Kategoria: syvällistä

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Tekosyitä tulvillaan.

Elina4 kommenttia
Suoraan ja mahdollisimman yksinkertaisesti mä sen sanon.
Mä olen aina ollut huono katsomaan suoraan linssiin.
Tekosyy on aika usein ollut senkaltainen kuin ”mähän olen aivan liian ujo sellaiseen” tai ”huonompi mä olen, joten ei”. Ja jos joskus olen myöntänyt pärjääväni kuten toisetkin, niin silloin tekosyy on ollut ”liian iso”, ”liian ruma” tai jotakin vastaavaa – itse asiassa edes taivas ei ole ollut rajana selityksilleni. Sellainen enhän mä -huokaisu on karannut mun huulilta varmasti yli miljoona kertaa. Pienenä tyttönä jo, kun mut valittiin balettiesityksessä lumihiutaleen kärkeen. Mielestäni en ollut riittävän suloinen – ahkerin kylläkin. Toisaalta en mä tiedä, onko huokaisu oikeastaan koskaan ilman lupia karannut. Sillä jokainen kerta mä olen sen huulillani itse muodostanut; joskus ehkä vähemmän ja joskus vähän enemmän vahingossa. Tekosyitä ne kaikki ovat. Sekin, että välillä tuntuu vaikealta katsoa määrättyjä ihmisiä silmiin. Mitä sitten, jos suu tuntuu vähän vääntelehtivän tai puna nousevan poskille? Tekosyy, että ajattelen istuvani elämässä matalammalla jakkaralla. Vaikka se kaikki itselleni selittely tuntuu niin todelta ja osin kai onkin aikamoisen totta, niin tekosyyn niistä kaikista tekee yksi ainoa fakta: tunteille on oma sijansa mielessä, mutta tosielämän totuuksia ne eivät automaattisesti voi syrjäyttää. 
Tekosyy, että mä en kelpaa. Sillä kyllä kelpaan tällaisena sellaisille, joiden kanssa kohtaa muukin kuin vain ohipyyhkäisevä katse. Tekosyy, etten mä pysty. Sillä pystyn kyllä itseeni uskomalla. Tekosyy, etten mä onnistu. Sillä jossakin jollain tapaa epäonnistuminen voi olla äärimmäisen onnistunutta oppimista.
Mä olen kuullut, että toiset hokevat omalle peilikuvalleen kohteliaisuuksia opetellessaan itsensä kanssa elämistä. Mä taas uskon peilikuvaa kriittisesti silmäilevän katseen pehmentyvän sinä päivänä, kun ihminen sisäistää kelpaavansa itselleen.
carpe diem · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Johdattaako elämä mihinkään?

ElinaKommentoi
”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa. 
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa? 
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä. 
aitous · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Kävellen.

ElinaKommentoi
Päätin, että kävelen niin kauan kunnes saavutan sen.
Saavutan määränpäättömän, joka on tavoitettavissa.
Askelten on hyvä olla väliin muutakin kuin kuljettamista.
Se laittoivat minut kävelemään yli viisareiden yhden kokonaisen pyörähdyksen.
Aika oli yhtä toissijaista kuin reittikin.
Ajatuksena oli, että kävelen vain niin kauan kunnes saavutan.
Yhtä aikaa rohkeuden, innostumisen, onnellisuuden  ja inspiraation.
Kaikenlaisten positiivisten tunteiden pyörteen.
Sen, joka saa unohtamaan kaiken epäolennaisen ympärillä.
Kutsun sitä pilkahdukseksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla läikähdys.
Ja kun sain sen kouraan rehellisesti houkuttelematta, se pysyi mukana puristamatta.
Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa saavuttaa pilkahdus. Toiset puhuvat itselleen pilkahduksen toistelemalla ehkä juuri rohkeuteen kannustavia lausahduksia. Toiset taas tarvitsevat syvän hiljaisuuden ja aloilleen rauhoittumisen – lisäksi ehkä katon, jota tuijotella tunti kaupalla. Tapoja on monia. Minä itse tulen hulluksi paikoillaan olemalla, vaikka tosin liian rankka fyysinen ponnistelu ei jätä tilaa tilanteen ulkopuolisille ajatuksille. Kävelyyn on hyvä kanavoida tuntemukset; toivon aina ylämäen sattuvan sisuuntumisen paikkeille. Korvat suojaan ulkomaailmalta kuulokkeilla ja silmät syvälle vedetyllä lippalakilla. Itse asiassa ulkoilman tuoksu auttaa minua tavoitteessa. Tavoitteeni on, etten liiemmin tiedosta jalkojani. Silloin pilkahdus on nimittäin korkeintaan korttelin päässä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

ElinaKommentoi
Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Spesiaali.

ElinaKommentoi
Sen jälkeen, kun kuvainnollisesti irtauduin äidin helmoista, mietin välillä aika rankastikin, tulenko olemaan kenellekään enää ikinä spesiaali. Tai tuleeko kukaan olemaan minulle vielä spesiaali.
Siis sellainen, jota jaksaa katsella kahdenkin päivän kiukuttelun jälkeen. Sellainen, jonka kanssa vastavuoroisuus tuppaa unohtumaan – spesiaalille kun haluaa niin hirvittävästi hyvää. Sellainen, josta huolehtiminen tulee kuin itsestään. Sellainen, jota alitajuisesti kaipaa päivän jokainen minuutti. Sellainen, jonka kanssa epäröintiä ei kaipaa. Sellainen, jolle kaikki asiat on luonnollisinta kertoa ensimmäisenä. Sellainen, johon kyllästymistä ei tarvitse pelätä. Sellainen, joka jokaisella kerralla näyttää entistä kiinnostavammalta. Sellainen, jonka kanssa loksahtaa tunnetasolla. Sellainen, jolle jaksaa väsyneenäkin valmistaa ruokaa. Sellainen, josta ei kaipaa lomaa (kuin ehkä kerran parissa vuodessa). Sellainen, jota on vaivihkaa kiva tutkailla. Sellainen, joka tuntuu tutulta, mutta jonka uudet puolet ottaa mielellään vastaan. Sellainen, jota jaksaa, jaksaa, jaksaa. Sellainen, jonka taakkaa haluaisi välillä kantaa. Sellainen, jonka kanssa tulevaisuus näyttää yhteiseltä. Sellainen, jonka yksinkertaisesti haluaa nähdä aivan kaikenlaisissa tilanteissa ja niin hyvässä kuin pahassa. Sellainen, jonka kanssa on jatkuvasti keskityttävä, ettei pidä kiinni liian tiukasti. Sellainen, joka tuntuu erityiseltä itselle. Sellainen, joka nostaa vilpittömyyden uudelle tasolle.
Sellaisista asioita minä itse tunnistan omassa elämässäni spesiaalin ihmisen.

Spesiaalina ihmisenä oleminen on kai jollain tapaa hiukan haastavaa tai ainakin erilaista. Nimittäin se, mikä tekee ihmisestä toiselle spesiaalin, on se, mitä ihminen oikeasti on ja on aina ollut. Ilman yritystä olla määrätynlainen. Vaikeinta siis kai on, ettei erityisyyteen pysty tarkoin vaikuttamaan, kuten niin moneen muuhun asiaan. Vaikka haluaisikin. Toisen erityisyyden näkee ja tuntee – tai sitten ei. Luulen, ettei se ole niinkään ajan saatossa harjaantuva taito.

Jotenkin toivon, että mahdollisimman moni sai tänä aamuna herätä jonkun silmissä spesiaalina.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Pyöräretki tehtiin Prahassa.

ElinaKommentoi
Kaikki lähtee siitä, että uskaltaa eräs päivä olla erilainen kuin millaiseksi itsensä on aina mieltänyt. Että löytää itsestään riittävästi vapautta antaa itselleen ne kaikki mahdollisuudet, joihin oikeasti on täysin käypä tarttumaan. Mahdollisuudet, jotka ovat olleet mahdollisia aiemmin ainoastaan jos vain -ajatuksissa eli ne mahdollisuudet, jotka on peitetty liian ahtailla mielikuvilla omasta itsestä. Jos vain olisin, mutta kun en ole tai tule olemaan. 
Jos ihminen pelkää toisten ennakkoluuloja, miksi omat pinttyneet ajatukset itsestä eivät yhtä lailla kauhistuta? Tai ehkä ne hirvittäisivät aivan yhtä paljon, jos niiden rajaavan ja elämää supistavan vaikutuksen oikeasti tiedostaisi.

Prahan reissulla onnistuin ainakin osin todistamaan itselleni omia uskomuksiani vääriksi. Kun tiedättekö, olen aina pitänyt itseäni lähes täysin onnettomana tapauksena spontaanien juttujen suhteen. Tai ainakin senkaltainen on tuottanut aina vaikeita ajatuksia ja suoranaista päänvaivaa sen verran, että itse spontaanisuus on jo heti alkujaan rapistunut olemattomiin. Mutta kyllä minäkin opin ja koko ajan osaan vain lisää, sen sain huomata.
Se eräs aamu oli sellainen, että etsimme arpomalla Google Mapsista pyörävuokraamon osoitteen, löysimme tiemme sinne, kirjoitimme päivävuokrausta varten lappuset, hyppäsimme tuliterämaastopyörien satulaan ja poljimme paperikartan avulla Vltava-joen reunaa neljäkymmentä kilometriä Karljstenin linnan juurelle. Pyöräreitti oli uskomaton –  sen lisäksi vaihteleva, kaunis, jännä ja jopa pelottava kaikine ritiläsiltoineen ja peltopolkuineen. 
Vielä jokin vuosi sitten en olisi välttämättä uskaltanut lähteä hei tuosta noin vain 80 kilometrin pyöräretkelle täysin tuntemattomaan maastoon käytännössä ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta tai kummoista varustautumista (vaikkakaan mitään hätää tai vaaraa ei missään vaiheessa ollut).
Onneksi kuitenkin saimme tartuttua mahdollisuuteen. Retki oli mahtavin elämys pitkään aikaan – ehkäpä jopa ikinä.
ajatuksia · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Ei musta ole elämää yksin kiertäväksi.

ElinaKommentoi
Joskus mä mietin, millaista olisi lähteä vain kiertämään.
Loppuelämäksi maasta toiseen, ajatuksena vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.
Yksin ilman minkäänlaista kiinnittymistä tai kiintymystä.
Mä ja jalat vain. Päänkin jättäisin matkasta.
Ottaisin yksinkertaisesti sen, mitä eteen lentää. Siten mä ajattelisin.
Leivänkannikat, kadunvarsikolikot.
Mä en olisi kenellekään mitään, harva olisi minulle juuri kukaan:
en olisi ongelma, mutta toisaalta en myöskään tärkeä.
Kun mun olo on levoton, sellaista mä joskus mietin.
Härskiä pakoilua.
Vaikka enhän mä tosissani. Mä haluan aivan muuta.
Sillä mun ajatuksissa rauha, onni, vastauksetkaan eivät löydy samoamalla.
Ennemminkin ne syntyvät tässä ja nyt itse muovaamalla. 
Lauantaina saavuin iltalennolla kotiin Prahasta, odotin taksia puolenyön aikaan tolpalla, kurvasin Mäkkärin autokaistan kautta kotiovelle ja jyrsin sitten ranskiksia peiton alla. Ihan hirveän kivalta tuntui ikiomaan kotiin palaaminen.
ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Mistä kaikesta voisi innostua.

ElinaKommentoi
Kerronpa, kun kerrankin mieleen tuli. Yksi kiva puoli itsestäni.

Keskiviikkona odotin puolta päivää kuin kuuta nousevaa. Ei se innostukseni syy ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin porrastreeni veikan kanssa, mutta siitä huolimatta en ollut pysyä juoksupöksyissäni. Eniten olin iloissani kai siitä, että sain vihdoin taas raahattua jonkun ravaamaan portaita kanssani ylös ja alas. Oman innostuksen jakaminen (ja se, että joku ottaa sen vastaan) on älyttömän siistiä puuhaa. 

Eilen aamulla pompin jälleen tasajalkaa, tosin vain ulko-ovella lähtökuopissani. Oli suoraan sanottuna sika kivaa käväistä äidin kanssa aamiaisella Helsingissä. Oikeasti olisi ollut sama, vaikka olisimme keittäneet yhdessä kotiliedellä kaurapuuroa – yhtä innoissani olisin ollut. Eikä syy ollut yhtään sen suurempi kuin se, että aamiainen yksin olikin yhtäkkiä kaksin. 

Olen hyvä innostumaan isosti tavallisista asioista. Toisinaan pelkkä yksittäinen ajatuskin saattaa riittää, sillä löydän intoa myös mielikuvista. Odotin lomassani ehkä eniten sitä, että saisin tilata Hesarin ja lukea sitä arkiaamuisin petaamattomassa sängyssä. Ja ihan vain sen vuoksi, että ajatus tuntui niin mahdottoman mukavalta – uutiset sinänsä olivat mielessäni täysin toissijaisia.
Tämä tällainen on kiva puoli itsessäni erityisesti, koska elämän mielekkyys ei silloin vaadi varakkuutta, menestystä tai muuta älyttömän isoa. Ainoa suuri asia on taito olla vieraantumatta luonnostaan syntyvästä – siitä hivenen lapsenomaisestakin – innostuksesta. Välillä vähän pelkään, että jos innostusta ruokkii aina vain suuremmalla, pian pienempi ei saakaan enää tunnetta kuplimaan vatsanpohjassa. Senpä vuoksi välillä on ehdotonta palata innostumaan hauvan hassuista koivista ja ei-yhtään-erikoisesta aamukahvista.
Eilen innostuin päärynä-kurkku-inkivääri-smoothiesta. Vaikka en pitänytkään sen mausta. Oli vain niin makeeta, että Fazerilla oli jotakin omien sörsseleideni kaltaista. Tänään yritän jopa innostua maanantaista. Vaikka lentomatka pelottaakin jo valmiiksi aika hirveästi.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Kyllästymisestä muutokseen.

Elina2 kommenttia
Uskon, että pysyvämpi muutos on syntymässä silloin, kun tuntuu, että voisi huutaa kurkku käheänä koko maailmalle, että voi saakeli, kun mä olen niin kyllästynyt. Ajattelen, että positiivinen muutosvoima tarvitsee vastaparin, jotta jotakin oikeasti pysyvää voisi tapahtua. Muutos ei ainakaan minun mielessäni ole vain käännekohta, vaan samalla jollain tapaa myös murtumakohta. Ihmismieli on jotakin niin venyvän palautuvaa, että sitä on hankalampi ainoastaan hymyillen koettaa muuttaa.
En väitä, vaan ainoastaan totean, että siten minulle on jo useamman kerran käynyt. Totaalinen kyllästyminen on valtavan halun lisäksi ollut ajava voima tietoisissa elämäni suurissa muutoksissa.
”Vau. Kuinka rohkeaa esittää itselle kysymys, että minustako jumppamalli. Ja vielä todeta, että tykkäänpä olla kuvattavana.”
Sellaista ihaillen aamulla ajattelin, kun selailin blogeja ja takerruin Outin tekstiin. En ole koskaan erityisen rohkeasti uskonut itseeni. Edes onnistumisen hetkellä minulle ei ole luontaista ajatella, että olinpa paras – ennemminkin tulee mieleen, että toisille sattui tällä kertaa huonompi tuuri. Olessani vielä pieni tyttö äidillä oli tapana sanoa, että hän on aina tiennyt, että Elinassa on jotakin erityistä. Minä muistan, että osasin silloin jo ajatella, että voi äiti, kun kaikki äidit näkevät tyttärissään sellaista. Ja vaikka olen kuullut monet – varoittavat – tarinat siitä, millaista on elää elämää anteeksipyydellen, huomaan tekeväni jotakin sensuuntaista jatkuvasti. 
Mutta tuo kyllästyminen. Tällä hetkellä olen juuri niin kyllästynyt vähättelevään puoleen itsessäni. Lähiaikoina olen esittänyt lukuisia kertoja itselleni seuraavan kysymyksen: kai keskiverto ja aika tavallinen saa sekin kehdata – ja yrittää – kaikenlaista?