Kategoria: aitous

aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet

Keskiviikon ajatuksia sullotuista puolista.

Elina2 kommenttia
Anna sanon yhden mieleenpainettavan asian: oma-aloitteisuus. 
Olen aika pitkän pätkän elämässäni ajatellut, etten ole kummoinenkaan. Totuin mieltämään itseni kulahtaneeksi beesiksi tai takanurkan seinäruusuksi, jolle se porukan hiljainen kuuntelija -rooli vähän kuin itsestään aina lipsahtaa. En ole koskaan pitänyt sitä sinänsä äärettömänä pettymyksenä itselleni, mutta kyllä olisin siltikin monesti halunnut olla sellainen, jonka juttusille moni haluaa tulla. Toisin sanoen edes pikkuruisesti kiinnostava, kohtuullisesti energiaa ympärille ritisevä ja aikamoisen moniulotteinen persoona toisten ihmisten silmissä. Mikä tavallaan on nurinkurista. Nimittäin ihan itsekseni tai kaikkein lähimpien ihmisten seurassa ollessani miellän olevani kaikkea muuta kuin harmahtava ja hillitty – ennemminkin jotakin sateenkaaren värikirjon suuntaan.
Vieraampien ihmisten läsnäolo kuitenkin saa jostakin kumman syystä minut sullomaan lukitun oven taakse ihan hirvittävästi hienoja puolia itsestäni.
Eilen henkilö, joka tuntee minut päästä varpaisiin ja syvälle sydämeen saakka, sanoi, että olisin oikeasti varmasti todella hyvä yleisölle puhuja. Olin juuri lopettanut tunnerikkaan turinointini päivän tapahtumista. Vaikka olen monesti toistellut, etten osaa ilmaista itseäni kuin kirjoitetuin sanoin, en kiistänyt hänen väitettään. Olen nimittäin lähiaikoina pohtinut niitä kaikkia puolia itsessäni, jotka eivät ole päässeet oikeuksiinsa kuin korkeintaan hiljaisessa yksinäisyydessäni. Yksi niistä saattaisi hyvinkin olla näin mahtipontisesti ilmaistuna juuri tunteen ja intohimon vallassa puhuminen.
Uskon, että ilman järjettömiä jännitteitä itseni kanssa olisin varmasti mutkattomamman oloinen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Olen aina ollut hivenen ylivarovainen itseni tunkemisen kanssa: koen välillä jopa haastavaksi sujahtaa luontevasti juttusille tuttavaporukkaan. Aikuisten maailmassa kyllä on kaikenlaisia älyttömyyksiä, mutta harvemmin kai enää lasten leikkikentälle kuuluvaa sä-et-kuulu-meidän-rinkiin-tokaisuja. Vuosien saatossa olen huomannut, ettei monikaan uusi, vasta syntymässä oleva ihmissuhde muuta kuin kärsi ylivarovaisesta lähestymistavasta – useampi saattaa tulkita virheellisesti sen jopa välinpitämättömyydeksi.
Kun jotakin on joskus sullonut jonnekin todella tiukkaan, tarvitaan ehkä jonkin verran aikaa niiden uloskampeamiseen. Tiedätkö, oma-aloitteisuus on siinä aika kätevä työkalu. Menee, tekee ja juttelee pitäen visusti mielessä kysymyksen ”mikä ihan oikeasti muka olisi pahinta, mitä sellaisesta voisi seurata”.

Ei ainakaan mitään niin pahaa, etteikö kannattaisi yrittää.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Mietteitä muutoksista.

ElinaYksi kommentti
Olen ottanut elämässä asenteen, joka ei ole muutosvastainen. Itselleni olen sillä yrittänyt kai selittää sitä, että vaikka aivan ihanassa mieli tekisi viipyillä (pidempään kuin itse asiassa on tarkoitettu), eteenpäin meneminen on siltikin se vaihtoehto, joka ehdottomasti kannattaa valita. Sitä kun alkaa helposti muutosvastaiseksi, jos jokin tuntuu erittäin hyvältä: on vaikeaa luopua. Luopuminen muutosten myötä tuntuu miltei järjenvastaiselta. Sillä miksi esimerkiksi hyvältä tuntuvaa elämäntilannetta pitäisi ryhtyä muuttamaan? Miksi ei vain voisi olla siinä niin nyt, aina ja ikuisesti.
On kysymykseen useita vastauksia ja muitakin kuin jatkuvaa tavoittelua korostava ”kulman takana voi odottaa vielä jotakin parempaa”. Pidän erityisesti ajatuksestani ”ikuisuus himmentää hyvää” eikä sillä välttämättä tarkoiteta kyllästymistä, vaan enemmänkin kai kunkin tunteen tai olotilan luonnollista elinkaarta.
Muutosvastaisuuden torjuminen on ollut ajankohtainen lähiaikoina ja -vuosina. Vaikka olen ollut enemmän kuin äärettömän onnellinen kaikista eteenpäin vievistä askelista – uuteen kaupunkiin muutosta, naimisiinmenosta, äidiksi tulemisesta – ystäväpiirissäni, olen siltikin löytänyt itseni pohtimasta otsa kurtussa ajankulkua ja muutoksia. Arvelen sen olevan suhteellisen luonnollista. Ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän, että on silkkaa typeryyttä taistella aikaa vastaan, niin välillä sorrun kuitenkin miettimään, millaista olisi pysähtyä edes vuodeksi tai pariksi paikoilleen. 
Haluan suhtautua muutoksiin ilolla. Haluan ottaa vastaan muutokset avosylin. Kaikkein hirveintä kai olisi, jos en kykenisi siihen: roikkuisin väkisin vanhassa ja pilaisin samalla jo syntyneet muistot.
On äärettömän jännittävää ajatella, kuinka ystävieni muutokset vaativat muutosta myös minun ajatuksissani. Ainakin tavallaan. Kun ystävä on edelleen ystävä, mutta yhtäkkiä lisäksi myös äiti, tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut, vaikka mikään (ystävyydessä) ei oikeastaan olekaan muuttunut. Ja vaikka saatkin olla todistamassa yhtä maailman kauneimmista asioista, ystävän naimisiinmenoa, tapahtuman jälkeen ystävä on kuitenkin se sama ystävä, vaikka lähteekin häämatkalle aviomiehensä kanssa. 
Mikäli omaan elämään ei kaipaa muutosvastaisuutta missään muodossa, tärkeää on kai ymmärtää, mihin kukin muutos oikeasti kohdistuu.
aitous · ajatuksia · elämänasenne · muistoja · oma elämä

Se muistuttaa mua siitä, mihin olen kyennyt.

Elina2 kommenttia
Kun mä useampia vuosia sitten otin mun ensimmäisen, ainoan ja viimeisen tatuointini, halusin itseeni jotakin pysyvää muistutukseksi siitä, mistä mä olen selvinnyt. Koska mä tiesin, että ihmismieli on perin unohtavainen, tuntui oikealta, että matkassani on muistojen lisäksi jotakin pysyvää läpikäydystä.
Jos mä surullisena katselen varpaitani, riiputan epätoivoisena päätäni tai nyyhkytän lattialla risti-istunnassa, mä näen aina yhdellä tahattomalla vilkaisulla sen, millaiseen tekoon mä olen kyennyt. Sellaiseen, jonka rinnalla tosi moni maailman inhottavuus tai epäreilulta tuntuva vastoinkäyminen tuntuu aika pieneltä ja helpolta – joskaan ei mitättömältä. Mulla on nilkassani pikkuinen tsemppari, joka on jatkuvasti kertomassa, kuinka pää nostetaan pystyyn ja kuinka itsestä haetaan voimaa.
Tänään K-marketin kohdalla pyöräillessäni mun mieli oli todella raskas. Mä en hirveästi katsellut eteenpäin, ainoastaan sen verran, että pysyin tiellä ja oikealla puolella. Sen sijaan mä tuijotin aika herkeämättä nilkkaani, koska musta tuntui, että tarvitsin tatuointini nostattamia ajatuksia ja muistoja. Musta tuntui tosi pahalta.
Ennen liikennevaloja pieni poika lensi rähmälleen pyörällään. Mä iskin jarrut pohjaan ja kävin tarkastamassa tilanteen. Kun mä jatkoin matkaani hetken päästä kotiin, mua hymyilytti. Hymyilytti, miten urheasti pieni poika oli tärisevin käsin soittanut vaarilleen. Hymyilytti, että mä olin pystynyt auttamaan. Musta tuntui paljon paremmalta.
Mä seurasin sen pienen pojan katsetta ja näin, että hän vilkaisi mun nilkkaani. Ei varmastikaan ymmärtänyt sen merkitystä. Kyllä mun olisi siltikin tehnyt mieli sanoa, että noin juuri mäkin teen, kun tarvitsen vastoinkäymisen edessä pikkuisen helppiä. Että katso vain niin kauan kuin on tarve. Siitä saa oikeasti voimaa.
aitous · ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus

Minä uskon.

Elina2 kommenttia
Epäileväinen ja vähän väliä varuillani. Mutta siltikin on asioita, joihin uskon.
Sen lisäksi, että minä uskon kompressiosäärystimiin (tekevät mielestäni hyvää sekä terveille että jo vähän rikkinäisille jaloille) ja maca-tabletteihin (nostavat mielestäni yleistä jaksamista ja vireystilaa), uskon myös moneen muuhun asiaan.
Ympärivuorokautiseen treenitrikoiden käyttöön. Perhepäivällisiin. Reseptittömiin leivonnaisiin. Sopivan takkuiseen tukkaan. Jättiekstralargen kokoisiin t-paitoihin. Aamusuklaaseen. Pellillinen per henkilö -pannukakkuajatteluun. Riittävän huolettomaan ulkonäköön. Räkättämiseen. Tiukkoihin, mutta tavallaan tilaviin ihmissuhteisiin. Arkirytmiin, josta pitää poiketa aika ajoin. Hikipisaroiden puhdistavaan vaikutukseen. Omalaatuisuuteen. Lapsenomaisesta uteliaisuudesta kiinnipitämiseen. Perusteltuihin syihin, sanaan ja mielipiteisiin, niihin kaikkiin. Kiltteihin ihmisiin. Hymyileviin ihmisiin. Pakko pahoihinkin. Aamun ainaiseen toivoon. Ketsuppiin punajuuripihvillä.
Lisäksi yritän, yritän, yritän ihan aina uskoa itseeni.
aitous · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · syvällistä · ystävät

Kaurapuurokaveruus.

Elina6 kommenttia
Kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi arvostan ystävyydessä erityisesti sitä, että omana itsenä oleminen ei ole vain sallittua, vaan itsestäänselvää. Samoin kuin olen aina toivonut, että kukaan ystävistäni ei kokisi henkisesti työlääksi sitä, että näemme. 
Koska ystävän seurassa voisi olla ihan yhtä väsynyt kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla aivan yhtä kiukkuinen kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla juuri niin hiljainen kuin yksinkin.
Ei ystävyys ole yhtään sen syvempää kuin senhetkinen olotila tai elämäntilanne. Vaan hyvä ystävyys on ihan juuri sitä. Arkista ja kiinni tavallisessa elämässä. Siten aito ystävyys on aika uskaliasta, eikö totta.
Itse asiassa se onkin mielestäni kaikkein hienointa ja ehdottomasti saavuttamisen arvoista, kun ystävyys alkaa tuntua kaurapuuron lusikoimiselta. Kun mietin joka-aamuista puurokulhoani, niin aika monenlaisissa fiiliksissä sen äärellä on tullut istuttua. En minä ole koskaan peitellyt itseltäni aamuisin sitä, että välillä puurokin kaiken muun elämän ohella maistuu pelkältä puulta – tai mitään muitakaan tunteita. Tottahan se tosin on, että voisi olla jopa kohtuuttoman raskasta, jos kaikki kaveruus olisi ystävyyttä, tiedäthän, kaurapuurokaveruutta. Välillä on kai ihan hyväksi, että tuttujen kanssa on ponnistettava hymyä ja hörähdyksiä. Mutta kyllä siltikin aina ihanan ihmisen tavatessani nimenomaan toivon, että se meidän välisemme syvenisi juurikin kaurapuurokaveruudeksi. 
Elämässäni oli hetkiä, kun oikeastaan jopa jo totuin vetämään maskin kasvoille ulko-oven kolahtaessa. Oli sama, olinko itse lähdössä vai joku toinen tulossa. Se oli sellainen aika pirteä ja suupieliä ylös puskeva maski, mutta siltikin riittävän jäykkä, jotta sen olisi voinut tunnistaa pelkäksi naamioksi. Ja joku varmaan osasi tunnistaakin. Ei sen vetäminen ylle aina ollut helppoa: muistan useamman kerran itkeneeni ennen kaverin luokse kahvittelemaan lähtemistä. Että en minä jaksa olla iloinen. Enkä silloin edes osannut ajatella, että kaikkein merkittävin ystävyyttä vahvistava teko olisi ollut kertominen kyynelistä toiselle.
Ehkä sen vuoksi nykyisin mietin paljon kaurapuurokaveruutta.
Ajatuksiin innoitti eilinen ihana grillailuilta ystävien kanssa.
aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Elina2 kommenttia
Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Alusta asti itse vaivattu.

ElinaKommentoi
Aivan parasta. Sillä syntyy ainutlaatuista, omia vivahteita, ennen kaikkea aitoa. Sitä tietää, mitä sisältää eli mistä koostuu. Hyppyselliset, loraukset ja reilummat kaadot. Silloinhan sitä myös voi ennustaa, kuinka toimii ja reagoi. Mitä tapahtuu, kun hivenen sekoitetaan, lämmitetään tai heitetään kylmää vettä sekaan. On helpompi olla huolehtimatta, esimerkiksi onnistumisesta ja lopputuloksesta, koska sama se on, mitä loppujen lopuksi syntyy. Syntyy kuitenkin ehtaa aitoa, omaa itseä. Eikä se voi koskaan olla väärää tai epäonnistunutta. Mikään aivan alusta asti itse leivottu sämpylä, ihan omin käsin puristettu appelsiinimehu tai omin voimin muussattu banaanijätski. Ajattele, miten vapauttavaa.
Sama nimittäin pätee myös omaan itseen.
En minä halua olla puolivalmis eines, joka on ottanut osan itsestään valmiina: vertailemalla toisilta tai itsevarmuuden puutteessa mallia ottamalla. En minä halua olla osa sarjatuotantoa eli vain yksi monesta hihnalla, vaikka se ehkä välillä saattaisi helpompaa ollakin. Ei kai tarvitsisi miettiä niin hirveästi omaa koostumusta. En minä sitä sano, että tarvitsisin aivan oman tehtaan tai tuotantolinjankaan – kunhan ikioman kombon alkuperäisistä aineksista. Sallin käsintehdyn kauneusvirheet ja lyhyemmän säilyvyysajan, mitä ikinä ne käytännössä sitten tarkoittavatkaan. En missään tapauksessa tarvitse paranteita tai lisättyjä aineita. Haluan luottaa sen verran omaan koostumukseeni eli oman itseni riittävyyteen.
Mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi tutustua omaan tuoteselosteeseensa. Mistä minä muodostun ja miten minä olen tällaiseksi muodostunut? Hienoahan se olisi, jos jo lapsesta asti osaisi yksitellen lisätä ainesosia omaan listaan: helposti kiintyvä, sosiaalisista tilanteista nauttiva ja niitä jännittävä, perusteellinen, sitkeä. Tosin harvalta se taitaa onnistua. Onneksi omaa selostetta voi oppia lukemaan aikuisenakin, ikään kuin tutustua jälkikäteen ja löytää itselle tunnusomaiset maustevivahteet.    
Sitten sitä toivottavasti hiukan tarkemmin ymmärtää erinäisiä asioita itsestä. Miksi uunissa kohoaa ja vatkatessa vaahtoutuu. Miksi itse alusta asti tehty on kaikin tavoin paras vaihtoehto.
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Salli mun olla sekä herkkä että vahva.

Elina2 kommenttia
Eniten se surettaa. Vihastuttaakin. Toiseksi eniten ehkä lannistaa. Siis huomatessani etten välttämättä pärjää olemalla oma itseni.
Herkkänä nyt ei ainakaan pärjää. Sen olen kuullut yli miljoona ja yksi kertaa. Liika hymyily kerää vain ongelmia. Oikeastaan taitaa riittää, että kääntää heti kättelyssä suupielet ylemmäs kuin toiset. Kiltti vaikutelma ei ole kuin vihje potentiaalisesta pompoteltavasta. En väittäisi, jos en olisi empiirisesti todennut. En tähän hätään muista, oliko iso, kiltti jätti kuinka järkevä loppujen lopuksi. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että tosielämässä viisautta pystyy osoittamaan vain olemalla äänessä ja esillä. Hiljaisempi saa helposti vähän daijun tai vätyksen leiman.
Vaikka ei se siitä ole kiinni, ettenkö esimerkiksi minä osaisi. Korottaa ääntä, ampua takaisin tai kirota. Eikä tarvitse edes ihan hirveästi pinnistää. Osaan minä ikävämminkin käskeä ja pom-pom-pompotella, ei sellainen vaadi kovinkaan suurta taitoa – saati viisautta, fiksuutta tai järkeä. 
Painaessani pään tyynyn päälle iltaisin mietin, onko maailma ihan oikeasti niin kova kuin se joskus tuntuu. Tavallaan epäreilukin. Ainakin silloin, kun omaan pärjäämiseen vaikuttaa toisten suhtautumistavat. Muutoin sitä kyllä porskuttaisi hyvin eteenpäin ihan vain tällaisena näin.
Jokin aika sitten silmiini osui artikkeli erityisherkästä johtajasta. Pääsi pieni helpotuksen huokaus.
Maailma, salli mun olla tällainen; herkkä, mutta määrätietoinen ja vahva.
aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Tuomiokirkon portailla.

Elina2 kommenttia
Elämän yksi tarkoitus on ehkä tajuta, että (vapun aattona) voi tehdä ihan mitä itse haluaa. Eilisen parasta antia oli se, kun ystäväni totesi ”miksi potea ikäkriisiä, kun näin vanhempana ja itsevarmempana elämä on aika paljon enemmän mielekkäämpää”. Totta. Sitä osaa ja uskaltaa ainakin hiukan paremmin keskittyä elämän olennaisuuksiin eli siihen, mitä ihan oikeasti (vapultaan) haluaa. Me olemme olleet lukioikäisistä saakka ystäväporukka ja jokainen meistä on kulkenut omaa polkuaan aika pitkälle niistä ajoista. Tietyt piirteet yhdistävät siltikin meitä edelleen vahvasti. Elämän toinen tarkoitus ehkä onkin löytää rinnalle ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse pelätä sitä, mitä oikeasti on (vappunakaan).
Tuomiokirkon juurella valtavassa ihmismeressä me puhuimme syvällisiä, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän kovaäänisesti höppänässä. Hymyilytti sen kaiken ilon keskellä. Meillä oli alla puokkiin juotu Domino-drinkki ja hirveän hyviä ajatuksia siitä, miksi omaan itseensä ei voisi olla tyytyväinen – ja nimenomaan sellaisena kuin tuntuu luonnollisimmalta. Olin humaltunut lähinnä henkevistä pohdinnoistamme.

Tänä vappuna hoksasin, että itsevarmuutta on se, ettei koe illalla sängyssä huonoa omaatuntoa sellaisista valinnoista, jotka joku toinen olisi saattanut tehdä toisin.