Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · elämä · höllää · ihana arki · oma hyvinvointi · selviytymisvinkit

Pimeästä on vaikea nyhjäistä.

Elina6 kommenttia

 

Marraskuu. No, minulle tulee ensimmäisenä mieleen odotus. Sellainen pieni kutina mahanpohjassa. Mutta tiedän aika hirveän monen tuntevan masennusta marraskuuta kohtaan. Vuoden synkintä aikaa. Menet töihin pimeässä, istut päivän loisteputkien kalmeassa valossa, palaat kotiin iltasella pimeässä. Utsjoella aurinko kai nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Mistä sitä iloa nyt sitten osaisi lähteä edes hakemaan? Pimeästä kun on niin pirun vaikea nyhjäistä. Toisinaan minkäänmoista valoisaa ajatusta.
Varsinkin näin kaamoksen aikaan, mutta myös muulloin, arkea on toisinaan vähän koulutettava. Sitä on hiukan ohjattava, jotta se oppisi uusia temppuja. Vanha koirakin voi oppia uusia juttuja. Usko pois, pimeyden turruttama arki voi myös. Se vaatii kuitenkin kärsivällistä koulutusta; uskallusta tarttua tylsään ja uskoa turhanpäiväiseen. Tylsä ja turhanpäiväinen. Ne voivat käsittää mitä vain. Oikeastaan marraskuussa kaikki tuntuu helposti sellaiselta. Omat kuluneet ajatukset, se vuodesta toiseen sama pärstä, toisen vitsit, etenkin naapurin Erkin ohjeistukset lumikolan työntökulmasta, viidenkymmenen sanan essee, työpaikan väkinäiset pikkujoulut, keskiviikot, joskus jopa perjantait. Ihan tylsää. Ihan turhanpäiväistä. Mitään on jollain tapaa hyvin vaikea ottaa tosissaan. Iiiha sama.
Lääke tylsään ja turhanpäiväiseen on oikeastaan kovin yksinkertainen. Tartu niihin. Innostu Erkin kertomasta lumikolan työntökulmasta, googlaa ja ota asioista selvää. Tai leiki olevasi Anna-Leena Härkönen esseen kimpussa. Tuntuu ehkä ihan aivottomalta touhulta. Mutta ei se haittaa! Niin kuuluukin. Tarkoitus on kouluttaa ajatusta nappaamaan pimeänkin arjen keskeltä kiinnikkeitä; pieniä naurunpyrskähdyksiä ja innostuksen roihahduksia. Eikä se haittaa, vaikka ne sammuisivat saman tien. Liian helposti harmaata arkea jää vain matelemaan, laahustamaan pimeää putkea tylsästi eteenpäin. 
Okei, kokeillaan: pieniä naurunpyrskähdyksiä ja ilonaiheita:
1. #marissa kattaa sekä naurunpyrskähdykset että ilonaiheet.
 

2. ”Hei, hei, herätääks jo?” ”Oh lord, onks pakko, nyt on lauantai!”

3. Laskin aikaisen aamun lenkillä jouluvaloja ja sekosin jo puolessa välissä matkaa – valoa ja iloa!
 

 4. Minikannu maitoa, ehkä söpöin ikinä.

5. Elinan piparioperaatio ei välttämättä ole aina siisteintä puuhaa. Hih.
Ne tylsän arjen torjujat voivat oikeastaan olla ihan tavallisia asioita. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna. Ne ovat juuri niitä arjen pieniä asioita, jotka jäävät aina tekemättä. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Tosiasiassa nuo pienet ja turhanpäiväiset toisivat kuitenkin kenties juuri sen puuttuvan pienen ilonpilkahduksen keskiviikkoon. Äh, ei jaksa kaivaa serviettejä, ei kukaan kuitenkaan niitä koskaan käytä. Ja. Äh, enhän mä käväse kuin lähikaupassa hakemassa maitoa, en mä jaksa punata huulia. Ja. Äh, ai ei kaapissa ollutkaan sipulia, tuorejuustoa tai yrttejä, no syödään sitten vaan makaronia jauhelihalla.
Jos asioihin on tomerasti tartuttava, myös sanoihin on joskus hyödyllistä opetella tarttumaan. Kuinka usein vastaat toisen neuvoon, vinkkiin tai ohjeeseen niin joo, voisihan sitä tai okei täytyy varmaan? Harkitsematta koskaan kuitenkaan todella, että ihan oikeasti voisit tehdä niin. Heti tai kahvilta kotiin päästyäsi. Kuinka monesti sinua on lohdutettu sanoilla älä murehdi? Ja kuinka monesti olet oikeasti yrittänyt olla murehtimatta? Minä en ole kovinkaan montaa kertaa. Olen aina ajatellut, ettei murheita pysty toisen sanoilla pyyhkimään pois. Että kyllä minä itse tunnen kuitenkin murheeni ulkopuolista paremmin. Ehkä niinkin. Mutta etenkin alakuloisena aikana toisen sanoja voi käyttää myös pelastusrenkaana. Heittäytyä niiden varaan ja antaa kuljettaa tyynemmille vesille. 

Me eräs aamu koulutimme arkea. Mittasimme hiusteni pituuden aamulla kello 5.55. Ihan pöhkö ajankohta. Ihan pöhkö idea. Mutta se kai ajatus olikin.

(89cm)

ajatuksia · elämä · minun päiväni · oma elämä · syntymäpäivät

Ne kaikki onnentoivotukset, jotka eivät olleet itsestäänselviä.

Elina6 kommenttia
Asia, josta minä todella pidän itsessäni; en ajattele sen olevan itsestäänselvyys, että joku pitää minusta. Tai lukee näitä kirjoituksia. Tai kertoo omia ajatuksiaan minulle. Tai kutsuu kahville. Tai tulee juttelemaan. Tai onnittelee minua. Tai muistaa ylipäätään. Kuten torstaina syntymäpäivänäni. Oli kertakaikkisen ihana lukea onnitteluja, joita sateli – miltei ryöppysi ripottelun sijaan – eri kanavista ja monesta paikasta. Useampaan kertaan jopa samoilta ihmisiltä. Hihi. Kyllä vain hymyilytti ja mieltä lämmitti kaikki onnentoivotukset. Joku kirjoitti että Rinkeliprinsessa. Toinen kaunokainen. Kolmas taas ihana Elina. Ja ihan jokainen onnentoivotus tuli tavallaan yllätyksenä; en odottanut. Monesta asiasta elämässä katoaa hentoinen hohto, jos itsestäänselvyys on vallitsevaa. Sellainen aito vastaanottavaisuus ja kokeminen. Itsestäänselvänäpitäminen himmentää, latistaa ja joissain tapauksissa myös aliarvioi. Mielestäni maailma näyttää huomattavan paljon kauniimmalta, kun ei oleta koko ajan kaiken olevan muuttumatonta, automaattista ja kestävää.
Moni ehkä ajattelee, että nykypäivänä on miltei liian helppo kahdessa sekunnissa heittää onnittelu Facebookin kautta. Kaikki eivät noteeraa niitä ehkä lainkaan tai pitävät vähän arvottomampina. Ajattelen itse kuitenkin, että aivan yhtä helppoa olisi säästää se kaksi sekuntia ja olla onnittelematta. Haluan uskoa, että jotain kirjoittaessaan ihminen oikeasti ajattelee sitä, mitä sitten ikinä kirjoittaakaan. Harvoin, jos koskaan, kirjoittaminen tapahtuu ihan täysin tiedostamattomasti, harvemmin ainakin kuin ajattelematon huikkaus olan yli. 
 Synttäriaamuna oli hyvä katsoa kelloa synttärilahjasta.

 
Synttäripizzaa. Ensin oli tarkoitus tehdä gluteeniton pohja, mutta koska huomasin ksantaanikumin vaikuttavan toisen korvaan vähän liian erikoiselta, päädyttiin ihan tavalliseen. Vaikka minä synttärisankarina olisin saanut päättää. Ihan kaiken.

 Jälkkäriksi glögia ja pipareita homejuustolla.
 
 Eiköhän näillä synttärieväillä jaksa taas seuraavan vuoden.
Olin koko torstain hirveän iloinen. Siitäkin huolimatta, että aloitin aamun fysiikan tentillä ja jatkoin päivällä limasienten ja lymfosyyttien opiskelulla. Tentissä lämpövirtoja laskiessani lävitseni kulki jatkuvasti lämmin tunne. Varmasti niin suuri wattimäärä, ettei sitä lämpövirtaa taidoillani olisi laskettu. Joskus harvoin lamppu voi poksahtaa. Liian suuresta jännitteestä. Minullekin on toisinaan käydä niin. Poks. Kun tunteet aiheuttavat liian suuren jännitteen sisälleni. Tunteet menevät vähän kuin yli. En pysty käsittelemään niitä ja ne muuttuvat fyysisiksi. Alkaa vähän oksettaa ja sydän tykyttää ihan omia aikojaan. Hassuinta on, että useimmiten syy on ihan hirveän iloisissa asioissa. Innostuessani. No, innostuakin voi kai tässä tapauksessa liikaa. Torstaina ja eilen olin niin onnellinen, etten tiennyt, minne olisin sen kaiken onnen laittanut. Joten se purkautui pieninä fyysisinä oireina. Ennen kuin sain kanavoitua ilon ulos nauruna.
Mutta kai se vain viestittää, että oikeasti tuntee. Kokee asiat voimakkaasti muutenkin kuin vain järjellä ja rationaalisimmalla tavalla. Ensisijaisesti aistimalla. Että kulkee tunteiden viitoittamalla tiellä suurimman osan matkasta.
ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Anna aikaa ajatuksille ja ole hetki ilman ajatuksia.

Elina2 kommenttia

Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.
Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.
Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.
Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Meditaatiota? Salilla ajatuksia ei paljonkaan ole tai tule. On vain fyysinen voima.

 Aamuhämärä on kuin luotu ajatuksille.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.