä olisin hyvä. Vastauksia auringonlaskusta.

aamuajatukset · oma elämä · vähän runoo

Enää muistoistako mettä, kysyi korjattu ihminen.

22/10/2017 ElinaKommentoi

Enää muistoista mettä,
ajatteli korjattu ihminen.
Näillä varaosilla
tuskin tunnen hääppöistä,
sanoi kuntoon uusiksi laitettu.

Vietävän metallilevy;
pitääkö kasassa liiankin hyvin.
Antakaa korjatunkin romahtaa,
en ehjä ollut edellisessäkään.
Elämässä äärimmäiset on tälle ihmiselle
mettä.

Tuttua, luulen. Ihan jokaiselle – vaikka vain hetkellisesti ruostuneesta – rojusta kokoon kyhätylle. Että miten sitä ihminen pystyy palata korjattuna samaan vanhaan aiempaan tuntemaan sellaisia asioita, jotka ehjänä olivat yksinkertaista ja totta.

Auringon siltaa järven pinnalla tuijotellessani sattui tajuntaani. Pystyy. Mitenkö. En mä tiedä. Mutta pystyy.

Mä olisin voinut ihmetellä tätä vuosia sitten, kun vasta etsiskelin varaosia. Varmasti ihmettelinkin. Tänään mä kuitenkin tiedän – kokemuksesta.

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Kuule Ellu näitä.

20/10/2017 ElinaKommentoi

Kuule Ellu tätä. Maailma on sulle just niin avoin kuin pystyt sen näkemään; päätä kääntää päätä, laittaa kädet ulottumaan. Laajuus on läsnä katsomalla.

Sen verran vielä Ellu. Älä turhaan peittele punaisia poskia tai pidättele palavaa katsetta. Ethän säästele sanoja seuraavaan päivään, joka tuppaa aina vain jatkamaan matkaa huomiseen.

Sillä Elluseni. Elämässä kaikki karkaa, jos sä et kiinni nappaa. Paidan helmasta tai mahdollisuuden reunasta. Tarttumatta sattumakin livistää.

Aamuyöllä melkein kello puoli neljä. Kerroin itselleni valvotun yön ajatussatoa. Nousin ylös parin tunnin päästä helpottuneena ja aika lailla onnellisena.

aamuajatukset · vähän runoo

Mites tämä hännänpääni?

15/10/2017 ElinaKommentoi

Aurinkoni laskee etelään.
Nousen yöaikaan aamuun.
Kaatosateessa olen kiireettömin.
Laulan ajatukseni sävelittä.
Rikon kuplani vasta itse lyijykynällä.

Uskon siilin pehmeisiin piikkeihin
ja lentämisen taitavien lintujen tahtotiloihin.
Luotan vain toteen.
Hymyilen herkimmin ajatuksien aikeille.
Navigaattori on vain matkaseuralaiseni.

Näet minun pääni.
Mutta mites tämä perässä tuleva
hännänpääni.

”Joskus mulla on ollut huoli, että mun pitäisi heti kättelyssä heittää väliimme hännänpääni. Näyttää muutakin kuin pääni. Niin kertoa, mikä mä oikeasti olen peiton päältä käärittyäni. Oli mulla huoli, että mut nähdään väärin. Siis pelkkä olkapäiden välinen pääni. Ja jätetään huomiotta jokaisen ihmisen perässään vetämä historiasta koostuva häntä. Sillä sääli olisi heittää hukkaan edes sen päätä.

Oikeastaan olen aina toivonut hännänpään olevan syy pitää tästä näin.”

aamuajatukset · vähän runoo

Maailman mahtavin.

08/10/2017 ElinaKommentoi

”Katselin kahta järven äärellä. Kaipasin. Mietin sanoja heidän suuhunsa. Omaani nousi vain: tällaisen tulisi olla jokaisen maailman mahtavin. Ja ylös sen kirjoitin.”

Kaipuuni
kietoutuu häneen.
Kaipaukseni
hän käsittelee
varovasti irti
sormenpäillään.

Kaiken minussa hän
kannattelee
vain sormensa päillään.

Hän näkee
minut järvenkin takaa.
Näkee uusin silmin
jokaiseen ylitykseen
alkaessaan.

Ole vain.
Rohkenen rannalle hakea
sinusta kaiken,
yhä vain
hän korvaani humisee.

Hän pulppuaa
vatsanpohjassani.
Hän ankkuroi
ajatuksissani.

Hän täyttää
maailmani
peittämättä
aurinkoani.

Maailmani mahtavin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarma ihminen.

05/10/201705/10/2017 ElinaKommentoi

Varma kahdesta jalasta.
Omasta maasta vieraalla.
Tekee kaiken toisaalla
kuin kotipenkillä.

Saa kiinni katseella.
Saattaa pitää otteessa,
hetken omana.
Hellittää vasta varmuudesta.

Ottaa annettaessa.
Tarjoaa pyydettäessä.
Kai kantaa
arkailemattomuutta
varalta takataskussa.

Kai mä olen vain oppinut kavahtamaan itsestään varmoja ihmisiä – en vain liian itsevarmoja, vaan nykyään välillä vieläkin myös itsevarmoja. Se voi olla, että mä olen joskus tavannut liian tiuhaan ydinlaskeuman kaltaisia itsevarmuuksia; mä olen laonnut sellaisten vaikutuksesta silloin kai. Ja vaikka itsevarmuus on kiistämättä ihmisissä viehättävää, mä olen aika varpaillani sellaisen edessä.

Pitkään mä ajattelin, että voimakas energia ihmisen ympärillä on peräisin itsevarmuudesta – ehkä osin myös itsensä esilletuomisesta ja tilan ottamisesta jopa muiden kustannuksella. Sittemmin mä olen oivaltanut, ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, lineaarista riippuvuutta ainakaan.

Sinänsä helpottavaa. Että ihmisen varmuuden, läsnäolon ja olemisen voi tuntea, jos ei kuulla tai suoranaisesti nähdä.

aamuajatukset · ajatuksia · syvällistä · vähän runoo

Aiemmin kuin arvasin jo näin.

01/10/2017 Elina2 kommenttia

Ennen kuin kerroit.
Aiemmin kuin arvasin.
Et tällä yllätä.
Minä jo näin.

Sitä oli
tavassasi avata ovi,
kohdata huomen,
katsoa muka ohi.

Sitä samaa oli
sanavalinnoissa,
valinnoille jättää sanomatta
et niin tarjonnut suojaa.

Opin sinua
huomaamalla
huomaamattomimman
liikehdinnän.

Näin
aiemmin kuin arvasin.
Minäkin
tietämättäni
liikehdin silmissäsi syvempänä?

Hurja tunne oppia toista ihmistä tavasta astua porras alas tai ojentaa toiselle esine. On hurjaa nähdä kaikessa sellaisessa toisen ihmisen sanomatta jättämät asiat; nähdä nuo asiat esimerkiksi lämpönä tavassa toimia. Koska silloin kuulemattakin tietää toisen elämään kuuluvan lämmön lähde. Ja silloin sitä jo tuntee oleellisimman, kuuleminen ei enää yllätä.